Dialoginen lähestymistapa karnevalistisen kirjallisuuden tutkimusmetodina kääntää esiin tuoreen näkökulman historiaan

Algot Untolasta (1868-1918) muodostuneeseen historiakuvaan on vaikuttanut ratkaisevasti hänen Irmari Rantamalan nimellä vuonna 1909 julkaisemansa esikoisteos Harhama – tai paremminkin siitä muodostunut omaelämäkerrallinen tulkinta, jossa tekijä ja romaanin nimipäähenkilö ovat käytännössä sekoittuneet toisiinsa. Se on estänyt näkemästä, että tosiasiassa tekijä pohtii ja kritisoi teoksessaan – samoin kuin lehtiartikkeleissaankin – aikakautensa eettis-moraalisia yhteiskunnallisia kysymyksiä kategoriassa ”toiset minulle”.

Tutkimusongelmana Algot Untolan historiakuva ja Harhama

Historiantutkijaa kiinnostaa yhtäältä se, mitä historiassa on tapahtunut ja toisaalta se, miten historiasta kerrotaan ja minkälaisia merkityksiä sille annetaan. Kaikki Algot Untolaa ja hänen tuotantoaan käsittelevät tutkimukset, artikkelit ja kertomukset yhdessä muodostavat hänestä kertovan historiakuvan.1 Untolaa ja hänen teoksiaan ei ole ollut helppo ymmärtää. Hän oli selvästi oman aikakautensa toisinajattelija, sillä olihan hän ainoa porvarillisena tunnettu kirjailija, joka asettui tukemaan punaisia sisällissodan aikana Työmies-lehdessä julkaisemillaan kirjoituksilla. Hän oli myös eittämättä hyvin yksilöllinen ajattelija. Untolasta joitakin vuosia sitten tehdyn perusteellisen elämäkerrallisen tutkimuksen tekijä Marko Hautala ei ole voinut sijoittaa häntä mihinkään 1900-luvun alun ideologiseen ryhmittymään. Harhamaan nojaavien, 1900-luvun kuluessa kirjoitettujen monenkirjavien elämäkerrallisten kirjoitusten perusteella Untolasta on syntynyt kuva jonkinlaisena ideologisena tuuliviirinä. Monet hänestä esitetyt väitteet ovat luonteeltaan sellaisia, että perinteisen historiantutkimuksen keinoin niitä on hyvin vaikea todistaa sen paremmin oikeiksi kuin vääriksikään. Hautalan mukaan Untolan ajattelussa ei kuitenkaan tapahtunut missään vaiheessa dramaattisia, ideologisia kääntymyksiä.2

Kyseenalaistin väitöstutkimuksessani Harhaman omaelämäkerrallisen tulkinnan, koska pidin teoksesta suoraan Untolan elämään vedettyjä johtopäätöksiä virheellisinä ja suorastaan nurinkurisina.3 Omaelämäkerrallinen tulkinta on selvässä ristiriidassa jo sen kanssa, että Untola pyrki koko kirjoittajauransa ajan pitämään yksityiselämänsä poissa julkisuudesta. Miksi hän olisi tehnyt tunnustuksiaan Harhamassa, kun hänestä on ylipäätään vaikea löytää yksityiselämään liittyviä dokumentteja, eikä hänen kirjoituksissaan ole kuin ani harvoin viittauksia omaan elämään?4 Tutkimushypoteesini mukaan Untolan koko kirjallinen tuotanto kuuluu niin sanottuun karnevalistisen kirjallisuuden lajiin, joka edustaa aivan tietynlaista, selkeästi määriteltävissä olevaa yhteiskuntakritiikin muotoa. Ajatus ei ole uusi, sillä kirjallisuudentutkija Irma Perttula on puhunut jo 1980-luvulta lähtien erityisesti Maiju Lassilan nimellä ilmestyneen tuotannon karnevalistisuudesta.5 Tutkimustehtävänä oli Harhaman tutkiminen ja tulkinta karnevalistisen yhteiskuntakritiikin näkökulmasta omassa kirjoittamis- ja ilmestymisajankohdan kontekstissaan. Venäläinen filosofi Mihail Bahtin tunnetaan karnevalisoituneen kirjallisuuden teoreetikkona, joten aineistoon on sovellettu hänen kieli- ja kirjallisuusteoriaansa. Siihen perustuvassa dialogisessa lähestymistavassa koko tutkimusaineisto on ymmärretty tiettyjen ihmisen tietyssä historiallisessa tilanteessa kirjoittamina puheenvuoroina, jotka osallistuvat keskusteluun toisten puheenvuorojen kanssa. Dialogisessa lähestymistavassa myös kaunokirjallisuus on kirjailijan tuottamaa puheetta, ja kirjallisuuden tutkimus on kirjailijan käyttämän kielen tutkimista.

Tutkimusongelman rajaaminen Harhamaan liittyvään problematiikkaan näkyy tutkimusaineiston valinnassa ja tutkimusperiodin sijoittumisessa vuosiin 1906-1909. Aineiston tärkeimmän osan muodostaa luonnollisesti Harhama. Sen jatko-osaa Martvaa on käytetty vain niiltä osin, kuin se on ollut tarpeellista tutkimusongelman selvittämisen kannalta. Molemmat ovat kolminiteisiä järkäleitä, joiden yhteenlaskettu sivumäärä lähentelee kolmea tuhatta sivua. Lisäksi aineistoon kuuluu runsaasti Untolan vuosina 1906-1909 kirjoittamia lehtiartikkeleita ja joitakin kirjeitä. Toisten näkökulma Untolaan ja hänen kirjoituksiinsa hahmottuu pääosin samana aikakautena häntä tai hänen kirjoituksiaan käsitelleistä lehtiartikkeleista. Aineistoa on tutkittu hyödyntämällä laajasti kyseistä aikakautta käsittelevää historian- ja kirjallisuudentutkimusta.

Tämä artikkeli on laajennettu versio esitelmästä, jonka pidin väitöskirjani pohjalta tammikuussa 2015 Tampereella 1800-luvun tutkimuksen verkoston vuosikonferenssissa. Koska konferenssin teemana olivat todelliset ja kuvitteelliset tilat, rajat ja niiden ylitykset, esittelin siellä monitieteistä tutkimustani erilaisten kategoristen rajojen ja niiden ylitysten kautta. Tutkimus on tarkastettu Suomen ja Pohjoismaiden historian oppialaan kuuluvana väitöskirjana. Bahtin on tuttu kirjallisuudentutkijoille, mutta historiallisten ongelmien ratkaisuun hänen teoriaansa lienee harvemmin käytetty. Tämän artikkelin päämääränä on avata sitä, millä tavoin olen soveltanut Bahtinin kirjoituksia ja selittänyt niiden avulla Untolan taiteellisen toiminnan logiikkaa. Artikkelissa tarkastellaan ensin Untolasta syntynyttä, Harhamaan pohjautuvaa historiakuvaa ja sen kehittymistä vuosikymmenten saatossa. Toiseksi esitellään Harhaman analysoinnin perusteella saamiani tutkimustuloksia. Kolmanneksi käsitellään sitä, miten tutkimuksessa on käytetty kaunokirjallisuutta historiantutkimuksen aineistona. Neljänneksi tulkitaan Harhaman ja Martvan sanomaa ja niiden suhdetta Untolan kokemaan elämisen maailmaan. Lopuksi tutkimuksen tulosten pohjalta käydään keskustelua aikaisemman Untola-tutkimuksen kanssa.

Rajan sekoittuminen Untolan ja Harhaman välillä

Harhaman omaelämäkerrallista tulkintaa purkava tutkimus lähtee siitä, että kirjailija, ainutkertaista elämäänsä elävänä biografisena henkilönä ja myös teoksen tosiasiallisena kirjoittajana, sijoittuu kokonaan teoksensa ulkopuolelle, mutta on sieltä käsin molemminpuolisessa dialogisessa suhteessa luomansa henkilöhahmon kanssa. Niin ollen tekijän (Algot Untolan) ja henkilöhahmon (Harhaman) välille muodostuu selkeä raja, koska tekijä sijoittuu todellisen elämisen maailman tasolle ja teos kokonaisuutena fiktiivisten kulttuurituotteiden maailmojen tasolle. Bahtin tekee eron historiallisen kirjoittajan, ”tekijä-ihmisen” ja teoksesta hahmottuvan ”tekijä-luojan” välille. Edellinen elää ainutkertaista elämäänsä reaalimaailmassa, jälkimmäinen taas toimii eräänlaisena tekstien organisaattorina. Bahtin painottaa, että ei ole metodisesti sallittua sekoittaa kirjailija-luojaa kirjailijaan ihmisenä, mutta ei toisaalta ole myöskään metodisesti sallittua käsittää tätä kategorista rajaa jonakin absoluuttisena erona, sillä tekijä-ihminen ja tekijä-luoja ovat joka tapauksessa sidoksissa toisiinsa.6

Tutkimusaineiston analysointi dialogisen lähestymistavan avulla osoitti, että omaelämäkerrallisen tulkinnan syntymiselle oli olemassa suotuisat edellytykset Harhaman ilmestyessä keväällä 1909. Teos joutui välittömästi pääkaupungin perustuslaillisen ja vanhasuomalaisen kulttuurieliitin kiistakapulaksi. Viljo Tarkiaisen ja Eino Leinon kritiikit vaikuttivat ratkaisevasti Harhamasta syntyneisiin tulkintoihin. Molemmat kriitikot kuuluivat siihen perustuslailliseen suomenmieliseen kirjalliseen eliittiin, joka oli haastanut teoksillaan ja mielipiteillään 1800-luvulla valtaan nousseen vanhasuomalaisen kulttuurieliitin aate- ja arvomaailmaa. Tarkiainen oli tieteellisyyttä painottava kirjallisuudentutkija, joka oli tuomassa Aleksis Kivi-tutkimuksellaan biografisen kirjallisuudentutkimuksen metodia Suomeen. Hän ei nähnyt Harhamassa niitä ”hienouksia”, joita teokseen ihastuneet vanhasuomalaiset sanoivat siinä olevan. Häneltä jäi tosin myös Seitsemän veljeksen vastarinta-asenne huomaamatta, koska teosta tarkasteltiin tuolloin lähinnä kehitysromaanin näkökulmasta.7 Tarkiaisen asiantuntijalausunnolla oli painoarvoa yli puoluerajojen. Harhaman karnevalistinen tyyli kyllä tunnistettiin, mutta kyseinen tyylilaji on ollut kaikkina aikoina monitulkintaista ja vaikeaa, eikä sen tulkintaan ollut tuolloin vielä olemassa mitään teoreettista kehystä. Lisäksi monet kirjallisuuden harrastajat väheksyivät groteskia, maanläheistä realismia, sillä aikakauden taideihanteet suosivat enemmän elitismiä ja kauneuden estetiikkaa.

Eino Leinolla oli palkittuna runoilijana ja aktiivisena kulttuurikeskustelijana laajalti vaikutusvaltaa erityisesti liberaalin nuorison keskuudessa. Helsingissä oli käyty monia kirjallisia kiistoja, jotka vaikuttivat erilaisina ennakkoasenteina myös Harhamasta käydyn keskustelun taustalla. Kiistat olivat olleet eri sukupolviin kuuluneiden vanhojen ja nuorten kamppailua uskontoon, arvoihin ja moraaliin liittyvistä maailmankatsomuksellisista kysymyksistä. Väittelyissä Leino oli joutunut monta kertaa puolustuskannalle. Hän oli jo lähtökohtaisesti kriittinen sen vuoksi, että Harhama ilmestyi vanhasuomalaisena tunnetusta kustantamosta. Kritiikeissään Leino ja Tarkiainen eivät suoranaisesti väittäneet teosta omaelämäkerralliseksi, vaan tulkinta syntyi vähitellen vanhasuomalaisten omassa keskuudessa, erilaisten huhupuheiden perusteella tehdyistä johtopäätöksistä. Kaiken kaikkiaan Untolan kulttuurinen asema, Harhaman sisältö ja aikakaudelle tyypillinen tapa lukea kaunokirjallisuutta tekivät omaelämäkerrallisesta tulkinnasta hyvin uskottavan.

Myöhemmin Untolasta syntyneeseen historiakuvaan on vaikuttanut ratkaisevasti hänen sisällissodan aikainen asemansa Työmies-lehden kirjoittajana ja punaisten tukijana. Valkoisten voiton jälkeen Untolan muisto oli kiusallinen varsinkin, kun Maiju Lassilan tuotanto oli tunnettua ja suosittua yli puoluerajojen. Hänestä laadittiin ensimmäinen elämäkerta vain viisi vuotta sisällissodan jälkeen. Sen kirjoitti Untolan teoksia 1910-luvulla kustantanut Eino Railo, joka oli toiminut valkoisten johtavana propagandistina ja ollut seuraamassa myös kirjailijan epäselvissä olosuhteissa tapahtunutta kuolemaa. Railon kirjoituksen perusteella syntyi tulkinta, jonka mukaan Untola olisi – Harhaman tavoin – osallistunut Venäjällä vuosisadan alun sosialistivallankumouksellisten tekemiin terroritekoihin.8 Tulkinta näytti antavan selityksen sille, miksi vanhasuomalaisena tunnettu kirjailija oli radikalisoitunut ja asettunut punaisten tueksi. Vaikka Railon kirjoitusta on myöhemmin kritisoitu, se on toiminut aina näihin päiviin asti kaiken Untolaa käsittelevän biografisen kirjoittelun pohjatekstinä.

Tekijän ja romaanihenkilön sekoittuminen toisiinsa vahvistui Elsa Erhon 1950-luvulla laatimassa väitöskirjassa. Hän sovelsi biografisen kirjallisuudentutkimuksen metodia vedoten laajasti Harhamaan Untolan elämäkerrallisena lähteenä. Erho samasti toisiinsa myös romaanin naispäähenkilön rouva Esempion ja rouva Olga Jasinskin, jolla aikalaisjuorujen mukaan oli ollut suhde Untolan kanssa. Tutkimus vahvisti myös kirjailijankuvan jakaantumista kahtia: Yhtäältä ihmisenä ja taiteilijana epäonnistuneeseen Irmari Rantamalaan ja toisaalta kansankuvauksen uudistajana arvostettuun Maiju Lassilaan.9 Joka tapauksessa Erhon tutkimuksessa Untolasta syntyi kuva, jonka vasemmistolaiset tutkijat saattoivat hyväksyä, sillä myös he lukivat Harhamaa omaelämäkerrallisena, ja näkivät kirjailijan sen vuoksi ideologisesti horjuvana ja ristiriitaisena.10

Historiantutkijan metodioppaan kirjoittanut Jorma Kalela painottaa, että suuren yleisön historiakuva syntyy usein muiden kuin varsinaisten historiantutkijoiden toimesta.11 Niin kävi myös Untolan kohdalla, kun kirjailija Leo Lindsten samasti hänet Harhamaan 1970-luvulla julkaistussa populaarissa elämäkertateoksessaan ja lukuisissa lehtiartikkeleissaan. Lindsten nosti kirjoituksissaan esiin erityisesti Harhama/Untolan poliittista terrorismia ja avointa, avioliiton ulkopuolista suhdetta, jotka olivat seksuaalisen vapautumisen ja saksalaisen Baader-Meinhofin pommi-iskujen vuoksi tuolloin ajankohtaisia ja muodikkaita teemoja.12 Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon vuonna 1980 valmistunut, useilla Jussi-patsailla palkittu elokuva Tulipää oli Lindstenin luoman historiakuvan kanssa sopusoinnussa. Sitä mainostettiin Untolan elämäkertana, mutta tosiasiassa elokuva perustuu suurelta osin Harhamaan.

Aivan viime vuosina Untolasta ja hänen tuotannostaan on laadittu akateemista tutkimusta enemmän kuin koskaan ennen. Kirjallisuudentutkija Kaisa Kurikka on tutkinut Harhamaa ja muita Untolan eri tekijänimien tekstejä poststrukturalistisista lähtökohdista käsin. Häntä on kiinnostunut erityisesti tekijänimiin liittyvä problematiikka. Kirjailijan tapa leikitellä lukuisilla kirjoittajanimillään niin teksteissä kuin niiden ulkopuolellakin antaa hänen tutkimukselleen hedelmällisen lähtökohdan. Kurikka ei ole ollut kiinnostunut Untolasta kerran historiassa ainutkertaista elämäänsä eläneenä ihmisenä, vaan viittaa hänestä puhuessaan ainoastaan omiin ja muiden tutkijoiden tekemiin konstruktioihin.13 Historiantutkija Marko Hautala puolestaan on tutkinut perusteellisesti Untolan poliittista ja kirjallista toimintaa, mutta ei ole tehnyt uusia tulkintoja kaunokirjallisista teoksista. Näin ollen oletus Harhaman omaelämäkerrallisuudesta vaikuttaa edelleen hänen tapahtumahistoriaa koskeviin tulkintoihinsa ja Untolasta rakentuvaan historiakuvaan.14

Nationalismin aikakaudella ja vielä pitkään sen jälkeenkin tekijän ja Harhaman nimipäähenkilön sekoittuminen on historiallisesti ymmärrettävää. Nykyään, kun kansallisen yksimielisyyden sijaan korostetaan moniarvoisuutta ja avoimuutta, Untolan asemaa kirjallisuutemme historiassa voidaan arvioida kriittisesti uusista näkökulmista.

 Raja symbolistisen ja karnevalistisen kirjallisuuden välillä

Omaelämäkerrallisen ripittäytymisen tai itsetutkiskelun ohella Harhamaa on pidetty epäonnistuneena kansallisromantiikkana15 tai jokseenkin kaaosmaisena symbolistisena teoksena.16 Tutkimuksessani kyseenalaistetaan myös nämä tulkinnat, koska Untolan koko tuotanto nähdään kuuluvan niille vastakkaiseen karnevalistisen kirjallisuuden lajiin. Vastakkaisuus on tuotu esiin soveltamalla aineistoon Bahtinin virallisen, vakavan kulttuurin ja epävirallisen kansan naurukulttuurin käsitteitä. Maailmanhistoriassa jokainen aikakausi heijastuu omalla tavallaan kansankulttuuriin, ja naurava kansa puolestaan katsoo jokaista maailmanhistorian tapahtumaa omasta näkökulmastaan. Bahtinille renessanssin aikakaudella elänyt ranskalaiskirjailija François Rabelais edusti kansan naurukulttuurin huippua, joka paljasti nauravan kansan omaperäisen ja vaikean kielen niin selkeästi ja täydellisesti, että hänen tuotantonsa valottaa myös muiden aikakausien kansan naurukulttuuria.17 Tutkimuksessani virallista kulttuuria edustaa ennen muuta 1900-luvun taitteessa kukoistanut kansallinen kulttuuri, joka tunnetaan Suomen taiteen kultakautena. Eino Leino kuuluu kansallisen kulttuurimme arvostetuimpien symbolistitaiteilijoiden joukkoon. Tutkimukseni mukaan Untola ei pyrkinyt Harhamallaan symbolistiksi symbolistien joukkoon, vaan pohtimaan ja kyseenalaistamaan heidän aatteitaan ja keskustelemaan niiden kanssa oman arvomaailmansa perustalta – kansan naurukulttuurin näkökulmasta.

Tutkimusaineistossa on runsaasti ulkoisia viitteitä, jotka kertovat Untolan tuotannon karnevalistisuudesta. Hänen kerrotaan saaneen kirjallisia vaikutteita Cervantesilta ja Dostojevskilta, jotka molemmat lukeutuvat Bahtinin hahmottelemaan karnevalistisen kirjallisuuden genreen.18 Untola toimi kansanihmisten parissa, tunsi heidän ajatuksiaan ja tarpeitaan ja hyödynsi sitä kirjallisessa tuotannossaan. Tämä toi hänen kirjoituksiinsa karnevalistiselle lajityypille ominaisen näkökulman, jossa virallisen kulttuurin ilmiöitä tarkastellaan kansanihmisten elämänkokemuksista ja perspektiivistä käsin. Myös Untolan moniniminen kirjailijanrooli voidaan nähdä eräänlaisena karnevalistisena tulkintakehyksenä, jonka yksityisyyttään varjeleva kirjailija loi julkista toimintaansa varten. Moninimisyys ja monityylisyys toimivat eräänlaisena leikittelynä virallisen kulttuurin edustajien vakavuutta vastaan.

Ulkoisia merkkejä tärkeämpää on kuitenkin löytää itse Harhamasta niitä piirteitä, joita pidetään karnevalistisen kirjallisuuden tunnusmerkkeinä. Kirjailijan teokseensa ikuistama puhe on runollista puhetta, joten siihen sisältyvien merkitysten löytäminen vaatii puheessa käytetyn tyylin perusteellista erittelyä. Harhaman tyylin tutkimuksessa on keskitytty teoksessa taiteellisesti järjestettyjen sosiaalisten puhetapojen ja yksilöllisten äänten moninaisuuteen.19 Analyysia tehtäessä etsittiin kunkin Harhamassa käsitellyn teeman perusteella tuoreimmasta historian- tai kirjallisuudentutkimuksesta niitä ideologioita ja sosiaalisia ryhmiä, joiden puhetta tekijä teoksessaan jäljitteli. Näin pystyttiin arvioimaan kirjailijan työskentelytapaa ja suhdetta omaan aikakauteensa.

Tyylianalyysin perusteella Harhamasta on löydettävissä karnevalistiseen lajiin kuuluvalle menippolaiselle satiirille luonteenomainen tunnusmerkistö.20 Rakenteen kolme tasoa muodostuvat Perkeleen maailman fantasiatasosta, romaanin tapahtumien reaalitasosta sekä nimipäähenkilön lukeman ja kirjoittaman kirjallisuuden mielikuvatasosta. Teoksessa on jyrkkiä kontrasteja, kuten Venäjän loisto ja kurjuus, Pietarin suurkaupunki ja Suomen maaseutu, munkki Pietarin uskonnollisuus ja sosialisti Nikolain täysi uskonnottomuus. Teossarjan läpäisevä ”punainen lanka” seuraa ja arvioi päähenkilön maailmankatsomuksen asteittaista muutosta snellmanilaisesta yhteisömoraalista nietzscheläiseen yksilömoraaliin. Kysymyksessä ei kuitenkaan ole kehityskertomus, vaan päähenkilö asetetaan erilaisiin ideaa tai moraalia koetteleviin ja paljastaviin tilanteisiin. Perkeleen maailman fantasia liittyy olennaisesti totuuden koetteluun, mutta on myös keino tarkastella päähenkilöä epätavallisesta näkökulmasta. Harhama on täynnä piilevää polemiikkia erilaisten aikakauden filosofisten, uskonnollisten, ideologisten ja tieteellisten suuntausten kanssa. Analyysin perusteella voidaan todeta, että teos kuuluu niin sanottujen ”perimmäisten kysymysten” eettis-käytännölliseen kirjallisuuteen.

Lajityypille ominainen moniäänisyys on tuotu teokseen runoilla, lauluilla ja kirjeillä, mutta ennen kaikkea henkilöhahmojen keskusteluksi uudelleen esitetyllä puhella, jossa tyylitellään ja parodioidaan romaanin ulkopuolella julkisessa keskustelussa esitettyjä näkökantoja. Harhaman sivuhenkilöt ovat kuin muutamin viivanvedoin pelkistettyjä karikatyyreja, joissa aikakauden ideat tai ideologiat on konkretisoitu luonnosmaisina kuvina. Usein jo hahmolle annettu nimi viittaa siihen liitettyihin merkityksiin. Esimerkiksi paroni Geldners (raha) edustaa aatelisia liikemiehiä, jotka olivat teollistuvan ja modernisoituvan Venäjän nousevia poliittisia voimia. Teoksen tärkein sivuhenkilö rouva Esempio (esimerkki) puolestaan parodioi nietzscheläisvaikutteista feminismiä ja niin sanottua vapaan rakkauden aatetta.

Harhaman analyysissa kaikkein tärkeintä ja samalla vaikeinta oli ymmärtää nimipäähenkilön rooli teoksessa. Harhama muistuttaa kieltämättä ulkoisesti Untolaa, mutta omaelämäkerrallinen tulkinta on tässä tapauksessa aivan liian yksioikoinen. Tässä tutkimuksessa selitystä hahmolle on haettu Untolan omista kirjoituksista ja lähtökohdista käsin. Julkaisemattomassa käsikirjoituksessaan Jeesus Kristus I-II hän kutsui omaa työskentelymenetelmäänsä psykologiseksi metodiksi ja kertoi käyttävänsä pienintäkin psykologista analyysiä tehdessään aina esimerkkinä itseään. Oman etiikkansa mukaan hänellä ei ollut edes oikeutta käyttää toisia sen paremmin myönteisinä kuin kielteisinäkään esimerkkeinä, mutta itsensä käyttämiseen hänellä oli oikeus. Untola ei tavoittanut näkemyksensä mukaista henkilöhahmoa välittömästi. Vasta kolmannessa niteessä tekstissä voidaan havaita selkeästi kaksi osanottajaa: tekijän tarkkaileva ”minä” ja päähenkilössä tarkastelun kohteena oleva ”toinen”. Tekijä näkee ja tietää kuitenkin koko ajan selvästi enemmän kuin Harhama.21 Esimerkiksi Perkeleen maailma on kokonaisuudessaan päähenkilön tietoisuuden ulkopuolella. Sana ”harhama” viittaa kimairaan eli eliöön, joka on muodostunut kahden perinnöllisesti erilaisen lajin solukoiden yhteen kasvamisesta. Harhama on juuri tällainen, karnevalistiselle lajille tyypillinen hybridi. Siinä yhdistyy kaksi erilaista maailmankuvaa ja arvomaailmaa, joita tekijä arvioi kriittisesti omien arvojensa ja karnevalistisen maailmantuntemuksensa pohjalta. Samaan aikaan kahtaalle suuntautuvan päähenkilön avulla tekijälle tuli mahdolliseksi eläytyä toisten arvoihin ja aatteisiin sekä tutkiskella samalla ulkopuolisena tarkkailijana omia reaktioitaan niihin.

Teosanalyysi osoitti Harhamasta Bahtinin teoriassaan määrittelemän tunnusmerkistön, jonka perusteella se sijoittuu karnevalistisen kirjallisuuden genreen. Tässä tapauksessa nauru ei ole iloista, vapautunutta naurua, vaan teos näyttää käsittelemänsä ilmiöt naurettavassa valossa. Karnevalistinen kirjallisuus ei ole yksinomaan humoristista, vaan se on vakava-naurullinen kirjallisuuden laji ja taiteellinen yhteiskuntakritiikin muoto. Untolan tuotanto muodostaa jo Harhamasta lähtien esteettisen ja ideologisen vastakohdan aikakautensa viralliselle, kansalliselle kulttuurille.

Rajanylitys kirjallisuuden- ja historiantutkimuksen välillä

Harhaman suhteellisen kattava analyysi oli välttämätöntä, sillä kirjailijaa voidaan aidosti ymmärtää vain hänen työnsä kautta. Kirjailijan ymmärtäminen aikansa historiallisessa maailmassa ja hänen paikkansa havaitseminen sosiaalisessa yhteisössä johtavat tutkimuksen taideteoksen analyysin rajojen ulkopuolelle, historian alalle.22 Kirjailijan kielenkäytön tavasta yksittäisessä teoksessa siirrytään nyt käsittelemään kirjallisuuden avulla käytyä keskustelua. Harhama on ymmärretty paitsi tekijänsä puheena, niin myös puheenvuorona aikakauden julkisessa keskustelussa. Tekijä ei ole neutraali suhteessa teoksessaan konkretisoituviin mielikuviin, vaikka hän esiintyy siinä melkein kokonaan ilman omaa suoraa kieltään. Harhaman kaltaisen moniäänisen romaanin runollisen, epäsuoran kielen ymmärtämistä on helpottanut sen analysoiminen rinnakkain tekijän saman aikakauden lehtitekstien kanssa. Aikakauden kirjailijoille tyypilliseen tapaan Untola osallistui lehtikirjoituksillaan aktiivisesti ajankohtaisiin poliittisiin kiistoihin. Kaikki tutkimusaineistossa konkretisoituva puhe on aina jonkun tietyn puhujan tuottamaa, sillä puhetta ei voi olla ilman puhuvaa subjektia.23 Kutakin puheenvuoroa tarkasteltaessa on pyritty hahmottamaan historiantutkimuksen ja elämäkerrallisten tietojen avulla, minkälaisesta kulttuurisesta asemasta käsin kukin teksti on aikoinaan kirjoitettu. Myös puheenvuorojen julkaisukanavilla on merkitystä, sillä lehti ja sen linja määrittelevät esimerkiksi sen, minkälaiselle yleisölle puheenvuorot oli suunnattu. Kirjoittaja ja julkaisukanava sitovat jokaisen puheenvuoron tiettyyn historialliseen tilanteeseen ja paikkaan, josta käsin puhe tulee ymmärrettäväksi.

Romaani on ideologinen kirjallisuuden laji. Teosten välinen dialoginen suhde nousee tutkimusaineistosta esiin, koska se perustuu kirjoittajien erilaisiin arvomaailmoihin. Untolan suurlakon jälkeen kirjoittamista lehtiartikkeleista löytyy useita viittauksia Eino Leinoon ja hänen ”routavuosiromaaneihinsa” kuuluneeseen Jaana Röntyyn (1907). Harhamaan sisältyy laajoja osuuksia, joissa kuvataan nimipäähenkilö Harhaman lukeman, routavuosia käsittelevän historiateoksen sisältöä. Nuorsuomalaista politiikkaa käsiteltäessä tekstissä käytetään toistuvasti räme-sanaa, joka kuuluu Jaana Rönnyn symboliseen kuvastoon. Räme-sanan toistolla viitataan Leinon teokseen, joka kuvaa maaseudulta kaupunkiin muuttaneen tytön sisäisen kehitystarinan näennäisestä kristillisyydestä Hakaniemen torilla riehuvaksi sosialistiksi.24 Jaana Rönty julkaistiin pian ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen, jolloin sosialistit olivat saaneet suurimman puolueen aseman samalla, kun maanalainen punakaartilaisradikalismi herätti helsinkiläissivistyneistössä levottomuutta. Perustuslailliset lehdet pitivät Leinon teoksen tarjoamaa routavuositulkintaa hyvin uskottavana. Kansallisessa projektissa ja sen jatkuvissa suuntataisteluissa kirjailijat olivat merkittäviä suunnannäyttäjiä. Eino Leino toimi koko 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikansa merkittävimpänä kulttuurivaikuttajana. Proosatuotannollaan Leino ei pyrkinyt luomaan taidetta, vaan halusi opettaa ja kasvattaa lukijoita, tehdä heille ymmärrettäväksi tärkeitä ajan ilmiöitä ja kulttuurikysymyksiä.25

Kansalaiskasvatus oli sivistyneistön tärkeä tehtävä, ja sen merkitys kasvoi entisestään eduskuntauudistuksen jälkeen. Väittelyä oikeanlaisesta kansalaisuudesta käytiin arvomaailmaltaan konservatiivisten ja liberaalien ryhmien kesken. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen konservatiivisuus vahvistui, kun kirkon vaikutusvalta alkoi vuosisadan taitteen taantuman jälkeen uudelleen kasvaa. Samoihin aikoihin työväestö ryhtyi laajoin joukoin vetäytymään aikaisemmin tukemansa raittiusliikkeen toiminnasta ja siirtymään sosialidemokraattiseen työväenliikkeeseen. Sen seurauksena raittiusliikkeen ideologia ja ihmiskuva jäivät kaupunkisivistyneistön haltuun ja alkoivat levitä tehokkaasti keskiluokkaisten, kristillisten naisjärjestöjen välityksellä. Niiden edustaman moralisoivan kansalaiskasvatuksen hyveitä olivat ahkeruus, säästäväisyys ja raittius. Ihanteellisen suomalaisuuden vaatimukset kohdistuivat pääasiassa naisiin ja erityisesti äiteihin, sillä heidän vastuullaan nähtiin olevan koko perheen onni ja Suomen kansan tulevaisuus.26

Konservatiivisuuden vahvistuminen sai vanhasuomalaisten kritiikin kohteeksi joutuneen Leinon ja hänen kaltaisensa liberaalit taiteilijat puolustautumaan ja puolustamaan jo aikaisemmin omaksumaansa nietzscheläistä, yksilön arvoa korostanutta moraalia. Nietzschen teoksia suomennettiin 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, jolloin saksalaisfilosofin tuotanto tuli helsinkiläisnuorison keskuudessa niin suosituksi, että aikalaiset puhuivat jo ”muotinietzscheläisyydestä”. Syksyllä 1907 suomen- ja ruotsinkieliset kulttuuriradikaalit ja varhaisaktivistit kokoontuivat kulttuuriviikkolehti Päivän ympärille tukeakseen Suomen itsehallinnon puolustamista ja kehittämistä, johon kuului taistelu itsenäisyyden puolesta ja sitä kautta karaistuva kansalaiskunto. Päivän piirissä uskottiin, että maailmankatsomus ja sen perinpohjainen muutos olivat se pohja, jonka päälle Suomea rakennettiin.27

Jaana Rönty oli Leinon kannanotto aikakauden siveellisyyskeskustelussa, ja siihen keskusteluun myös Untola halusi sanansa sanoa. Hän liittyi Harhamalla konservatiivisen ja liberaalin sivistyneistön väliseen keskusteluun omasta, kansankulttuuriin pohjautuneesta arvomaailmastaan käsin. Vanhasuomalaisia maakuntien kirjoittajia edustaneen Untolan näkökulmasta ei suinkaan ollut merkityksetöntä, miten maaseudun ihmisiä ja muita alempia luokkia kirjallisuudessa kuvattiin. Lehtikirjoituksissaan hän kritisoi säännönmukaisesti sitä perustuslaillis-nuorsuomalaista suuntaa, jota valtaosa tunnetuista suomenkielellä kirjoittaneista kirjailijoista kannatti. Untolan kaunokirjallisen varhaistuotannon naiskuvat ennakoivat jo sitä, että sisällissodan aikana hänen suhtautumisensa punaisiin naisiin poikkesi täydellisesti vastapuolen kirjailijoiden suhtautumistavasta.

Harhamassa tekijä kuvaa suurella myötätunnolla prostituoituja ja Martvassa aviotonta äitiä, eli juuri niitä naisia, jotka näyttäytyivät tuolloin kaikkein halveksituimpina ihmisinä. Leinon teoksessa Jaana kohtaa nämä vaikeudet omaa hyväuskoisuuttaan ja typeryyttään. Leinon näkemys tuki raittiusliikkeen havaitsemaa kansalaiskasvatustarvetta ja naisen omaa vastuuta korostanutta linjaa. Harhama puolestaan vastusti sekä konservatiiveja että liberaaleja, sillä teoksen kuvauksissa prostituoiduiksi sortuu varakkaiden herrasmiesten hyväksikäyttämiä, köyhien perheiden uskonnollismielisiä lapsia. Untolan näkemyksen mukaan prostituutiossa oli siis kyse köyhien lasten hyväksikäytöstä. Hänen tulkintansa tuki sosialistista työläisnaisliikettä, joka ajoi parhaillaan yhteiskunnallisia uudistuksia edistääkseen alempien sosiaaliluokkien naisten elinolosuhteita ja mahdollisuuksia aikaisempaa itsenäisempään elämään. Raittiusliikkeen ideologian omaksuneissa järjestöissä heidän pyrkimyksensä koettiin yllytyksenä siveettömyyteen ja tarjottiin ”langenneille” reformien sijasta kristillistä uudelleenkasvatusta.

Jaana Rönnyssä sosialismi nähdään selvästi yhteiskunnallisena uhkatekijänä. Harhamassa puolestaan sosialistinainen kuvataan ylevässä tyylilajissa henkisesti uudelle asteelle kohonneena, ikään kuin vastakohtana sille, että todellisessa elämässä sosialisteja pidettiin vain materialistisina ”leipäihmisinä”. Tekijän vastarinta-asenne näkyy myös liberaalien taiteilijapiirien ihannoiman naistyypin kyseenalaistamisena, kun Ellen Keyn nietzscheläisfeminismiä parodioiva rouva Esempio pudotetaan jalustalta luomalla päähenkilön ihanteiden ja todellisuuden välille mahdollisimman jyrkkä ristiriita. Naiskuvillaan Harhama kritisoi Leinon kaksinaismoraalia, joka esitti erilaisia moraalisääntöjä työläis- ja sivistyneistönaisille. Untola kyseenalaisti kaikissa varhaistuotantonsa naiskuvauksissa naisia syyllistänyttä seksuaalimoraalia painottaen miesten vastuuta naisista.

Harhaman edustaman arvomaailman taustalla oli Untolan käsitys siitä, minkälainen oli henkisesti suuri, jalo ihminen. Jalo ihminen ei ollut hänelle tavanomaisesta poikkeava ”toisen lajin” ihminen, vaan suuri ihminen oli suuri siksi, että oli kehittynyt toteuttamaan täyttä inhimillistä potentiaaliaan. Suuri ihminen ei myöskään nostanut itse omaa suuruuttaan esille, vaan se nousi esiin toisten nostamana. Näitä periaatteita Untola pyrki toteuttamaan myös omassa elämässään. Hän ei hakeutunut kansan johtajaksi, vaan kannusti kansanihmisiä kamppailemaan itse olojensa parantamiseksi. Untolan ihmiskäsitys poikkesi aikakauden kansallisuusaatteelle tyypillisestä ihmiskäsityksestä, jossa ihannoitiin luovia neroja ja nostettiin esiin kansakunnan suurmiehiä. Ihmiskäsitysten ero näkyy erityisen selvästi juuri Untolan ja Leinon välillä, sillä Nietzschen filosofiasta ajatteluunsa vaikutteita saanut Leino korosti taiteessaan voimakkaasti yksilöä ”massojen” johtajana.28

Harhamassa Untola pohti Päivän piirin ideologiaa koetellen sen totuutta omasta näkökulmastaan, itselleen tutussa kontekstissa. Päivän piiri pyrki ohjelmansa mukaisesti muokkaamaan vanhentuneeksi koettua kristillistä maailmankuvaa nietzscheläissävytteisen uuden moraalin pohjalta. Lehti vaati täydellistä uskonnon vapautta ja tunnustautui Jumalasta vapaan ihmishengen asian ajajaksi, sillä yksilö täytyi saada nousemaan täyteen tietoisuuteen omasta arvostaan ja vastuunalaisuudestaan. Untola kannatti itsekin Suomen ja sen kansalaisten omanarvontuntoista autonomiaa, mutta pyrki niihin toista tietä: vanhasuomalaisten vaaliohjelmassaan esittämän rauhanomaisen reformipolitiikan keinoin. Harhamaa kirjoitettaessa perustuslaillinen nationalismi sai kuitenkin yhä laajenevaa jalansijaa myös vanhasuomalaisessa puolueessa, ja tätä ilmiötä tekijällä oli tarve ymmärtää. Teoksen fiktiivisessä maailmassa moraalifilosofinen Perkeleen maailma kääntää yhteiskunnan totunnaiset, kristilliset arvot ylösalaisin – aivan kuten samanaikaisessa reaalimaailmassa, jossa perustuslaillisesti suuntautuneet ylioppilaat ja taiteilijat pyrkivät nostamaan poliittiset murhamiehet Eugen Schaumanin ja Lennart Hohenthalin kansallissankarin asemaan. Puolustaessaan ohjelmaansa konservatiivien kritiikiltä Päivän piirin nuoret liberaalit kokivat taistelevansa totuuden ja oikeuden puolesta valheen ja väkivallan voimia vastaan. Untola tutkiskeli ilmiötä oman, karnevalistisen maailmantuntemuksensa pohjalta. Hänen mielikuvissaan Perkeleen tavoitteena oli kääntää Harhaman kirjoittaman kirjan avulla Jumalan hyvä pahaksi ja paha hyväksi.

Harhamaan luomansa yhteiskunnallisen kokonaiskuvan avulla Untolalla oli mahdollisuus etsiä totuutta ja selventää omaa suhdettaan aikakauden moniin ideologisiin ja eettisiin ristiriitoihin. Vaikka hän itsekin suhtautui kirkkoon, papistoon ja uskontoon kriittisesti, niin hänen ihmiskäsityksensä oli kuitenkin koko hänen kirjoittajauransa ajan selvästi vastakkainen Leinon ihmiskäsitykseen nähden. Esikoisteoksensa ja sen päähenkilön hybridirakenteesta päätellen Untola ei missään tapauksessa halunnut kritisoida Leinoa suoraan. Hänen liikkuma-alansa olikin hyvin rajoitettu, sillä kirjailijakollegan suoraa kritisointia olisi tuskin pidetty sosiaalisesti tai eettisesti hyväksyttävänä.  Harhaman moniäänisyys on osoitus siitä, että tekijä hahmotti ja kunnioitti aikakautensa arvojen moninaisuutta. Vaikka Untola työskenteli vanhasuomalaisena lehtimiehenä esikoisteosta kirjoittaessaan, hän ei ajanut siinä vanhasuomalaisten poliittista agendaa, vaan teos reflektoi aidosti tekijänsä yksilöllisyyttä. Hautalan löytämän kirjeenvaihdon perusteella Untola koetti jopa aivan vielä viime tingassa vetää teoksensa toisen niteen kustantajalta lyhentääkseen siitä politiikkaa pois. Vanhasuomalaisena tunnettu kustantaja halusi kuitenkin kustantaa teoksen lyhentämättömänä, koska muut puolueet olivat jo julkaisseet aikakaudesta omat versionsa.29

Puheenvuoroiksi ymmärrettynä kaunokirjallisilla teoksilla on historiantutkimukselle myös elämäkerrallista arvoa, sillä ne ovat todisteita kirjoittajan esteettisistä ja eettisistä arvoista.30 Harhamassa on kysymys oikeudenmukaisuudesta ja totuudesta, joita tekijä etsii omien arvojensa pohjalta. Teoksen vastakkaisuus viralliseen, kansalliseen kulttuuriin nähden ei ilmene vain karnevalistiselle kirjallisuudelle tyypillisinä tyylipiirteinä, vaan perustuu tekijän arvoihin ja maailmankuvaan sekä teosten taustalla olevaan historiaan ja sen arvokontekstiin.

Rajanylitys kulttuurin maailman ja elämisen maailman välillä

Untolan taiteellisen toiminnan logiikan ymmärtämiseksi on syytä tarkastella vielä sitä, minkälaisessa suhteessa Harhama on tekijän jokapäiväisen elämisen maailman kanssa. Teosta kirjoittaessaan Untola ei työskennellyt vain kirjallisuuden ja sanojen kanssa, vaan maailman ja elämän arvojen kanssa. Dialogisessa lähestymistavassa tulee ottaa huomioon keskustelun kaikki osapuolet ja niiden väliset vuorovaikutussuhteet. Sen vuoksi aineistolta on kysytty, minkälaiseen toimintaan ja keskusteluun Untola osallistui Harhamaa kirjoittaessaan, ja miten Harhama ilmestyessään vaikutti julkiseen keskusteluun.

Dialogisuuden periaatteisiin perustuvassa tutkimuksessa on metodisesti tärkeää pitää erillään erilaisista puheen lajeista koostuva tutkimusaineisto, sillä romaanit ja lehtikirjoitukset liittyvät toisiinsa ja todellisuuteen eri tavalla. Lehtikirjoitukset ja kirjeet ovat ensisijaisia, yksinkertaisia puheen lajeja, jotka liittyvät suoraan toisten kirjoittajien samaa aihetta käsitteleviin puheenvuoroihin. Harhama, Martva ja muut tutkimuksessa käytetyt romaanit ovat puolestaan toissijaisia, kompleksisia puheen lajeja, jotka nousevat paljon monimutkaisemmasta, kehittyneemmästä ja organisoidummasta taiteellisesta, tieteellisestä, filosofisesta ja uskonnollisesta kulttuurikommunikaatiosta. Puheenvuoroina ne liittyvät toisiinsa vasta kokonaisuutensa kautta ymmärrettynä. Toinen metodisesti tärkeä seikka on mieltää kunkin kirjoittajan ilmaisun rajat ja käsittää ne toisistaan erillisinä puheenvuoroina, sillä jokainen lehtiartikkeli, kirje tai kaunokirjallinen teos muodostavat oman puheenvuoronsa.31 Koska Harhaman kolme nidettä eivät ilmestyneet yhtä aikaa, vaan muutaman viikon välein, ne muodostivat kolme erillistä, mutta aihealueensa kautta toisiinsa yhteydessä olevaa puheenvuoroa.

Tutkimukseni toi esiin, että toimittajana vanhasuomalaisten poliittista agendaa ajava Untola kirjoitti esikoisteostaan yhä vaikeammaksi käyvissä sosiaalisissa, kielellisissä ja ideologisissa olosuhteissa. Tasa-arvoa korostavan ihmiskuvansa mukaisesti hän käytti maakuntalehdissä julkaisemissaan sanomalehtiartikkelissa sellaista näkökantaa ja ilmaisutyyliä, jotka saivat myös tavallisten kansanihmisten mielenkiinnon heräämään omaa elämäänsä koskeviin poliittisiin kysymyksiin. Sellaisia olivat ennen kaikkea suurlakon jälkeen saadut uudet demokraattiset oikeudet ja tekeillä olleet torpparilain muutokset. Liisan Antin kirjeet sekä muut karnevalistiseen tyyliin kirjoitetut sanomalehtien alakertapakinat saivat aikaan lukijoiden keskuudessa ihastusta, mutta poliittisella vastapuolella vihastusta. Vastustajat pyrkivät ja onnistuivatkin heikentämään Untolan arvovaltaa suomalaisen puolueen eliitin ja osittain myös kansanihmisten parissa kyseenalaistamalla hänen sukupuolimoraalinsa ja sivistyneisyytensä. Seksuaalimoraali ja sivistys olivat juuri ne kaksi aihetta, joista pääkaupungin kulttuuriliberaalit taiteellis-kirjalliset piirit ja kristillismieliset konservatiivit olivat kiistelleet keskenään jo vuosia. Itse asiassa perustuslailliset syyttivät Untolaa juuri samoilla argumenteilla, joita vanhasuomalaiset olivat käyttäneet näissä kiistoissa Leinoa ja muita vapaamielisiä vastaan. Näin ollen Untolalla oli henkilökohtaistakin tarvetta pohtia ja tutkia Päivän piirin julistamaa uutta moraalia ja sen totuudellisuutta.

Harhaman ensimmäisessä niteessä tekijä pohti Venäjän tilannetta ja sosialismin nousua siellä, suomalaisten varhaisaktivistien yhteistyötä Venäjän sosialistivallankumouksellisten kanssa sekä heidän tekemiensä poliittisen terroritekojen motiiveja. Toisessa niteessä hän ryhtyi tutkimaan kulttuuriradikaalia vapaan rakkauden aatetta Harhaman ja rouva Esempion välille luomansa parisuhteen avulla. Kolmannessa niteessä hän eteni symbolistikirjailijoille tyypillisen idealismin, henkisen haaksirikon kokemusten ja dekadentin maailmankuvan tutkimiseen. Vastaanottokeskustelussa perustuslailliset lehdet reagoivat Harhamaan samalla tavoin, kuin olivat aikaisemmin reagoineet Untolan lehtikirjoituksiin. Leino määritteli teoksen epäonnistuneeksi kansallisromantiikaksi ja korosti samalla teoksen siveettömyyttä. Vanhasuomalainen kulttuurieliitti suhtautui Harhamaan ensin myönteisesti ja piti sen kirjoittajaa ”omana miehenä”. Myöhemmin useimmat heistä hylkäsivät Untolan, sillä teoksen arvomaailma, kieli ja tyyli eivät täysin vastanneet myöskään heidän ihanteitaan. Aikakauden maakuntalehdistö näki Harhaman aluksi uskontofilosofisena ja yhteiskunnallisena teoksena ja osoitti sitä kohtaan avointa ihastusta. Perustuslaillinen lehdistö piti kuitenkin maakuntalehtien kynäilijöitä asiantuntemattomina, ja pian myös Helsingissä ilmestynyt vanhasuomalainen kirjallisuuslehti Aika yhtyi tähän kantaan. Pääkaupungissa syntyneet tulkinnat vaikuttivat objektiivisimmilta ja alkoivat levitä myös maakuntiin. Viimeistään sisällissodan jälkeen vanhasuomalaisessa lehdistössä esiintyneet alkuperäistulkinnat hylättiin lopullisesti. Tutkimukseni uudistaa tuolloin hylättyjä näkemyksiä, sillä aivan kuten kriitikko Nuutti Vuoritsalo Uudessa Suomettaressa 22.12.1909 korosti, Harhama ja Martva perustuvat tekijänsä filosofiseen kokonaisnäkemykseen ja maailmakatsomukseen.

Dialoginen lähestymistapa paljastaa, kuinka taitavasti Leino ja muut aikalaiset käyttivät hyväkseen naisten mielialoja torjuessaan Harhaman edustamaa arvomaailmaa. Huhuilla Untolan yksityiselämästä ja naissuhteista voitiin vedota erityisesti maaseudun vanhoillisille piireille ja aikakauden keskiluokkaisille naisille merkityksellisiin arvoihin ja asenteisiin. Kun Untola vastasi tähän parodioimalla poliittisten vastustajiensa julistamaa vapaan rakkauden aatetta, parodia tulkittiin tekijän omaa elämää koskevaksi tunnustukseksi. Se sai juoruihin yhdistettynä aikaan Harhaman omaelämäkerrallisen tulkinnan. Teoksen oletettu omaelämäkerrallisuus, siinä esitetyt prostituutiokuvaukset ja ylevä kuva sosialistinaisesta saivat vanhasuomalaisen kirjallisuuseliitin kääntymään Untolaa vastaan. Martva on syntynyt kirjailijan reaktiona Harhaman saamaan vastaanottoon. Jatko-osassa hän pohti pääasiassa sitä, turmeliko kaunokirjallisuus todella nuorisoa, kuten kristilliset järjestöt väittivät. Teoksensa perusteella tekijä piti ihannoitujen kirjailijoiden elämällään antamaa esimerkkiä kirjallisuutta tärkeämpänä nuorison turmelijana.

Romaanien avulla käydyn keskustelun yhdistäminen lehdistössä käytyyn keskusteluun muodostaa tutkimukseen niin sanotun ”suuren dialogin”. Koska erilaiset puheen lajit on pidettävä erillään, tutkimukseen muodostui Harhaman vastaanoton, sisällön ja dialogisen kirjoittamisympäristön käsittävä kolmitasoinen rakenne. Sillä tavoitellaan Bahtinin humanistiselle tutkimukselle esittämää vaatimusta, jonka mukaan kaikki, mikä on teoreettista tai esteettistä, täytyy määrittää kerran tapahtuneena olemisen hetkenä. Vain siten tutkimus pystyy reflektoimaan molempiin suuntiin, eli kirjoitetun kulttuurin alueelle ja ainutkertaiseen, todellisuudessa elettyyn ja koettuun elämään.32 Tutkimuksen rakenteen avulla pystytään näkemään, millä tavoin Untola edusti kansannaurun näkökulmaa ja kritisoi sieltä käsin vallankäytön epäkohtia niin lehtikirjoituksissaan kuin teoksissaankin. Puolustaessaan oikeana pitämiään arvoja hän ei epäröinyt vastustaa aikakautensa poliittista, taloudellista ja kulttuurieliittiä, vaan kamppaili varsinkin lehtikirjoituksissaan avoimesti heitä vastaan. Poliittiset kamppailut on tutkimuksessani ymmärretty päättymättöminä kielellisinä, ideologisina ja sosiaalisina ilmiöinä, joilla on pyrkimys torjua alhaalta päin tulevia epäoikeudenmukaisuuden ilmauksia sekä yhdistyä ja keskittyä kullekin aikakaudelle ominaiseksi, hallitsevaksi ideologiaksi.33

Untola edusti koko kirjallisen toimintansa ajan virallisen kulttuurin käyttämän kielen keskittymistä ja yhtenäisyyttä hajottavia voimia. Kielellis-poliittinen muutosprosessi, joka muovasi vanhasuomalaisten arvoja perustuslaillisen arvomaailman mukaiseksi, oli käynnistynyt jo Untolan kirjoittaessa Harhamaa. Omalla kirjallisella toiminnallaan hän tavoitteli demokraattisiin käytäntöihin perustuvaa rauhallista yhteiskuntakehitystä ja kansakunnan turvallisuutta. Kokkola-lehdessä 12.5.1906 julkaistussa Liisan Antin kirjeessään hän jo arvioi, että ilman reformeja yhteiskunnallinen tilanne voisi johtaa kohti sisällissotaa. Niin ollen Harhama teoksen nimenä tulee käsittää kirjaimellisesti siten, että tekijä näki teoksessaan käsittelemänsä ilmiöt yhteiskunnan harhaan menemisenä. Tulkinta on linjassa Untolan lehtikirjoitusten ja myös sen kanssa, että Martvassa Harhamaa kutsutaan nimellä Varoitushuuto. Kansalaisten yhdistyminen perustuslaillisen isänmaallisuuden taakse tarkoitti samalla myös yhdistymistä kansan keskuudessa leviävän sosialismin torjuntaan. Untola ei itsekään kannattanut sosialistista yhteiskuntajärjestystä eikä suhtautunut varauksettomasti sosialismiin, vaikka piti sitä merkittävänä ja positiivisena yhteiskunnallisena liikkeenä. Hänen lojaalisuutensa työväestöä kohtaan perustui sisäistettyihin eettisiin arvoihin ja säilyi myös sisällissodan vaikeina hetkinä.

Virallisen, kansallisen kulttuurin ja Untolan kansannauruun pohjautuvan tuotannon välisessä konfliktissa ei ollut kysymys vain Harhamasta, vaan erilaisten ihmiskäsitysten pohjalle perustuvasta maailmankatsomuksellisesta kamppailusta. Varhaiskauden teoksissaan Untola käsitteli toistuvasti kirjallisuutta ja kirjallisuudesta käytyjä keskusteluja, koska juuri ne edustivat kieltä yhdistäneitä ja keskittäneitä voimia rakentaessaan käsitystä kansasta ja suomalaisuudesta.

Tutkimusta kirjallisuuden- ja historiantutkimuksen rajalla

Karnevalistista lajitraditiota edustavan kirjailijan tuotannon tutkiminen sitä varten suunnatun teorian avulla tuottaa vaikeasti määriteltävissä olevaa ”karnevalistista” tutkimusta: tutkimukseni liikkuu jossakin historian- ja kirjallisuudentutkimuksen rajalla. Untola oli ja on pitkään ollut poliittisesti kiistanalainen hahmo, jonka kautta voidaan päästä käsittelemään menneisyyden kipukohtia. Henkilöhistorian sijasta tutkimukseni edustaa ennemminkin aatehistoriallista tutkimusta, sillä 1900-luvun ensimmäinen vuosikymmen näyttäytyy siinä Untolan kirjoitusten avaamasta perspektiivistä ja antaa näin historiantutkijoille uuden näkökulman nationalismin tutkimukseen. Karnevalisoituneen taiteen tai tieteen määrittely-yritysten sijasta lienee osuvampaa tarkastella, mitä sanottavaa niillä on omalle aikakaudelleen – tässä tapauksessa aikamme kirjallisuuden- ja historiantutkimukselle.

Kansallisuusaatteen aikakausi torjui Harhaman, eikä Maiju Lassilankaan luokittelu kansankuvaajaksi ja humoristiksi tehnyt Untolalle taiteilijana oikeutta.34 Sisällissodan seurauksena kirjailijan maine virallisen kulttuurin piirissä heikkeni entisestään pitkäksi aikaa. Harhaman tulkinnassa kysymys oli paljolti siitä, minkälaisena ihmisenä ja kirjailijana Untola julkisuudessa käsitettiin. Elsa Erholle Harhama oli tunnustus, jossa tekijä tilitti suhdettaan 1900-luvun alun uskonnollisiin, filosofisiin, moraalisiin ja yhteiskunnallisiin virtauksiin. Irmari Rantamalan osaksi näytti tulleen nopea unohdus sen jälkeen, kun hänen ajamansa aatteet olivat menettäneet polttavimman ajankohtaisuutensa.35 Pätevältä vaikuttava analyysi vei harhaan, sillä Untola ei pohtinut suhdettaan ajan aatteisiin kategoriassa ”minä itselleni”, vaan kategoriassa ”toiset minulle”. Erhon käytäntönä oli sekä ottaa kaunokirjallisesta työstä elämäkerrallista materiaalia että selittää Harhamaa kirjailijan biografian kautta. Untolan ja päähenkilön elämästä löytyvät samankaltaisuudet otettiin puhtaina faktoina, vaikka – tai pikemminkin koska – oltiin täydellisen tietämättömiä kirjailijasta kokonaisuutena. Bahtinin mukaan tällaiset rinnastukset ja vastavuoroiset selitykset ovat erityisen naurettavia silloin, kun puhutaan kirjailijan ja päähenkilön maailmankuvista.36

Biografiselle kirjallisuudentutkimukselle ominaisten rinnastusten tuottamat väärinkäsitykset alkoivat näkyä selkeästi Leo Lindstenin kirjoittamassa elämäkerrassa, jossa Untolasta rakennettiin – aikaisemman tutkimuksen ja muun kirjoittelun pohjalta – täysin kritiikitön kuva 1900-luvun alun pietarilaisena sosialistivallankumouksellisena ja poliittisena terroristina.37 Lindstenin välityksellä nämä väitteet alkoivat levitä Untolaa koskevana ”totuutena” myös historiantutkimuksiin.38 Tosiasiassa varhaisaktivismi ja saman aikakauden työläisaktivismi olivat perustuslaillisen kagaalin rahoittamaa toimintaa,39eli juuri sitä, mitä Untola vastusti tarmokkaasti vanhasuomalaisten riveissä. Aktivistipiireissä liikkui toki myös kirjailijoita, mutta he edustivat Untolan poliittista vastapuolta.  Historiakuva ei vastaa todellisuutta, mutta suuri yleisö saa tietonsa Untolasta, esimerkiksi internetissä julkaistuissa artikkeleissa, edelleen juuri Lindstenin kirjan perusteella. Ensimmäinen varoittava ääni Harhaman liian suorasta omaelämäkerrallisesta luennasta tuli vuonna 1987 Liisi Huhtalalta. Kirjallisuudentutkimuksellisesti hän piti Erhon teosta kuitenkin edelleen perustavana, pätevänä yleisesityksenä.40

Untolasta aikojen saatossa rakentunut historiakuva on perustunut merkittäviltä osin hänen poliittisten vastustajiensa levittämiin, aikakauden yleisiä ennakkoluuloja lietsoneisiin huhuihin, Harhaman fiktiiviseen tarinaan ja niiden pohjalta vedettyihin johtopäätöksiin. Historiantutkimuksen tehtävänä on selvittää, miten asiat oikein olivat erotukseksi siitä, miten niiden uskotaan tai väitetään olleen.41 Hautala pitää Harhamaa fiktiivisenä omaelämäkertana, mikä näkyy lähinnä Olga Jasinskiin liittyvissä kysymyksissä. Mutta jos Harhaman tarina ja juorut hylätään, jää tässäkin jäljelle todella vähän tosiasiallisia faktoja. Tutkimuskohteensa ideologiaa koskeviin johtopäätöksiin Hautala päätyy muun kuin kaunokirjallisen aineiston avulla. Hän näkee Untolan vuosien 1905-1909 osalta vasemmistolais-liberalistisena fennomaanina ja koko elämänsä ajan itsenäisenä oman tiensä kulkijana, joka ei kääntynyt silloinkaan, kun se olisi hänen oman etunsa takia ollut järkevää.42 Tämä tulkinta ei ole ristiriidassa Harhaman ja Martvan taustalta hahmottuvan arvomaailman kanssa.

Untolan kokonaistuotannon ymmärtäminen karnevalistisen yhteiskuntakritiikin näkökulmasta on tärkeää, sillä teostensa kautta hän on yhä edelleen elävä osa maamme kulttuuria. Maiju Lassilan kirjailijanimellä ilmestyneistä kirjoista otetaan uusintapainoksia, ja niistä dramatisoituja näytelmiä esitetään säännöllisesti teattereissa eri puolilla maata. Untolan teosten yhteiskuntakritiikkiä on aikaisemmin tutkittu marxilaisen kirjallisuudentutkimuksen piirissä, mutta Harhaman omaelämäkerrallinen luenta tuotti Karhulle ja Palmgrenille kirjailijan käsittämistä vaikeuttavia ongelmia. Raoul Palmgrenin mukaan tekijän ideologisesta asenteesta ei voinut erehtyä: Harhama on kirjoitettu vanhasuomalaisesta, taantumuksellisesta aatemaailmasta käsin ja kyse on siis vallankumouksesta luopuneen omakohtaisesta kehityskuvauksesta. Näin tulkittuna punaisten puolelle lopulta asettunut Untola näyttää ideologisesti horjuvalta. Palmgren määritteli Untolan työväenkirjailijana rajatapaukseksi, joka liittyi työväenliikkeen kirjallisuuteen vasta tuotantonsa lyhyessä viime vaiheessa.43 Untola todellakin tuki Harhamaa kirjoittaessaan vanhasuomalaista politiikkaa, mutta joissakin kysymyksissä, kuten esimerkiksi naiskysymyksessä, hän asettui jo selvästi puolueen valtavirtaa vastaan. Häntä ei voi pitää taantumuksellisena, vaan pikemminkin demokratia- ja ihmisoikeustaistelijana, jonka kritiikki oli ideologioiden sijasta sidoksissa kansanihmisten elämisen maailmaan. Untola ei ollut vallankumouksellinen, mutta jos työväenkirjallisuus määritellään vallanpitäjiä kohtaan osoitetun vastarinta-asenteen perusteella, niin hänet voidaan lukea työväenkirjailijoihin jo kirjallisen tuotannon alusta lähtien. Karhu olettaa, että Untola luopui talonpojiston ja patriarkaalisen moraalin normien ihannoimisesta omaksuessaan sorrettujen luokkasolidaarisuudelle ja vapaustaistelulle rakentuvat uudet moraaliperiaatteet.44 Untolan karnevalisoitunut yhteiskuntakritiikki nousi Harhamaa kirjoitettaessa ja myöhemminkin ikiaikaisen kansan naurukulttuurin perustalta, joka on kytköksissä perinteiseen agraarikulttuuriin. Samaan aikaan hän oli kiistämättä hyvin yksilöllinen ajattelija, joka kykeni tarkastelemaan yhteiskuntaa harvinaisen laaja-alaisesti ja syvällisesti.

Kirjallisuudentutkimuksessa biografista kirjallisuuden tutkimuksen suuntausta on kritisoitu jo vuosikymmeniä ja korvattu se erilaisilla strukturalismiin pohjautuvilla lähestymistavoilla. Kirjoittaessaan kielen dialogisuudesta Bahtin oli eri mieltä puhekommunikaation kokonaisluonteesta Saussuren ja useiden muiden aikansa kielentukijoiden kanssa.45 Näin ollen dialogista lähestymistapaa soveltava tutkimus on kirjallisuudentutkimuksen valtavirtasuuntausten ulkopuolella. Tutkimuksessani on kuitenkin hyödynnetty kirjallisuudentutkijoiden työtä monin eri tavoin. Varsinkin Pirjo Lyytikäisen symbolismia ja dekadenssia käsittelevät tutkimukset ovat tarjonneet mahdollisuuden erojen havaitsemiseen symbolistisen ja karnevalistisen kirjallisuuden välillä. Historiallisen kontekstin laajentaminen teoksen ulkopuolelle tuo näkyviin, että Harhamassa kyllä käsitellään symbolismia ja dekadenssia, mutta niitä pohdiskellen, kyseenalaistaen ja lopulta kritisoiden.

Kirjallisuudentutkijat eivät ole omaksuneet Bahtinin ajatusta virallisen vakavan kulttuurin ja epävirallisen kansan naurukulttuurin välisestä kamppailusta, vaikka se olisi olennaista karnevalistisen kirjallisuuden alhaaltapäin katsovan näkökulman löytämiseksi. Siihen liittyy myös tutkimuksessani hyödynnetty genreajattelu, jossa karnevalisoitunut kirjallisuus nähdään omana, viralliselle kulttuurille vastakkaisena kirjallisuuden lajina. Modernissa ja postmodernissa kirjallisuudessa vakava-naurullinen karnevalistisen kirjallisuuden laji on pitkälti sekoittunut muihin kirjallisuuden lajeihin, eikä jyrkkää lajierottelua voida ehkä enää tehdä. Untolan aikakaudella maamme modernisaatiokehitys ja suomenkielinen kirjallisuus olivat kuitenkin vielä aivan varhaisvaiheessaan. Yhteiskunnalliset ja kielelliset olosuhteet sekä jyrkkä ero virallisen, vakavan kulttuurin ja epävirallisen kansan naurukulttuurin välillä loivat tuolloin otollisen maaperän Untolan ajattelulle ja hänen luomansa karnevalistisen kirjallisuuden kehittymiselle.

Epävirallisen kansan naurukulttuurin ja virallisen vakavan kulttuurin välisessä vuoropuhelussa on kysymys erilaisesta ihmiskäsityksestä, oikeuskäsityksestä ja totuuskäsityksestä. Tutkimukseni muodostaa tässä mielessä hyvän vertailukohdan Kaisa Kurikan tutkimukselle, koska molemmat käsittelevät Untolan vastarintaa aikansa valtavirtakulttuuria kohtaan. Kurikka soveltaa Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin käsitteitä, jotka kieltävät taideteoksen luonteen kommunikaationa: teoksella ei ole olemassa merkitystä eikä sanomaa, jota se viestisi lukijoilleen. Näin ollen Kurikka ei kysy teosten merkityksiä, vaan sitä, miten kirjallisuus toimii.46 Dialogisessa lähestymistavassa kirjallisuus puolestaan nähdään nimenomaan kommunikaationa, puheena, jota tuottaa puhuva subjekti: teoksen tekijä, joka viime kädessä on tiedostavaa, ainutkertaista elämäänsä elänyt ihminen. Kurikka lukee Untolan tekstejä kokonaan uudesta asennosta ja asenteesta käsin, mutta ei pyri kyseenalaistamaan aikaisempien tutkijoiden tekemiä tulkintoja. Historiantutkijan näkökulmasta Harhaman luomis- ja tulkintaprosessin perusteellinen ruotiminen ja tulosten ymmärtäminen suhteessa aikaisempaan tutkimuksen oli välttämätöntä, sillä historiantutkijan eettisenä velvoitteena on oikeuden tekeminen tutkimuskohteenaan oleville ihmisille.47 Kurikan johtopäätösten mukaan Untolan moniniminen tekijyys toimi vastarintana vallitseville tekijähahmotelmille ja eettis-esteettiselle paradigmalle piirtäessään pakoviivaa pois jähmettyneistä rakenteista ja peräänkuuluttaessaan tarinan kertomista, sepitteen voimaa.48 Tämän tutkimuksen johtopäätösten mukaan Untolan varhaistuotanto nousi tekijän arvomaailman ja karnevalistisen maailmantuntemuksen pohjalta. Teosten tehtävänä oli vastustaa aikansa virallista, vakavaa kulttuuria ja kääntää esiin toinen totuus ja näkökulma maailmaan.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden oppiaineesta valmistunut filosofian tohtori, jonka väitöskirja Karnevalistinen henki. Algot Untolan varhaistuotanto ja virallisen kulttuurin muutos 1900-luvun alussa tarkastettiin Helsingin yliopistossa syyskuussa 2014.

 

Tutkimuskirjallisuus

Bakhtin, Mihail. The Dialogic Imagination. Four Essays by M.M. Bakhtin. Edited by Michael Holquist. Translated by Caryl Emerson and Michael Holquist. University of Texas Press, Austin 1990a.

Bakhtin, Mihail. Art and answerability. Early philosophical essays by M.M. Bakhtin. Edited by Michael Holquist and Vadim Liapunov, translation and notes by Vadim Liapunov, supplement translated by Kenneth Brostrom. University of Texas press Slavic series, No.9. University of Texas Press, Austin 1990b.

Bahtin, Mihail. Dostojevskin poetiikan ongelmia.. Suomentanut Paula Nieminen ja Tapani Laine. Orient Express, Helsinki 1991.

Bakhtin, M. M . Toward a Philosophy of the Act. Translation & Notes by Vadim Liapunov. Edited by Vadim Liapunov & Michael Holquist. University of Texas Press Slavic Series no. 10. University of Texass Press, Austin 1993.

Bahtin, Mihail. Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru. Suomentanut Tapani Laine ja Paula Nieminen. Kustannus Oy Taifuuni, Helsinki 1995.

Bakhtin, Mihail. Speech Genres and Other Late Essays. Translated by Vern W. McGee. Edited by Caryl Emerson and Michael Holquist. University of Texas Press, Austin 2004.

Erho, Elsa. Maiju Lassila. Kirjallishistoriallinen tutkimus. Turun yliopisto, Turku 1957.

Hakalehto, Ilkka. Maalaisliitto-Keskustapuolueen historia 1. Maalaisliitto autonomian aikana 1906-1917. Kirjayhtymä, Helsinki 1986.

Hautala, Marko. Omin voimin. Algot Untolan (1868-1918) poliittis-vakaumuksellinen elämäkerta. Suomen ja Skandinavian historian väitöskirja, Oulun yliopisto 2010.

Huhtala, Liisi. Maiju Lassila 28.11.1868 – 21.5.1918. Teoksessa Liisi Huhtala (toim.) Kodin suuret klassikot, W+G, Espoo 1987, 5-72.

Jalava, Marja. Minä ja maailmanhenki. Moderni subjekti kristillis-idealistisessa kansallisuusajattelussa ja Rolf Lagerborgin kulttuuriradikalismissa n. 1800 – 1914. Bibliotheca Historica 98. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2005.

Junnila, Heikki. Perhonjokilaakson historia. Halsuan, Kaustisen, Perhon ja Vetelin historia 1860-luvulta 1980-luvulle. Keski-Pohjanmaan historiasarja VI. Keski-Pohjanmaan kirjapaino Oy, Kokkola 1987.

Kalela, Jorma.  Historiantutkimus ja historia. Hanki ja jää, Gaudeamus, Helsinki 2000.

Karhu, Eino. Suomen 1900-luvun alun kirjallisuus. Suomentanut Ulla-Liisa Heino. Kansankulttuuri Oy, Helsinki 1973.

Kujala, Antti. Venäjän hallitus ja Suomen työväenliike 1899-1905. Historiallisia Tutkimuksia 194. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1995.

Kurikka, Kaisa. Algot Untola ja kirjoittava kone. Eetos, Turku 2013.

L. Onerva. Eino Leino. Runoilija ja ihminen. Otava, Helsinki 1979.

Larmola, Yrjö. Poliittinen Eino Leino. Nuorsuomalaisuus ja poliittinen pettymys Eino Leinon tuotannossa 1904 – 1908. Otava, Helsinki 1990.

Lindsten, Leo. Maiju Lassila Legenda jo eläessään. WSOY, Porvoo 1977.

Lyytikäinen, Pirjo. Narkissos ja sfinksi. Minä ja Toinen vuosisadanvaihteen kirjallisuudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 678. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1997.

Lyytikäinen, Pirjo. Kansa ja dekadenssi Eino Leinon Sota valosta. Teoksessa Pirjo Lyytikäinen (Toim.) Dekadenssi vuosisadanvaihteen taiteessa ja kirjallisuudessa. Tietolipas 153. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1998, 32-57.

Lyytikäinen, Pirjo. Lajit ja kansallisen kirjoittaminen. Teoksessa Pirjo Lyytikäinen, Jyrki Nummi & Päivi Koivisto ( Toim.) Lajit yli rajojen. Suomalaisen kirjallisuuden lajeja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2005, 24-65.

Palmgren, Raoul. Sota- ja vallankumousvuosien uusia nimiä. Teoksessa Joukkosydän. Vanhan työväenliikkeemme kaunokirjallisuus 2. WSOY, Porvoo 1966, 249-282.

Perttula, Irma. Bahtinilainen näkökulma Maiju Lassilaan. Teoksessa Jaana Anttila (Toim.) Teokset, taustat, tutkijat. Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja 42. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1988, 75-85.

Railo, Eino. Algoth Untola. Esipuhe teoksessa Tulitikkuja Lainaamassa. 4.painos. Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki 1923.

Riikonen, H. K. Maiju Lassilan satiiriset romaanit ja sanomalehtikirjoitukset. Teoksessa Sari Kivistö & H.K. Riikonen Satiiri Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1396/Tiede. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2012, 258-274.

Sulkunen, Irma. Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus. Teoksessa Risto Alapuro & Ilkka Liikanen & Kerstin Smeds & Henrik Stenius (Toim.) Kansa liikkeessä, 2. painos. Kirjayhtymä, Helsinki 1989, 157-175.

Sulkunen, Irma & Alapuro, Risto. Raittiusliike ja työväestön järjestäytyminen. Teoksessa Risto Alapuro & Ilkka Liikanen & Kerstin Smeds & Henrik Stenius (Toim.) Kansa liikkeessä, 2. painos. Kirjayhtymä, Helsinki 1989, 142-156.

Tapaninen, Irma. Karnevalistinen henki. Algot Untolan varhaistuotanto ja virallisen kulttuurin muutos 1900-luvun alussa. Unigrafia, Helsinki 2014.

 

1. Jorma Kalelan mukaan historiakuva hahmottuu tutkijalle hänen vastatessaan kysymykseen: ”Mistä ihmiset ovat saaneet tutkimuskohdettani koskevat käsityksensä ja tietonsa?” Kalela 2000, 37. [↩]
2. Hautala 2010, 717. [↩]
3. Irma Tapaninen, Karnevalistinen henki. Algot Untolan varhaistuotanto ja virallisen kulttuurin muutos 1900-luvun alussa. [↩]
4. Hautala 2010, 26; Kurikka 2013, 186. [↩]
5. Perttula 1988, 75-85. [↩]
6. Bakhtin 1990a, 252-256. [↩]
7. Lyytikäinen 2005, 53. [↩]
8. Railo 1923, VIII. [↩]
9. Erho 1957, 15, 33, 137-138. [↩]
10. Palmgren 1966, 251, 256, 262, 270-271; Karhu 1973, 420-421, 427-429. [↩]
11. Kalela 2000, 22-41. [↩]
12. Lindsten 1977, erityisesti luvut ”Vallankumouksellinen” ja ”Kansakoulunopettaja ja kohtalokas nainen” 67-85, 86-122. [↩]
13. Kurikka 2013, 33-34. [↩]
14. Hautala 2010, 27. [↩]
15. Erho 1957, 37; Karhu 1973, 173, 432; Huhtala 1987, 5. [↩]
16. Lyytikäinen 1997, 220-233. [↩]
17. Bahtin1995, 423-424. [↩]
18. Bahtin 1991, 181, 189-192. [↩]
19. Bakhtin 1990a, 259-275. [↩]
20. Bakhtin 1991, 168-174. [↩]
21. Tekijän ja päähenkilön suhteesta Bakhtin 1990b, 4-22. [↩]
22. Bakhtin 1990b, 207. [↩]
23. Bakhtin 2004, 71-73. [↩]
24. Jaana Rönty -teoksen tulkinta Larmola 1990, 219-251. [↩]
25. L. Onerva 1979, 224 -225. [↩]
26. Raittiusliikkeen ihmiskuvasta ja kansalaiskasvatuksesta Sulkunen 1989, 157-175 ja Sulkunen & Alapuro 1989, 142-156. [↩]
27. Jalava 2005, 323-324. [↩]
28. Sota valosta -näytelmän tulkinta Lyytikäinen 1998, 38-48. [↩]
29. Hautala 2010, 352. [↩]
30. Bakhtin 2004, 63 ja Bakhtin 1990b, 7-8. [↩]
31. Bakhtin 2004, 60-76. [↩]
32. Bakhtin 1993, 2-3. [↩]
33. Bakhtin 1990a, 259-275. [↩]
34. Riikonen 2012, 274. [↩]
35. Erho 1957, 33, 138. [↩]
36. Bakhtin 1990b, 9. [↩]
37. Lindsten 1977, 67-85. [↩]
38. Hakalehto 1986, 100, Junnila 1987, 404-406. [↩]
39. Kujala 1995, 214. [↩]
40. Huhtala 1987, 5-6, 18-19. [↩]
41. Kalela 2000, 13, 51, 54. [↩]
42. Hautala 2010, 713, 721. [↩]
43. Palmgren 1966, 256, 262, 270-271, 277, 282. [↩]
44. Karhu 1973, 425, 445-446. [↩]
45. Bakhtin 2004, 68. [↩]
46. Kurikka 2013, 30. [↩]
47. Kalela 2000, 55, 67-69. [↩]
48. Kurikka 2013, 318-319. [↩]