Narrativismista kriittiseen historiografian filosofiaan

On klisee sanoa, että menneisyyden tunteminen auttaa ymmärtämään nykyisyyttä ja ennakoimaan tulevaisuutta. Missä määrin näin on, riippuu varmaankin asiasta. Joidenkin teknologisten tai tietoteknisten innovaatioiden kohdalla paras oppi voi löytyä suoraan nykypäivästä tai jopa vasta tulevaisuudesta. Historianfilosofian nykytilasta ja tulevaisuudesta puhuttaessa on kuitenkin hyödyllistä olla selvillä sen lähihistorian keskeisistä traditioista ja ajatussuuntauksista.

Historianfilosofian mennyt vuosisata voidaan yleisluontoisesti tiivistää kolmeen suuntaukseen. Aikaa ennen toista maailmansotaa hallitsi ns. ”spekulatiivinen historianfilosofia”, joka viittaa erityisesti menneiden vuosisatojen suurmiehiin, kuten Wilhelm Hegeliin ja Karl Marxiin, mutta myös 1900-luvun alun kulttuurifilosofeihin, kuten Oswald Spengleriin ja Arnold J. Toynbeehen. Maailmansodan jälkeinen aika synnytti ns. ”kriittisen” tai ”analyyttisen historianfilosofian”. Sen keskeisillä edustajilla, kuten William Draylla, Arthur Dantolla, Maurice Mandelbaumilla ja C. G. Hempelillä, oli kaikilla jokin suhde sen ajan yleisfilosofiseen valtavirtaukseen loogiseen empirismiin. He olivat joko sen edustajia, puolustajia tai kriitikoita, ja osapuolia keskustelussa, joka käsitteli erityisesti selittämistä historiantutkimuksessa.1 Analyyttisten historianfilosofien mielenkiinto siirtyi kuitenkin muihin tieteenfilosofisiin kuin historiantutkimusta käsitteleviin teemoihin ja toisaalta historian teoreettisista ja filosofisista aspekteista kiinnostuneiden huomio kääntyi historiankirjoituksen narrativistisiin piirteisiin.  Kolmannen suuntauksen, narrativistisen historiografian filosofian, ilmestyminen päivitetään usein 1970-luvun alkuun, kun Hayden White julkaisi teoksensa Metahistory: The Historical Imagination in Nineteenth-Century Europe. Pikkuhiljaa historiaan kohdistuva teoreettis-filosofinen keskustelu siirtyi myös institutionaalisesti toiseen viitekehykseen eli filosofian laitoksilta kirjallisuustieteeseen ja muille humanistisille naapurialoille. Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestynyt Frank R. Ankersmitin Narrative Logic. A Semantic Analysis of the Historian’s Language lasketaan yleisesti narrativismin toiseksi merkkiteokseksi. On perusteltua todeta, että narrativismi sen eri muodoissaan on tämän päivän valtavirtasuuntaus. Se on epäilemättä tämän hetken sofistikoituneiden ja teoriarikkain muoto. Toisaalta narrativismin käsitteestä on tullut lähes kaikkea selittävä ja käsite onkin löytänyt sovelletuksensa hyvin monilla humanistisilla aloilla.2

Tämä artikkeli pohtii narrativismin merkitystä, sen tuomaa muutosta ja kontribuutioita historianfilosofiseen keskusteluun. Mutta vieläkin tärkeämpi tavoite on narrativismin puutteiden ja ongelmien tarkastelu sekä sen miettiminen, mikä voisi olla seuraava filosofinen suuntaus historianfilosofian ja -teorian alalla. Tämän kirjoituksen ja keväällä 2015 julkaistavan kirjani Postnarrativist Philosophy of Historiography kantavana ajatuksena on, että narrativismi koulukuntana ei ole enää kyennyt tuottamaan yhtä mielenkiintoisia ja yllättäviä teoreettisia näkökulmia kuin sen alkuaikoina ja toisaalta sen filosofiset ongelmat ovat yhä ilmeisempiä. Ehdotankin, että on syytä vähintäänkin pohtia siirtymistä jälkinarrativistiseen historiografian filosofiaan.3 (Selvitän terminologian ihan kohta).

Kirjoituksen rakenne on seuraavanlainen. Ihan ensimmäiseksi teen muutaman terminologisen selvennyksen. Terminologisen selventämisen jälkeen hahmottelen narrativismia filosofisena suuntauksena sekä sen filosofisia kontribuutioita. Tämän jälkeen analysoin joitakin sen ongelmia. Kolmantena päätemana on luonnostella jälkinarrativistista ”kriittistä” ja argumentatiivista historiografian filosofiaa. Ehkäpä tämän artikkelin tärkein kysymys onkin, mikä on historiantutkimuksen ja -kirjoituksen mieli. Mikä on oikea metahistoriografinen kehys? Onko historiografia tiedettä? Taidetta? Käytäntöä? Poliittista? Vai jotain muuta?

1. Terminologiasta

Ennen kuin siirryn tämän kirjoituksen varsinaiseen substanssiin, on syytä puhua terminologiasta. Lukija on saattanut huomata, että siirryin yllä vaivihkaa puhumaan ”historiografiasta” ”historian” sijaan ja vastaavasti ”historiografian filosofiasta” ”historianfilosofian” sijaan. Mistä on kysymys?

Termin ”historia” monimerkityksellisyys on epäilemättä kaikille lukijoille tuttu. Sillä tarkoitetaan toisinaan menneisyyttä tai alati muuttuvaa jatkumoa akselilla menneisyys-nykyisyys-tulevaisuus. Toisissa yhteyksissä ”historia” tarkoittaa yliopistollista oppiainetta, jolloin sillä voidaan viitata joko historiantutkimukseen tai historiakirjoitukseen. Ja on ”historialla” vielä muitakin merkityksiä, kuten koulun oppiaine. ”Historiaa” voidaan käyttää myös ilmaisemaan jonkin ilmiön poikkeuksellista ja yhteiskunnallista merkittävyyttä – jonkin ”historiallisuutta”. Filosofisissa keskusteluissa eniten epäselvyyttä aiheuttaa, jos ei ole selvää puhutaanko menneisyydestä ja sen olemuksesta vai puhutaanko alasta, joka pyrkii saavuttamaan tietoa menneisyydestä. Filosofiset kysymykset ja haasteet kun ovat aika erilaiset näiden välillä. Seuraten Aviezer Tuckerin ehdotusta kokoomateoksen A Companion to the Philosophy of History and Historiography johdannossa olen pyrkinyt tekemään selkeän terminologisen eron näiden kahden ”historian” merkityksen välillä. ”Historian” rajaan viittaamaan menneisyyteen ja laajennettuna menneisyys-nykyisyys-tulevaisuus -akseliin. ”Historiografia” sen sijaan merkitsee ennen kaikkea historiaa koskevan tiedon esittämistä, joka useimmiten tapahtuu kirjallisessa (ja kirjojen) muodossa. Se viittaa ensisijaisesti ammattimaisesti yliopistoissa tuotettuun historiankirjoitukseen.  On syytä korostaa sitä, että en siis ymmärrä ”historiografiaa” historiankirjoituksen historiaksi, kuten joskus on tapana.

Perinteinen ”historianfilosofian” jaottelu spekulatiivisen ja analyyttisen välillä on ongelmallinen, koska näyttäisi olevan täysin mahdollista tutkia sekä historiaa että historiografiaa sekä ”spekulatiivisesti” että ”analyyttisesti” (mitä niillä sitten tarkkaan ottaen tarkoitetaankaan). Toisaalta, ilmaisulla ”spekulatiivinen” on ikävä kaiku ja vähättelyn maku. Se syntyikin epäilemättä osittain tarpeesta pönkittää sille vaihtoehtoisen suuntauksen statusta luomalla demarkaatiolinja vakavasti otettavan ja toisarvoisen spekuloinnin välille.4

”Historian” ja ”historiografian” välisen jaottelun perusteella on suhteellisen helppo erottaa ”historianfilosofia” ”historiografian filosofiasta”. Historianfilosofia on filosofointia menneisyyden olemuksesta itsestään. Se voi kohdistua esimerkiksi seuraavanlaisiin kysymyksiin: Onko historialla jotain kulkua tai suuntaa? Onko menneisyydellä jotain rakennetta tai perusontologiaa? Onko historiasta löydettävissä liikelakeja? Onko historialla mieltä tai merkitystä? Onko historian tapahtumat determinoituja vai ovatko ne kontingentteja? Voitaisiin sanoa, että tässä mielessä historianfilosofia on osa metafysiikkaa. Historiografian filosofia sen sijaan pohdiskelee sekä historiankirjoituksen olemusta että niitä kognitiivisia prosesseja, oletuksia ja käsitteitä, joita tässä muodossa esitetty tieto edeltää ja edellyttää. Se kohdistuu esimerkiksi seuraavanlaisiin ongelmiin: Mitä on historiallinen selittäminen? Onko ymmärtäminen selittämisen sijaan tyypillistä historiografialle? Mikä on historiantutkimuksen metodi? Mitä erityisiä ongelmia ja kysymyksenasetteluja historiallisen tiedon tekstuaalinen esittäminen tuo? Onko historiankirjoitus välttämättä narratiivista? Voiko historiografinen tieto olla totta? Millä määreillä historiografista tietoa tulisi arvioida? Pitäisikö historiografiaa ajatella tieteenä, kirjallisuutena vai käytäntönä? Onko historiografinen tieto aina konstruoitua? Historiografian filosofia on tässä mielessä tieteenfilosofian alalaji.

Tämän jakson lopuksi on syytä todeta, että historiankirjoitusta on toki akateemisen historiakirjoituksen ulkopuolella erilaisina populaariversioina. Populaarihistoriankirjoitus voidaan periaatteessa alistaa samanlaisen filosofisen tarkastelun kohteeksi kuin akateemisen historiankirjoituksen tuotokset. Siten se kuuluu myös historiografian filosofiaan. Mielenkiinto kohdistuu ennen kaikkea siihen, miten historiografista tietoa tuotetaan ja mikä on sen episteeminen asema ja auktoriteetti. Jatkossa käytän terminologiaa edellä kuvatulla tavalla poikkeuksena analyyttinen historianfilosofia, jonka vakiintunutta nimeä ei ole syytä muuttaa tässä yhteydessä. Tällä nimellä koulukunta tunnetaan ja se identifioi suhteellisen selvän joukon filosofeja.

2. Narrativistinen historiografian filosofia

2.1 Kontribuutiot

Narrativismin alkuaikoina suuntauksen identiteetti määritettiin usein negaation kautta eli korostettiin sitä, miten narrativistinen näkökulma historiografiaan eroaa sen filosofisesta edeltäjästä analyyttisesta historianfilosofiasta. Narrativismi sen itseymmärryksessä ilmentää katkosta edeltäjäänsä ainakin kahdessa merkityksessä. Ankersmit on korostanut, että vaikka analyyttisen historianfilosofian ongelmat olivat sinällään ihan mielekkäitä, ne sivuuttivat täysin kaikkein keskeisimmän historiankirjoitusta määrittävän seikan. Analyyttinen historianfilosofia keskittyi analysoimaan yksittäisiä väitelauseita tai korkeintaan lyhyitä tekstin pätkiä. Historiankirjoitus tuottaa kuitenkin ennen kaikkea kirjamuodossa esitettyjä kokonaisvaltaisia esityksiä menneisyydestä.5 Historiografian filosofian tulisi keskittyä niiden analysointiin. Onpa Ankersmit joskus vihjannut, että analyyttisen kielifilosofian olisi siirryttävä yksittäisten lauseiden analysoinnista laajempien tekstimassojen tarkasteluun.6 Näin ymmärrettynä narrativistinen historiografian filosofia itse asiassa laajentaa ja syventää kielifilosofian tutkimusalaa. Toinen erottava seikka on analyyttisen historianfilosofian kysymyksenasettelun ulkokohtaisuus. Tällä tarkoitetaan sitä, että analyyttisen historianfilosofian hallitsevana ongelmana oli kysymys historiankirjoituksen tieteellisestä statuksesta. Historiografia näytti tarjoavan erityisen kiperän intellektuaalisen haasteen filosofeille, jotka halusivat todistaa, että historiantutkijat käyttävät samaa selitysmallia kuin muutkin tieteet eli Hempelin hahmottelemaa peittävän lain mallia.7 Narrativistit antavat ymmärtää, että he sen sijaan ovat itseisarvoisesti kiinnostuneita historiografian luonteesta ja olemuksesta sellaisenaan kuin se on välittämättä status-kysymyksistä. On silti totta, että he päätyivät tarkasteluissaan korostamaan historiankirjoituksien yhtäläisyyksiä kirjallisuuteen. Erityisesti White on tullut tunnetuksi trooppien teoriasta ja analyyseistaan historiantutkimuksen esitysten kirjallisista elementeistä.

Mitkä ovat sitten narrativistisen historiografian filosofian kontribuutiot historiografian filosofiassa?  Mielestäni ne voidaan kiteyttää kolmeen kohtaan. (1) Ensimmäinen kontribuutio on juuri kokonaisten kirjojen ja tekstien nostaminen filosofisen analyysin kohteeksi. Historiantutkijan keskeinen kognitiivinen tuote on kirjallisessa ja kielellisessä muodossa esitetty kokonaisnäkemys historiasta.  Narrativistit ovat aivan oikein korostaneet, että kirjallisten esitysten olemus ja rakenne on syytä ymmärtää ja analysoida syvällisemmin. (2) Toinen kontribuutio on havainto siitä, että kirja ei ole joukko erillisiä väitelauseita, vaan se muodostaa yksittäisiä väitelauseiden suuremman kokonaisuuden. Olen ilmaissut tämän sanomalla, että historiantutkijoiden kirjalliset esitykset sisältävät sen sisältöä syntetisoivan tai integroivan entiteetin. Narrativisteille tämä on tietysti vaihtoehtoisella terminologialla ilmaistuna ”narratiivi”, ”narraatio” tai ”narratiivinen substanssi”. (3) Kolmantena ja kaikkein ristiriitaisimpana kontribuutiona pidän sen osoittamista, että historiantutkijan kokonaisesitystä ei voida ajatella totena tai epätotena ainakaan jos pitäydymme totuuden korrespondenssiteoriassa. Ongelma on lyhyesti ilmaistuna se, että tekstuaaliset esitykset eivät vastaa ominaisuuksiltaan ja rakenteellisesti sitä, mitä niiden pitäisi kuvata eli menneisyyttä. Toisin sanoen, ne sisältävät merkityksiä, vertauskuvia, alkavat ja päättyvät, jne., joita ei voida ajatella löytyvän menneisyydestä itsestään. Hiukan kimurantimmin sanottuna kyse on siitä, että historiantutkijoiden esityksille potentiaalisina ”totuudenkantajina” (truth-bearer) ei ole olemassa ”totuudentekijöitä” (truth-maker)8 menneisyydessä, joka tekisi näistä esityksistä totta.

2.2 Ongelmat

Mitkä ovat sitten narrativismin keskeiset ongelmat ja haasteet? Niitä ovat arviointiin ja narratiivin käsitteeseen liittyvät ongelmat, joita tarkastelen tässä jaksossa.  Kolmannesta eli representationalismin ongelmasta keskustelemisen jätän seuraavaan jaksoon. Ongelmien seikkaperäinen analyysi tekee selväksi, miksi mielestäni on syytä harkita siirtymistä jälkinarrativistiseen historiografian filosofiaan.

Ehkäpä merkittävin narrativismin ongelma liittyy historiaesitysten arviointiin. 1980-luvullla Ankersmit puhui suorasanaisesti postmodernismin puolesta ja epistemologista arviointia vastaan.9 White on tullut tunnetuksi väitteistään, että empiria ei millään lailla rajoita tulkintoja.10 On edelleen osittain näiden ajatusten pohjalta syntyneitä ohjelmallisia postmodernismin historiateoreetikkoja, jotka pitävät kaikenlaista historiatulkintojen tiedollista arviointia mahdottomana. Tämä kiteytyy parhaiten ehkä Keith Jenkinsin Hume-vaikutteiseen väitteiseen, että faktoista ei voi johtaa arvoja ja että historiantulkinnat ovat aina arvoväittämiä, joille ei ole siis mitään tiedollista oikeutusta historiallisen faktatiedon pohjalta.11  Mielenkiintoista on se, että sekä narrativistit että postmodernistit puhuvat ”faktoista” ja uskovat historiallisten faktojen olemassaoloon, ja näkevät ongelmallisena siis vain niistä johdetut tai niiden tulkinnat. En lähde ruotimaan fakta-oletusta muuten kuin toteamalla, että ”faktan” status metafyysisesti on vähintäänkin epäselvä ja ”historiallisten faktojen” olemassaolo on kyseenalaistettu useasti.12 Ankersmit on nimennyt tulkintaongelman käännösongelmaksi” tai kysymykseksi faktojen tai toisinaan historian tapahtumien ja tulkintojen välisten ”käännössääntöjen” mahdollisuudesta.13  Ankersmitin mukaan mitään tällaisia käännössääntöjä ei ole tai säännöt ovat korkeitaan sattumanvaraisia siten, että niiden validius on suhteellinen historioitsijaan: yhden säännöt eivät ole sääntöjä toisille. Ankersmit myös tulkitsee Whiten trooppien teoriaa siten, että White kuitenkin pyrki luonnostelemaan joukon jonkinlaisia kulttuurisidonnaisia kirjallisia sääntöjä.

Ankersmit on sittemmin hylännyt postmodernismin, mutta narrativistit eivät ole silti kehittäneet tiedollisia kriteereitä, joilla kilpailevia historiantulkintoja voitaisiin arvioida. Narrativismin pohjalta historian esityksiä pidettäisiin lähinnä esteettisinä entiteetteinä sekä arvioitaisiin niiden moraalisia implikaatioita. Olisi kuitenkin väärin sanoa, että narrativistit hylkäävät rationaalisen arvioinnin, koska esteettisiä arvoja ja moraalista hyväksyttävyyttä voidaan analysoida rationaalisesti, mutta he hylkäävät epistemologisen arvioinnin kaikessa muusa kuin falsifikaation merkityksessä.14 Vaikuttaa kuitenkin suhteellisen kiistattomalta, että kaikkia kilpailevia tulkintoja ei pidetä tiedollisesti yhtä hyvinä menneisyydestä. Jos hyväksymme, että Eurooppa teollistui 1700- ja 1800-luvuilla, niin silloin se ei maatalousvaltaistunut. Jos hyväksymme, että Eurooppa ajautui ensimmäiseen maailmaansotaan kuin ”unissakävelijät”, kuten Christopher Clark15 väittää, niin silloin tämä prosessi ei ole selitettävissä Saksan harkittuna valtataistelun16. Tai jos ajattelemme tyypillistä seminaaria historian oppiaineessa, on selvää, että joitakin tulkintoja pidetään huonompina muilla(kin) kuin esteettisillä tai moraalisilla kriteereillä. Sopivien arviointistandardien löytäminen onkin keskeinen jälkinarrativistisen historiografian filosofian haaste: jos historiantulkintoja ei voida arvioida totuusfunktionaalisesti, mutta joitakin tulkintoja kuitenkin pidetään tiedollisesti parempina kuin toisia, mihin tämä perustuu? Miten arviointi on mahdollista? Tämä haaste siis olettaa ja hyväksyy narrativistisen näkemyksen, että historiateosten sisältämä kokonaisnäkemys menneisyydestä on historiografian keskeinen kognitiivinen kontribuutio, mutta hylkää narrativismin tarjoaman analyysin niiden arvioinnista.

On kaksi muutakin ongelmaa, joista on syytä keskustella ja jotka viitoittavat tietä jälkinarrativistiseen oikeuttamisen teoriaan. Ensimmäinen kohdistuu siihen, kuinka ”narratiivi” ymmärretään. Vaikka narrativismin keskeinen teoreettinen entiteetti on ”narratiivi”, ei ole lainkaan selvää, mikä se lopulta on. Toisin sanoen, on vaikeaa löytää eksplisiittistä ”narratiivin” määritelmää. Siihen on kuitenkin liitetty seuraavia ominaisuuksia: (i) holistisuus, (ii) yksikkömuotoinen narratiivia organisoiva subjekti, (iii) temporaalisuus ja (iv) kausaalisuus. Kaikki narrativistit eivät toki ymmärrä narratiivia samoin tavoin. Keskityn tässä nyt epäilemättä kahteen yleisimpään narratiivin määreeseen: holismiin ja temporaalisuuteen. Holismi tarkoittaa sitä, että narratiivi muodostaa yhden jakamattoman kokonaisuuden, johon kaikki narraation osat erottamattomasti kuuluvat. Ankersmit on ollut tämän suhteen varsin selvä ja suorasanainen. Hän kirjoittaa tuoreessa kirjassaan, että

History and historical debate is holistic in that the universally shared assumption in historical writing that only the whole of the text conveys historian’s cognitive message, and to which only parts contribute.17

Sama idea löytyy muilta historiateoreetikoilta, kuten Nancy Partnerilta.18 Ankersmit on myös määritellyt narratiivin osien ja niiden luoman kokonaisuuden merkityssuhteeksi. Toisin sanoen, narratiivin osat määrittävät narratiivin eli ne ovat analyyttisesti tosia narratiivista. Ankersmit kirjoittaa, että

The thesis that all statements expressing properties of Nss [narrative substances] are analytical is, perhaps, the most fundamental theorem in narrative logic.19

Mitä vikaa holismissa sitten on? Asiaa voi lähestyä sekä konkreettisesti että filosofisen pohdinnan kautta. Käytännössä holismi historiografiassa tarkoittaa sitä, että kun yksi historiateos muodostaa yhden narratiivin, niin kaikki teokseen kuuluvat väitelauseet ja detaljit määrittävät tämän narratiivin. Emme voi siis jättää huomiotta yhtään kirjan sisältämää yksityiskohtaa, jos haluamme määrittää tai ymmärtää narratiivin. Toisin sanoen, jos muutamme yhden lauseen tai jätämme yhden lauseen pois, niin tulemme luoneeksi uuden narratiivin. Jos jostain kirjasta tehdään vaikka muokattu painos, niin kyseessä onkin täysin uusi narratiivi ja sanoma. Tämä jo sinällään vaikuttaa absurdilta. Ajatellaan, että E. P. Thompsonin keskeinen väite teoksessa Making of the English Working Class on, että työväenluokka syntyi itsestään ja synnytti tavallaan itsensä pikkuhiljaa eikä määrättynä hetkenä jonkun ulkoisen sysäyksen aiheuttamana. Vaikuttaa järkeenkäyvältä, että tämä sanoma on mahdollista ymmärtää, vaikka Thompson olisi jättänyt joitakin yksityiskohtia pois 958-sivuisesta teoksestaan tai että lukija ei tiedä niitä kaikkia. Esimerkiksi keskeisen väitteen kannalta ei tunnu olennaiselta tietää, että lehteä The Political House that Jack Built myytiin 100 000 kappaletta tai että London Correspondence Society kutsui mielenosoituksen Copenhagen Fieldislle Islingtoniin 26. lokakuuta 1795.20

Holismi on myös filosofisesti ajateltuna varsin ongelmallinen. Historiografiassa se tarkoittaisi, että suurella todennäköisyydellä kukaan ei voisi ymmärtää Thompsonin narratiivia tai näkemystä historiasta, koska tuskin kukaan kykenee muistamaan kaikki narratiivia määrittävät lauseet. Samasta syystä olisi mahdotonta kertoa, mitä Thompson sanoi kirjassaan käymättä läpi koko teosta kannesta kanteen. Kukaan ei siis ymmärtäisi eikä kukaan voisi kommunikoida, mitä historioitsijat viestivät teoksissaan.  Holismista seuraa vielä muitakin hankalia ongelmia. Jos narraatiot ovat puhtaita merkitysentiteettejä ja analyyttisesti tosia, niitä ei voi osoittaa vääriksi, koska pienikin muutos synnyttää vain uuden narratiivin. Merkitysentiteeteillä ei ole suhdetta empiriaan. Analyyttisen filosofian suosikkiesimerkki analyyttisestä lauseesta selventää, mistä on kysymys. Jos ”poikamiehen” merkitys on ”naimaton mies”, niin lause ”poikamies on naimaton mies” ei ole empiirisen tiedon kannalta informatiivinen vaan ilmaisee vain ilmaisun ”poikamies” merkityksen. Havainnot poikamiesten määrästä tai luonteista ei vaikuta määritelmään millään tavalla. Määritelmää voidaan toki muuttaa, mutta seurauksena on uusi merkitys eikä kysymys siitä, että määritelmä olisi osoittautunut vääräksi.21 Narratiivit ovat siis kokonaisvaltaisia Gestalt-tyyppisiä merkitysmaailmoja, jotka voidaan vaihtaa toisiin, mutta joita ei voida osoittaa vääriksi. Tämä on toisaalta narrativistien ajattelun mukaista, kun muistetaan, että historioitsijoiden esitykset rinnastuvat kirjallisuuteen. Miten kaunokirjallinen teos voitaisiin falsifioida?

Holismin ongelmat toimivat perusteena tehdä ero merkityksen ja evidenssin välillä historiateosten sisällön suhteen. Jos ”narratiivia” edelleen pidetään keskeisenä teoreettisena määreenä, tämä tarkoittaisi, että pitää tehdä ero niiden tekstin osien välillä, jotka määrittävät narratiivin ja niiden osien, jotka toimittavat jotain muuta roolia, kuten antavat empiiristä tukea. Kukaan tuntemani narrativisti ei ole kuitenkaan hahmotellut tällaista ”molekulaarista” narrativismia.

Ennen kuin esittelen oman näkemykseni tarkemmin, on syytä käsitellä vielä temporaalisuutta historiateosten narratiivisuuden määreenä. Temporaalisuudella narrativismin määreenä tarkoitan, että ennen-jälkeen rakenne määrittää historiantutkijan esittämistä. Historiantutkijan narraatiot olisivat siis temporaalisten ketjujen kerrontaa ja esittämistä. Kritiikkini ei kohdistu siihen, että historiateokset sisältäisivät tällaisia ketjuja, vaan ajatukseen, että temporaalisuus on esitystä välttämättä organisoiva periaate. Jos tarkastelemme historiografisia tekstejä, sieltä paljastuu monia tekijöitä, joita ei voi sisällyttää osaksi temporaalista tai kronologista esittämistä. Toisinaan historiantutkijat kritisoivat toisten tutkijoiden tulkintoja ja toisinaan ennakoivat kritiikkiä. Kronologiat usein myös rikotaan siten, että käsitelläänkin jotain ajallisesti aikaisemmin tapahtunutta. Teksti saattaa myös sisältää systemaattista eri teemojen käsittelyä. Otan yhden esimerkin.  Christopher Clark esittää kirjansa The Sleepwalkers. How Europe Went to War in 1914. luvussa 3. “The Polarization of Europe, 1887-190”  joukon kysymyksiä todistaakseen vastausten avulla, että Euroopan jakautuminen kahteen leiriin oli sodan edellytys, mutta ei sen syy. Clark kysyy tämän luvun alaluvuissa: (i) Miksi Venäjä ja Ranska liittoutuivat Saksaa vastaan 1890-luvulla? (ii) Miksi Britannia valitsi tämän liittoutumaan? (iii) Mikä oli Saksan rooli prosessissa, jossa se tuli vihamielisen koalition ympäröimäksi? (iv) Missä mielessä Euroopan poliittisen ja liittoutumisjärjestelmän muokkautuminen selittää sodan syttymisen 1914? Luku on siis systemaattisesti järjestetty. Alalukujen aiheet eivät ole tapahtumia eivätkä voi olla minkään tapahtumakronologian lenkkejä.

3. Historiankirjoitus päättelynä ja representationalismi

Hyvän historiateoksen eri osilla tulisi kuitenkin olla jokin rooli kokonaisesityksessä. Mikä siis yhdistää edellä esitetyt osat toisiinsa? Ne ovat osa päättelyketjua, jonka tarkoituksena on tehdä keskeinen väite uskottavaksi. Uskottavaksi tekeminen voi siis edellyttää, että kritisoidaan vallitsevia näkemyksiä ja ennakoidaan mahdollista kritiikkiä, käsitellään keskeiseksi koettuja teemoja ja kysymyksiä, jne. Näkemykseni on, että myös narraatiivis-temporaaliset kohdat ovat osa päättelyketjua ja tukevat pääteesiä. Mikään ei pakota sisällyttämään kirjaan jotain tiettyä tapahtumaketjua eikä ole olemassa itsestään selvää tapahtumien joukkoa, joka on otettava mukaan. Koko teos on siis historiantutkijan järkeilyn tuotosta ja tulosta ja tekstin eri osat ovat järkeilyn valossa tehtyjä valintoja.

Tämä johdatus nostaa esiin metahistoriografisen kysymyksen, minkälainen ala historiografia oikeastaan on. Tämä on kysymys, josta on tietenkin esitetty lukuisia eri näkemyksiä, mutta kaksi ehdotusta on ollut ylitse muiden. Toisaalta historiografiaa on pidetty jonkinlaisen taiteen ja taiteellisen esittämisen muotona ja toisaalta sitä on pidetty tieteenä esimerkiksi rankelaisessa ajattelussa. Jälkimmäisen näkemyksen ongelma on lyhyesti ilmaistuna se, että historiantutkimuksen tieteellisyyttä korostavat eivät ole ottaneet narrativistista näkemystä historiankirjoituksen luonteesta huomioon eivätkä selittäneet, miten se sopii yhteen tieteellisyyden kanssa. Vaikka ei ole itsestään selvää, mitä tieteellisyydellä tarkoitetaan, tässä tekstissä on jo tehty selväksi, että narrativistinen näkemys ja totuusfunktionaalisuus eivät ole yhteensopivia. Ja useimmiten tieteellisiä esityksiä ajatellaan nimenomaan tosina ja epätosina.

Narrativismi on siis eräs koulukunta, joka on rinnastanut historiografian taiteeseen. Kuten on tullut selväksi, narrativistien koulukunnan alkuaikoina korostettiin yhtäläisyyksiä kirjallisuuteen. Viime aikoina sen rinnalle on noussut historiografian rinnastaminen kuvataiteisiin ja ennen kaikkea maalaustaiteeseen. Visuaalisuuteen liittyvät metaforat ovat toisaalta olleet yleisiä jo narrativismin alkuajoista lähtien. White and Ankersmit ovat puhuneet historiantutkijoiden esityksistä menneisyyden panoraamoina ja muotokuvina. Ja niitä on joka tapauksessa pidetty jonkinlaisina representaatioina. Ankersmit on ollut myös varsin eksplisiittinen sen suhteen, että visuaaliset metaforat ja rinnastaminen kuvataiteiseen myös tarjoaa oikean kielen ja viiteryhmän kuvaamaan historiankirjoitusta.22 Käsittelen seuraavaksi Whiten ja Ankersmitin ”representationalismia” viimeisenä narrativismin ongelma, mikä samalla pohjustaa tämä esseen viimeistä osaa, joka paneutuu narrativismin jälkinarrativistiseen vaihtoehtoon. Ymmärrän ”representationalismin” kantana, jonka mukaan historiantutkija tuottaa välttämättä representaatioita jossain mielessä. Jos siis jokin teksti ei ole representaatio, niin se ei voi olla tällöin myöskään historiografinen teksti, eikä ehkä teksti ollenkaan.

On selvää, että White että Ankersmit hylkäävät realistin näkemyksen representaatiosta, jonka mukaan historiantutkijan esitys suoraan representoi representaation kohteen eli menneisyyden. Tässä traditionaalisessa mielessä historiantutkijan esittämisessä on siis sananmukaisesti kyse jonkin re-presentaatioista, uudelleen esittämisestä.  Re-presentaatio on läheistä sukua toiselle perinteiselle historiantutkijan ja hänen tutkimuskohteensa välistä suhdetta kuvaavalle termille, ”rekonstruktiolle”, joka tarkoittaa mahdollisuutta uudelleen konstruoida mennyt menneisyys. Yllä todettiin, että teksti ei voi rakenteellisesti eikä ominaisuuksiltaan kuitenkaan vastata menneisyyttä. Mielenkiintoista on, että tästä huolimatta narrativistit ajattelevat, että historiantutkija tuottaa representaatioita jossain mielessä. Mitä heidän mukaansa siis re-presentoidaan?

Ankersmit on kehittänyt representaation teorian, joka tekee representoinnista kolmipaikkaisen relaation lisäämällä kolmannen entiteetin historiantutkijan representaation ja menneen maailman väliin: historiantutkijan representaatio (teksti) esittää jonkin menneisyyden ”aspektin”. Historiografiset tekstit representoivat tämän aspektin eivätkä suoraan menneisyyttä. Aspektit itsessään ovat silti Ankersmitin mukaan menneisyyden osia. Esimerkki voisi olla Napoleonin biografia, joka kuvaa Napoleonin ylimielisenä hallitsijana. Tämä teksti käsittelee siis tätä Napoleonin aspektia eikä suoraan historiallista Napoleonia itseään.23

Ankersmitin ratkaisu kuitenkin monimutkaistaa asioita ja nostaa esiin monia uusia ongelmia. Suurin ongelma on ”aspektin” epäselvä olemus ja status. Ovat aspektit entiteettejä, jotka todella ovat olemassa jossain? Puhe niistä maailman osina antaisi ymmärtää, että ne sijaitsevat spatio-temporaalisessa maailmassa. Mutta on epäselvää, miten kuvaus Napoleon-ylimielisenä-hallitsijana voisi olla osa historiallista maailmaa? Mikä on sen suhde Napoleoniin itseensä? Ja miten paljon tällaisia aspekteja on olemassa? Onko niiden määrä rajoitettu, ja jos on, niin onko silloin myös historian tulkintojen määrä rajallinen? Jos toisaalta ajatellaan, että kyse onkin jonkinlaisesta abstraktiosta, niin silloin olettaisi, että tämä ”aspektien” postulointi helpottaa ainakin tekstien tulkintaa. Näin ei kuitenkaan näytä olevan. Historiografisia tekstejä voidaan tulkita monella tavalla ja analyyseissa palataan aina samoihin tekstin tulkinnan kysymyksiin ilman, että tekstien takaa tai kohteeksi paljastuu jokin ilmiselvä aspekti. Mikäli ”aspekti” ei ole siis inter-subjektiivisesti saavutettavissa, niin siitä ei ole sen enempää hyötyä kuin ”privaattikielestä” Wittgensteinin mukaan: yksityiskielellä ei ole kriteereitä oikeille ja virheellisille ilmaisuille. Se ja aspektit jäävät mysteereiksi. Epäselvää on myös se, ovatko aspektit ei-materiaalisina kuitenkin olemassa jonkinlaisessa imaginaarisessa maailmassa tai platonilaisessa ajattomassa historiattomassa taivaassa.

Tunnettu filosofinen periaate, Okkamin partaveitsi, kehottaa valitsemaan kahdesta yhtä selitysvoimaisesta teoriasta yksinkertaisemman. Ellei ylimääräisistä entiteeteistä tai monimutkaisuudesta teorioissamme ole mitään hyötyä, niin niistä kannattaa luopua. Voikin ihmetellä, miksi puhua representaatiosta ylipäätään, jos menneisyyden realistinen re-presentaatio on todettu mahdottomaksi. Representoinnin kieli nostaa automattisesti esiin kysymyksen, mitä re-presentoidaan. Ja käsite näyttäisi uusintavan subjekti-objekti dikotomian ja herättää kysymyksen objektin (”aspektin”) olemuksesta ja luonteesta representaation viittauskohteena. Vaikka narrativismi siis hylkää representationalismin historiallisen realismin viitekehyksessä, se uusintaa kysymyksenasettelun modifioidussa realismin merkityksessä (aspektit menneen maailman osina) tai idealismin mielessä (aspektit abstrakteina mutta todellisina entiteetteinä).

Ainakin kerran Ankersmit nostaa esiin vaihtoehtoisen tulkinnan, mutta hylkää saman tien.24 Jos menneisyyden representointi ei ole mahdollista, niin on mielekästä tiputtaa ”re”-etuliite pois ja puhua suoraan ”presentoinnista”. Historiantutkijat presentoivat tai esittävät jotain, päättelyketjun, mutta he eivät uudelleen esitä mitään. Huomio kiinnittyy historiografian konstruktiiviseen luonteeseen; siihen että historiantutkijat tuottavat jonkin uuden teesin, näkemyksen tai tulkinnan. Tämä on yksinkertaisempi ja suoraviivaisempi ratkaisu representoinnin ongelmiin. Se on samalla myös postnarrativistisen filosofian lähtökohta.

4. Postnarrativismi

Presentointi postnarrativismin lähtökohtana jatkaa metahistoriografista keskustelua. Lienee jo selvää, että postnarrativismi ei ole rankelaista tieteellistä historiografian filosofiaa, koska jälkimmäisen sisältämä historiallinen realismi ja narrativistinen näkemys historiografiasta ovat yhteensopimattomia. Verrattuna narrativismiin postnarrativismi ottaa ikään kuin askeleen vastakkaiseen suuntaan. Kun narrativismi hakee ratkaisua perinteisen representationalismin ongelmiin lisäämällä yhden dimension ja tekemällä representoinnista kolmipaikkaisen relaation, postnarrativismi poistaa kokonaan re-presentatiivisen dimension ja sitoutuu historiografisten teesien osalta ”litteään” diskursiiviseen maailmaan eli yksipaikkaiseen esittämiseen. Toisin sanoen, postnarrativismi pitää historiografiaa ensisijaisesti diskursiivisena ja argumentatiivisena praksiksena. Sen tehtävä ei ole sanoa ”totuutta” maailmasta tai ”peilata” menneisyyttä, vaan toimia vallitsevien historiografisten käsitysten kriitikkona. Keskeisenä tavoitteena on argumentoida oman näkemyksen puolesta kirjan avulla ja lähtökohtana on, että historioitsija toimii aina jossain argumentatiivisessa kontekstissa. Historioitsijan argumentti on aina jonkin vallitsevan käsityksen kritiikkiä, muokkaamista tai kokonaan uuden näkemyksen hahmottelua. Postnarrativismia voikin luonnehtia tässä mielessä kriittiseksi historiografian filosofiaksi.

Mutta keskeinen historiografian filosofian perusongelma odottaa edelleen ratkaisuaan. Jos syntetisoivat teesit eivät ole tosia tai epätosia, niin miten niitä voidaan arvioida? Voidaanko niitä ylipäätään asettaa paremmuusjärjestykseen? On syytä tehdä selväksi, että postnarrativistinen historiografian filosofia ei kannata ajatusta, että ”kaikki käy”. Miten sitten voi oikeuttaa25 tietyn näkemyksen menneisyydestä?

Epistemologiassa oikeutus liitetään kiinteästi totuuteen. Jos uskomus, teoria tai vaikka tulkinta on oikeutettu episteemisessä mielessä, sen on ajateltu antavan perusteen pitää sitä totena. Ja oikeuttamisen teorioiden rooliksi on nähty sen selittäminen, miten oikeutus korreloi totuuden kanssa tai linkittyy totuuteen.26 Lukija varmaan huomaa, että postnarrativistinen historiografian filosofia on haastavan tilanteen edessä. Jos historiografian syntetisoivat teesit ja näkemykset menneisyydestä eivät voi olla tosia, niin miten ne voisivat olla silloin oikeutettuja episteemisessä mielessä? Postnarrativistinen historiografian filosofia eroaa tässä merkityksessä epistemologian perinteestä ja esittää, että historiografiassa syntetisoivat teesit voivat olla kognitiivisessa merkityksessä oikeutettuja olematta tosia.

Ratkaisu piilee ajatuksessa historiografiasta epämuodollisena argumentatiivisena toimintana. Argumenttejahan ei voi pitää tosina tai epätosina, vaan valideina tai epävalideina, järkevinä tai järjettöminä, osuvina tai harhaanjohtavina, onnistuneina tai epäonnistuneina, sopivina tai sopimattomina (konteksteissaan). Jos siis kirjat historiasta muodostavat argumentteja, niin ohjaudumme eri käsitteistöön ja diskurssiin kuin totuusfunktionaalisissa teorioissa. On siis kysyttävä, mikä tekee historiantutkijan argumentista onnistuneen ja uskottavan.

Etenemmekö kuitenkin liian kovalla vauhdilla? Argumenttien etuna esimerkiksi narratiiveihin nähden on se, että ne eivät ole holistisia, vaan ne pystytään pilkkomaan pienempiin osiin, kuten premisseihin ja johtopäätökseen tai johtopäätöksiin ja niiden välisiin päättelyketjuihin. Emmekö siis voisi ajatella, että argumentin johtopäätös ja historiografian filosofiassa siis historioitsijan puolustama teesi voisi olla tosi? Periaatteessa kyllä. Mutta käytännössä näin ei kuitenkaan ole kuin poikkeustapauksissa. Ajatelkaamme vaikka edellä mainittua Clarkin ”unissakävelijä”-teesiä eli sitä, että eurooppalaiset suurvallat ajautuvat ensimmäiseen maailmaansotaan kuin unissakävelijät joutuvat tarkoittamattaan johonkin päämäärään. Mikä tekisi tästä teesistä toden? Nähdäkseni ei mikään. Menneisyydessä ei ole olemassa sellaisia totuudentekijöitä, joiden avulla totuusarvo voitaisiin määrittää. Väite sinällään voi olla mielekäs ja perusteltu, ja uskon Clarkin teesin olevan tällainen. Clark viittaa esimerkiksi Itävalta-Unkarin monimutkaiseen hallintojärjestelmään (”mehiläiskenno-rakenne”), informaation huonoon kulkuun Saksassa kuninkaan ja virkamiesten kesken, moniin väärinymmärryksiin ja virhelaskelmiin Euroopan eri pääkaupungeissa, historiallisen kokemukseen puutteeseen suursodasta, jne. Nämä ja monet muut näyttävät tukevan väitettä ja tekevän sen järkeväksi, mutta ne eivät tee sitä todeksi. Ne tekevät siitä väitettävän. Olennaisesti sama tilanne on myös monien muiden historiografisten teesien kohdalla. Voisimme ajatella vaikka Eric Hobsbawmin ajatusta, että mennyt vuosista oli ”lyhyt” kirjassa The Age of Extremes: The Short Twentieth Century 1914-1991 . Tai E. P. Thompsonin teesiä, että englantilainen työväenluokka oli läsnä oman syntymänsä hetkellä ja teki itse itsensä. Nämä ovat järkeviä väitteitä, mutta ne eivät ole tosia tai epätosia siinä merkityksessä, että menneisyys itsessään olisi strukturoitu näiden mukaisesti.

Historiografinen kieli sisältää myös ns. sanottuja kolligatiivisia ilmaisuja. Kolligatiivinen käsite on tieteenfilosofi William Whewelin kehittämä, jolla hän tarkoitti tieteellisiä havaintoja kokoavia käsitteitä.27 Ne menevät ikään kuin havainto- ja lähdeaineistodatan yli ja ovat dataa integroivia ilmaisuja. Pelkän datan pohjalta integrointia ei voi suorittaa, vaan datan syntetisointi edellyttää tiedemiehen mielen aktiivisuutta. Eräs Whewelin esimerkki oli ”ellipsin” käsite planeetan liikeradan kuvaajana. Kun havaintojen pohjalta on saatu tietää planeetan sijainti eri aikoina, joita kuvataan paperille piirretyillä yksittäisillä pisteillä, vaaditaan vielä joku yhdistämään pisteet ellipsiksi. Historiografian filosofiaan kolligatiivisen käsitteen toi William Walsh28 ja niistä on kirjoittanut myös mm. Ankersmit.29 Historiografiassa kolligatiivisilla käsitteillä tarkoitetaan sellaisia ilmaisuja kuin ”valistus”, ”tieteellinen vallankumous”, ”renessanssi” ja ”kylmä sota”. Nämä käsitteet esittävät menneisyyden tai osan menneisyyttä kokonaisuutena. Menneisyydessä ei ole kuitenkaan niitä vastaavia entiteettejä eikä nämä myöskään ole ainoita mahdollisia tapoja esittää ja järjestää menneisyyttä, vaan konstruoinnin tuloksia. Ne voivat silti olla järkeviä ja perusteltuja. Päädymme siis samaa tulokseen kuin yllä syntetisoivien väitteiden kohdalla.

En kuitenkaan pyri väittämään, että historiantutkijoiden on välttämättä tehtävä edellisen kaltaisia syntesoivia väitteitä. Vain vähän aikaa sitten suomalainen Iso-Britanniassa toimiva tutkija kykeni eristämään viiltäjä Jackin DNA:n ja luotettavasti tunnistamaan hänen henkilöllisyytensä. Jos hän kirjoittaisi kirjan, niin ehkä sen ainoa ja keskeinen väite olisi, että ”Viiltäjä Jack oli Aaron Kosminski”. Tämä näyttää lauseelta, joka on joko tosi tai epätosi riippuen siitä elikö Aaron Kosmiski -niminen mies Lontoossa 1800-luvulla ja tekikö hän ne raa’at murhat, jotka viiltäjä Jackin sanotaan tehneen. Väitän kuitenkin, että suurin osa historiantutkimuksesta ei tuota tämän kaltaisia suoraan viittaavia väitelauseita, vaan että suurin osa on lähellä Clarkin tapaisia ”unissakävelijä”-teesejä. Enkä näe tässä käytännössä enkä historiografisessa kielessä yleisemminkään mitään väärää. Historiankirjoitus sisältää parhaimmillaan mielenkiintoisia kokonaisvaltaisia ja originelleja tulkintoja menneisyydestä. Historiografian filosofian haaste ei olekaan pyrkiä korvaamaan näitä teesejät suoraviivaisemmilla tai muokkaamaan historiografista kieltä yksikertaisemmaksi siihen tapaan kuten looginen positivismi pyrki tekemään tieteen teoreettiselle kielelle 1920-luvulla. Haasteena on pyrkiä sanomaan, miten ja milloin syntetisoivat ja kolligatiiviset ilmaisut ovat oikeutettuja.

Kysymys on siis historiografisten teesien väitettävyydestä ja väitteiden rationaalisuudesta. Postnarrativistisen historiografian filosofian keskeinen ajatus on, että historiografian teesit ovat luonteeltaan performatiivisia eli argumentatiivisia interventioita sekä ehdotuksia, miten menneisyys tulisi ymmärtää.  Mitä tarkkaan ottaen halutaan väittää, mitä vastaan ja minkä puolesta riippuu kontekstista. Pidän pragmatistisen filosofin John Deweyn esittämää ajatusta siitä, että väitteillämme tulisi olla rationaalinen valtuutus (rational warrant) mielenkiintoisena ja soveltuvana historiografian filosofiassa.30 Wilfrid Sellars puolestaan on luonnehtinut kaikenlaista tietämistä ikään kuin askeleiden ottamisena ”loogisessa perusteiden tilassa”.31 Väitteitä ei esitetä sosiaalisessa tyhjiössä, vaan väite sijoittuu väitelauseiden kentälle, jossa yhdet väitelauseet toimivat perusteluina toisille. Robert Brandom on samansuuntaisesti kirjoittanut, kuinka väitelauseiden esittämiseen sisältyy aina normatiivinen aspekti: esittäjä sitoutuu tarvittaessa antamaan perusteet väitelauseelleen.   Brandom puhuu ”perusteiden kysymisen ja antamisen pelistä” (”game of giving and asking reason”).32 Kun ”pelaaja” kykenee onnistuneesti tuomaan perusteita väitteelleen, väitettä voidaan pitää oikeutettuna. Oikeutus pohjaa siis tähän inferentiaaliseen käytäntöön. Jos esimerkiksi Clark kykenee puolustamaan väitettään tuomalla lisää perusteita tai todistusaineistoa, teesiä ”unissa kävelemisestä” voidaan pitää järkevänä (rationaalisena) ja oikeutettuna. Rationaalisuus ja kognitiivinen oikeuttaminen palautuvat viime kädessä sosiaaliseen praksikseen ja kykyyn puolustaa sitä muille väitelauseiden kentässä.

Nyt lopuksi otan vielä askeleen lähemmäksi historiografista käytäntöä ja hahmottelen lyhyesti, miten historiantutkijoiden esittämien teesien pätevyyttä ja oikeutusta voitaisiin arvioida. Esitän kirjassani Postnarrativist Philosophy of Historiography, että arviointi voidaan jakaa kolmeen eri dimensioon: (1) episteeminen dimensio; (2) retorinen dimensio; ja (3) diskursiivinen dimensio. Episteemisellä dimensiolla tarkoitan ns. episteemisiä arvoja, joiden avulla voidaan arvioida teorian tai tulkinnan järkevyyttä. Episteemisten arvojen roolista ja merkityksestä on pitkä ja vakiintunut keskustelu tieteenfilosofiassa.33 Ehdotan seuraavien episteemisten arvojen käyttöä: eksemplifikaatio, koherenssi, kattavuus, sovellutuksen ala ja alkuperäisyys.  Näiden merkitys on helpoin selittää kolligatiivistien käsitteiden avulla. Esimerkiksi käsite ”suojasää” kuvaa Stalinin jälkeistä Hruštševin aikaa Neuvostoliiton historiassa. Käsitteen tarkoituksena on ilmaista, että Hruštševin kaudella yleinen ja erityisesti kulttuuri-ilmapiiri vapautui. Se, kuten kaikki kolligatiiviset käsitteet, ei ole tosia tai epätosia absoluuttisessa merkityksessä, mutta episteemisten arvojen avulla sen käyttöä voidaan perustella.  ”Suojasään” sopivuus edellyttää, että historioitsijan kuvaamat tapahtumat ilmentävät jossain mielessä ilmapiirin lientymistä, kuten vaikka vankileireiltä vapauttamisen ja liberaalimman kustannuspolitiikan muodoissa. Tämä tulkinta on tietysti kulttuurisidonnainen. Kuvattavan tapahtumajoukon on toisaalta oltava mahdollisimman koherentti. Jos esimerkiksi viitataan siihen, että joissakin kysymyksissä sensuuri tiukentui tai ehkä siihen, että kritiikin salliminen oli vain taktinen hetkellinen myönnytys, käsitteen sopivuus koko ilmiöjoukon kuvaajana heikkenee. Kolligatiivisen käsitteen tulisi edelleen pystyä selittämään mahdollisimman kattavasti historian lähdeaineiston. Jos joku ehdottaisi, että on parempi puhua ”maatalouden vallankumouksesta” ”teollisen vallankumouksen sijaan”, niin hänen olisi pystyttävä selittämän lähdeaineisto esimeriksi työväestön ja tehtaiden lisääntymisestä 1800-luvun alussa. Kolligatiivisen käsitteen eduksi lasketaan myös se, että se sulkee sisäänsä suuren joukon historiallisia ilmiöitä, kuten ”valistuksen” tapauksessa (mikä toisaalta voi tehdä siitä vähemmän selitysvoimaisen joiden yksittäisten ilmiöiden kohdalla). Innovatiivisuus ja alkuperäisyys ovat myös hyveitä, vaikka onkin vaikeaa määritellä niitä tarkasti. On ilmeistä, että episteemiset arvot antavat vain osviittaa, mitä ja miten arvottaa tulkintojen ja käsitteiden soveltuvuutta, eivätkä algoritmin kaltaista selkeää säännöstöä. Episteemiset arvot eivät ole välttämättä toisistaan myöskään riippumattomia. Jos käsite ei esimerkiksi eksemplifioi historian ilmiöitä, niin viittaaminen alkuperäisyyteen ei tee käsitteestä hyväksyttävää.  Toisaalta eri arvoja voidaan painottaa toisia enemmän.34

Toinen, retorinen, dimensio viittaa siihen edellä esitettyyn seikkaan, että historiankirjoituksen tuottamat kirjat ovat epämuodollisia argumentteja. Niitä voidaan siis arvioida sen mukaan, kuinka hyviä ne ovat argumentteina tai vaihtoehtoisesti ilmaistuna: kuinka rationaalisesti suostuttelevia ne ovat teksteinä. Argumentoinnin onnistumista voi toki arvioida esimerkiksi sen mukaan tehdäänkö virhepäätelmiä tai sisältyykö tekstiin siihen kuulumattomia osia tai hypätäänkö päättelyketjussa selittämättömällä tavalla. Mutta tätäkin olennaisempaa ehkä on se, että historiografisella argumentaatiolla voi olla joitakin tälle alalle ominaisia muotoja. Näen esimerkiksi kirjojen sisältämät narraatiot tai deskriptiiviset kohdat siinä valossa, kuinka ne tukevat pääteesiä. Clark kuvaa mainiosti Serbian pääministerin Nikola Pašićin ja Itävalta-Unkarin ulkoministeri Leopold von Berchtoldin tapaamisen ennen ensimmäistä maailmansotaa. Tässä tapahtumassa jälkimmäisen oli tarkoitus tuoda esiin, että Itävalta-Unkari vastusti Serbian Albanian miehitystä. Tapaaminen oli kuitenkin täynnä virheitä ja kömmähdyksiä. Ulkoministeri mm. ”unohti” mainita asiaa ensimmäisessä tapaamisessa, koska oli niin vaikuttunut Pašićin sydämellisyydestä. Keskusteluja oli tarkoitus jatkaa illalla Oopperassa. Kun von Berchtold saapui paikalle hiukan myöhässä, Pašić olikin jo mennyt huoneeseensa nukkuman aikaisen aamulähdön vuoksi. Berchtold vietti yön tunnit kirjoittamalla Serbian pääministerille osoitetun kirjeen. Vastaanottava osapuoli ei kyennyt kuitenkaan lukemaan sitä vaikeaselkoisen saksalaisen uusgoottilaisen käsialan vuoksi, ja kun se lopulta kirjoitettiin selkokielellä, niin hän ei siltikään ymmärtänyt, mitä Itävalta-Unkarin ulkoministeri tarkoitti. Eikä ulkoministeriökään saanut tietää kirjeestä, koska Berchtold ei ollut tehnyt kopiota kirjeestä. Tämä on mielestäni mainio kuvaus, joka selittää ja tukee ”unissakävelijä”-tulkintaa. Oliko tämä yksi pieni pieleen mennyt askel voinut katkaista eskaloitumisprosessin kohti tuntematonta ja tuhoisaa päämäärää?  Näitä ja muita historiantutkimuksen retorisia ja argumentatiivisia keinoja olisi tutkittava tarkemmin.

Kolmas edellä mainittu dimensio on diskursiivinen dimensio. Sillä tarkoitan historioitsijan argumentin sijoittumista sen argumentatiiviseen kenttään. Esimerkiksi keskustelu ensimmäisen maailmansodan syistä alkoi jo Versaillesin rauhansopimuksen myötä, jossa sodan pääsyylliseksi todettiin Saksa. Tämä on tietysti erityisen politisoitunut tulkinta, koska samalla se legitimoi sotakorvausten sälyttämisen lähes yksinomaa Saksan niskoille. Historiografinen debatti on jatkunut siitä alkaen ja on arvioitu, että jo vuoteen 2005 mennessä oli ilmestynyt ainakin 50000 eri julkaisua ensimmäisestä maailmansodasta.35 Tämä oli aiis kymmenen vuotta ennen sodan alkamisen satavuotisjuhlia, jonka odotus kiihdytti julkaisutoimintaa hiljaisempien vuosien jälkeen. Heti sodan jälkeen kaikki keskeiset osanottajavaltiot julkaisivat myös omat kokoelmansa keskeisistä asiakirjoista ja tulkintansa sodasta. En lähde tässä kirjoituksessa käymään tätä keskustelua yksityiskohtaisesti läpi. Siitä löytyy kuitenkin useita toisista poikkeavia vaikutusvaltaisia tulkintoja. A. J. P. Taylorin kirjat mainitaan usein esimerkkinä tulkinnasta, joka painottaa automatisoivaa mekanismia sodan alkuunpanija: kun pyörät lähtivät pyörimään, liikettä kohti sotaa oli mahdotonta pysäyttää. Yhdessä kirjassaan Taylor onkin kuvannut sotaan johtanutta prosessia rautateiden aikataulujen avulla.36 Friz Fischer nousi maineeseen tulkinnallaan, jonka mukaan ensimmäinen maailmansota olit tulosta Saksan harkitusta pyrkimystä valtaan ja herruuteen.37 Tämäkin on kyseenalaistettu mm. Sean McMeekinin taholta, joka näkee Venäjän pääsyylliseksi.38 Olemme nähneet myös, kuinka Clark painotti päättäjien naiiviutta ja lyhytkatseisuutta ”unissakävelijä”-tulkinnallaan. Ihan uusimmista historiografisista teeseistä voidaan mainita, vaikkapa yritys kyseenalaistaa yleinen oletus, että maailman globalisoituminen ja maiden talouksien yhteisriippuvuus välttämättä ehkäisee sotia.  Nicholas Lambert on argumentoinut sen puolesta, että jo ennen maailmansotaa maailman suhteellisen globalisoitunut talous tarjosi runsaasti aseita kauppasotaan, joita myös käytettiin, ja että yhteisriippuvuus teki valtioista haavoittuvia, mikä johti lopulta antagonistiseen maailmanjärjestykseen.39 Diskursiivinen dimensio viittaa siis siihen, kuinka historioitsijan argumentatiivinen interventio onnistuu. Edellytyksenä on, että hän löytää jotain korjattavaa, kritisoitavaa tai lisättävää vallitseviin tulkintoihin ja että hän onnistuu argumentoinnissaan suhteessa tähän päämäärään. Vaikka konteksti on politisoitunut, historioitsijan argumentoinnin tulee olla rationaalista.

Yhteisesti nämä kolme dimensiota, episteeminen, retorinen ja diskursiivinen, muodostavat historiografisen teesin kognitiivisen oikeutuksen. Ne tekevät teesistä episteemisesti uskottavan ja rationaalisesti väitettävän. Tällä tavalla postnarrativistinen historiografian filosofia ottaa huomion narrativistisen näkökulman historiankirjoituksen luonteesta, mutta tarjoaa perustellun vaihtoehdon historiografisten teesien arvioinnille ilman totuusfunktionaalisuutta. Avainsana on historiantutkijan esittämän teesin väitettävyys. Kriittiseksi postnarrativismin tekee se, että sen mukaan pohjimmiltaan historiografiassa ei ole kyse tieteellisen totuuden löytämisestä tai taiteellisten produktion luomisesta, vaan ennen kaikkea kriittisyydestä muiden historioitsijoiden ja yleisön historianäkemyksiä kohtaan niiden aikalaiskontekstissa.

Kirjoittaja on yliopistotutkija filosofian oppiaineessa, historianfilosofian ja tieteentutkimuksen dosentti sekä historianfilosofiaan keskittyvän tutkimusverkoston (http://www.oulu.fi/centreforphilosophyofhistory/) vetäjä Oulun yliopistossa.

Kirjallisuus

“After Narrativism”. 2015. Forum lehdessä History and Theory 52, 153-243. (Kirjoittajat: Anton Froeyman, Jouni-Matti Kuukkanen, Martin Nosál, Zoltán Boldizsár Simon ja Eugen Zeleňk).

Ankersmit, Frank. R. 1983.Narrative Logic: A Semantic Analysis of the Historian’s Language. Martinus Nijhoff Publishers: The Hague, Boston and London.

Ankersmit, Frank. R. 1986. “The Dilemma of Contemporary Anglo-Saxon Philosophy of History”.History and Theory25: 1-27.

Ankersmit, Frank. R. 1994. History and Tropology. The Rise and Fall of Metaphor. Berkeley: University of California Press.

Ankersmit. Frank. R. 1995. “Statements, Texts and Pictures”. In A New Philosophy of History, edited Ankersmit and Kellner, 212-241. London: Reaktion Books.

Ankersmit, Frank. R. 2001. Historical Representation. Stanford: Stanford University Press.

Ankersmit, Frank. R. 2012. Meaning, Truth, and Reference in Historical Representation. Ithaca and London: Cornell University Press.

Armstrong, David. 2004. Truth and Truth-makers. Cambridge: Cambridge University Press.

Bonjour, Laurence. 1985. The Structure of Empirical Knowledge. Cambridge MA: Harvard University Press.

Carr, E. H. 1963. Mitä historia on? Helsinki: Otava.

Clark, Christopher. 2012. The Sleepwalkers. How Europe Went to War in 1914. London: Penguin.

Dewey, John. 1938. Logic. The Theory of Inquiry. New York: Henry Holt and Company.

Douglas, Heather. 2014. “The Value of Cognitive Values”. Philosophy of Science 80: 796-806.

Theories of History, P. Gardiner (toim.), 402-408. New York: The Free Press.

Dray, William. 1982. “The Historical Explanation of Actions Reconsidered”. Teoksessa Gardiner, 66-90.

Dray, William. 1971. “On the Nature and Role of Narrative in Historiography”.History and Theory10: 153.

Dray, William. 1991. “Comment”. In Teoksessa Objectivity, Method and Point of View: Essays in the Philosophy of History, W. J. Van der Dussen and Lionel Rubinoff (tom.), 170-191. Leiden: Brill.

Dummett, Michael. 1973. Frege: Philosophy of Language. New York: Harper & Row.

Dummett, Michael. 1976. “What is a Theory of Meaning? (II)”. In Truth and Meaning, G. Evans and J. McDowell (toim.). Oxford: Oxford University Press.

Dray, William. 1964. Philosophy of History. Englewood Cliffs, NJ: Prentice-Hall.

Ehrenburg, Ilya. 1966. The Thaw. London: Mayflower-Dell inc.

Fischer, Frizz. 1967. Germany’s Aims in the First World War. (Original in German, 1961, Griff nach der Weltmacht). London: Chatto and Windus.

Gardiner, Patrick. 1982. The Philosophy of History. Oxford: Oxford University Press.

Hempel, Carl G. 1942. “The Function of General Laws in History.” The Journal of Philosophy 39: 35-48.

Hobsbawm, Eric. 1995. The Age of Extremes: The Short Twentieth Century 1914-1991. London: Abacus.

Hyvärinen, Matti. 2006. “Towards a Conceptual History of Narrative”. Teoksessa The Travelling Concept of Narrative, Matti Hyvärinen, Anu Korhonen and Juri Mykkänen (toim.), 20-41. Studies across Disciplines in the Humanities and Social Sciences 1. Helsinki: Helsinki Collegium for Advanced Studies.

Jenkins, Keith. 2003. Refiguring History. London: Routledge.

Jenkins, Keith. 2008. Re-thinking History. London: Routledge.

Kirkham, Richard L. 2001. Theories of Truth. A Critical Introduction. Cambridge, MA: The MIT Press.

Kuhn, Thomas. 1970. The Structure of Scientific Revolutions (2. laajennnettu painos). Chicago: University of Chicago Press.

Kuukkanen, Jouni-Matti. 2015. Postnarrativist Philosophy of Historiography. London: Palgrave.

Lambert, Nicholas A. 2012. Planning Armageddon. British Economic Warfare and the First World War. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Laudan, Larry. 1978. Progress and its Problems. Berkeley: University of California Press.

Laudan, Larry. 1984. Science and Values. The Aims of Science and Their Role in Scientific Debate. Berkeley: University of California Press.

McMeekin, Sean. 2011. The Russian Origins of First World War. Belknap Press of Harvard University Press.

McMullin, Ernan. 1982. “Values in Science”. Proceedings of the Biennal Meeting of the Philosophy of Science 4: 3-28.

Mulligan, William. 2014. “The Trial Continues: New Directions in the Study of the Origins of the First World War”. The English Historical Review 129: 639-666.

Partner, Nancy. 2013. “Foundations: Theoretical Framework for Knowledge of the Past”. In The SAGE Handbook of Historical Theory edited by N. Partner and Sarah R. I. Foot, 1-9. Los Angeles: SAGE.

Raatikainen, Panu. 2011. “Historiallinen selittäminen”. Tiede & Edistys 4, 291-300.

Raatikainen, Panu. 2012. “Selittäminen ja ymmärtäminen. Nyt”. Teoksessa Ymmärrys. Valtteri Viljanen

(toim.) Reports from the Department of Philosophy Vol. 25, Turku.

Taylor, A. J. P. 1954. The Struggle for Mastery in Europe, 1848-1918. Oxford: Oxford University Press.

Taylor, A. J. P. 1969. War by Time-Table: How the First World War Began. London: Macdonald.

Thompson. E. P. 1991. The Making of the English Working Class. London: Penguin.

Tucker, Aviezer. 2009. Introduction to A Companion to the Philosophy of History and Historiography, edited by A. Tucker, 1-7. Chichester: Blackwell.

Whewell, William. 1847. The Philosophy of the Inductive Sciences, Founded Upon Their History, 2nd edition, in two volumes, London: John W. Parker.

Winter, Jay and Prost, Antoine. 2005. The Great War in History: Debates and Controversies (Original in French 2004 Penser la grande guerre). Cambridge: Cambridge University Press.

Walsh, W. H. 1942. “The Intelligibility of History”. Philosophy 16: 128-143.

Walsh, W. H. 1974. “Colligatory Concepts in History”. In The Philosophy of History, edited by Patrick Gardiner, 127-144. Oxford: Oxford University Press.

White, Hayden. 1973. Metahistory. The Historical Imagination of the 19^th century Europe. Baltimore: The John Hopkins University Press.

 

1. Lähtölaukauksena voidaan pitää Hempelin artikkelia “The Function of General Laws in History” vuodelta 1942 ja hänen ehdotustaan, että historiantutkimuksesta on löydettävissä sama selitysmalli, peittävän lain malli, kuin kaikista muistakin tieteistä. Ehkä tärkeimmät vastapuheenvuorot käytti Dray, joka kehitteli ns. ”rationaalisen toiminnan teoriaa” Gadamerin ja Collingwoodin pohjalta. Hänen ehdotuksensa oli, että historiantutkimus eroaa muista tieteistä tämän sille ominaisen ymmärtämistä painottavan selitysmallin johdosta. Gardinerin teos The Philosophy of History (1982) osoittaa erinomaisesti kuinka keskustelu eteni eri osapuolten välillä. Debatti sai jopa dialogisia piirteitä. [↩]
2. Ks. Hyvärinen 2006. [↩]
3. Ks. myös foorumi ”After Narrativismi” History & Theory numerossa 54 (2015), 153-243.   [↩]
4. Ks. Patrick Gardinerin johdantoluku teoksessa The Philosophy of History.  Sivut 1-2 kuvaavat mainiosti analyyttisen historianfilosofian asenteellisuutta. [↩]
5. Ks. Ankersmit 1986, 11, 21; Ankersmit 2001, 53. [↩]
6. Ankersmit 2001, 283; Ankersmit et al. 2007; saman suuntaisesti 2008a. [↩]
7. Ks. Hempelin mallista Raatikainen 2011; 2012. [↩]
8. Ks. totuudenkantajien ja -tekijöiden teoriasta David Armstrongin filosofinen tuotanto, esimerkiksi Armstrong 2004.  [↩]
9. Esimerkiksi Ankersmit 1986; 1989. [↩]
10. White 1973, 4. [↩]
11. Jenkins 2008, 13; 2003, 43. [↩]
12. Perinteinen hyökkäys löytyy E. H. Carrilta 1963. [↩]
13. Ankersmit 1983, 77, 81 87, 216, 226. [↩]
14. Tieteenfilosofista keskustelua Popperin falsifikationismista ja falsifikationismista yleensä tuntevat tietävät, että falsifikaation ajatus ei ole lainkaan ongelmaton. Erityisesti havaintojen (ja faktojen) teorialatautuneisuus, tulkintojen holistisuus sekä falsifikaation rationaaliuus metodina ovat aiheuttaneet paljon keskustelua. Tieteenhistoria näyttäisi osoittavan, että falsifikaatiot yksinään eivät pakota hylkäämään teorioita eikä välttämättä edes modifioimaan niitä.   [↩]
15. Clark 2012. [↩]
16. Fischer 1967. [↩]
17. Ankersmit 2012, 159. Ks. myös Ankersmit 1983. [↩]
18. Partner 2013, 502, 503. [↩]
19. Ankersmit 1983, 127. [↩]
20. Ks. Thompson 1991, 157, 743. [↩]
21. En puutu tässä nyt W.V.O. Quinen (1951) analyyttisyyden käsitteen kritiikiin, vaan oletan, että on olemassa analyyttisesti tosia merkityksiä, kuten narrativismissa oletetaan. [↩]
22. Ankersmit 1995, 223. [↩]
23. Ankersmitin representaation teoriasta, ks. Ankersmit 2001 (erityisesti luku 1) ja 2012 (erityisesti luvut 4 ja 8). Ks. myös kirjani Postnarrativist Philosophy of Historiography luvut 3 (erityisesti sivut 30-37) ja 4. [↩]
24. Ankersmit 1994, 191-192. Syynä pidän dogmaattista sitoutumista representationalismiin ja siten mahdottomuutta luopua ajatuksesta, että historiankirjoitukset syntetisoivat teesit eivät olisikaan jonkin re-presentaatioita. [↩]
25. Väärinymmärtämisen välttämiseksi on syytä korostaa, että ”oikeutus” ei viittaa tässä kirjoituksessa historiankirjoituksen ”legalisaatioon” tai muihin oikeudellisiin aspekteihin, vaan epistemologiseen oikeuttamiseen, jonka avulla pyritään arvioimaan tulkintojen tietoteoreettista hyväksyttävyyttä. [↩]
26. Ks. esim. Kirkham 2001, 47. Bonjour 1985, 7. [↩]
27. Whewell [↩]
28. Walsh 1942; ks myös. Wash 1974. [↩]
29. Ankersmit 1983, 93. [↩]
30. Dewey 1938, 1-23. [↩]
31. Sellars 1997, section 36. [↩]
32. Brandom 1992, 168-172. [↩]
33. Ks. esim. Kuhn 1970, 152-155, 199; Laudan 1978, 1984; McMullin 1982.  [↩]
34. Tieteenfilosofisessa keskustelussa on huomattu, että eri arvojen välillä on tehtävä joskus ”vaihtokauppaa” (trade-offs). Ks esim. Douglas 2014. [↩]
35. Winter ja Prost 2005, 1. [↩]
36. Taylor 1954, 1969. [↩]
37. Fischer 1967. [↩]
38. McMeekin 2011. [↩]
39. Lambert 2012; ks. myös Millihan 2014.  [↩]