Taina Uusitalon väitöskirja ”Elämä työläisnaisten hyväksi. Fiina Pietikäisen yhteiskunnallinen toimijuus 1900-1930. Tutkimus työväenliikkeen sukupuolisidonnaisista käytännöistä” tarkastettiin Turun yliopistossa 25.1.2014. Vastaväittäjänä toimi dosentti Matti Hannikainen Tampereen yliopistosta ja kustoksena professori Timo Soikkanen Turun yliopistosta. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://www.doria.fi/handle/10024/94191
Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvä yleisö. Tänään tarkastetaan Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan suostumuksella väitöskirjani ”Elämä työläisnaisten hyväksi. Fiina Pietikäisen yhteiskunnallinen toimijuus 1900-1930. Tutkimus työväenliikkeen sukupuolisidonnaisista käytännöistä.” Kyseessä on siis tutkimus, jossa yhden yksittäisen naisaktiivin eli Fiina Pietikäisen toimijuuden kautta perehdytään siihen, mikä merkitys sukupuolella oli varhaisessa työväenliikkeessä.
Miten tutkija löytää tutkimuskohteensa?
Ensikosketukseni Fiina Pietikäiseen tapahtui jo 1990-luvun lopussa, jolloin istuin usein Työväen Arkiston tutkimussalissa ja etsin aineistoa pro gradu -tutkielmaani varten. Kerran luin SDP:n puhujien eli agitaattoreiden kirjoittamia matkakertomuksia vuosisadan alusta. Kyseisestä arkistosta löytyi useita, minulle silloin vielä täysin tuntemattoman Fiina Pietikäisen kirjoittamia pitkiä matkakertomuksia. Ne poikkesivat muista matkakertomuksista. Useimmat muut puhujat kirjoittivat tyyliin ”lyhyestä virsi kaunis” ja jotkut myös jättivät selonteon puolueelle väliin. Puhuja Fiina Pietikäinen oli aivan eri maata. Hän selosti tarkasti missä oli käynyt, mitä oli puhunut, kuinka monta kuulijaa kullakin paikkakunnalla oli ollut läsnä, ja miten hänen puheensa oli vastaanotettu. Matkakertomuksista kävi ilmi, että agitaattori Pietikäinen oli erittäin omistautunut tehtävälleen. Niistä ilmeni suunnaton into ja kutsumus kertoa työväestölle sosialidemokratiasta ja kannustaa kaikki työläiset äänestämään SDP:n vaalilistoja. Kertomuksista ilmeni myös Pietikäisen avoin uhma paikallisia vallanpitäjiä kohtaan. Kunniansa saivat kuulla kaikki mahdolliset vanhan vallan kannattajat, paroneista alkaen. Matkakertomuksista ilmenivät epäsuorasti myös naispuhujan matkoillaan kohtaamat ongelmat ja vaarat kuten kunnollisten majoitustilojen puuttuminen, joidenkin kuulijoiden uhkailut ja irvailut sekä pitkät ja vaivalloiset matkat Suomen syrjäseuduilla. Syrjäisempiin paikkakuntiin pääsi vain pieniä polkuja tai vesiteitä pitkin. Havahduin silloin nuorena tutkijakokelaana pohtimaan, mihin kaikenlaisiin vaaroihin tämä perheellinen nainen itsensä asetti vuosisadan alkupuolella. Työläisnainen oli vaarassa joutua fyysisen ja seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Venäjän vallan alaisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa ns. sortovuosien aikaan poliisi ei todellakaan ollut puhujan ystävä. Aikakauden lainsäädäntö ei tunnustanut yhdistys- kokoontumis- tai puhevapautta. Pahimmassa tapauksessa poliisit saattoivat heittää puhujan ”selliin” jatkamaan palopuheitaan. Mietin, millaisten elämänvaiheiden jälkeen tämä kolmekymppinen nainen oli päätynyt näin vaaralliseen työtehtävään. Jäin myös miettimään, miten hänen myöhemmin kävi.
Kaksi, kolme vuotta myöhemmin aloin suunnitella jatko-opintoja. Olin edelleen kiinnostunut paitsi työväenliikkeen historiasta myös henkilöhistoriasta. Tällöin muistin uudelleen Fiina Pietikäisen. Työväen arkistosta löytyikin häntä koskeva laaja henkilömappi. Myöhemmin lähteitä löytyi vielä paljon lisää. Niihin perehtyessäni hämmennyin. Tämä 8 lasta synnyttänyt ja kuusi lasta aikuiseksi kasvattanut pesu- ja silitystöitä tehnyt nainen oli niin monessa mukana: hän vaikutti ammattiyhdistysliikkeen toimikunnissa, SDP:n lukuisissa luottamustoimissa, erityisesti puolueen Naisliitossa, kansanedustajanakin hän tuli vähän aikaa toimineeksi. Sisällissodan jälkeen hän istui vuosia Helsingin kaupunginvaltuustossa ja Elannon hallintoneuvostossa. Ja puhujamatkoilla hän kävi usein, ympäri Suomea, aina Lappia myöten. Varsinkin iäkkäämpänä Fiina Pietikäisestä kehkeytyi puolueen suorasanainen raittiuspuhuja. En vielä tänä päivänäkään ymmärrä miten hän on ehtinyt olla niin monessa mukana. Aikana ennen kodinkoneita tai kunnollisia liikennevälineitä. Näin siis löytyi tutkimukseeni soveltuva kohdehenkilö.
Yksilö kollektiivisessa työväenliikkeessä
Fiina Pietikäisen yhteiskunnallista toimijuutta koskevassa tutkimuksessani en ole kärsinyt lähdepulasta, koska lähes kaikki työväenliikkeen järjestöjen aineistot ovat hyvin säilyneet. Ainoa harmistuksen aihe oli Pietikäisen itsensä kirjoittamien päiväkirjojen ja muistelmien puuttuminen. Toisaalta tämäkin on tutkimustulos. Fiina Pietikäiselle kuten monelle muulle aikalaiselle työväenliikkeessä vaikuttaminen yhdessä muiden tovereiden kanssa oli se olennainen asia – ei henkilökohtaisten ajatusten ja tuntemusten ylöskirjaaminen. Pietikäinen oli häntä vielä paljon tunnetumman työväenliikkeen naisvaikuttaja Miina Sillanpään tavoin kollektiivi-ihminen. Tämän termin olen lainannut Irma Sulkuselta.
Pietikäisen persoonaan saatoin tutustua lukuisten työväenlehdissä julkaistujen henkilöhaastattelujen ja Pietikäisen lastenlasten ja ystävien minulle ystävällisesti antamien tiedonantojen ja aineistojen kautta. Toki perinteistä biografista lähdeaineistoa olisi voinut olla enemmänkin nimenomaan siksi, jotta olisin nykyistä vielä tarkemmin pystynyt perehtymään Pietikäisen toimijuutta ohjanneisiin motiiveihin ja käsityksiin.
Alusta lähtien minulle oli selvää se, että tutkin naisten asemaa työväenliikkeessä ja se, että tutkimukseni keskiössä on kansalaisvaikuttaminen. Monien vaiheiden kautta tutkimuskysymykseksi muodostui melko vähän tutkittu aihe; työväenliikkeen sukupuolisidonnaiset käytännöt. Työväenliikkeessä vaikuttaneita naisia on kiistatta tutkittu paljonkin, mutta usein omana ryhmänään, irrallaan muusta työväenliikkeen järjestö- ja tapahtumahistoriasta. Tutkimukseni tuo esille sen, miten sukupuoli vaikutti yksittäisen työväenliikeaktiivin toimijuuteen ja miten naisten ja miesten maailma kohtasi työväenliikkeessä, jossa sukupuolen merkitystä on vähätelty; sosialististen doktriinien mukaisestihan työn orjalla ei ole sukupuolta. Sukupuolen, ammatin tai muiden yksilöitä erottavien tekijöiden merkitystä ei virallisesti korostettu, koska työväenliike perusti voimansa joukkovoimaan ja yhdessä tekemiseen.
Työväenliikkeessä toimiminen todella oli kollektiivista. Tämän tutkimuksen punainen lanka onkin yksilön ja yhteisön eli kollektiivin suhde. Kysymys siitä, kuinka paljon erilaiset sidosryhmät yksittäisen ihmisen toimijuuteen vaikuttavat ja varsinkin se, mitä yhden ihmisen tekeminen paljastaa kollektiivin toimintatavoista eli käytännöistä. Yksilön ja kollektiivin dynamiikka on mielenkiintoinen – ja vaikea tutkimuskohde. Milloin kyse on yksilön toimijuudesta ja milloin kollektiivi ohjaa/määrää ryhmän jäsentä toimimaan tietyllä tavalla? Entäpä kuinka paljon yksilön maailmankuva on hänen henkilökohtaisen pohdintansa tulosta ja missä suhteessa yksilön ajatusmaailma on yhteiskunnallisten rakenteiden seurausta? Tyhjentävää vastausta en osaa antaa. Ja kukapa osaisi. Nämä ovat ikuisuuskysymyksiä. Ja aina sidoksissa aikaansa ja siihen kulttuuriin, missä yksilö elää.
Kun aloitin perehtymiseni Fiina Pietikäisen toimijuuteen, olin jo jossain määrin perehtynyt varhaisen työväenliikkeen historiaan ja myös 1900-luvun alkuun historiallisena ajankohtana. Tästä huolimatta yllätyin toistuvasti havaitessani, kuinka sidoksissa yksilö siihen ryhmään, johon hän itsensä identifioi, käytännössä oli. Ero oman aikamme yksilökeskeiseen, liberaaliin ihmiskäsitykseen oli huima. Työväenliikkeen laaja suosio suomalaisen maa- ja teollisuustyöväestön keskuudessa perustui juuri siihen, että se pystyi luomaan käsityksen yksimielisestä kollektiivista, jonka puolesta yksilön piti tarvittaessa tehdä suuriakin henkilökohtaisia uhrauksia.
Todellisuudessa aikakauden työväenliike oli kaikkea muuta kuin yksimielinen muutosliike. Olennaista oli kuitenkin tunne kollektiivin olemassaolosta. Yksilö tarvitsi hiljalleen teollistuvassa yhteiskunnassa perhettä ja sukua laajempia sosiaalisia yhteisöjä. Työväentalot ja työpaikan yhteisöt olivat tällaisia. Kollektiivin jäsenenä yksilö saattoi esittää hyvinkin radikaaleja muutosaloitteita ja toisaalta kestää monia vastoinkäymisiä. Kolikon toinen puoli oli luonnollisesti se, että yksittäiset työväenliikkeen jäsenet olivat velvollisia toimimaan yhteisten pyrintöjen eteen silloinkin, kun heillä mahdollisesti oli omia epäilyksiä tai pelkoja.
Esimerkiksi Fiina Pietikäinen otti punaisten otettua valtaansa Helsingin tammikuun lopulla 1918 pitkin hampain ja pelolla vastaan tehtävän vastata nälänhädän partaalla olevan kaupungin köyhäinhoidosta ja kunnalliskodista. Hän tiesi, että punaiset saattoivat hävitä sodan. Hän tiesi, että hänet saatettaisiin jälkiselvittelyissä jopa surmata. Hän otti tehtävän vastaan, koska kaupungin ylin hallintovastaava, pitkäaikainen toveri Jussi Tuominen häneltä tätä tiukoin sanakääntein ja muiden toverien läsnäollessa edellytti. Tuomisen mielestä Pietikäinen oli sopivin henkilö vaativaan tehtävään. Ja kaikki muu oli epäolennaista. Yhteinen tavoite oli tärkein ja yksilön oli tarvittaessa uhrauduttava.
Näin ollen yksilön, tässä tapauksessa Fiina Pietikäisen yhteiskunnallista, työväenliikkeen piirissä tapahtunutta toimijuutta ei voi tutkia muutoin kuin dialogina suhteessa siihen liikkeeseen, jossa hän toimi. Vastaavasti yksittäisen toimijan – Fiina Pietikäisen – tekemiset ja elämänkatsomukset paljastavat paljon myös siitä liikkeestä, jossa hän vaikutti.
Tutkimustulokset
Työväenliikkeen toimijuus 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä
Työväenliikkeen kansalaistoiminta oli paljon enemmän ruohonjuuritasolla tapahtunutta toimintaa, jota toteutettiin luottamusmiesperiaatteella. Työväenliike muokkasi voimakkaasti yksittäisen aktiivin identiteettiä ja maailmankuvaa, mutta vain harvalle työväenliike tarjosi kokopäiväinen ammatin, muut osallistuivat varsinaisen työnsä ohella tai pitivät korkeintaan normaalista palkkatyöstään taukoa. Näinhän Fiina Pietikäinenkin teki reissatessaan SDP:n ja raittiusjärjestöjen puhujana ympäri Suomea. Ilman palkkaa tapahtunut edunvalvonta ja kansalaisvaikuttaminen oli pakon sanelemaa. Esim. SAK:n edeltäjä SAJ ja myös työväenpuolueet olivat köyhiä, joten palkattujen toimitsijoiden määrä oli vähäinen. Monet sellaiset toimet, joista nykyään järjestöt maksavat kokopäiväistä palkkaa, tehtiin aikanaan palkatta, vapaaehtoisvoimin.
Työväenliiketoimijuus sata vuotta sitten oli huomattavasti monipuolisempaa kuin nykyään. Yksilöt vaikuttivat useissa eri luottamustehtävissä ja muuttivat tapaansa toimia siirtyessään luottamustehtävästä toimeen. Esimerkiksi Pietikäinen muuttui suorasanaisesta kapitalistit ja viinatrokarit alas haukkuneesta puhujasta kylvettäjien ja silittäjien edusnaiseksi, joka oli tarvittaessa valmis neuvottelemaan työnantajien kanssa nykyihmisen näkökulmasta hyvinkin pienimuotoisten uudistusten toteuttamiseksi.
Miten sukupuoli vaikutti työväenliikkeen kansalaistoiminnassa?
Miehet ja naiset keskittyivät työväenliikkeessä erilaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja myös pitkälti toimivat erilaisissa luottamustehtävissä. Naispuoliset työväenliikkeen aktiivit keskittyivät koko tutkimusajanjakson ajan lähes pelkästään perhepoliittisiin kysymyksiin ja naisten aseman kehittämiseen. Varsinkin pääkaupunkiseudun aktiivit työväenliikkeen naiset omaksuivat puolueen Naisliiton ensisijaiseksi toiminta-areenakseen. Ammattiyhdistysliikkeen puolella vähälukuiset naiset vaikuttivat naisvaltaisissa liitoissa.
Tämä jako säilyi myös poikkeusolosuhteissa kuten punaisten hallinnossa sisällissotavuonna 1918. Naiskaartilaiset ovat saaneet historiankirjoituksessa paljon huomiota, mutta valtaosa sotaan osallistuneista rivinaisista toimi ruokahuollossa, sairaanhoidossa ja monissa muissa tukitoimissa. Kunnallishallinnon puolella naiset saivat vuonna 1918 ensimmäistä kertaa valtaa kunnanhallituksissa ja kaupunginvaltuustoissa mutta myös lääninhallituksissa. Työväenliikkeen naiset saivat siis punaisten hallinnossa paljon valtaa. Tämä on historiantutkimuksen kannalta tärkeä asia, mutta vastaavasti yhtä olennaista on kiinnittää huomio siihen, että naisten vastuualueet liittyivät naisille luontaisesti määriteltyihin tehtäviin; lasten- ja köyhäinhoitoon. Esimerkiksi Fiina Pietikäisestä tehtiin Helsingin kaupungin köyhäinhoitokomissaari ja Olga Lagerstramista lastenhoitoasioista vastaava. Miehet vastasivat muista kysymyksistä.
Nykypäivänä naisten keskittyminen vain rajattuihin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin – kuka tahansa, joka tuo esiin ajatuksen siitä, että esim. naiskansanedustajien tulisi tehdä vain perhepolitiikkaan liittyviä eduskunta-aloitteita – vaikuttaisi patavanhoilliselta. Hyödyntämäni tutkimusaineisto ei kuitenkaan anna mitään viitteitä, jotka osoittaisivat, että 1900-luvun alkupuolella vaikuttaneita työväenliikkeen naisia olisi jotenkin painostettu keskittymään vain naisten asemaan, naistyöläisten edunvalvontaan, perhepolitiikkaan tai raittiuden edistämiseen. Sen sijaan vaikuttaa ilmeiseltä, että naisvaikuttajat itse halusivat keskittyä juuri näihin kysymyksiin. Työväenliikkeen naisaktiivit olivat usein itse kärsineet köyhyydestä, naisen juridisesti heikosta asemasta ja miesten juopottelusta ja kokivat asiakseen puuttua nimenomaan näihin epäkohtiin.
Työväenliikkeen naistoimijat eivät siis kiistäneet tätä aikakauden kulttuurissa laajemminkin ilmennyttä näkemystä nähdä nainen ennen kaikkea potentiaalisena äitinä. Sukupuoliset stereotypiat elivät siis vahvasti myös työväenliikkeessä. Monessa suhteessa työväenliikkeen naisten mielenkiinnon kohteet eivät eronneet porvarillisista tai kristillisistä naisista. Sen sijaan näkemykset sosiaalisten ongelmien syistä erosivat toisistaan. Työväenliikkeen naiset syyttivät köyhyydestä, aviottomista lapsista ja prostituutiosta yhteiskunnallisia olosuhteita, vallinnutta luokkayhteiskuntaa – porvarinaiset puolestaan ”langenneita” naisia itseään ja kristillisten katsomusten puuttumista. Eriävät näkemykset yhteiskunnallisten ongelmien syistä tekivät täysin mahdottomaksi työväenliikkeen naisten ja porvarinaisten yhteistyön Suomessa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.
Naiset ja ammattiyhdistysliike
Ammattiyhdistysliikkeessä naisia vaikutti vähälukuisesti huomioon ottaen sen ilmeisen historiallisen tosiasian, että naiset usein osallistuivat Suomessa palkkatyöhön – myös perheelliset naiset, vähintäänkin osa-aikaisesti tai satunnaisesti. Palkkatyö oli taloudellisista syistä usein pakkovalinta. Naisten palkat olivat pienet, ja työ fyysisesti raskasta, mutta vaihtoehtoja ei usein ollut; kaikkien, usein myös juuri teini-ikään ehtineiden lasten tuli tehdä työtä, jotta kaikki perheenjäsenet saatiin ravituksi ja asuinkulut katettua.
Naisten vähäistä osallistumista ammattiyhdistysliikkeeseen ei siis selitä naisten vähäinen osallistuminen palkkatyöhön 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Selittäviä tekijöitä voimme löytää aikakauden kulttuurista, joka määritti naisten ensisijaiseksi tehtäväksi lasten ja kodin hoidon. Vain harvojen – edes naisten – mieleen juolahti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä ajatus siitä, että myös perheen isä voisi vaihtaa lapsen vaipan, tiskata ja laittaa ruokaa. Joitakin vallinneita sukupuolikäsityksiä kritisoineita sora-ääniä, jotka kiistivät näkemyksen naisesta ensisijassa perheenäitinä, kuitenkin esiintyi jo tutkimusajanjakson aikana. Esim. Hilja Liinamaa-Pärssinen ehdotti jo ennen sisällissotaa keskuskeittiöiden ja päiväkotien laajamittaista perustamista, jotta naisille jäisi enemmän aikaa tehdä palkkatyötä ja osallistua yhteiskunnallisiin pyrintöihin. Sisällissodan jälkeen muutamat Neuvostoliitosta vaikutteita omaksuneet naiset loivat käsityksen ns. uudesta naisesta, joka oli seksuaalisesti ja taloudellisesti itsenäinen yksilö, jonka mahdollisesti synnyttämistä lapsista huolehtisi yhteiskunta. Tällaiset tulkinnat eivät kuitenkaan todellakaan edustaneet valtavirtaa – ja useimmat työläisnaiset niitä ankarastikin vastustivat.
Ammatillinen edunvalvonta koettiin pitkälti miesten asiaksi ennen kaikkea siis siksi, että valtaosa työläisnaisista ja -miehistä koki työelämän ensisijaisesti miehille kuuluvaksi toiminta-areenaksi. Näin ollen myös ammatillinen edunvalvonta miellettiin pitkälti miesten asiaksi. Näin siitä huolimatta, että palkkatyötä tehneiden työläisnaisten asema oli vielä huonompi kuin työmiesten. Naisten palkat olivat miehiä paljon pienempiä, vaikka työtehtävä olisi ollut sama tai lähes sama, ja työ oli yhtä lailla raskasta ja epämukavaa. Fiina Pietikäinen oli harvoja ammattiyhdistysliikkeessä pitkään vaikuttaneita naisia. Vaikka hän koki, että ainakin pienten lasten äidillä olisi pitänyt olla mahdollisuus keskittyä vain perheenäitiyteen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, hän vuosikymmenet pyrki parantamaan palkkatyötä tehneiden työläisnaisten palkkausta, työolosuhteita. Hän keskittyi erityisesti lyhentämään työläisnaisten pitkää työpäivää. Lukuisat ammattiyhdistysliikkeen jälkeensä jättämät pöytäkirjat paljastavat, että radikaaleja puheita pitänyt ja sosialismismista unelmoinut Fiina oli hyvin käytännönläheinen ihminen. Pietikäinen tiesi, ettei esim. köyhien kylvettäjien puutteenalaista elämää helpottanut lupaus sosialistisesta yhteiskunnasta, vaan heidän kannaltaan oli tärkeämpää, että saunanomistaja maksaisi työssä tarvittavat pesuvälineet ja lyhentäisi työpäivää edes yhdellä tunnilla. Mahtipontisista ja radikaaleista tavoitteista huolimatta työväenliikkeen toimijuus oli niin Pietikäisen kuin monen muunkin mies- ja naisaktiivin kohdalla yhteiskunnalliset valtasuhteet huomioon ottanutta käytännönläheistä ja pitkäjänteistä työtä työläisten elinolosuhteiden kehittämiseksi.