Jokainen aikakausi, jokainen sukupolvi luo usein reaktiona isiensä makua vastaan oman musiikkinsa, kirjallisuutensa, poliittiset aatteensa, historialliset ja taloudelliset käsityksensä, kielenkäyttönsä tyylit, maalaustaiteensa, arkkitehtuurinsa tieteestä ja muodeista puhumattakaan…Me olemme tottuneet tähän teatteriin. Me odotamme sitä, me provosoimme sitä.1
Historiografian nykyhetkeen ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin keskittyvä teemanumero on hyvä aloittaa näillä Fernand Braudelin mahtipontisilla sanoilla. Braudel näki eurooppalaisen kulttuurin olemuksessa jatkuvan muutoksen ja sisäänrakennetun kyseenalaistamisen. Se oli mekanismi, joka ajoi tätä ´mielentilaa´ eteenpäin. Tähän teemanumeroon on koottu artikkeleita, jotka kaikki osaltaan kartoittavat historiantutkimuksen reuna-alueita ja rajoja. Käsittelyn kohteena ovat perusolettamukset historiankirjoituksen pohjalla, historiografian rajankäynti muihin ihmistieteisiin nähden sekä uudet näköalat, joita muiden tieteiden kehitys tai painotukset historioitsijoille avaavat. Siten tämä on katsaus uuteen tai, Braudelia lainaten, omaan historialliseen käsitykseen. Päätoimittajan tai kirjoittajien uskomuksena ei kuitenkaan suinkaan ole, että historiantutkimusta oltaisiin keksimässä uudelleen, yleisemmin tieteensisäisessä keskustelussa tai varsinkaan tämän kokoelman puitteissa. Pikemminkin tämän teemanumeron johtoajatuksena voisi olla, että historiantutkimus kykenee uudistumaan maailman mukana ja sen tarjoamat vastaukset yksilön, yhteisön ja elämän suhteesta ovat edelleen nykyihmiselle relevantteja.
Historia, jos sitä ajatellaan akateemisena oppiaineena, on todellakin kokenut suuria muutoksia viimeisen vuosisadan aikana ja laajentunut (joku saattaisi sanoa pirstaloitunut) useiksi alatieteiksi. Postmoderni kritiikki, muistin ja muistamisen tutkimus sekä digitalisoituminen ovat haastaneet historiografiaa ja kunkin haasteen kohdalla on esitetty arvioita historiankirjoittamisen kuolemasta. Kirjoitetun historian tarve ja kysyntä eivät kuitenkaan ole kadonneet, päinvastoin.
Tässä numerossa historiografia käsitetään suurelta osin akateemisena historiantutkimuksena eli metodologisesti johdonmukaisena ja huolellisesti argumentoituna vastauksena nykyisyyden asettamaan kysymykseen. Siksi käsillä olevaan julkaisuun kootut tekstit ilmentävät tulevaisuuden historiantutkimukselle asettamaa haastetta kahdella tavalla; Artikkelien kysymyksenasettelu pyrkii purkamaan itsestään selviä tapoja hahmottaa mennyttä. Toisaalta esitysten tuottamisessa käytetty metodi on joko itse tarkastelun kohteena tai hyödyntää muiden tieteenalojen tuloksia tai työtapoja.
Maja Mikulan artikkeli evakkovaelluksista osoittaa käytännössä tämän historiantutkimukseen olennaisesti kuuluvan näkökulman ja työvälineiden jatkuvan päivittämisen välttämättömyyden. Kuinka lavastettuja evakkovaelluksia tulisi tulkita? Ovatko ne merkki käsittelemättömästä kansallisesta traumasta vai enemmän kaipausta yhteisöllisyyteen, jota omasta ajastamme näyttää puuttuvan? Kuuluvatko vaellukset sota-aikaan sen myöhäisinä kaikuina vai pitääkö niitä lukea post-modernina ilmiönä? Mikula käsittelee muistamista ja historiaa ruumiillisena kokemuksena. Hän yhdistää artikkelissaan muistitutkimusta ja affektiteoriaa ja avaa samalla uuden näkökulman kansalliseen historiaan.
Mikko Tolosen ja Leo Lahden artikkeli rakentuu digitaalisten aineistojen tai lähdemateriaalin haasteiden ja mahdollisuuksien ympärille. Tekstissä osoitetaan, kuinka suurten lähdekokonaisuuksien analysointi laskennallisen tieteen keinoin on hyödyllistä myös aatehistorialliselle tutkimukselle. Jouni-Matti Kuukkanen analysoi kirjoituksessaan historiankirjoituksen filosofisia lähtökohtia ja post-narrativistista teoriaa. Mitä tutkijalle on jäänyt käteen viime vuosikymmenien teoreettisesta debatista ja mitä hänen tulisi sisäistää kirjoittaessaan historiaa kielellisen käänteen jälkeisessä tiedemaailmassa?
Teemanumeron kaksi viimeistä artikkelia tarkastelevat kahta historiaan olennaisesti kuuluvaa käsitettä eli aikaa ja paikkaa. ´Tieteellisen´ historian alkuaikoina ajan ja paikan määrittivät kansa, jonka teleologisia vaiheita, ja kansallisvaltio, jonka alueen valtiollisesti merkittäviä tapahtumia historiantutkimus pyrki selvittämään. Nämä käsitykset eivät enää aikoihin ole olleet dominoivia, mutta käsitykset kansallisesta kollektiivisesta muistista sekä valtioiden rajoja seurailevista historioista vaativat edelleen purkamista. Tuomas Teporan artikkelissa ´aika´ on analyysin kohteena. Vaikka kronologinen aika ja subjektiivinen kokemus kuluneesta ajasta helposti joko yhdistetään tai jälkimmäinen kylmästi sivuutetaan, Tepora osoittaa, että tapahtuman ajallistaminen on historiakuvamme muodostumisen kannalta tärkeää. Maria Lähteenmäki puolestaan kirjoittaa arktisen ulottuvuuden historiasta ja paikallisen ´historiallisen´ määrittymisestä valtiollisen narratiivin ulkopuolella.
Jaakko Taipaleen ja Timo Miettisen kirja-arvioissa käsittelyn kohteena ovat Hayden Whiten ”Practical past” ja David Carrin ”Experience and history”. Molemmat kirjat voidaan huoletta lukea viime vuoden tärkeimpien historia-alan julkaisujen joukkoon. Teemanumeron päättää katsaus Aleksi Mainion väitöskirjaan ”Terroristien pesä – Suomi ja taistelu Venäjästä 1918-1939”.
Helsingissä 7.8.2015
Vieraileva päätoimittaja Ville Erkkilä
Kirjallisuus
Fernand Braudel: Sivilisaatio ja kulttuuri – Euroopan loisto. Eurooppa. Fernand Braudel, Maurice Aymard, Jacques Dupâquier, Pierre Gourou & Massimo Pallottino. Tampere, Vastapaino 1992, 151-175.
- Braudel 1992, 164. [↩]