Mikä tekee ”sota-ajasta” muistettavan? Sota ja kollektiivinen muistaminen

Mitä tarkoittaa ”sota-aika”? Milloin vallitsee sota-aika? Kuinka sota, tunteet ja ajan ymmärrys liittyvät toisiinsa? Useimmille suomalaisille sanasta ja käsitteestä ”sota-aika” tulee ensimmäisenä mieleen toisen maailmansodan aika Suomessa, johon liittyy nostalgiaa, joskus jopa hartautta. Ylitsevuotava isänmaallinen paatos ja sen herättämä ärtymys kuuluvat myös sota-ajan loihtimiin tuntemuksiin ja mielleyhtymiin. Vanhemmat kansalaiset muistavat ajan omakohtaisesti ja heidän mielessään omat kokemukset ovat saattaneet nivoutua kollektiivisen muistamisen ja historiakulttuurin tuottamiin mielikuviin sota-ajasta. Tämä tulkinta on puolestaan välitetty jälkipolville. Mutta myös sota-ajan kipeät kokemukset, ne joille ei ole löytynyt mielekkäitä merkityksiä, ovat vielä läsnä. Sota-ajalla on eittämättä keskeinen asema suomalaisissa identiteeteissä, minkä tutkimuskin on osoittanut.1

Toisinaan julkisuudessa ihmetellään, miksi toinen maailmansota on niin hallitseva osa suomalaista historiakulttuuria. Mikseivät arkiset muistot ja kertomukset voisivat olla merkittävämpi osa kollektiivista muistamista ja juhlintaa, kuin ne nyt ovat? Eikö olisi mahdollista juhlistaa vaikkapa hyvinvointivaltion rakentamista? Mutta miten? Tavallista arkea on vaikea juhlistaa arjessa.

Tämä artikkeli pyrkii lyhyesti hahmottamaan kolme ”sota-ajalle” tyypillistä ajan ja paikan kokemistapaa, jotka auttavat ymmärtämään sota-ajan sitkeää merkitystä kollektiivisessa muistamisessa ja yleisessä historiakulttuurissa. Ne ovat: 1. syklisen ja lineaarisen aikakäsityksen kohtaamisesta syntyvät merkitykset; 2. sota-aika merkityksiä kiteyttävänä Tapahtumana; ja 3. sota-ajan suhde laajempaan kulttuuriseen muistiin. Nämä ajan ja paikan käsitykset viittaavat ”sota-ajan” myyttisyyteen, jota pohditaan lopuksi. Artikkelissa ei pyritä suinkaan rajoittamaan kokemistapoja näihin kolmeen, vaan tarjoamaan välineitä tuleville analyyseille.

Sota-ajat toimivat yleisinä kollektiivisen muistamisen kiinnekohtina ja niin henkisestä kuin aineellisesta tuhoisuudesta huolimatta ehtymättöminä merkitysten lähteinä.2 Kun länsimaissa puhumme sotien välisestä ajasta ja sotien jälkeisestä ajasta, ymmärrämme välittömästi mihin sotiin aikamääreillä viittaamme. Samalla nämä käsitteet antavat ymmärtää, että sota-ajassa itsessään on jotakin erityistä, tavanomaiselle aikakäsitykselle vierasta. Sota-aika on poikkeama lineaarisesti etenevässä ajassa. Se katkaisee arjen, murskaa tavanomaiset tulevaisuuden odotukset ja häivyttää rajan tulevaisuuden ja menneisyyden välillä. Inhimillisenä kokemuksena sota-ajalla on erityinen, puhutteleva luonne.

Tunteet, joita on joskus pidetty historiantutkimuksen ylijäämänä, koska niitä on hankala täsmällisesti tavoittaa tai käsitteellistää, ovat läheinen osa muistamista. Siksi aikaan ja muistamiseen keskittyvän tutkimuksen on tarpeellista lyhyesti esitellä käsitteitä, jotka mallintavat yksilön, ryhmän ja tunteiden vuorovaikutusta. Ihminen kuuluu samanaikaisesti useampaan oman muistin ja tuntemistavan omaavaan ryhmään. Näiden yhteisöjen kautta rakennetaan henkilökohtaista identiteettiä, mutta yksilö voi myös vaikuttaa näiden toisiinsa limittyvien, jaettujen tunnenormien yhdistämien ryhmien itseymmärrykseen.3 Tunnenormisto tarkoittaa instituutioiden ja sosiaalisten käytäntöjen asettamia odotuksia tunteiden ilmaisulle. Samalla tämä ”tunnehallinto”, asettaa myös rajoja rikottaviksi, sillä William Reddyn mukaan vallitsevaa tunteiden ilmaisua ja ”oikeanlaista” tuntemista suosivat järjestelmät ja käytännöt muuttuvat ajan ja paikan mukana.4

Jaetun yhteisöllisen muistin ja symbolien kautta toimiva kollektiivinen muistaminen5 liittyy läheisesti jaettujen tunnenormien varaan muodostuvan ”tunneyhteisön” käsitteeseen. Ryhmäidentiteetti näyttäisi sisältävän jonkin muistettavan avaintapahtuman tai -tapahtumia, joihin ryhmän jäsenillä on emotionaalinen suhde. Tämä suhde rakentuu sekä henkilökohtaisen tunnesiteen, avaintapahtumasta kertovien toisten ihmisten että laajemmin kulttuuristen representaatioiden kautta. Muistamista ajassa muuttuvana ja affektiivisena ilmiönä on siksi hedelmällisintä tarkastella isomman yhteiskunnan sisäisten pienryhmien ja laajemman kokonaisuuden välisenä vuoropuheluna.6

Lisäksi on huomioitava, että ”trauman” käsite on inflatorinen ja siksi epätäsmällinen. Kipeillä kokemuksilla on aste-eroja ja ehkä siksi lääketieteellisen ja yksilötason termin käyttämisen sijasta on parempi soveltaa kulttuurisen trauman käsitettä. Sen määritelmänä on yhteiskunnan tai yhteiskunnan sisäisen ryhmän identiteettiin liittyvä tunteellinen särö, jota vastaan ryhmä on kehittänyt monia muistamisen strategioita. Näitä voivat olla esimerkiksi kieltäminen tai vaikeiden tunteiden ja kokemusten kääntäminen positiivisiksi ja rakentaviksi. Muistaminen ei kuitenkaan ole kivettynyttä toimintaa ja siksi kulttuurisen trauman käsite tarjoaa mahdollisuuden identiteetin aktiiviselle muokkaukselle ja muutokselle. Usein sotaan liittyvä kulttuurinen trauma ei ole pysyvä identiteetti, vaan sosiaalisesti muokkautuva, historialliseen muutokseen vastaava ilmiö. Kaikista menneisyyden kipeistä kokemuksista ei tule muistettavia traumoja, kun taas jotkin kokemukset korostuvat.7

Edellä kuvailtu monitasoinen lähestyminen on tarpeen analysoitaessa erityisesti modernia kansallisvaltioiden välistä tai sisäistä sotaa. Esimerkiksi toisen maailmansodan aika on tuottanut paitsi yksilöllisiä avainkokemuksia, myös koko yhteiskuntaa koskettavia muistin kohteita ja symboleita, identiteetin lähteitä ja uudelleen arviointia sekä yhteisöllisesti kontrolloituja tunteenpurkauksia.

Syklisen ja lineaarisen aikakäsityksen leikkauspiste

Jenny Edkins kirjoittaa kriisin kokemukseen liittyvästä trauma-ajasta, jota määrittää syklisyys. Kriisissä, kuten esimerkiksi sotakokemuksessa, tulevaisuuteen suuntautunut, mutta menneisyydestä rakentava ajan ymmärrys murtuu jättäen ihmiset tai ihmisryhmät elämään toistuvasti uudelleen vaikeita kokemuksia vailla siltaa tai suuntaa menneisyydestä tulevaisuuteen. Koska arjen perusominaisuus on ennakoitavuus, sodan jälkeinen tarve irrottautua tästä ”pakottavasta muistamisesta” ja palauttaa lineaarinen ajan ymmärrys on luonnollista. Rauhaan palaavassa yhteiskunnassa politiikan tehtävänä on kieltää sodan traumaattisuus ja luoda sodasta merkityksellinen muistamisen kiinnekohta.8 Edkinsiä seuraillen sota-ajan erityisyys kollektiivisen ajanlaskumme tahdittajana liittyy siis trauman kieltämiseen ja ”väärään” tietoisuuteen, joka ei kuitenkaan onnistu tuhomaan sodan traumaa. Trauma sysätään taka-alalle, josta se säteilee yhteiskunnalliseen elämään. Se säilyy haavana, jota laastaroidaan muistomerkeillä, historiankirjoituksella ja populaarikulttuurin tuotteilla. Trauman sanoittaminen on vaikeaa, siksi suuri osa sotien muistamisesta on yksinkertaistavaa ja etenkin voittaneissa yhteiskunnissa sankaruutta korostavaa.

Yksi trauman (myös kulttuurisen) emotionaalisista tunnusmerkeistä on turvallisuuden tunteen katoaminen. Ihmisen luottamus omaan yhteiskuntaan tai yhteisöön on säröytynyt. Sodassa valtion väkivaltamonopoli pakkokeinoineen omiin kansalaisiinsa nähden tulee todeksi. Tämä ei koske vain aseistakieltäytyjiä vaan viimekädessä kaikkia rivikansalaisia – sotaan lähteminen tai puolustautuminen voi olla oma, perusteltu valinta, mutta lopulta kyse on velvollisuudesta, josta laistamisesta ei selviä ilman seuraamuksia. Vihollisen uhkan todellisuutta tämä oivallus ei vähennä, vaan lisää entisestään sodan todellisuuden musertavuutta. Siksi sotaan liittyvän kulttuurisen trauman työstäminen on poliittisesti hankalaa. Vallankäyttäjien näkökulmasta trauman tunnustaminen tarkoittaisi kansalaisiin kohdistuvan tuhovoiman tunnustamista. Tämä konkreettinen ymmärrys vallan armottomuudesta saattaisi olla yksi yhdistävä nimittäjä kulttuuristen traumojen välillä.9

Entä mitä tapahtuu sodan hävinneissä yhteiskunnissa, joissa sotaan voi olla vaikea liittää positiivisia merkityksiä? Tai silloin, kun sota johtaa vallankumoukseen? Wolfgang Schivelbuschin mukaan tappion kärsineet yhteiskunnat pyrkivät joko oppimaan häviöstä, muuttamaan poliittista kurssia ja siten palauttamaan luottamuksen ajan ja elämän jatkuvuuteen tai vastaavasti kieltämään tappion ja rakentamaan siten nykyisyydestä käsin katkeamattoman ja mielekkään suhteen sotaa edeltävään menneisyyteen.10 Vallankumous puolestaan johtaa menneisyyden radikaaliin yksinkertaistamiseen, jolloin sitä mahdollisesti edeltänyt (sisällis)sota-aika muuttuu uuden alun kaoottiseksi esinäytökseksi. Sodan aiheuttamia haavoja saatetaan korostaa voimakkaasti, mutta yksipuolisesti. Valtasuhteet kääntyvät päälaelleen ja uhraajat ja uhrattavat vaihtavat paikkaa. Uusia marttyyreja syntyy ja alkaa uusi aikakausi.11

Ongelma edellä esitetyissä näkökulmissa on, että etenkään demokratioissa kollektiivinen muistaminen ei rajoitu virallisten instituutioiden harjoittamaan muistamiseen, vaan kansalaisyhteiskunnan toimijat, erilaiset pienryhmät ja riippumattomat tiedostusvälineet ovat usein tärkeämpiä toimijoita, jotka myös haastavat ”virallisen” muistin politiikan – itse asiassa ”virallisen” tason määrittäminen parlamentarismissa pakenee tyhjentävää määritelmää. Jaottelu sodan trauman lähtökohtaisesti kieltävään muistin politiikkaan ja ”tavallisten ihmisten” mykkään tai vaihtoehtoiseen muistamiseen on yksinkertaistava selitys. Usein erilaiset eturyhmät saattavat omaksua sekä traumaattisen että ”virallisen” muistamisen tavan. Esimerkiksi Suomessa sopii evakkolasten järjestö, jonka tunnenormisto välittää vahvan kertomuksen pakottavasta, menetyksen sanoittamasta muistamisesta, johon liittyy usein perinteisen isänmaallinen poljento.

Lisäksi sota-aika ei edusta vain (kulttuurista) traumaa, vaan siihen liittyy myös arjesta eroavia, vahvistavia ja ”tässä ja nyt” -hetkessä elämiseen liittyviä kokemuksia ja tunteita, etenkin rintamien takana. Sota luo aidosti koettuja yleviä merkityksiä ja yhteenkuuluvuutta. Sotaväsymys yleensä tuhoaa nämä ihmisten luomat merkitykset itse ”sota-ajan” puitteissa, mutta niiden muisto saattaa silti säilyä pitkäänkin. Kieltääkö valtapolitiikka siis myös sodan kauniit muistot? Ovatko lukuisat Suomessa toiseen maailmansotaa liitetyt myönteiset merkitykset vain väärää tietoisuutta?

Sota-ajan erityisyys yhteiskuntien muistin ja ajanlaskun kiinnekohtana ei siis näyttäisi liittyvän vain sotien traumaattisuuteen, pakottavaan muistamiseen. Suomalainen ”talvisodan henki” on tuttu ilmiö spontaanista yhteenkuuluvuudesta ja fatalistisesta suhtautumisesta tulevaan, mutta ei ainutlaatuinen ilmiö. Sota luo merkityksiä ja voi antaa ihmisille täysin normiarjesta poikkeavia kokemuksia, joita määrittää sulautuminen osaksi suurta kokonaisuutta ja jälkeenpäin naiivilta tuntuva ihanteellisuus, välitön ”minusta sinuun kokemus”.12 Monia sota-ajan kokemuksia on mahdollista jäsentää Victor Turnerin käsitteellä communitas. Normirakenteellisen arjen vastakohta on hetkellinen ihanneyhteisöllisyys. Usein esimerkiksi siirtymäriittien rakenteeseen liittyvä communitas on rajatonta ja hierarkioita halveksivaa yhteenkuuluvuutta, joka hallitsee siirtymätilaa nuoruudesta aikuisuuteen – ja rauhasta sotaan sekä takaisin rauhaan. Rauhan aikojen välissä on sota-aika, jota ei määritä vain pakottavasti toistettava trauma, vaan usein myös talvisotamainen yhteenkuuluvuus, jossa miltei kokonainen yhteiskunta elää liminaalitilassa, ”tässä ja nyt” -hetkessä, häviävän kokemuksen verran vailla yhteiskunnallisia hierarkioita.13

Sota-aikoina eettinen normisto muuttuu yksinkertaisemmaksi ja jäykemmäksi. Ajan hahmottamisen ohella muuntuu moraali. Mustavalkoinen ajattelu vahvistuu ja ihmiset pyrkivät luovuttamaan ratkaisuvallan eettisissä kysymyksissä pois itseltään. Vanhakantaiset kunnia ja häpeä vahvistuvat sotien merkitsemissä moderneissa yhteiskunnissa. Yhteisö siis tiivistyy ja käpertyy itseensä.14 Rauhan ajasta katsoen tämä näyttäisi olevan spontaanin communitasin kääntöpuoli, joka yhtäkaikki viittoo sota-ajan universaalia lähentelevään ajattomuuteen ja arkkityyppisiin merkityksiin.

”Talvisodan henki” on toki muistin poliittinen ja velvollisuuteen vetoava käsite, joka on kliseisyydestään huolimatta tai juuri sen takia käyttökelpoinen erilaisissa tilanteissa. Kuitenkin vuosien 1939-40 tunnekokemuksissa oli monen kansalaisen mielestä myönteisesti poikkeuksellisia piirteitä, joita ilman koko käsitettä ei olisi syntynyt. Sotien muistamiseen saattaa hyvinkin liittyä myös myönteinen poikkeuksellisuuden kokemus, jonka muistaminen voi olla hankalaa siksi, että kokemusta on mahdoton toistaa muuttuneessa ympäristössä. Se muuttuu kliseeksi ja keppihevoseksi, niin kuin juuri talvisodan henki.

Sotien muistoteollisuus ei näyttäisikään olevan yksiselitteisesti ikävien tapahtumien muokkaamista mielekkäiksi tai juhlaviksi vaan myös päinvastoin. Alun perin monille ihmisille mielekkäistä kokemuksista tulee ironisoituja ja kyynisten silmälasien läpi katsottuja tapahtumia. Sota-aikojen banalisoiminen ja ristiriitojen korostaminen on myös tärkeä osa muistokulttuuria. Suomen toiseen maailmansotaan liittyvässä muistamisessa tämä ei ole uusi piirre. Heti talvisodan päätyttyä alkoi hengen alasajo, johon liittyi sotainnostuksen tarkoituksellinen vähättely. Ihanneisänmaallinen kirjallisuus jäi selvästi vähemmistöön, kun taas omakohtaiset rintamakokemukset ja jopa kriittiset äänenpainot saivat suosiota.15 Entä mitä muuta esimerkiksi Tuntematon sotilas edusti kuin sodalta itseltään sankaruuden viitan pois repimistä, niin kuin Väinö Linna itse asian kiteytti.16

Ensimmäinen sota-ajan ominaispiirre näyttäisikin olevan, että sota-aikojen erityisyys yhteiskuntien muistissa liittyy kahden erilaisen aikakäsityksen kohtaamiseen. Syklinen, ikään kuin heimouskonnollinen sodan ajattomuuden kokemus sekä traumaattisuus kohtaavat sodan jälkeen normiarjen ennakoitavan ja mitattavan ajan. Arjen aika on proosallista. Siksi poikkeusaikojen tunteellisen lyyrisyyden sekä traumaattisuuden kokemukset muokataan arjessa ymmärrettävälle kielelle ja tunnenormistolle, osaksi koherenttia ja ymmärrettävää kertomusta. Tästä seuraa, että sota-aikaa voidaan käyttää muistamisen viitepisteenä, jonka kautta pyritään sekä tukemaan että haastamaan kulloisiakin valta-asetelmia, arvoja ja tuntemisen tapoja. Kertomus ei ole koskaan valmis.

Sota Tapahtumana

Miksi nimenomaan tuhoava sota on niin tärkeässä osassa monien yhteiskuntien ”ajanlaskua”? Suuri tuhovoima ja uhriluku näyttäisivät olevan yksi tekijöistä, joka luo sodasta merkittävän Tapahtuman, jota muistetaan, koska sitä ei voida unohtaa. Uhriluvun suuruus on tietenkin suhteellista, mutta olennaista näyttäisi olevan se, että tullakseen osaksi ajanlaskua sodan täytyy koskettaa mahdollisimman monia ihmisiä yhteiskunnassa. Omat uhrit lasketaan. Uskontotieteilijä Ninian Smartia mukaillen kaikkein parasta kollektiivisen muistamisen ainesta ovat mahdollisimman suuret uhrit, joille on mahdollista muistamisen keinoin löytää tuottoisa merkitys.17

Viimeisen 15 vuoden ajan maailmanlaajuisesti käyty terrorin vastainen sota ei länsimaisesta näkökulmasta katsoen täytä ajanlaskun merkkipaaluksi muuntuvan sodan tunnusmerkkejä, koska itse sota ei kosketa suoraan kuin kourallista ihmisiä Lännessä. Lisäksi sitä on vaikea koota yhdeksi tapahtumaksi, jossa osapuolet olisivat selvästi nähtävillä. Sen sijaan sodan alkuhetki, 9/11, on muodostunut merkkipaaluksi. Toinen esimerkki sota-ajasta, jota länsimaiset ihmiset eivät miellä ”sota-ajaksi”, sen nimityksestä huolimatta, on kylmä sota. Sen puitteissa käytiin lukuisia tuhoisiakin konflikteja, mutta siitä huolimatta tätä toisen maailmansodan jälkeistä aikaa leimaa länsimaissa käsitys pikemmin pitkästä rauhan ajasta. Kylmän sodan päättyminen joko Berliinin muurin murtumiseen tai Neuvostoliiton lakkauttamiseen on tärkeä ajanlaskuamme määrittävä tapahtuma, mutta tällä ”sodalla” ei puolestaan ole selvää alkupistettä, sillä se alkoi siitä mitä liittoutuneet juhlivat voittona.

Kysymys sota-ajasta on tietysti osaltaan juridinen, niin kuin Mary L. Dudziak kirjoittaa. Sota-aikaan siirtyminen vaatii julkisen poliittisen päätöksen, joka muuttaa rauhanajan lainsäädäntöä ja sysää yhteiskunnan poikkeustilaan ja -aikaan. Näin sotatila synnytetään ja lainsäädäntö muuntaa koettua todellisuutta. Esimerkiksi juuri terrorinvastainen sota ei sodanjulistuksista huolimatta täytä sota-ajan tunnusmerkkejä: mikään kyseiseen sotaa osallistuva länsimaa ei ole sotatilassa. Vastapuolen näkökulma lienee toinen. Siksi länsimaat eivät myöskään elä sota-aikaa, vaan käyvät sotaa rauhan ajasta käsin. Toisaalta sota voidaan julistaa päättyneeksi, mutta sotilaat eivät palaa kotiin.18 Tämä vaikuttaisi olevan merkittävää: muulta yhteiskunnalta puuttuu sota-ajan kokemus, mikä tuottaa aatteellisen ja tunteellisen ristiriidan, kognitiivisen dissonanssin, sodasta täydelliseen rauhanajan yhteiskuntaan palaaville sotilaille. Sodalla täytyy olla myös seremoniallinen loppu eikä sellaista voida järjestää veteraaneille, jotka lähtevät rauhan ajan yhteiskunnasta sotaan ja palaavat rauhaan. Yhteisöllinen siirtymä jää suorittamatta eikä sota lopulta kosketa kovin suurta osaa väestöstä. Uhri on liian pieni.19

Sota-ajan ja ”arjen” sekoittuminen tuo mukanaan ongelmia. Jatkosodan Suomessa poikkeusajasta tuli normi eikä siinä enää ollut mitään juhlavaa. Jo sodan aikana propagandistit alkoivat taistella tätä sotaväsymystä vastaan, vaikka tehtävä oli monella tapaa tuhoon tuomittu.20 Tästä seuraa toinen muistettavalta ja mielekkäältä sota-ajalta vaadittava ominaisuus. Sodalla täytyy olla alku ja loppu, jotta siitä tulee Tapahtuma. Alku ja loppu tiivistävät sodan lukemattomat merkitykset yhteen. Onnistunut aloitus ja lopetus ikään kuin kahlitsevat sodan tuntemukset, kokemukset ja symbolit omaksi kokonaisuudeksi, joka on mahdollista ottaa muistamisen keinoin haltuun. Terrorin vastaisella sodalla ei ole loppua ja kylmällä sodalla puolestaan ei ollut alkua. Sota täytyy julistaa ja se täytyy selvästi päättää rauhaan: voittoon, tappioon tai antautumiseen. Kylmiksi konflikteiksi jähmettyvät loppumattoman tuntuiset taistelut, tilanne johon esimerkiksi Ukrainassa saatetaan olla matkalla, tuhoavat nopeasti sodan ”positiiviset” merkitykset. ”Onnistunut” sota-aika on turnerilainen liminaalitila, jolla on ritualisoitu alku ja seremoniallinen loppu. Tämä helpottaa sodan tuhoavien kokemusten muokkaamista rakentaviksi muistoksi tulevaisuudessa.

Kommunikatiivinen ja kulttuurinen muisti

On kuitenkin hyvä huomata, että sota-aikojen ajallinen kantavuus ei ole ääretön: mitä kauemmaksi historiallisessa ajassa mennään, sitä harvemmin historiallisia aikakausia nimetään nykyajasta käsin sodan tai rauhan mukaan. Niinpä ”sota-aika” ja ”sotaa edeltävä” sekä sen ”jälkeinen” aika määrittävät yleensä kausia, joihin elossa olevilla ihmisillä on joko omaelämäkerrallinen tai kommunikatiivinen suhde. Toisin sanoen yhteiskunnassa on ihmisiä, jotka ovat kokeneet ajan ja heidän jälkeläisiään, jotka ovat pääpiirteissään omaksuneet vanhempiensa historiakuvan ja aikakäsityksen. Ilman uusia konflikteja tai muita merkittäviä tapahtumia kolmannetkin sukupolvet pitävät vielä kiinni vanhempiensa aikakäsityksestä, mutta sukupolvien kartuttua ja kertojien kuoltua muinaiset sota-ajat siirtyvät asteittain kartuttamaan yhteiskunnan kerrostunutta kulttuurista muistia, johon kuuluvat pitkällä aikavälillä syntyneet asenteet, mielikuvat, perinteet, kulttuurituotteet ja vaikkapa muistomerkit. Laajimmillaan ajateltuna kulttuurinen muisti kattaa koko ihmiskunnan menneisyyden. Kulttuurinen muisti on ehtymätön resurssivaranto, jonka tehtävänä on tarjota ihmisille ja ihmisryhmille välineitä tulkita ympäristöä ja uusia tapahtumia tarpeen tullen uudella tavalla. Itse asiassa kulttuurinen muisti on kollektiivisen muistamisen muodoista se, joka mahdollistaa muutoksen. Tietenkin kaukainen menneisyys voidaan valjastaa valikoivaksi muistin politiikaksi tai kenties peräti säilyttää latenttina kulttuurisena traumana – malliesimerkkinä vaikkapa Serbia ja Kosovo Poljen taistelu 138921 – mutta kulttuurisen muistin erityispiirre on sen tarjoama mahdollisuus hedelmälliseen muutokseen, jolloin tarkoituksena on rakentaa kulloisestakin ajasta mielekäs. Tämä saksalaisen egyptologin Jan Assmannin jaottelu muistamisen ja aikakäsityksen kolmeen perustavaan muotoon, omaelämäkerralliseen, kommunikatiiviseen ja kulttuuriseen, ei siis tarkoita sitä, etteivätkö kaukaisenkin menneisyyden tapahtumat saata elää vahvasti nykyhetkessä.22

Hyvänä esimerkkinä ”sota-ajasta”, joka edelleen määrittää paikallista aikakäsitystä, on Yhdysvaltain sisällissota. Käsite ”sotaa edeltävästä Etelästä” (Antebellum South) avaa helposti riviamerikkalaiselle mielikuvan joko nostalgisesta kunnian maailmasta tai julmasta orjataloudesta. Samalla sisällissota on amerikkalaisen historiakulttuurin ehtymätön lähde, vaikka sen päättymisestä on kulunut jo 150 vuotta. Sen päälle on kuitenkin jo kerrostunut uusia muistamisen kiinnekohtia. Sen sijaan ensimmäinen maailmansota on säilynyt Länsi-Euroopan kansallisten muistokulttuurien kivijalkana, vaikka kommunikatiivisen muistin suhde siihen alkaa olla katkennut. Ensimmäisestä maailmansodasta alkaa läntisen lähihistorian ajanlasku.

Suomalaisittain mielenkiintoista on kurkistaa tulevaisuuteen ja pohtia, kuinka toisen maailmansodan muistaminen muuttuu sen jälkeen, kun sen omakohtaisesti kokeneita ihmisiä ei enää ole ja kun parinkymmenen vuoden kuluttua myös kommunikatiivinen suhde sammuu. On hyvin mahdollista, ellei todennäköistä, että toisen maailmansodan asema säilyy kulttuurisen muistin välityksellä kollektiivisen muistamisen ankkurina vielä pitkään (ellei tilalle tule mitään muuta ja tämä ”muu” ei välttämättä ole mitään, mitä kukaan haluaisi). Näinhän on käynyt Suomen sisällissodallekin, joka on yksi historiakulttuurin suosituimmista teemoista: veljessurma itsenäisyyden alkuhämärässä tapailee myyttisiä rakenteita ja tarjoaa jatkuvasti kiehtovan lähtökohdan populaarikulttuurin tuotteille. Se on Tragedia, jota voidaan turvallisesti tarkastella, koska sen päälle on jo kerrostunut sisäisen väkivallan ulospäin suunnannut kertomus toisesta maailmansodasta.

Kulttuurinen muisti ja kommunikatiivinen muisti limittyvät toisiinsa. Toisen maailmansodan alettua Suomessa turvauduttiin Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin. Vaikka kyseinen teos oli kirjoitettu jo 90 vuotta aiemmin ja sijoittui vielä kaukaisempaan sotaan, sen retoriikkaa käytettiin apuna tehtäessä sotaa ymmärrettäväksi. Sisällissodan ihmisiä jakaneet, mutta paljon läheisemmät kertomukset eivät nimittäin toimineet vuoden 1939 yhteydessä. Linnan Tuntematon sotilas ja erityisesti Edvin Laineen elokuva vuodelta 1955 puolestaan määrittävät sitä, kuinka monet suomalaisista mieltävät sodan nyt – mikäli keskitytään vain rintamakokemukseen. Niin kuin Tommi Uschanov oivaltaa, nämä molemmat narratiivit ovat kaukana siitä todellisuudesta, mikä vallitsi vuonna 1939 ja mikä vallitsee vuonna 2015. Linna itse ironisoi Runebergin säkeiden siivittämää sodankäynnin eetosta todellisuudesta vieraantuneena – mutta mikäli Suomessa jouduttaisiin sotaan, saattaisi sitä nyt siivittää vanhan Tuntemattoman kuolemattomiksi tekemät sanonnat, asenteet ja mielikuvat, jotka saattavat sopia äärimmäisen huonosti nykypäivän todellisuuteen.23 Runebergin käyttö saattoi tuntua monesta mielekkäältä vuonna 1939, elävöittävältä, mutta sotakokemukset muuttivat lopulta enemmistön näkemyksiä. Syntyi uusi, Runebergiä tieten kommentoiva ja ironisoiva sotaeepos, jossa vielä tänään yhdistyvät omaelämäkerrallinen, kommunikatiivinen ja kulttuurinen muisti. Tuntemattoman sotilaan propagandalle immuunit jermut ovat välittäneet oman tuntemisen tyylin, joka historiakulttuurissa on yhdistynyt vanhoihin, romanttisesta sotakuvaksesta lainattuihin tapoihin. Laineen elokuvan avustamana Tuntematon sotilas on nykyisin osa hegemonista ja siten konservatiivista sodan muistamista ja suomalaista ”tunneyhteisöä”.

Kolmantena sota-aikojen muistamisen ominaispiirteenä voidaan siis huomioida, että kommunikatiivisesta muistamisesta aluksi riippuvaisen sota-ajan täytyy puhutella myös yhteiskunnan pitkäkestoista kulttuurista muistia. Sen pitää kyetä asettumaan yhteiskunnan hallitsevien identiteettien ja menneisyyskuvien jatkumolle tai onnistua rakentamaan niistä uusia tulkintoja. Milloin Suomessa siirryttiin sodan jälkeiseen aikaan? Tapahtuiko se syksyllä 1944 jatkosodan päätyttyä erillisrauhaan vai keväällä 1945 viimeisten saksalaisten poistuttua Lapista? Miksi saksalaisia ”aseveljiä” vastaan käyty Lapin sota ei kollektiivisessa muistamisessa useinkaan nivelly kunnolla osaksi sota-aikaa – paitsi tietenkin Pohjois-Suomessa, jossa monet sodan muistelijat ajoittavat omakohtaisen sodan alun vasta syksyn 1944 evakuointiin, ei suinkaan syksyyn 1939. Muistamisen arvoisella sodalla täytyy siis olla kulttuurisesti ymmärrettävä tarkoitus. Suomen perivihollinen on populaareissa mielikuvissa idässä. Jos Suomen vaiheita toisessa maailmansodassa tarkastellaan aktiivista uhria korostavana tarinana, se ei merkittävästi eroa toista maailmansotaa edeltäneestä suuresta kansallisesta kertomuksesta eli perustuslaillisesta tulkinnasta routavuosista ja Venäjästä itsenäistymisestä. Routavuodet olivat erityisesti talvisodan Suomessa eniten julkisuudessa viljelty menneisyyden vertailukohta, paljon yleisempi kuin valkoinen vapaussota-tulkinta.

Samalla toiseen maailmansotaan kuitenkin liittyy sellaisia merkityksiä, jotka puhuttelevat monia ihmisiä nykypäivässä ja jotka ovat keskenään hedelmällisellä tavalla ristiriitaisia. 1990-luvulla sota-ajan muistamiseen kiinnittynyt uuspatriotismi voitti moraalisesti Suomelle sodan 50 vuotta sen päättymisen jälkeen, mutta myös toisen maailmansodan muistamiseen liittyvät karut ja arkaluontoiset merkitykset ovat olleet viime vuosikymmenenä ajankohtaisia.24 Niille lienee monia syitä, mutta yksi voisi olla monien kansalaisten tarve määrittää suomalaista identiteettiä yleiseurooppalaisesta näkökulmasta, jolloin toista maailmansotaa määrittää etupäässä holokausti ja yhdistävä tragedia. Näin toisen maailmansodan muistaminen lähenisi sisällissodan tragedia-perinnettä.

Lopuksi

Artikkelissa pyrittiin hahmottamaan ”sota-ajalle” kolme ominaisuutta, jotka tekevät siitä otollisen viitepisteen kollektiiviselle muistamiselle ja tunneyhteisöille. Ne olivat 1. sota-aika murtumana lineaarisesti etenevässä ajassa; 2. sota-aika jälkeenpäin yksilöitävänä ja tiivistettävänä tapahtumana; ja 3. sota-aika yhteiskunnan kulttuuristen muistivarantojen ja kokemusten vuoropuheluna.

Ehkä sota ja ”sota-aika” ovat yhteiskunnan arkirakenteen vastakohtina, niin traumaattisina kuin elävöityneinäkin, rumina ja kauniina, tarpeellisia vastakuvia. Siksi sotia muistetaan miltei kaikkialla. Mutta ei se välttämätöntä ole. Vaikka saattaa olla vaikea kuvitella modernia kansallisvaltiota tai suvereeniutta tavoittelevaa ryhmää, joka ei oikeuttaisi olemassaoloaan menneisyyden sotauhreilla, on paikallaan huomioida, että kenties Sveitsissä tai Islannissa ajatellaan toisin.

Edellä esiteltyjen ajan ja paikan kokemistapojen jatkeeksi on syytä pohtia sota-ajan myyttisyyttä. Syklinen aikakäsitys, poikkeuksellisen tapahtuman tuntu ja ihmiskunnan kulttuuriperimän tarjoamat merkitykset viittovat siihen, että sota puhuttelee ihmisiä myös myytin kielellä. Uhri ja vihkiytyminen, tai esimerkiksi traaginen veljessurma, ovat sota-ajan yleismaailmallisia piirteitä, kulttuurisesta vaihtelusta huolimatta. Tunteet kuten kunnia, häpeä, uhma, rohkeus ja pelkuruus puhuttelevat ihmisiä. Niiden paikka ei ole modernissa arjessa, mutta sodan muistaminen tuo ne osaksi muistajien jakamaa tunneyhteisöä. Niin sisällissodan kuin toisen maailmansodan Suomessa monet kansalaiset pyrkivät ymmärtämään tapahtumia hyödyntämällä ”ikuisen paluun” myyttisiä aineksia. Myyttiä elettiin paraikaa eikä se ollut mikään menneisyyden taru. Annettu ja vaadittu veriuhri todistivat kansakunnan elinvoimasta, kuolemattomuudesta ja ikiaikaisuudesta muutoinkin kuin vain tyhjyyttään kumisevassa propagandassa.25 Suomessa toinen maailmansota merkitsee kaiken lisäksi vielä modernin kansallisvaltion syntymyyttiä, yhdistävää uhria. Verellä on makaaberia tenhoa. Suomalaisessa viitekehyksessä myyttiset ainekset tarjoavat sodan muistamiselle ajatonta sisältöä, mikä jättää kilpailevat muistamisen kohteet toistaiseksi kalpeiksi. Kuinka tähän vastaisi hyvinvointivaltion rakentamisen muistaminen eli sodasta selviytymisen juhlistaminen?

Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka työskentelee Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. Hänen aiheitaan ovat tunteiden historia, sodan kulttuurihistoria sekä kollektiiviset symbolit ja muistaminen. Hänen viimeisin teoksensa on Sodan henki. Kaunis ja ruma talvisota (2015). Uusin projekti käsittelee Mannerheim-myyttiä ja henkilökulttia vuodesta 1918 nykypäivään.

Kirjallisuus

Ahonen, Sirkka: Historiaton sukupolvi? Historian vastaanotto ja historiallisen identiteetin rakentuminen 1990-luvun nuorison keskuudessa, Helsinki, 1998.

Alexander, Jeffrey C., et al: Cultural Trauma and Collective Identity, Berkeley, 2004.

Alexander, Jeffrey C.: Trauma: A Social Theory, Cambridge, 2012.

Alford, C. Fred: Melanie Klein and Critical Social Theory: An Account of Politics, Art, and Reason Based on Her Psychoanalytic Theory, Yale, 1989.

Assmann, Aleida: “Memory, Individual and Collective”, teoksessa Robert E. Goodin & Charles Tilly (toim.), The Oxford Handbook of Contextual Political Analysis, Oxford, 2006.

Assmann, Jan: Religion and Cultural Memory: Ten Studies, Stanford, 2006.

Assmann, Jan: ”Communicative and Cultural Memory”, teoksessa Astrid Erll & Ansgar Nünning (toim.), Cultural Memory Studies: An International and Interdisciplinary Handbook, Berlin & New York, 2008.

Buber, Martin: Minä ja sinä, Helsinki, 1993.

Dudziak, Mary L.: Wartime: An Idea, its History, its Consequences, Oxford, 2012.

Edkins, Jenny: Trauma and the Memory of Politics, Cambridge, 2002.

Elias, Norbert: Saksalaiset. Valtataistelut ja habituskehitys 1800- ja 1900-luvuilla, Helsinki, 1997.

Girard, René: Väkivalta ja pyhä, Helsinki 2004.

Halbwachs, Maurice: The Collective Memory, New York & London, 1980.

Halbwachs, Maurice: On Collective Memory, Chicago, 1992.

Hedges, Chris: War is a Force that gives us Meaning, New York, 2002.

Kemppainen, Ilona: Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana, Helsinki 2006.

Kinnunen, Tiina & Jokisilä, Markku: “Shifting Images of ‘Our Wars’: Finnish Memory Culture of World War II, teoksessa Tiina Kinnunen & Ville Kivimäki (toim.), Finland in World War II: History, Memory, Interpretations, Leiden & Boston, 2012.

Kivimäki, Ville: “Between Defeat and Victory: Finnish Memory Culture of the Second World War”, Scandinavian Journal of History 37 (2012): 4, 482-504.

Kivimäki, Ville: Battled Nerves: Finnish Soldiers’ War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941-44, Åbo Akademi, 2013.

Kivimäki, Ville & Tepora, Tuomas: ”War of Hearts: Love and Collective Attachment as Integrating Factors in Finland during World War II”, Journal of Social History 43 (2009): 2, 285-305.

Marvin, Carolyn & Ingle, David W.: Blood Sacrifice and the Nation: Totem Rituals and the American Flag, Cambridge, 1999.

Plamper, Jan: The History of Emotions: An Introduction, Oxford, 2015.

Reddy, William M.: The Navigation of Feeling: A Framework for the History of Emotions, Cambridge, 2001.

Rosenwein, Barbara L.: Emotional Communities in the Early Middle Ages, Ithaca 2006.

Pilke, Helena: Etulinjan kynämiehet. Suomalaisen sotakirjallisuuden kustantaminen ja ennakkosensuuri kirjojen julkaisutoiminnan sääntelijänä 1939-1944, Helsinki, 2009.

Schivelbusch, Wolfgang: The Culture of Defeat: On National Trauma, Mourning, and Recovery, London, 2003.

Schwartz, Barry: Abraham Lincoln and the Forge of National Memory, Chicago, 2000.

Siltala, Juha: Sisällissodan psykohistoria, Helsinki, 2009.

Siltala, Juha: ”Kollektiivinen muisti – kuka on se, joka muistaa?” Duodecim 130 (2014): 24, 2449-2458.

Sloterdijk, Peter: Theory of the Post-war Periods: Observations on Franco-German Relations since 1945, Vienna & New York, 2009.

Smart, Ninian: “Religion, Myth, and Nationalism”, teoksessa Peter H. Merkl & Ninian Smart (toim.), Religion and Politics in the Modern World, New York, 1983.

Tepora, Tuomas: Sinun puolestas elää ja kuolla. Suomen liput, nationalismi ja veriuhri 1917-1945, Helsinki, 2011.

Tepora, Tuomas: ”Coming to Terms with Violence: Sacrifice, Collective Memory and Reconciliation in Inter-war Finland, Scandinavian Journal of History 39 (2014): 4, 487-509.

Torsti, Pilvi: Suomalaiset ja historia, Helsinki, 2012.

Turner, Victor: Rituaali. Rakenne ja communitas, Helsinki, 2007.

Uschanov, Tommi: ”Jos Suomi joutuisi Tuntemattoman sotilaan talvisotaan”, Yle.fi, #sota39-projekti, 18.2.2015 [http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/02/18/tommi-uschanov-jos-suomi-joutuisi-tuntemattoman-sotilaan-talvisotaan, luettu 30.4.2015].

Varpio, Yrjö: Väinö Linnan elämä, Helsinki, 2006.

Volkan, Vamık: Bloodlines: From Ethnic Pride to Ethnic Terrorism, Boulder, 1997.

Winter, Jay & Sivan, Emmanuel: “Setting the Framework”, teoksessa Jay Winter & Emmanuel Sivan (toim.), War and Remembrance in the Twentieth Century, Cambridge, 1999.

1. Nykysuomalaisten toisen maailmansodan historiakuvasta ikäpolvittain ja yhteiskuntaryhmittäin, ks. Torsti 2012, 135-155; ks. myös Ahonen 1998, 74-89, 120-123, 171-172. [↩]
2. Vrt. Hedges 2002. [↩]
3. Barbara Rosenwein käyttää termiä ”emotional community”. Rosenwein 2006, 20-29; Vrt. Alexander 2012, 15-17. Rosenwein ei kuitenkaan pohdi terminsä läheisyyttä klassisen ”kollektiivisen muistin” käsitteen kanssa. Tuore yleisesitys tunteiden historiasta, ks. Plamper 2015. [↩]
4. Reddy käyttää näistä järjestelmistä nimeä ”Emotional regime”. Reddy 2001, 129. [↩]
5. Halbwachs 1980; Halbwachs 1992, 53-166. Maurice Halbwachsin klassinen kollektiivisen muistin käsitettä on kritisoitu jäykkyydestä, sillä se ei huomioi kunnolla suurryhmien sisäisiä jännitteitä ja ristiriitaisuuksia.; [↩]
6. Assmann, J. 2008; Assmann, J. 2006; Winter & Sivan 1999. [↩]
7. Alexander et al. 2004, passim., erit. 1-27. Kulttuurisen trauman käsitettä on mahdollista kritisoida siitä, että se saattaa esittää trauman vailla kokijaa tai kokijoita, abstraktina kollektiivisena ilmiönä. Edkins 2003, 9-16, 29-42. [↩]
8. Edkins 2003, 9-16, 29-42. [↩]
9. Marvin & Ingle 1999, 90-91; Edkins 2003, 1-19. [↩]
10. Schivelbusch 2003, passim.; sotien jälkeisestä uudelleen arvioinnista erityisesti René Girardin mimeettisen teorian valossa, ks. myös Sloterdijk 2009. [↩]
11. Vrt. Girard 2004, 61-123. [↩]
12. Buber 1993. [↩]
13. Turner 2007, 106-191; Tepora 2011, 259-264. [↩]
14. Vrt. Alford 1989, 57-103; Elias 1997, 319-322, 328-335; Kivimäki & Tepora 2009, 292-295 (285-305); Siltala 2014, 2456-2457 (2449-2458). [↩]
15. Pilke 2009, 122-157. [↩]
16. Kriittisesti toisen maailmansodan muistamisen historiasta Suomessa, ks. Kinnunen & Jokisipilä 2012; Kivimäki 2012, 482-504. [↩]
17. Smart 1983, 24-26; ks. myös Marvin & Ingle 1999, 90-91. [↩]
18. Dudziak 2012, passim., terrorismin vastaisesta sodasta ja kylmästä sodasta erit. 11-14, 21-26; ks. myös Kivimäki 2013, 236. [↩]
19. Marvin & Ingle 1999, 116-128, 229-237. [↩]
20. Kemppainen 2006, 115-142; Tepora 2011, 274-277. [↩]
21. Vrt. Volkan 1997, 36-80. Psykoanalyyttisesti suuntautunut Vamık Volkan käyttää uinuvasta kulttuurisesta traumasta termiä ”valittu trauma” (chosen trauma). Yhteiskunnat tai muut muistin yhdistämät ryhmät saattavat säilyttää kollektiiviseen identiteettiin säilöttyä murtumaa kulttuurissa. Murtuma merkitsee keskeytynyttä surutyötä. Tarpeen vaatiessa trauma otetaan käyttöön: uhrin asema on eräs voimakkaimpia sosiaalisia yhdistäjiä ja tehokas keino mobilisoida massoja. [↩]
22. Assmann, J. 2006; Assmann, J. 2008; ks. myös Assmann, A. 2006; Schwartz 2000, ix-xi, 6-7, 9-20; Tepora 2014, 487-493 (487-509). [↩]
23. Uschanov 2015; Varpio 2006, 301-305. [↩]
24. Vrt. Kinnunen & Jokisipilä 2012, 458, 461-474. [↩]
25. Tepora 2011, 62-75; ks. myös Siltala 2009, 375-399. [↩]