Filosofian maisteri Aleksi Mainion väitöskirja ”Näkymätön sota – Suomi vastavallankumouksellisen terrorismin ja vakoilun tukialueena 1918-1939” tarkastettiin 20.3.2015 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori Kimmo Rentola (Helsingin yliopisto), ja kustoksena on professori Panu Pulma (Helsingin yliopisto).
Lokakuun vallankumous merkitsi auringonpimennystä Venäjälle. Se repi Euroopan ideologisesti kahtia bolševistiseen ja antibolševistiseen leiriin ja aloitti näkymättömän sodan ajan, joka heijastui myös Suomeen. Maasta muodostui tärkeä tukialue Venäjän oppositiovoimille ja niiden maanalaisille taistelujärjestöille. Ne olivat radikaaleja liikkeitä, joita Neuvosto-Venäjältä paenneet emigrantit olivat perustaneet Euroopan eri kolkkiin. Järjestöt julistivat taistelevansa bolševismia vastaan, kunnes vastavallankumous voittaisi ja käynnistäisi uuden, valoisamman ajan Venäjän historiassa. Aina ei ollut lainkaan selvää, millaista Venäjää aseelliset järjestöt yrittivät luoda: osa tahtoi palata tsaarin aikaan, toiset unelmoivat parlamentarismista, venäläisestä fasismista tai ”aidosta” proletariaatin diktatuurista.
Suomessa – niin kuin monissa muissakin idän ja lännen väliin jääneissä reunavaltioissa – taistelujärjestöt etsivät liittolaisia eri suunnilta. Ne lähestyivät turvallisuusviranomaisia ja sellaisia poliitikkoja, jotka kannattivat Neuvosto-Venäjän vastaista interventiopolitiikkaa. Aktivistijärjestöt vannoivat sissisodan, terrori-iskujen ja salamurhien nimeen ja lupailivat yhteistyökumppaneilleen tiedustelutietoa.
Taistelujärjestöjen ja turvallisuusviranomaisten yhteydet ovat herättäneet kiinnostusta Suomessa, mutta varsinainen tutkimus on käynnistynyt takellellen. Toisen maailmansodan jälkeen vastavallankumouksellisten järjestöjen vaiheet unohdettiin Suomessa nopeasti. Kehitystä edistivät monet asiat, joista yksi keskeisimmistä liittyi maan henkiseen ilmapiiriin. Vaikka Suomen ja Neuvostoliiton yhteinen menneisyys ja sen kipupisteet eivät olleet suoranaisesti kiellettyjä teemoja, aikakauden henki YYA-sopimuksineen ei kannustanut aihepiirin tieteelliseen käsittelyyn. Vaikka poliittiset paineet helpottivat jo aiemmin, varsinainen murros tutkimuksessa tapahtui vasta sen jälkeen, kun kylmä sota oli päättynyt.
Useat tutkijat ovat käsitelleet emigranttijärjestöjen poliittista, sotilaallista, sosiaalista ja kulttuurillista toimintaa. Tästä huolimatta monet vastavallankumoukselliseen kamppailuun liittyvät kysymykset ovat aiemmin jääneet vaille vastausta. Varsinkin se on merkittävää, ettei yksikään aikaisempi tutkimus ole keskittynyt pelkästään emigranttijärjestöjen aseelliseen ja salaiseen toimintaan. Perinpohjaisesti ei ole selvitetty myöskään Suomen turvallisuusviranomaisten ja taistelujärjestöjen suhteita.
Väitökseni vastaa erityisesti kahteen kysymykseen, jotka liittyvät kiinteästi toisiinsa. Ensinnäkin miten ja miksi maanalaisten järjestöjen taistelu Venäjästä näkyi Suomessa vuosina 1918-1939, siis itsenäistymisen ensiaskelista talvisotaan ulottuvana ajanjaksona? Toiseksi minkä takia suomalaisviranomaiset – lähinnä Etsivä Keskuspoliisi ja yleisesikunnan tiedustelu – sotkeutuivat ilmiöön niin kiinteästi? Näiden kysymysten kautta päästään käsiksi myös kolmanteen tutkimuskysymykseen, jonka joitakin ulottuvuuksia on mahdollista käsitellä työni avulla: millä tavoin vastavallankumouksellinen aktivismi heijastui yhtäältä Suomen ja Neuvostoliiton väleihin ja toisaalta Neuvostoliiton kehitykseen?
Poliittisen maantieteen näkökulmasta Suomi oli Venäjän kumouksellisen kamppailun tukialuetta sekä ennen lokakuun vallankumousta että sen jälkeen. Vaikka näkymättömän sodan osapuolet vaihtuivat vuonna 1917, itse ilmiö pysyi monin tavoin samanlaisena: Venäjän oppositiovoimat hakivat suojaa Suomesta riippumatta siitä, kuka oli vallassa Pietarissa ja Moskovassa. Suomen maantieteellinen asema oli kuin luotu kumoukselliselle aktivismille ja pommisodalle. Ensinnäkin maa sijaitsi imperiumin valtakaupungin naapurissa. Vaikka pääkaupunki muutti Moskovaan ja Pietari nimettiin Leningradiksi vallankumouksen hurmassa, tilanne pysyi muuttumattomana: Venäjän vastarintamiesten etappitiet kulkivat Suomesta Karjalankannaksen metsien läpi Leningradiin ja sieltä edelleen Moskovaan. Maanalainen toiminta yksinkertaisesti tarvitsi Suomea.
Helsingistä ja Karjalankannaksesta tuli valkoisten venäläisten taistelujärjestöjen tukialue heti lokakuun vallankumouksen jälkeen. Ilmiön ensimmäinen vaihe sekoittui Venäjän sisällissotaan, jonka aikana erityisesti sosialistivallankumouksellisten, oikeistovoimien ja liberaalidemokraattien aktivistijärjestöt etsivät suojaa Suomesta. Venäläisten taistelujärjestöjen toimintaa tuettiin, koska Suomessa niin kuin muuallakin Euroopassa uskottiin vahvasti siihen, että bolševikkien valta tulisi romahtamaan kuukaudessa tai parissa.
Vastavallankumouksellinen toiminta jatkui Suomessa aktiivisena myös Venäjän sisällissodan jälkeisinä vuosina. Kun tätä ilmiötä tarkastellaan, törmätään toistuvasti muutamien suomalaisten tiedustelu-upseerien nimiin. On kuitenkin syytä korostaa, että kyse oli paria miestä laajemmasta ilmiöstä. Maanalaisen toiminnan aktiivisuus ei johtunut niinkään yksittäisten turvallisuusviranomaisten omapäisyydestä kuin maan sotilasjohdon tarkasta harkinnasta ja laskelmoidusta politiikasta.
Aikalaisten silmin Venäjän tilanne näytti lohduttomalta 1920-luvun alussa. Tämä mielikuva sai vahvistusta keväällä 1921, kun Kronstadtissa syttyi kapina. Sen aikana useita valkoisia emigrantteja ja heidän nimimiehiään saapui Suomeen. Täällä he perustivat Pietarin taistelujärjestön, joka yhdisti erilaisia Venäjän oppositiovoimia ja valmistautui kaappaamaan vallan Nevan metropolissa terrorikampanjan avulla. Vaikka tilanne vaikutti suotuisalta, suunnitelma painui kasaan ennen kuin sen suurisuuntaisimpia osia ehdittiin toteuttaa.
Venäläiset taistelujärjestöt eivät kuitenkaan hävinneet mihinkään Suomen ja Neuvosto-Venäjän raja-alueelta, jonne ne olivat järjestäneet tukikohtansa ja agentuurinsa. Vuosina 1922-1928 muun muassa Venäjän Yleissotilaallisen Liiton eli ROVS:in aktivistit kulkivat Kannaksen läpi Venäjälle. Tässäkään tapauksessa toiminnasta ei olisi tullut mitään, elleivät sekä Suomen että muutamien muiden maiden turvallisuusviranomaiset olisi edistäneet asiaa aseiden, rahan ja tiedustelureittien voimalla. Keväällä 1927 ROVS:in aseellisen siiven johtaja Aleksandr Kutepov ja hänen liittolaisensa päättivät käynnistää Suomen alueella terrorikampanjan Neuvostoliittoa vastaan. Tilanne vaikutti otolliselta, sillä Ison-Britannian ja Neuvostoliiton valtiosuhteet olivat raunioina, minkä uskottiin enteilevän sotaa. Odottava ilmapiiri huipentui terrori-iskuihin, joita ROVS:in aktivistit toteuttivat Leningradissa ja Moskovassa Suomen yleisesikunnan tiedustelun ja Ison-Britannian salaisen palvelun tuella.
ROVS:in salainen toiminta Karjalankannaksella alkoi hiipua vuosina 1928-1930. Samaan aikaan kun järjestö menetti vitaalisuuttaan, toinen taistelujärjestö, Venäläisen Totuuden Veljeskunta, kiihdytti aseellista toimintaansa Helsingissä ja Karjalankannaksella. Sen edustajat olivat kiinteissä yhteyksissä Suomen yleisesikunnan tiedusteluun ja komensivat vakoilijoita ja asemiehiä itärajan taakse.
Venäläisemigranttien maanalaiset järjestöt heikkenivät ja tekivät tilaa Venäjän vähemmistökansallisuuksien taistelujärjestöille 1930-luvun taitteessa. Uudet aktivistijärjestöt yrittivät luoda Ukrainasta, Armeniasta, Georgiasta ja monista muista alueista itsenäisiä valtioita eivätkä vieroksuneet myöskään maanlaista toimintaa ja väkivaltaisia menetelmiä. Tämä näkyi myös Suomessa, josta lähetettiin muun muassa armenialaisia taistelijoita Leningradin kautta Kaukasian alueelle.
Suomen yleisesikunnan niin kuin useiden muidenkin maiden tiedusteluviranomaiset suhtautuivat valkoemigranttien aseelliseen toimintaan aiempaa epäluuloisemmin 1930-luvulla. Vuosina 1933 ja 1934 kyynisyys kuitenkin haihtui ja idealismi voitti taas alaa: ROVS:in johtaja Jevgeni Miller onnistui vakuuttamaan suomalaiset yleisesikuntaupseerit. Nämä päättivät luoda uuden tiedustelulinjan rajan taakse ROVS:in avustuksella. Tämä yhteys osoittautui kuitenkin kelvottomaksi jo ennen, kuin sen avulla saatiin vakoilijoita ja Stalinin murhaa hautoneita asemiehiä Neuvostoliittoon.
Vastavallankumouksellinen pommisota oli henkitoreissaan vuosikymmenen lopulla, mutta nosti päätään vielä kerran ennen talvisotaa. Kansallissosialistisen Saksan Venäjä-politiikka aktivoitui, minkä seurauksena Saksan ja muutamien valkoemigranttijärjestöjen suhteet lämpenivät hetkellisesti. Tämä heijastui nopeasti myös Suomeen. Tasavallan aluetta oli tarkoitus käyttää jälleen kerran terroristien ja vakoilijoiden tukialueena. Pakolaisaktivistien silmin kehitys näytti ensin lupaavalta, mutta toiminta loppui elokuussa 1939 allekirjoitettuun Molotov-Ribbentrop-sopimukseen.
Yksi työn tärkeimmistä tutkimustuloksista on se, että Suomella oli merkittävä rooli vastavallankumouksellisen kamppailun tukialueena. Tasavallan alueella toimi lukuisia tiedustelu- ja taistelujärjestöjä, joiden tavoitteena oli kaataa neuvostojärjestelmä terrori-iskuilla, sabotaasilla, salamurhilla ja propagandalla. Voidaankin sanoa, ettei 1920- ja 30-lukujen Suomi ollut terrorismista vapaa vyöhyke, josta terrorismi oli kadonnut routavuosien kiihkeimpien tapahtumien jälkeen. Ei myöskään voida ajatella, että suomalaiset olisivat olleet jotenkin erityisen immuuneja pommien ja salamurhien filosofialle. Terrorismia esiintyi aikakauden Suomessa samalla tavalla kuin muuallakin Euroopassa.
Suomi ei lukeutunut venäläisen diasporan ja sen poliittisten kiistojen vilkkaimpiin keskuksiin. Tällaisiksi on kuvattu Pariisia ja Berliiniä, joissa sijaitsivat monien emigranttijärjestöjen päämajat. Pohjola ei myöskään ollut antibolševististen hankkeiden ainoa tärkeä tuki- ja kauttakulkualue, vaan samanlaista liikehdintää koettiin muissakin Neuvostoliiton ja lännen suurvaltojen väliin jääneissä valtioissa.
Vaikka näkymättömällä sodalla oli muitakin tukialueita, Suomen rooli vastavallankumouksellisessa kamppailussa ja sen jälkivaikutuksissa ei ollut vähäinen. Antibolševististen taistelujärjestöjen Suomi-yhteydet saivat paljon julkisuutta Neuvostoliitossa, jossa vastavallankumoukselliset voimat määriteltiin jopa maan vaarallisimmiksi vihollisiksi. Lehtikirjoitusten ja palopuheiden määrä liittyi siihen, että Suomen alueen vastavallankumouksellinen toiminta oli pontevimmillaan juuri sellaisina symbolisesti tärkeinä hetkinä, jolloin punaisen imperiumin kohtalo oli vaakalaudalla. Tällaisia vaiheita olivat ainakin Euroopan toinen hullu vuosi 1919, Kronstadtin kapina ja vuosien 1927-1928 sotahysteria.
Neuvostoliiton poliittinen eliitti ja turvallisuusviranomaiset määrittelivät Suomen alueen ”valkobandiittien maaksi” ja jopa ”terroristien pesäksi”. Heiltä ei jäänyt huomaamatta, että Suomen viranomaiset olivat katsoneet vastavallankumouksellisten voimien toimintaa läpi sormiensa ja jopa tukeneet sitä. Ilmiö ja sen eri muodot antoivat Neuvostoliiton poliittiselle eliitille valtavan propaganda-aseen, jota se myös osasi käyttää taidokkaasti. Sopivina hetkinä julkisuuteen vyörytettiin tarkoitushakuisia näkemyksiä, joilla oli riittävästi todellisuuspohjaa, että ne vaikuttivat uskottavilta.
Todellisista tapahtumista inspiraationsa saaneet salaliittoteoriat selittävät osaltaan Stalinin Neuvostoliiton kehitystä. Vuosina 1918-1939 Neuvostoliitossa elettiin äärimmäisen jännittyneessä ilmapiirissä. Sosialistisen maan ja sen kansalaisten suojelemisella voitiin perustella miltei mitä tahansa turvallisuusviranomaisten toimia. Todellisten ja kuvitteellisten ”kansanvihollisten” pysäyttäminen oli myös yksi Stalinin johtamien 1930-luvun puhdistusten liikkeelle paneva voima.
Neuvostoliiton turvallisuusviranomaiset jahtasivat maansa vihollisia Trustin ja muiden peiteoperaatioiden avulla maan sisä- ja ulkopuolella. Monien paljastettujen vakoiluhankkeiden ja terrorijuonien jäljet johtivat maan salaisen poliisin päämajaan Lubjankaan: Neuvostoliiton salainen poliisi solutti asiamiehiään ja provokaattoreitaan taistelujärjestöjen sisälle ja pyrki näin kontrolloimaan niiden maanalaista toimintaa. Taktiikka toimi hyvin ja sen seurauksena aktiivinen vastarinta muuttui vaikeaksi. Ei ollut mitenkään tavatonta, että solutushankkeista heräsi epäilyksiä silloinkin, kun ne eivät olleet onnistuneet tai niitä ei ollut yritettykään. Paranoia teki lopun uskottavasta salaisesta toiminnasta.
Samanlaiset hämäräperäiset menetelmät yhdistivät paitsi tekistejä ja emigranttiaktivisteja myös läntisen Euroopan turvallisuusviranomaisia. Suomalaiset tiedustelu-upseerit ja vastavallankumoukselliset voimat kytkeytyivät kiinteästi toisiinsa varsinkin tiettyinä vastavallankumouksellisen kamppailun avainhetkinä. On selvää, että useimmat terrori-iskut ja vakoiluhankkeet olisivat menettäneet elinvoimansa ilman Suomen virkavallan aktiivista ja passiivista tukea.
Suomen yleisesikunnan tiedustelu, mutta jossain määrin myös Etsivä Keskuspoliisi olivat valmiita edistämään Venäjän valkoemigranttien näkymätöntä sotaa tietyillä ehdoilla. Ne näkivät Neuvostoliiton savijalkaisena jättiläisenä, joka saattoi rojahtaa nurin hetkenä minä hyvänsä. Tämä usko oli vahvimmillaan 1920-luvulla, muttei hävinnyt mihinkään myöskään 1930-luvulla. Näkemys perustui antibolševistiseen maailmankuvaan, mutta myös vankkaan tietoon Neuvostoliiton ongelmista.
Yleisesikunta ja Etsivä Keskuspoliisi olivat vain löyhästi poliittisten päättäjien valvonnassa 1920- ja 30-lukujen Suomessa. Virastot elivät omaa ulkopuolisilta suljettua elämäänsä maanalaisen vastavallankumouksellisen toiminnan tuntumassa: turvallisuusviranomaiset olivat pyrkineet ja osin myös onnistuneet rakentamaan tiedustelumaailmasta salahankkeiden linnakkeen, jonka suojassa oli mahdollista toimia ohi virallisen Suomen ja ohjata maan kehitystä toivottuun suuntaan.
Ilmiöllä oli myös ulkopoliittista merkitystä, sillä aktivistiupseerit olivat valmiita – ainakin aika ajoin – hyödyntämään provokaatioita ja jopa terrori-iskuja ihanteidensa ajamisessa. Tämä ei ollut merkityksetön asia, sillä onnistunut attentaatti tai salamurha olisi hyvinkin voinut suistaa Suomen ja Neuvostoliiton jopa aseelliseen selkkaukseen. Vastaitsenäistynyt tasavalta säästyi konfliktilta ennen vuotta 1939 erityisesti siksi, että Neuvostoliitto oli heikkouden tilassa ja keskittynyt sisäisen opposition tukahduttamiseen. Tuki terrorismille oli kuitenkin vaarallista leikkiä tulella eikä olekaan ihme, että sitä koskevat tiedot on pyritty hävittämään ja aihe unohtamaan sen poliittisesta merkittävyydestä huolimatta.