Filosofian maisteri Sari Hirvosen Suomen historian väitöskirja ”Keisarin luostarista marginaaliin. Valamon veljestö ja kansallinen identiteetti 1910−1939. Sosiaalihistoriallinen tutkimus munkkiyhteisöstä ja sen sopeutumisesta” tarkastettiin 7.3.2015 Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella. Vastaväittäjänä toimi professori Marja Tuominen (Lapin yliopisto) ja kustoksena professori Tapio Hämynen (Itä-Suomen yliopisto).
Historia on kiehtova tieteenala ajallisessa moninaisuudessaan. Ajattelemme ja toimimme tämän päivän tilanteissa sen mukaan, mitä tiedämme menneisyydestä. Meissä on kerrostumia aikaisempien sukupolvien kokemista asioista ja jotain heidän tavastaan suhtautua niihin. Kaikki mitä olemme nähneet ja kokeneet, lukeneet ja kuulleet, siis niin kirjallinen kuin suullinenkin perinne, vaikuttaa meidän toimintaamme. Nämä kerrostumat voivat olla tuhansia vuosia vanhoja, kuten on nähty tällä hetkellä Lähi-idässä voimistuneessa islaminuskon ja kristinuskon vastakkainasettelussa. Näiden kiistojen käsittelyssä on yhdeksi teemaksi nostettu kristittyjen muslimeihin kohdistamat väärinteot Euroopasta Palestiinaan suunnattujen ristiretkien aikana 1000-luvun lopulta 1200-luvun lopulle, siis tuhat vuotta sitten.
Samantapainen ilmiö on nähtävissä myös suomalaisten suhtautumisessa venäläisyyteen. Esimerkiksi 1920-luvulla Venäjää pelättiin valloittajana, kun muistettiin 1700-luvun Iso- ja Pikkuvihan aikojen vainoja. Pohjalla oli keskiajalta peräisin olevia eurooppalaisia viholliskuvia, mutta muistettiin myös ajallisesti lähempänä olevat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun sortokauden tapahtumat. Näiden stereotypioiden kautta asetettiin Valamon luostarikin paikalleen vasta itsenäistyneessä Suomessa. Ennakkoluuloja ei ollut niinkään Suomen valtion tai tavallisten suomalaisten taholta. Äänessä oli pieni joukko, joka piti Venäjää uhkana Suomen turvallisuudelle ja vetosi toiminnassaan vanhoihin uhkakuviin ja pelkoihin. Nämä vaikutusvaltaisissa asemissa, esimerkiksi opettajina tai virkamiehinä olevat henkilöt saivat sanansijaa lehdistössä, jonka hampaisiin myös Valamon venäläinen luostariyhteisö joutui.
Väitöskirjassani olen halunnut saada Valamon munkkien ja vakinaisten noviisien yhteisöstä esille näitä kerrostumia ja pitkäkantoisia vaikutusketjuja. Sitä varten olen käyttänyt työssäni ranskalaisen, annalistiseen koulukuntaan kuuluvan sosiaalihistorioitsijan Fernand Braudelin ajatusta ajan erilaisista kestoista. Hän on tuonut historian tutkimukseen kolmijaon hitaan keston, keskipitkän keston ja nopean keston tapahtumiin. Hitaaseen kestoon kuuluvat lähes huomaamattomasti tapahtuvat muutokset, esimerkiksi luonnon- tai ilmastonmuutokset ja niiden vaikutus ihmisten elämänehtoihin. Keskipitkän keston tapahtumat tulevat hidastempoisina aaltoina. Tällä aikatasolla Braudel tutki rakenteita, esimerkiksi väestöä ja taloutta. Nopean keston tapahtumat liittyvät monesti sotiin tai kansojen väliseen kanssakäymiseen, niille ovat ominaisia nopeat ja lyhytkestoiset muutokset.
Historiassa pyritään rakentamaan uudelleen, rekonstruoimaan, aiemmin tapahtunutta. Vaikka pyrkimyksenä on selvittää ”wie es eigentlich gewesen ist”, miten kaikki oikeasti tapahtui, historiasta muodostamamme kuva on säilyneiden lähteiden ohjailemaa. Sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin ja kattavan lähteiden keruun avulla varmistetaan käytettyjen lähteiden oikeellisuus ja tutkimuksen luotettavuus. Se on ollut keskeistä tässä työssä.
Tutkimus perustuu 752 munkin ja vakinaisen noviisin pienoiselämäkertaan. Ne on koottu pappien ja munkkien ansioluetteloista, jotka ovat vuosittaisia koonteja luostarissa sillä hetkellä asuneista, luostariyhteisöön kuuluneista henkilöistä. Ansioluettelotiedot taas on koottu kunkin veljestön jäsenen henkilöakteista, jotka on myös käyty läpi tätä väitöstutkimusta varten. Henkilöakteista löytyy luostariinottovaiheessa tärkeät dokumentit, esimerkiksi metrikkaote kasteesta, josta nähdään, että tulija on kastettu ortodoksiksi ja että hän on sopivan ikäinen luostariin. Henkilöakteissa on myös tarvittavat sotilasasiakirjat, joista nähdään, että henkilö on suorittanut asevelvollisuutensa ennen vakinaiseksi noviisiksi ottamista. Akteissa on myös veljestön jäsenten henkilökohtaista kirjeenvaihtoa ja koulutodistuksia.
Tutkimuksen kulkua ohjaa valittu viitekehys. Väitöskirjani rekonstruktion, historiallisten tapahtumien kudelman loimilankoina on käytetty uskonnollisen ja kansallisen identiteetin käsitteitä, jotka on yhdistetty sopeutumisen ja sopeuttamisen sekä selviytymiskeinojen käsitteisiin. Viitekehyksen perustana ovat yllämainitun ranskalaisen annalismin mentaalihistoriallinen tutkimusperinne sekä italialaisten mikrohistorioitsijoiden, lähinnä Giovanni Levin ja Carlo Ginzburgin ajatukset.
Valamon veljestöä ei ole ennen tätä tutkimusta tarkasteltu sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta. Sen vuoksi oli aluksi tarpeen selvittää yhteisön väestörakenteeseen liittyviä seikkoja, siis millainen tutkittava yhteisö oli. Selvitin kvantitatiivisen, väestöhistoriallisen metodin avulla, miten paljon luostarissa oli väkeä ja millaisia väestömuutoksia se kävi läpi. Veljestön täydennys, yhteisöstä poistuneiden määrä ja veljestön kuolleisuus ovat niitä keskipitkän keston rakenteen osia, joiden tutkimisen yhteydessä tuli lähteistä esille nopean keston poliittisia tapahtumia luostaria ympäröivässä yhteiskunnassa. Esiin nousevat tapahtumat vaikuttivat voimallisesti luostarin arkeen.
Ensimmäinen maailmansota vei luostarin parhaan työvoiman. Tälle matkalle se myös pääosin jäi. Sitten sota tuli aivan luostarin porteille, kun saksalaiset hyökkäsivät kohti Pietaria. Lopulta Venäjän vallankumouksen jälkeen valtiollinen ja kirkollinen side Venäjään katkesi. Valamon luostariin vaikuttaneita nopean keston tapahtumia olen kerännyt tutkimusaineistosta kvalitatiivisten tutkimuskysymysten avulla. On ollut kiinnostavaa selvittää, mistä tutkimuksen lähteinä olevissa, pääosin Valamon luostarissa tuotetuissa dokumenteissa puhutaan, millä tavoin puhutaan ja kuinka paljon samansuuntaista puhetta esiintyy. Se, kenen näkökulmasta asiaa katsotaan, vaikuttaa myös tulkintaan. Kuten kirjailija Christer Kihlman on todennut: ”On nähtävä, mitä todella tapahtuu siinä, mitä näyttää tapahtuvan.” Näiden kysymysten selvittämisen tuloksena on hahmottunut Valamon luostarin suhde ympäröivään luterilaisenemmistöiseen yhteiskuntaan ja kansallistuvaan Suomen ortodoksiseen kirkkoon.
Valamon luostarin väestönkehityksen tarkastelu rinnan poliittisten tapahtumien kanssa tuo esille keskipitkän tapahtumisen ja nopean keston tapahtumien törmäyksen ja tämän törmäyksen tuloksen. Italialaisen mikrohistorioitsijan Carlo Ginzburgin ajattelun mukaan näin menetellen pystytään saamaan tutkittavasta aiheesta esille uutta. Valamolaisessa luostariyhteisössä törmäsivät veljestön venäläisortodoksinen identiteetti ja Suomen ortodoksisen kirkon luostariyhteisöön kohdistamat sopeutumisvaateet. Törmäyksen tuloksena yhteisö kriisiytyi. Suomen vastaitsenäistyneen valtion itäraja oli rauhoitettava ja siinä Suomen ortodoksialueet olivat tärkeässä roolissa. Toisaalta Suomen ortodoksisen kirkon talous oli täysin riippuvainen Suomen valtiovallan hyväntahtoisuudesta.
Valamon venäläinen veljestö osoittautui tutkimuksen kuluessa hyvin stabiiliksi ja menneeseen pitäytyväksi yhteisöksi, joka halusi tiukasti pitää kiinni venäläisestä identiteetistään ja Venäjän ortodoksisen kirkon käytännöistä. Yhteisönä sillä ei ollut tarvetta muuttua tai sopeutua, vaan se halusi noudattaa idän kirkon ikivanhoja perinteitä esimerkiksi pääsiäisen vietossa. Se ei ollut valmistautunut muutoksiin, se ei halunnut muutosta eikä sillä ollut aluksi muita selviytymiskeinoja tilanteessa kuin avoin kapina luostarin ja kirkon johtoa vastaan. Kapina sai ilmiasunsa ajanlaskukiistasta, joka alkoi Valamossa 1922 ja päättyi useiden veljestön jäsenten karkotuksiin vuosina 1925 ja 1926. Toisaalta muutoshaluttomuus ja neuvottomuus näkyivät vielä 1930-luvun alussa erilaisissa pienemmissä yhteenotoissa luostarin johtajan sekä arkkipiispan ja kirkollishallituksen jäsenten välillä. Tämä arvovaltakiista päättyi igumeni Pavlinin eroamiseen tehtävästään.
Tällä hetkellä ortodoksisen kirkon piirissä on herätelty keskustelua siitä, millaista on ihanteellinen luostarielämä tai millaista elämää hyvä munkki viettää. Kuinka luostarielämän vaatimukset sopivat ylipäätään modernin sekularisoituneen yhteiskunnan raameihin? Ristiriita maallisen elämän ja luostarielämän ihanteiden välillä on ollut esillä läpi vuosisatojen. Myös 1920-luvun Valamon veljestö joutui miettimään asemaansa ja suhdettaan siihen.
1900-luvun alussa oli vallalla yksilöllisyyttä korostava ihmiskäsitys, kuten nytkin, ja sille oli vierasta luostarielämän perusteena oleva pyrkimys kuuliaisuuteen. Pidettiin outona ajatusta, että oma päätösvalta luovutettaisiin toisen ihmisen käsiin. Näinhän luostarissa tehtiin, kun osoitettiin kuuliaisuutta luostarin johtajan määräyksille niitä kyseenalaistamatta. Luostarielämään kuuluva yhteiselämän ihanne oli aivan toisesta maailmasta. Se oli kehittynyt noin 300-luvulta lähtien, Egyptissä ja Lähi-idässä eläneiden erakkojen ympärille muodostuneissa luostareissa. Keskiajalla Venäjälle levisi Kreikasta hesykastinen kilvoitteluperinne, jota noudatettiin myös Valamossa. Ensimmäiseksi luostariin tulija kilvoitteli kinobiassa eli yhteiselämää eläen, ennen kuin hän saattoi siirtyä skiittoihin tai erakkomajoihin viettämään yksinäistä erakkoelämää.
Maallisen ja luostarielämän vaatimusten ristiriita näkyi 1900-luvun alun Valamossa muun muassa siinä, että luostariin tuli veljestöön liittyneiden noviisien mukana uusia sosialistisia ajatuksia. Kyseenalaistettiin esimerkiksi tiedonsaantirajoituksia. Valamossahan lehtiä sai lukea vain valittu joukko ja veljestön jäsenten kirjeenvaihto kävi luostarin johtajan tarkastettavana. Luostarin johtajaan kohdistettiin myös avoimempaa ja uskaliaampaa arvostelua veljestön taholta kuin mitä olisi tehty ennen igumeni Pavlinin aikaa. Hänestä puhuttiin kerettiläisenä uuteen ajanlaskuun siirtymisen yhteydessä. Osa veljestöstä väitti, että hän ei ollut kiinnostunut veljestön parhaasta ruokapulan ja espanjantautiepidemian aikana. Luostarijohtoa syytettiin luostarin tulojen väärinkäytöstä. Myös kirkon johdon arvovalta ja päätösten oikeellisuus kyseenalaistettiin ja haettiin tukea entiseltä luostarin esivallalta Moskovan patriarkaatista ja Venäjältä emigroituneilta pakolaispiispojen synodin edustajilta.
Luostarisäännön mukaan veljestö saattoi nousta johtajaansa vastaan ainoastaan silloin, jos enemmistö veljestöstä katsoi, että johtaja toimitti jumalanpalvelukset väärin. Tästä ei ollut kuitenkaan ajanlaskukiistassa kysymys. Ajanlaskukiistassa iskettiin kipeästi veljestön identiteetin muuttumattomana pysymispyrkimykseen. Luostarielämä oli vanhaan tapaan syklistä. Se pyöri pääsiäisen ja sen mukaan määrittyvien kirkollisten juhlien ja niihin kytkeytyvien, eri vuodenaikoina tehtävien maataloustöiden rytmissä. Lineaariseen aikakäsitykseen siirtyneen yhteiskunnan näkökulmasta oli tärkeää, että koko Suomi oli samassa rytmissä, samassa ajassa. Koulua käytiin kellon mukaan ja junat kulkivat ajallaan, pääsiäinen ja joulu piti viettää samalla tavoin niin ekumeenisessa perheessä kuin ortodoksisessa luostarissakin.
Ajanlaskukiistan selvittelyissä asetettiin kyseenalaiseksi luostarilaitoksen sopivuus suomalaiseen yhteiskuntaan. Valamon venäläisyys niin veljestön jäsenten kansallisuuden kuin luostarissa käytetyn kielen osaltakin joutui ympäröivän yhteiskunnan tarkkailun alaiseksi, sillä Suomessa oli vallalla ajattelu, jonka mukaisesti pyrittiin kitkemään maasta kaikki venäläisyyteen viittaava. Tämän vuoksi Suomen ortodoksisen kirkon johto halusi korostaa Valamon merkitystä karjalaisten luostarina ja piilottaa veljestön venäläisyyttä. Korostettiin Valamon uutta suomalais-karjalaista henkeä, vaikka siis todellisuudessa enemmistö luostarin veljestöstä oli Venäjältä tullutta, ja venäjän ja kirkkoslaavin kielestä luostarin arki- ja jumalanpalveluskielenä pidettiin kiinni.
Valamon veljestö oli valintatilanteessa − kuinka selviytyä yhteisönä eteenpäin ajanlaskukriisin hajottamana ja yhteiskunnan osoittamana marginaalisena, epäilyttävänä venäläistoiminnan pesäkkeenä Suomen itäisellä rajalla. Monet veljestön jäsenet halusivat, että luostaritoimintaa voitaisiin jatkaa Valamon saarilla ja että he saisivat jäädä asumaan Valamoon. Tämä oli se kantava ajatus, joka ohjasi niin luostarijohdon kuin veljestön valintoja.
Hiljalleen Valamon elämä alkoi 1930-luvun aikana asettua uusiin uomiin. Vanhassa juliaanisessa ajanlaskussa pitäytyvä veljestön osa sai toimittaa jumalanpalveluksensa erillisessä siihen osoitetussa tilassa. Uuden eli gregoriaanisen ajanlaskun mukainen jumalanpalveluskierto oli luostarin näyteikkuna maailmaan. Sen mukaisesti toimitettiin palvelukset ja vietettiin kirkolliset juhlat luostarin kirkoissa. Tämä jako ei ollut kuitenkaan veljestöä lopullisesti erottava. Valamon veljestö yhdistyi vuonna 1945 vanhan ajanlaskun taakse, kun se hetkeksi liitettiin rukousyhteyteen Moskovan patriarkaatin kanssa. Veljestö säilytti oikeuden toimittaa jumalanpalvelukset vanhan laskun mukaan, vaikka se palasi 1950-luvulla takaisin Konstantinopolin patriarkaatin yhteyteen.
Muutoksen pelko on yksi inhimillisen elämän peruspilareista. Pidetään kiinni totutusta ja kaikki siihen kohdistuva koetaan uhkaavana. Kovin kaukana ei ole 1980-luvun rakennemuutos, jota ensin pelättiin, sitten siihen jouduttiin ja lopuksi elettiin läpi. Valamon ohjaajavanhukset kiteyttivät asian ajanlaskukriisin keskellä elävälle Valamon veljestölle seuraavalla tavalla:
On vaikea astua uudistuksen tielle ilman halua uudistaa. Olemme kaikki kiintyneet kultaiseen menneisyyteen: synnyimme siihen, saimme kasvatuksemme sen hengessä, hengitimme sitä, siitä ikään kuin henkii jotakin erikoista, salaista ja pyhää. Tällaiseen maailmaan vihkiytymättömällekin pitäisi olla selvää valituksemme, pelkomme ja huono uudistuksien vastaanottokykymme. Niin, veljet, meidän on vaikea olla, tekee kipeää sydämestämme ja mielestämme. Mutta on myös epämukavaa jäädä kiinni vaikerrukseen, tyytymättömyyteen ja kipeisiin asioihin.