1800-luvun tutkimuksen verkoston 7. vuosikonferenssin – joka järjestettiin ensimmäistä kertaa Tampereen yliopistolla – kattoteemoina olivat liikkeellä oleminen, todelliset ja kuvitteelliset tilat, rajat, rajanylitykset, ylirajaisuus ja siirtymät. Tämä näkyi vahvasti kautta linjan neljän keynote-luennon ja rinnakkaisissa sessioissa kuultujen esitelmien aiheissa ja rajauksissa (linkki konferenssiohjelmaan: http://www.finlit.fi/sites/default/files/mediafiles/tutkimus/ohjelma2015_26012015.pdf). Ne haastoivat aika ajoin kuulijakunnan pohtimaan, mitä historiantutkimus voi ennakkoluulottomimmillaan olla, jos ei pitäydytä tiukasti kaikkein perinteisimmissä tutkimusasetelmissa, aineistotyypeissä ja metodeissa. Kahteen päivään mahtui mitä moninaisimpia aiheita, jotka vaihtelivat 1800-luvun alkupuolen Suomen ulkomaankaupasta vasemmistoagitaattorien käytännön työhön 1900-luvun ensimmäisinä vuosina ja Tasmaniaan lähetetyistä rangaistusvangeista aina mediumistisiin maalauksiin ja automaattikirjoitukseen.
29.1.2015: Ensimmäinen päivä
Keynote-luennot
Konferenssi käynnistyi rajanylitysten merkittävyyttä korostaneen professori Marjaana Niemen (TaY) avajaissanojen jälkeen professori Jari Ojalan (JY) luennolla ulkomaankaupan rakenteista 1800-luvun alkupuolen Suomessa. Ojalan mukaan etenkin seuraavia seikkoja on syytä uudelleenarvioida: Vanhan Suomen merkitys osana Suomen taloutta, muiden kuin suomalaisten (ja ruotsalaisten) alusten huomattava osuus ja Britannian merkitys Suomen ulkomaankaupassa 1800-luvun alussa. Suomesta kehittyi tuolloin merkittävä toimija erityisesti puutavaramarkkinoilla, ja vuosien 1760 ja 1860 välisenä aikana ulkomaankauppa ja merenkulku koki dramaattisen ekspansion, kun viennin volyymi 100-kertaistui. Tervasta alettiin siirtyä puutavaraan, ja merenkulku ja vienti keskittyivät Viipurin ympäristöön. Siinä missä Suomesta lähti vuodessa 50-100 laivaa tervalastissa, puutavaralastillisia oli 1830- ja 1840-luvulla tapahtuneen nousun jälkeen parhaimmillaan jopa 400. Vuonna 1870 kauppalaivasto olikin tonnistoltaan väkilukuun suhteutettuna peräti maailman viidenneksi suurin, mihin vaikutti osaltaan laivojen keskikoon kasvaminen 1800-luvun alussa ja Itämeren ulkopuolella operoinut tonnisto.
Merkittävä tieto on sekin, että suomalaista tonnistoa ei välttämättä 1830-luvulta alkaen käytetty kotimaan kuljetuksiin, vaan niin rakennus- kuin miehistökustannuksiltaan halvat alukset operoivat enimmäkseen Mustallamerellä asti. Kaikkiaan ulkomaisista Suomeen purjehtineista aluksista 37 % pysähtyi Viipurissa, ja Viipuriin purjehtineista aluksista 85 % on ollut Ojalan mukaan muita kuin suomalaisia. Suomalaisten alusten tärkeimpiä kohteita olivat Pohjanmeren alue (30-40 %), Espanja (10 %), Alankomaat (n. 10 %), mutta ylivoimaisesti merkittävin oli Iso-Britannia (jopa lähes 60 %), josta vastaavasti kävi Suomessa eniten aluksia (pelkästään Newcastlesta 20 %) – brittiläisten kulutustavaroiden merkitys nousikin esiin esitelmän jälkeisessä keskustelussa. Ojalan mukaan etenkin kotimainen sahateollisuus hyötyi siitä, että venäläinen lainsäädäntö ei juurikaan asettanut sille rajoituksia. Suomen ulkomaankaupassa elettiinkin 1800-luvun alkupuolella kasvun ja rakennemuutoksen aikaa, joka heijastui pitkälle 1900-luvun puolelle.
Kansantaloudellisista sfääreistä siirryttiin näytelmäkirjallisuuden pariin, kun kirjallisuudentutkija Olli Löytty (TY) käsitteli Minna Canthin näytelmän Työmiehen vaimo (1885) Homsantuuta/Kerttu Väänästä ylirajaisuuden ja etnisyyden esittämisen näkökulmasta ja otti samalla kantaa siihen, mikä kirjallisuudessa ja kirjallisuudentutkimuksessa on tärkeää. Hänen mukaansa kohtauksen, jossa Homsantuu/Kerttu harhailee metsässä ja kohtaa ”mustalaisia” (aikalaistermi), voisi tulkita jopa pääjuoneksi. Löytty onkin vahvasti sitä mieltä, että etnisyyden näkyväksi tekeminen kirjallisuudentutkimuksessa on tärkeää, ja hän haluaa nostaa Homsantuun framille ja pohtia, miten kyseinen hahmo liittyy aikansa yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen todellisuuteen sen sijaan, että keskittyisi painottamaan pelkästään teksti- ja tyylisuunta-analyysiä sekä intertekstuaalisia kytkentöjä – tällaista rajautuneisuutta Löytty kritisoi. Hän toi erityisesti esille romanikansan historian ylirajaisuuden ja toisaalta sen, että kulttuurisissa hahmoissa on havaittavaa kiertoa, joka muokkaa liikkeessä olevien kohteittensa sisältöä ja merkityksiä. Samalla tapahtuu jatkuvasti fiktion ja faktan rajankäyntiä.
Homsantuuta/Kerttua olisi helppo tarkastella ”traagisena mulattina”, mutta paremminkin häntä voi Löytyn mukaan lähestyä kaksoisidentiteetin kautta, joka on samanaikaisesti voimaannuttava ja pilkallinen asia. Häntä verrataan näytelmässä luontoon niin hyvässä (miehet kehuvat hänen kauneuttaan) kuin pahassa (esim. poliisit haukkuvat ”sudenpenikaksi”), jolloin hahmosta välittyvä kuva osoittautuu monitahoiseksi. Löytty ei luennossaan kuitenkaan rajautunut analysoimaan pelkästään Homsantuuta, vaan hän toi esille myös laajemmat, kansainvälisesti intertekstuaaliset, nousevan nationalismin ajalle ominaiset etniset tyypittelyt, kierron ja muunnokset (esim. Runeberg: ”vieras, hajonnut kansa vailla isänmaata”, ”jalo villi”), ja samalla sen, että juuri Canthin Homsantuu-hahmo – työteliäs perunakauppias – ja vaikkapa Kiven ”Rajamäen rykmentti” Seitsemästä veljeksestä ovat omalla tavallaan stereotyyppisiä romanikäsityksiä kyseenalaistavia. Kaiken lisäksi etnistä karaktääriä omanneet roolit olivat hyvin haluttuja näyttelijöiden keskuudessa, mistä todistaa ehkä parhaiten se, että Homsantuuna nähtiin aikansa arvostetuimpiin teatterinäyttelijöihin lukeutunut Ida Aalberg. Löytyn luennon ydinsanoma olikin, että näytelmä kertoo aina myös vallitsevasta yhteiskunnallisesta todellisuudesta, asenteista, ja tutkimuksessa ei tulisikaan keskittyä yksinomaan teatterin ja kirjallisuuden maailmaan liittyviin kysymyksiin.
Yleisökysymysten pohjalta käytiin vilkasta keskustelua muun muassa siitä, miten rajatun mutta tärkeän piirin Työmiehen vaimo ja Canthin muutkin näytelmät omana aikanaan tavoittivat (suomenmieliset, kirjallisuutta harrastavat), Homsantuun/Kertun ja Väänästen sukuseuran välisestä henkisestä yhteydestä sekä valokuvien ja etnisyyden (esim. la belle juive -hahmot) merkityksestä näytelmien markkinoinnissa. Kirjallisuudentutkimuksen taipumus sulkea tekstin ilmestymisajankohdan maailman todellisuus ulkopuolelle omaksi kokonaisuudekseen sai osakseen kritiikkiä. Myös vähemmistöjen romantisoimisen problemaattisuus ja stereotyyppien kierto nousi esille.
Rinnakkaiset sessiot
Yleisöluentojen jälkeen kuulijakunta hajaantui rinnakkaisiin sessioihin, joissa kussakin kuultiin kolmesta kuuteen esitelmää. Itse valitsin näistä nimillä ”Vastaideologiat” ja ”Kulttuurin vaeltavat käsitteet” kulkeneet.
II Vastaideologiat
Session puheenjohtajana toimi Sami Suodenjoki (TaY), ja aiheet liittyivät etupäässä työväenaatteeseen. Ensimmäisenä ääneen pääsi kuitenkin tohtorikoulutettava Essi Huuhka (TY), joka kertoi ”hyvän eurooppalaisuuden” rajoista Suomen Lähetysseuran työntekijöiden Ambomaalla tekemän lähetystyön kautta. Huuhka on keskittynyt tutkimaan vuosien 1890 ja 1910 välistä aikaa, jolloin nykyisen Namibian pohjoisosassa sijaitseva Ambomaa oli vielä osa Saksan Lounais-Afrikkaa. Suomalaisten lähetystyöhön kuului muun muassa koulutoimintaa ja kanssakäymistä paikallisten kanssa. Sivistämistehtävän ja lähetystyön ytimessä olivat koulua, kotia ja kasvatusta koskeneet kristilliset käsitykset. Huuhkan mukaan hyvän järjestyksen katsottiin kehittävän afrikkalaisia, ja tähän liittyi myös koulujen perustaminen lähetysasemien yhteyteen sekä kasvattien ottaminen. Esimerkiksi nuori naislähetti Anna Woutilainen katsoi lastenkodin perustamisen puolesta puhuessaan, että afrikkalaisia ”helmasyntejä” (mm. epärehellisyys, tuhlaus, koreilu) oli juurittava pois (vrt. aikakauden rotuteoriat) ja istutettava tilalle kristillisyyttä hyveineen. Myös kerjääminen katsottiin kansalliseksi paheeksi, jota vastaan voitiin toimia kristillisyyttä opettamalla.
Huuhkan mukaan lähetystyöntekijät kokivat ongelmalliseksi Hereromaahan suuntautuneen siirtotyöläisyyden, jonka katsottiin tuovan huonoja tapoja muualta. Palanneet kuvattiin ylpistyneiksi ja aiempaa haluttomammiksi tekemään töitä kotona. Lisäksi muiden alueiden kristityt ja työnantajat eivät jakaneet suomalaisten käsityksiä uskonnosta ja ambomaalaisten edusta. Hyvänä asiana nähtiin, että siirtotyöläisyyden kautta ambomaalaiset ansaitsivat rahaa, ja riippuvuus materiaalisesta avusta saattoi vähetä, mutta silti aiheutuva ”turmelus” koettiin suureksi uhaksi koko lähetystyölle. Siitä huolimatta, että ambomaalaisissa nähtiin runsaasti kielteisiä, juurimista kaipaavia piirteitä, Huuhka toi esille myös sen, että Ambomaa saatettiin nähdä ”viattomana”.
Esitelmän jälkeen pohdittiin esimerkiksi sitä, ottivatko lähetystyöntekijät vastavuoroisesti vaikutteita ambomaalaisilta. Huuhka on asiasta varma, mutta hänen mukaansa sellaista ei olisi varmaankaan ääneen lausuttu. ”Sivistettävien” suhtautuminen kristillisyyteen herätti ajatuksenvaihtoa, ja samoin se, että kansakoulunopettajien suhtautuminen ”rahvaaseen” voi vertautua lähetystyöntekijöiden käsityksiin, ja kontekstiksi nousee tällöin valistuksen projekti vielä kristillisyyttäkin enemmän. Myös suomalaisten suhtautuminen saksalaisten masinoimaan hererojen kansanmurhaan tuli puheeksi allekirjoittaneenkin kysymyksenä, ja asenne näyttää olleen kauhisteleva.
Seuraavaksi vuorossa oli Mikko Pollari (TaY), joka käsitteli sosialismin rajoja työväenaatteen ja teosofian välisen monivaiheisen ”kissanhännänvedon” kautta. Pollarin mukaan työväenaatteen kehittyessä on alkuvaiheiden jälkeen havaittavissa huomattavaa opillisen monimuotoisuuden karsimista ja ulkoisten vaikutteiden patoamista. Teosofikeskustelun kautta voi hänen mielestään avata työväenaatteen aatteellisen rajaamisen prosessia, koska se jäsennettiin ”oikeaoppisen” työväenaatteen vastakohdaksi (esim. henkisyys vs. materiaalisuus, lähimmäisenrakkaus vs. luokkataistelu). Merkkinä tästä oli teosofisiksi katsottujen kirjoitusten kieltäminen työväenlehdissä. Erityisesti Pollarin esitelmässä kiinnostivat amerikansuomalaiset kytkökset. Esimerkiksi Matti Kurikka ei Yhdysvalloista palattuaan ollut enää tervetullut työväenliikkeeseen, joten hän perusti oman lehtensä ja reformipuolueen, joka tosin jäi ilman paikkoja vuoden 1907 eduskuntavaaleissa.
Reagoiminen teosofiaan tuo Pollarin mukaan esille työväenaatteen omaksumisen perusteita ja suomalaisen ja amerikansuomalaisen työväenliikkeen kontaktien merkitys poliittisessa järjestäytymisessä. Niitä ei ole juurikaan tutkittu rinnakkain, mutta 1900-luvun ensimmäisinä vuosina käytyä keskustelua ei voi Pollarin mukaan täysin ymmärtää tuntematta kumpaakin. Tätä hän todisti Kurikan, Vihtori Kososen ja Taavi Tainion kautta, sillä kaikki kolme vaikuttivat ensin Suomessa, muuttivat Yhdysvaltoihin ja palasivat Suomeen. Pollaria kiinnostavat niin kansalliset kuin aatteelliset rajanylitykset ja hän katsoo, että työväenaate ja teosofia toimivat vuorovaikutuksessa keskenään – ”vastakohtaisuudestaan” riippumatta. Omanlaistaan ylirajaisuutta jälleen, toisin sanoen. Sessiokommentoinnissa nousikin esille esimerkiksi se, miten vahvasti myös tutkijat ovat osallistuneet poissulkemiseen/-rajaamiseen, jota jo alkuperäiset työväenliikkeen ja teosofian vastakohtaisina nähneet keskustelijat olivat harrastaneet. Pollarin lähestymistapa saikin innostuneen vastaanoton kuulijakunnalta.
Mikko Kemppaisen (TaY) aiheena oli työväenliikkeen kerettiläisenä pidetty Hilda Tihlä. Poliittisen toiminnan sijaan Kemppainen keskittyi esitelmässään hänen kirjalliseen tuotantoonsa, johon kuuluvat Suomessa julkaistut kolme romaania ja kolme kertomuskokoelmaa. Tihlän maailmankuvassa papit olivat raakkuvia ”pimeyden korppeja”, ja kirkon hän näki ylläpitävän kaksinaismoraalia, jota hän näki esimerkiksi tunteettomissa avioliitoissa. Kirkko olikin hänelle vihollinen, jonka kahleista uskonto tuli vapauttaa. Kemppaisen mukaan Tihlän voidaan myös katsoa olleen Tolstoin ihailija, jonka itsenäinen maanviljelijä -ihanne ehkä vaikutti siihen, että Tihlä muutti Helsingistä Vihtiin. Hän oli lisäksi kiinnostunut okkultisista virtauksista, vaikkei ainakaan aluksi ollut teosofi.
Tihlä käsitti ”elävän luonnon” mystineksi kokonaisuudeksi ja katsoi aikuisten ja kaupunkilaisten menettäneen yhteytensä panteistiseen maailmanhenkeen. Hän totesikin vuonna 1911 ilmestyneessä Saarnaajassa näin: ”Rakasta ja hoivaa kaikkia olennoita, niin sinä rakastat Jumalaa.” Mitä tulee ihmissuhteisiin, Tihlä oli Kemppaisen mukaan seksuaalireformisti, joka halusi ”toveriavioliittojen” kautta irrottaa avioliiton instituutioista. Kun tähän yhdistetään hänen sosialistiset ja mahdollisesti tolstoilaiset ja teosofiset taipumuksensa – esitelmän kuulijoiden kommentoinnissa teosofia nousi jälleen keskiöön – erilaisia rajanylityksiä kertyy lukuisia. Kemppaisen esitelmän perusteella Tihlä oli mahdollisimman vaikeasti määriteltävä henkilö, joka ei suostunut antamaan periksi virallisten yhteiskuntavoimien propagoimille määritelmille.
Session päätti Anna Rajavuoren (HY) esitelmä sosialistien agitaatiomatkoista ja -tilaisuuksista Keski-Suomessa. Rajavuorta kiinnostaa, mitä agitaattorien kertomuksissa kerrotaan heidän käytännön työstään. Rajavuoren maantieteellisenä fokuksena on Vaasan läänin itäinen vaalipiiri, jonka sosialidemokraattisia puhujia olivat vuosina 1907-08 mm. Onni Tuomi, Oskari Suutala, Juho Etelämäki, Aapo Attila, Santeri Mäkelä. Heidän matkakertomuksiaan ilmestyi Sorretun voimassa, ja heillä kullakin oli Rajavuoren mukaan yksilöllisiä painotuksia: esimerkiksi Etelämäellä ennakkoluulojen oikomista ja tiedon levittämistä ja Tuomella jopa maisemakuvausta ja omia vaikutelmia, kun taas Suutalan tekstejä määritti pedantti ”kirjanpito”. Rajavuori nosti esiin lukuisia agitaattorin tehtäviä, joita olivat mm. työväenyhdistysten perustaminen, työväenlaulujen opettaminen ja iltaohjelman esittäminen, kirjojen ja muiden painotuotteiden myyminen sekä yhdistyksen kokouksissa avustaminen.
Puhetilaisuuksista ilmoitettiin Sorretun voimassa, mutta isompia kokoontumistiloja ei välttämättä käyttöön saatu, minkä lisäksi myös kyytien ja yökortteerien hankkiminen saattoi tuottaa päänvaivaa. Erityisesti huono sää hankaloitti niin agitaattorien kuin yleisönkin liikkumista, ilmoituksia revittiin ja suoranaisia tietokatkoksiakin tapahtui. Samoin se, mitä agitaattorit pitivät ”ahdasmielisenä uskonnollisuutena”, pelko ja ennakkoluulot vaikuttivat agitoimisen tehokkuuteen käytännön tasolla. (”Jäykkää on kuulijakunta, raskaana kuin lyijy penkeissään.”) Sen sijaan Rajavuori korosti esitelmässään, että ongelmista virkavallan kanssa ei kertomuksissa ole mainintoja, mikä ainakin itseäni hieman hämmästytti! Esitelmän kuulijoita kiinnostivat muun muassa työväenlaulujen ja niitä sisältäneiden kirjojen merkittävä rooli agitaatiossa, se, tunnustivatko agitaattorit koskaan epäonnistuneensa (syyttivät kuulijakuntaa, säätä tms.) ja arvosteltiinko heitä (porvarilliset lehdet arvioivat sosialisteja ja päinvastoin).
VIII Kulttuurin vaeltavat käsitteet
Session puheenjohtajana toimi kulttuurihistorian professori Hannu Salmi (TY), ja aiheet keskittyivät vahvasti erilaisiin fyysisiin ja henkisiin matkoihin ja rajojen määrittämiseen.
Ensimmäisenä esitelmöitsijänä oli Asko Nivala (TY), joka analysoi vallankumouksen vertautumista katastrofiin 1700-luvun lopulla ja romantiikan aikakauden kulttuurin vaikutusta tähän. Hänen mukaansa teeman kannalta keskeisiä ajattelijoita ja teoreetikkoja oli saksalainen filosofi, filologi, kirjallisuusarvostelija ja historioitsija Friedrich Schlegel, joka muuttui nuoruudenpäiviensä panteistisesta tasavaltalaisesta konservatiiviksi ja joka muistetaan parhaiten Athenäum -kirjallisuuslehden perustajana. Schlegel kuvasi Ranskan suurta vallankumousta maanjäristyksenä irlantilaisen valtiomiehen, kirjailijan, puhujan ja poliittisen filosofin Edmund Burken innoittamana – esitelmän kuulijoita kiinnostivat sen lisäksi myös ranskalaisten vallankumouksesta käyttämät luontometaforat. Tämä taas kehitti estetiikassa kauniin ja ylevän erottelua, jossa ylevään liittyi keskeisesti mielle kivusta ja vaarasta (vrt. Lissabonin maanjäristys vuonna 1755); kauheasta tuli ylevyyden lähde. Immanuel Kantilta puolestaan on peräisin ajatus, että jos jokin on esteettisesti miellyttävää, subjektin on oltava turvassa. Nivala esittikin tämän pohjalta retorisen kysymyksen, olivatko Ranskan suuren vallankumouksen saksalaiset kommentaattorit ”turvassa”.
Raja-aspekti oli Nivalan esitelmässä mukana siten, että Englannin kanaali ja toisaalta Rein-joki katsottiin vallankumouksen rajaksi. Vaikka vallankumousta saatettiinkin ulkopuolelta käsin aluksi ihannoida, esimerkiksi britti William Wordsworth, joka ylitti kanaalin marraskuussa 1791, käytti haaksirikon metaforaa: tässä yhdistyivät niin dynaaminen käsitys ylevästä kuin vallankumouksen herättämien toiveiden ”haaksirikko”. Myös Schlegel suhtautui vielä 1790-luvulla melko positiivisesti vallankumoukseen, mutta muutti mieltään 1800-luvulle tultaessa. Napoleonin sodat rinnastuivat niin ikään hyökyaaltoon ja maanjäristyksiin, ja niiltä turvassa oleminen ei enää ollut lainkaan varmaa. Viimeistään Napoleonin saavuttua Berliiniin vuonna 1806 vallankumouksen esteettinen arviointi oli loppunut.
Tämän jälkeen vuoroon tuli Janne Tunturi, jonka aiheena olivat antiikin koloniat ja niiden asema modernin Kreikan nationalismia 1800-luvun alkupuoliskolla luotaessa. Tunturi korosti erityisesti Kreikan ylirajaisuutta ja sitä, että antiikin ja 1800-luvun Kreikka sulautettiin yhteen niin sanoissa kuin teoissa. Näin esimerkiksi Ateenan Akropoliksesta tehtiin Kreikan symboli. Tunturin pääasiallisena kiinnostuksenkohteena ovat kuitenkin ne maantieteelliset ja kulttuuriset reuna-alueet, joita ei liitetty modernin Kreikan valtioon: erityisesti Etelä-Italian ja Vähän-Aasian alueen siirtokunnat. Tutkimus keskittyi 1800-luvulla kreikkalaiseen ja italialaiseen antiikkiin, koska orientaalinen koettiin liian kaukaiseksi, ja kreikkalaisen antiikin katsottiin kehittyneen huippuunsa Italiassa. Moderni Kreikka taas ei suosinut siirtokunnista puhumista nationalistisessa diskurssissa, sillä olihan se juuri vapautunut ottomaanien vallasta. Esitelmän kuulijakunnan kysymyksissä ja keskustelussa nousivatkin esiin mm. konkreettiset rajat kartoissa, kreikkalaisten keskuudessaan käymät diskurssit Kreikan uudelleenmäärittelemisestä, fiktiokirjallisuuden kehittyminen tutkimuksen rinnalla sekä ihanteellisten kuvitelmien ja todellisuuden väliset erot.
Vallalla oli ajatus, jonka mukaan Kreikan oli löydettävä uudelleen tie barbariasta sivistykseen, jolloin osmanivaltakunnan ”kreikkalaiset” alueet rajautuivat Kreikka-käsityksen ulkopuolelle. Myös Kreikan ulkopuolella vaikuttaneet ajattelijat tekivät selvän länsi-itä -jaottelun, ja esimerkiksi Charles Cockerell piti näiden kahden kulttuuripiirin sotkeutumista häiritsevänä. Näin ollen moderni Kreikka, Hellas, määritettiin Ateenan ja Spartan, ei siirtokuntien perilliseksi. Tunturin mielestä kiintoisia kysymyksiä antiikin rajojen uudelleenmäärittämisessä 1800-luvun tilanteen mukaan ovat etenkin se, kuka määrittää ja mikä oli rajauksen suhde 1800-luvun kolonialismiin. Jälkimmäiseen kysymykseen Tunturilla ei vielä ollut vastausta, mutta nationalismin merkitys on kiistaton, samoin taustalla vaikuttanut jako läntiseen ja itäiseen sivilisaatioon. Antiikin reuna-alueiden tutkimuksen voidaankin Tunturin mukaan katsoa jääneen olennaisesti näiden diskurssien varjoon.
Konkreettisten rajanylitysten parissa jatkettiin Heli Rantalan (TY) esitelmässä, jonka ytimessä oli pohjoismaisten matkaajien tilallinen mielikuvitus, sillä Rantalaa kiinnostaa fyysisen liikkeen ja matkustamisen suhde käsitteellisen ajattelun muotoutumiseen. Eurooppalaisen sivilisaation paikoiksi katsottujen kohteiden suosio kasvoi räjähdysmäisesti 1700-luvun lopulta lähtien, ja näistä paikoista haluttiin päästä osalliseksi. Tuolloin tehtiin erottelu pohjoisen ja etelän sekä toisaalta periferioiden ja keskusten välille, jolloin matkat ja niiden reitit muodostuivat rajanylityksiksi monessakin mielessä. Matkakuvauksissa Rantalaa kiehtoo niiden ”kerroksellisuus”: esimerkiksi Italiaan ja erityisesti Roomaan matkattiin niin luontoa ja maisemia kuin menneiden kulttuurien jäänteitä ihailemaan. Matka saattoi olla myös vahvasti mentaalinen, mistä todistaa tanskalaisen Jens Baggesenin ainakin jossakin määrin vuosina 1789-90 tekemään matkaan perustuva teos Labyrinten (1792-93). Siitä voi Rantalan mukaan nimittäin lukea myös metaforisen, päänsisäisen matkan.
Matkaajien joukossa oli myös suomalainen Franz Michael Franzén, joka kirjoitti 23-vuotiaana kuvauksen keskiseen Eurooppaan ja Isoon-Britanniaan vuosina 1795-96 suuntautuneesta matkastaan, jolla hän oli käyttänyt yhtenä oppaanaan mainittua Baggesenin teosta. Franzénilla oli tapana tehdä vertauksia kotimaahansa (Ruotsi/Suomi) esimerkiksi maisemien osalta, jolloin ”barbaarinen Suomi” näytti kauniilta. Vallankumousta vankasti kannattaneen Franzénin yhtenä pääkohteena oli Pariisi, jonne päästyään hän tosin joutui kokemaan järkytyksen: kadut olivat ahtaita, kaikkialla hälistiin, löyhkä oli melkoinen – kaatuivatpa vielä jätevedet uudehkolle hatulle ja silkkisukille. Vallankumouksen traaginen puoli alkoi paljastua hänelle, eikä hän voinut uskoa olevansa Pariisissa. Myös J. V. Snellmanin matkoistaan Saksaan vuonna 1840-41 ja vuonna 1847 Saksan lisäksi myös Belgiaan, Ranskaan ja Englantiin kirjoittamat kuvaukset ovat Rantalan mukaan merkittäviä, sillä niissä hän käsittelee esimerkiksi julkisten tilojen haltuunottoa, kahviloissa istumista ja näki Pariisin köyhät erilaisina kuin Suomen – kaupungin ”pimeä puoli” ei hänen teksteihinsä hiipinyt. Kaiken kaikkiaan Snellman pitikin kaupunkeja esikuvallisina paikkoina, joilla oli sivilisoiva vaikutus.
Jos edelliset esitelmät liittyivät kiinteästi maantieteellisiin rajoihin, Juhana Saarelainen (TY) johdatti kuulijansa tiedon ja runouden kartografiaan. Hänen mukaansa 1800-luvulla kiinnostus historiaan nousi koko vuosisataa määrittäväksi tekijäksi, ja tässä kontekstissa myös suullinen kansanperinne nousi arvoon arvaamattomaan. Äidinkielen merkitystä korostettiin, ja esimerkiksi Suomessa suullinen perintö ja esihistoriallinen kulttuuri korotettiin kansallisen historiallisen dokumentin asemaan. Aktiivisia olivat mm. Johan Jakob Tengström ja Johan Gabriel Linsén, mutta suurin merkitys oli Elias Lönnrotin runonkeruumatkoilla ja niiden pohjalta syntyneellä kansalliseepos Kalevalalla. Saarelainen on kiinnostunut etenkin siitä, mikä Lönnrotia motivoi. Hän näyttää tunteneen syvää kunnioitusta kansan suullista perintöä ja vanhaa viisautta kohtaan ja oli sitä mieltä, että sitä tulee kartoittaa aivan muualla kuin sivistyneistön asuinalueilla. Runot tulivatkin kaukaa sivistyneistön keskusten ulkopuolelta, koska Lönnrotin mielestä ne eivät olleet turmeltuneita ja kansa eli lähempänä luontoa. Näin ollen se pystyi tuottamaan aitoa kansanrunoutta.
Lönnrotin saavutus ei jäänyt pelkästään Suomen rajojen sisäiseksi uutiseksi, vaan Léouzon Le Duc kirjoitti hänelle, kuinka Victor Hugo oli pitänyt Kalevalan kääntämistä merkittävänä palveluksena kulttuurille. Myös Jakob Grimm ylisti Kalevalaa, ja monen hyvin vaikutusvaltaisen ranskalaisen henkilön väitettiin pitävän sitä vakiolukemistonaan. Vaikka tätä ei pystytä verifioimaan, niin se kertoo Saarelaisen mukaan osaltaan transnationaalisen sivistyneistön yhteisön olemassaolosta ja merkityksestä tiedon levittäjänä. Sen toiminnan kautta syntyi kunnioitus periferian kulttuuria kohtaan. Silti ranskalaiset myös esittivät rivien välissä epäilyjä Kalevalan runojen aitoudesta, mikä herätti vilkasta keskustelua Saarelaisen esitelmän kuulijakunnassa.
Seuraavaksi yleisön otti haltuun Hannu Salmi (TY), jonka aiheena oli tähteys, teknologia ja talous. Hän on tämän aihepiirin suhteen pohtinut erityisesti sitä, miten kulttuurin käsite on jatkuvassa liikkeessä ja mitä se tuo kentälle. Hänen esitelmänsä rakentui Franz Lisztin persoonan ympärille, ja siinä kerrottavaa riittikin. Liszt oli ihailijoidensa piirittämänä tottunut olemaan huomion keskipisteenä ja otti siitä kaiken irti. Hänet tunnettiin kautta Euroopan, ja ensimmäinen maininta suomalaisessa sanomalehdistössä tästä tuolloin vasta 13-vuotiaasta lahjakkuudesta on Finnlands Almänna Tidningissä vuodelta 1824. Lisztin kohdalla puhuttiinkin oikeutetusti ”lisztomaniasta”, sillä hän oli suorastaan magneettinen henkilö, joka ei jättänyt esitystensä organisoinnissa mitään sattuman varaan. Lisztin käsittämätöntä suosiota pönkittivät Salmen mukaan niin kapitalismin nousu, musiikin ilmestyminen vaurastuvien kotien intiimiin sfääriin piano- ja nuottikaupan seurauksena kuin liikenneteknologian murroskin.
Lisztin konserttimatkat vuosina 1839-1847 muodostavat nimellä Glanzperiode tunnetun kauden, jolloin hän kiersi ympäri Eurooppaa aina Ukrainassa, Baltian maissa ja Espanjassa asti, vaikkakin tietyt kulttuurikaupungit ja -paikat, kuten Pariisi, Berliini ja Lontoo, saivat nauttia Lisztin konserteista useampaan otteeseen. Näihin faktoihin perustui Salmen loistava ja hyvin humoristinen Powerpoint-karttaesitys, jossa pallot kaupunkien kohdalla suurenivat sitä mukaa, kun samassa paikassa tapahtuneita esiintymisiä alkoi kertyä. Lopulta kartta alkoi olla yhtä palloa, jossa näkyivät konkreettisesti tuonaikaiselle esiintyjälle välttämättömät ”gravitaatiopisteet”. Lisztiä voisikin hyvällä syyllä kutsua oman aikansa ”Rollariksi”, joka hyödynsi täysimääräisesti laajenevan mediatilan ja muodostumassa olleen tähteyden kulttuurin. Musiikin tuominen salongeista konserttisaleihin muuttui kannattavaksi, ja nouseva sanomalehdistö osoittautui ensiluokkaiseksi mainostuskanavaksi. Dandyismin ja erottumisen kulttuuria voikin Salmen mukaan tarkastella tartuntana, joka vangitsi yleisön jaetun kokemuksen äärelle.
Kellon jo laukatessa vääjäämättömästi kohti illanvieton alkamista Jukka Sarjala (TY) päätti session tarkastelemalla moneutta ja sekalaisuutta E. T. A. Hoffmanin dynaamisessa tilakuvauksessa. Sarjala totesi esitelmänsä olevan tulosten esittämistä, ei ideointia, mutta pohdinta kuulijakunnan kanssa uhkasi siitä huolimatta luisua yliajalle. Sarjala käyttää omien sanojensa mukaan lähteinään enemmän fiktiota kuin muut session esitelmöitsijät, ja Hoffman onkin ihanteellinen tutkimuskohde, sillä hänen teksteissään arkipäiväinen elämä ja fantasia kietoutuvat toisiinsa. Hoffman nautti ihmisten seurasta, ja hänelle kaupunkitila oli toimintaa tuottava. Siellä tapahtui yhteentörmäyksiä, aiheutui hämmennystä, ja muillakin kuin ihmisillä oli oma toimijuutensa. Sarjalan mukaan Hoffmanin tutkiminen tarjoaakin vaihtoehdon antroposentriselle käsitykselle romantiikan kaudesta.
Hoffmanilla oli tapana ironisoida luonnonihailijoita ja esteetikkoja, ja hänen mielestään ihmisen ja luonnon välille muodostunut subjekti-objekti -suhde ei toiminut. Hänen dynaamisessa tilakuvauksessaan toimija reagoi ympäristöönsä ja samalla tulee osaksi ihmisten, muiden elollisten olentojen ja materiaalisen tilan kokonaisuutta, joka voi olla tilanteesta riippuen hyvinkin kaoottinen – ja singahtaa jonnekin aivan muualle. Sarjala painottaakin tutkimuksessa tilan dynaamisuutta perinteisen representatiivisuuden sijaan.
30.1. 2015: Toinen päivä
Keynote-luennot
Toinen päivä käynnistyi John Hopkins Liverpool Universityn luennoitsijan Helen Rogersin esityksellä Tasmaniaan 1830- ja 1840-luvulla kuljetetuista brittirangaistusvangeista. Hän pyrkii näkemään viranomaisasiakirjojen taakse ja tavoittamaan itse rangaistusvankien maailmankuvan heidän jälkeensä jättämän erittäin fragmentaarisen todistusaineiston pohjalta. Hyödyllisiä lähestymistapoja ovat olleet Van Diemen’s Landiin saavuttaessa kerättyjen perustietojen ja elämäntarinoiden lukeminen, samoin kuin rangaistusvankien itse tekemien tatuointien ja ”kolikkojen” analysoiminen. Jo tästä näkee, että Rogers ei allekirjoita big datan tulkitsemiseen keskittyvää näkemystä historiantutkimuksesta, vaan puolustaa mikrohistoriallisten aineistojen käyttämistä ja lähestymistapaa, jota hän kutsuu termillä intimate reading. Näin päästään hänen mukaansa käsiksi ”syvään dataan”, jota ei pystytä tavoittamaan distant reading -metodia käyttämällä. Historiantutkijat ovat Rogersin mukaan parhaillaan ”liikkeessä” niin mentaalisesti kuin teknologisesti – jälkimmäisestä hyviä esimerkkejä olivat hänen esittelemänsä rangaistusvankeihin liittyvät nettisivustot, kuten The Digital Panopticon, Founders & Survivors ja Tasmanian Archives Online.
Rogers oli ottanut luentonsa valokeilaan muutamia esimerkkihenkilöitä, joiden kautta hän valotti aiheeseensa liittyvää tematiikkaa. Kaikki mainitut rangaistusvangit olivat kotoisin East Anglian alueelta, joka oli 1830- ja 1840-luvulla Englannin köyhimpiä alueita. Heidät oli tuomittu kärsimään usean vuoden rangaistuksia yleensä hyvin vähäpätöisistä rikoksista ja rikkomuksista – joskin 22-vuotiaan muurarin James Brown nuoremman kohtaloksi koitui peräti 400 tiilen varastaminen. Rangaistusvangit ilmoittivat kuulusteluissa usein ammatikseen isänsä ammatin, jolloin he katsoivat toimineensa perheensä ammatissa. Esimerkiksi 24-vuotias John King kertoi olevansa ”kalastaja”. Olivat tällaiset tiedot totta tai ei, ne kertovat heidän halunneen säilyttää henkisen siteen perheeseensä, josta oli yleensä kuollut joko isä tai äiti – tai molemmat. Myös omatekoiset tatuoinnit ja lyödyt ”kolikot” representoivat Rogersin mukaan rangaistusvankien sisäistä elämää ja kertovat esimerkiksi fatalistisesta maailmankuvasta. Kaiken kaikkiaan Rogersin tutkimat fragmentaariset lähteet piirtävät kiehtovan kuvan henkilöistä, joiden ääni ei pääse kuuluviin viranomaisteksteissä tai vaikkapa Yarmouthin vankilassa vierailleen opettaja Sarah Martinsin päiväkirjassa. Joskus menneisyyden ihmisten identiteettikäsityksiin käsiksi pääseminen edellyttää odottamattomienkin lähdetyyppien löytämistä ja tarkkaa hyödyntämistä – ja tämä jos mikä on intimate reading -metodin mukaista toimintaa. Ei siis ihme, että erityisesti rangaistusvankien tatuoinnit, niiden kuvioiden symboliset merkitykset ja heidän omat käsityksensä identiteetistään herättivät runsaasti kysymyksiä yleisössä.
Rangaistusvangeista siirryttiin sujuvasti kelttiläisyyden kuvaamiseen taiteessa 1700-luvun lopun ja 1800-luvun välisenä aikana, mitä käsitteli Frances Fowle Edinburghin yliopistosta. Jo aivan aluksi hän toi esille konkreettisia esimerkkejä siitä, miten erilaiset kulttuuriset ja etniset piirteet ovat sekoittuneet maalausten ja puupiirrosten kelttikuvastossa. Näistä ehkä hämmästyttävin oli havainto, että George Henryn ja E. A. Hornelin maalauksessa The Druids: Bringing in the Mistletoe (n. 1890) on kyllä autenttisia kelttiläisiä referenssejä, mutta keskimmäisenä olevan druidin esikuvana on jostain syystä käytetty lakotapäällikkö Sitting Bullista vuonna 1885 otettua valokuvaa! Fowle kuvasi 1800-lukua keltisismin kannalta ajaksi, jolloin haluttiin muodostaa yhteys ammoisiin juuriin ja korostaa kielen ja kelttiläisen rodun merkitystä. Rodun suhteen arvostelmat tosin menivät osittain vahvasti ristiin, sillä saatettiin puhua ”degeneroituneesta rodusta” ja toisaalta ”jalosta rodusta”. Merkittävät arkeologiset löydöt määrittivät vahvasti kuvaa kelteistä, samoin muinaiset tekstit, joita pyrittiin elvyttämään – osittain Pollarin ja Kemppaisen esitelmistä tutun teosofian vaikutuksesta. Kromolitografian avulla puolestaan kirjoihin pystyttiin luomaan värikkäitä kuvasivuja, jotka herättivät menneisyyden eloon ennennäkemättömällä tavalla.
Fowlen luennon kolme ydinteemaa olivat druidien, pakanallisuuden ja kristillisyyden välisen suhteen sekä noitien kuvaaminen keltisistisessä taiteessa. Druideista tuli ikiaikaisen viisauden tuntijoina ja fatalistista vastarintaa tehneinä hahmoina kansallisia kulttuurisen jatkuvuuden symboleja. Pohjoismaisetkin taiteilijat hyödynsivät bardityyppiä, mistä Fowlen mukaan todistaa esimerkiksi R. W. Ekmanin Väinämöisen soitto ja Akseli Gallen-Kallelan Sammon ryöstö, joita voi verrata samanhenkisiin skotti John Duncanin maalauksiin. Luennon kuulijakunta piti tätä tulkintaa kiehtovana. Myös monien ranskalaistaiteilijoiden työt liittyvät samasta kulttuuripiiristä saatuun inspiraatioon, ja aikakauden taiteilijoilla saattoi esiintyä myös kristillisyyden ihannointia ja käännynnäisyyden glorifiointia. Fowle korostikin, että keltisistisessä taiteessa teemat limittyivät pitkistä maantieteellisistä välimatkoista ja valtiorajoista huolimatta. Lopuksi hän käsitteli noitien kuvaamista vahvoina, usein kuvankauniina naisina, joilla oli piileviä ja kohtalokkaita taikavoimia – oman aikansa femme fatale -hahmoja siis. Mieleenjäävin esimerkki oli Arthur-legendaan liittyvä Frederick Sandysin maalaus Morgan le Fay (1863-1864). Siinä tämän myyttisen noidan asun helmassa voidaan nähdä piktiläisiä symboleja, ja muutenkin hän on piirteiltään Fowlen mukaan skottilais-irlantilainen stereotyyppi. Kaiken kaikkiaan Fowlen luennossa korostui keltisismin kansalliset rajat ylittänyt vetovoima niin maalaustaiteessa kuin vaikkapa aikakausjulkaisujen sivuilla. Transnationalismi, keltisismin tyylilliset Suomi-kytkökset ja toisaalta taideteosten vaikutus kansallisidentiteetteihin nousivatkin esiin myös kuulijoiden lukuisissa kommenteissa ja kysymyksissä.
Rinnakkaiset sessiot
Edellisen päivän tapaan olin sessioista kahdessa, joiksi valitsin ”Ylirajaista tiedettä ja taidetta” ja ainoan täysin englanninkielisen, ”Transitions in Mediumistic Art and Literature”.
X Ylirajaista tiedettä ja taidetta
Session aloitti Päivi Pihlaja (HY) käsittelemällä suomalaisten roolia 1860-luvun arktisissa retkikunnissa ja Pohjolaa mielen kartoilla. Omien sanojensa mukaan hänen tarkoituksenaan ei ollut tehdä kronikkaa ”mekin olimme siellä” -hengessä, vaan keskittyä eri tutkijoiden tekemään yhteistyöhön. Hyvin hän tavoitteessaan onnistuikin, sillä päällimmäisenä esitelmästä jäi mieleen juuri retkikuntien transnationaalisuus. Pihlajan tutkimus lähti liikkeelle tieteen ja taiteen rajat ylittävistä salaperäisistä revontulista, jotka esiintyivätkin 1800-luvun ensimmäisinä vuosina taajaan metaforina runoissa. Ennen vuotta 1809 ne symboloivat viikinkiromanttisesti sotaa ja vallankumousta, mutta Venäjän vallan alettua revontulet alettiin päinvastoin nähdä ahdistavina, huonona enteenä. Tästä huolimatta fennomaanit pyrkivät myöhemmin ”omimaan” revontulet. Suomen rooli arktisissa retkikunnissa nousi merkittäväksi, mutta varsinkin ruotsalaisissa aihepiirin teoksissa muut kansallisuudet on tietoisesti häivytetty. Vastaavasti suomalaiset puhuvat A. E. Nordenskiöldin kohdalla ”suomalaisesta sisusta”, vaikka hän olikin jo ruotsalaistunut. Tällainen omien sankareiden esiin nostaminen ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että ”ruotsalaiset” retkikunnat olivat ensimmäisiä ”tieteellisiä” alueelle suunnanneita.
Retkikunnat saivat rahallista ja muuta tukea, niitä koskien pidettiin puheita, ne suunniteltiin hyvin ja ylirajaisia resursseja hyödynnettiin. Suomalaisista tahoista mukana oli mm. keisarillinen Aleksanteri-yliopisto. Hankkeessa mukana olleet henkilöt olivat hyvin tietoisia niiden pohjoismaisuudesta, mistä todisti esimerkiksi Sorgebayssa järjestetty skandinaavinen juhannusjuhla. Huippuvuoret olivat tärkeä tekijä skandinavismille, ja jotkut jopa innoittuivat pohtimaan, voisiko Suomi irtautua Venäjästä ja liittyä skandinaaviseen unioniin. Pohjois-Norjasta Huippuvuorille ulottunut muinainen kannas sai skandinavistisia ja Suomi-aatteellisia merkityksiä, ja myös edellisenä konferenssipäivänä käsitelty runonkeruutoiminta Karjalassa ja Kuolassa palveli sukukansojen tutkimuksen ohella kansakunnan määrittämistä. Luennon kuulijoita jäivätkin kiinnostamaan mm. tutkimusretkien dokumentoinnin lisäksi juuri tieteen politisoituminen sekä perifeeristen Huippuvuorten asema tutkimukselle. Pihlajan käsittelemien arktisten retkikuntien palatessa niitä juhlittiin näyttävästi vain Ruotsissa Suomen maljojakin juoden, kun taas Suomessa vastaanotto jäi Pihlajan mukaan vaisuksi ainakin erinäisten akateemisten riitojen vuoksi. Suomessa oli kuitenkin virinnyt vilkas luonnontieteellinen toiminta, ja jälleen vanha tuttu ylirajaisuus kävi ilmeiseksi, kun kasvitieteilijä J. P. Norlin totesi vuonna 1871, etteivät poliittiset ”väliaikaiset” rajat voi määrittää luonnontieteellisiä rajoja.
Seuraavaksi oli Ollimatti Peltosen (TaY) vuoro kertoa lääketieteellisten innovaatioiden leviämisestä 1800-luvun lopun Pariisissa ja suomalaisista osana sen tiedeyhteisöä. Siellä kehitettiin vuosisadan alkupuolella kliininen lääketiede tuhansien potilaiden sairaaloissa. Empiirisistä havainnoista tehtiin tieteellisesti päteviä päätelmiä – Peltola vitsailikin, että kirurgeilla oli kiire päästä tekemään ruumiinavauksia… Saksalainen laboratoriotutkimus kuitenkin otti ohjat 1850-luvulla, jolloin lääketiede fragmentoitui, mutta silti pariisilainen kliininen sairaalatutkimus teki paluun 1880-luvulla neurologian alalla. Peltonen itse kertoo tarkemmin suomalaisten, erityisesti kirurgian professori Jakob Estlanderin, näkyvästä roolista tässä numerossa olevassa artikkelissaan.
Session päätti Mari Tanninen (TY) tulkitsemalla tekstien, tilastojen, ihmisten ja käytäntöjen virtoja wieniläisessä prostituutiodebatissa 1850-luvulta 1900-luvun alkuun. Debatin keskiössä oli prostituution viranomaissäätely, ns. ranskalainen järjestelmä, johon kuuluivat mm. bordellit, säännölliset lääkärintarkastukset ja tautitapauksissa pakkohoitoon toimittaminen. Tannisen tutkimuksen lähtökohtia ovat debatin ylirajaisuus, eri toimijoiden monitasoinen (paikallistasolta ylirajaiseen) vuorovaikutus ja tämän toimijajoukon kartoittaminen, jonka rajapinnassa debatti määrittyi.
Ensinnäkin debattiin vaikuttivat Tannisen mukaan prostituutiokirjallisuuden kirjoittajat eli mm. lääkärit, juristit, feministit ja katolilaiset kirjoittajat. Johtava rooli oli kuitenkin alusta lähtien lääketieteilijöillä, esimerkiksi poliisilääkäri Josef Schrankilla, joka kirjoitti aiheesta peräti kolmella vuosikymmenellä. Paikalliset olosuhteet vaihtelivat, mutta varsinkin Wienissä syfilis- ja tippuritapausten määrä oli jatkuvassa kasvussa. Säätely oli paikallispoliisin vastuulla, mutta ymmärrettävästi myös lehdistössä ja paikallisvaltuustoissa oltiin kiinnostuneita. Merkitystä oli valtiollisen, alueellisen ja kaupunkitason keskinäisillä toimivaltuuksilla. Esimerkiksi maailmannäyttely aiheutti painetta puuttua tilanteeseen, ja vuonna 1885 säädettiinkin prostituutiota koskeva laki. Säätely ei rajoittunut pelkästään Wieniin, vaan sitä harjoitettiin myös mm. Prahassa. Lopulta voidaan havaita ylirajainen prostituutiodebatti, jota käytiin ympäri Eurooppaa ja Etelä-Amerikassa: järjestettiin kansainvälisiä konferensseja ja yksityishenkilöt tekivät matkoja. Tannisen mukaan ylirajaisista ja -tieteellisistä toimista ja vaikutteista huolimatta esteen prostituution säätelyn toteuttamiselle saattoivat asettaa paikalliset olot. Ihanteiden ja käytännön välillä vallitsi selkeä ristiriita, eikä tartuntojen määrää pystytty rajallisilla resursseilla laskemaan, joten kirjoittelu jatkui vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin. Tannisen esitelmän kuulijat kysyivät mm. prostituoitujen asiakkaisiin vaikuttamisesta ja moralismista, ja itse toin esille yhtäläisyyksiä japanilaisjoukkojen 1930-luvun lopulta Tyynenmeren sodan päättymiseen asti seksiorjiinsa soveltamiin keinoihin.
XV Transitions in Mediumistic Art and Literature
Sessio käynnistyi Marja Lahelman (HY) esitelmällä luovuuden alitajuisista dimensioista, jotka ovat piilossa olevia ilmiöitä. Tässä kontekstissa syntyneet taideteokset paljastavat immateriaalisen maailman. Hyvänä esimerkkinä Lahelma pitää Ellen Thesleffin omakuvaa vuodelta 1894, jonka kaltaisiin teoksiin viitataan termillä mediumistic art. Samaa suuntausta edustavat myös eräät ranskalaisen Fernand Desmoulinin piirrokset, joita Lahelma vertasi Leonardo da Vincin tuotantoon. Tällaisten taiteilijoiden työskentelytavassa on kysymys siitä, että he etsivät materiaalia alitajuisesta maailmasta ja saavuttavat ”luovan transsin” tilan, jolloin he menevät individuaalin, ajan ja paikan tuolle puolen universaalisuuden, henkisyyden ja abstraktiuden piiriin. Tällaista ajattelua kuvastaa Thesleffin tekemä jaottelu, jonka mukaan hänessä on kolme persoonaa: ”alkukantainen” ihminen; se joka tuntee ja elää tässä elämässä; sekä ”henki”, joka voi mennä itsensä ulkopuolelle ja nähdä itsensä sisälle.
Lahelma käytti toisena esimerkkitaiteilijana August Strindbergiä, kirjallisen uransa ohella itseoppinutta taiteilijaa, jonka ”automaattisessa taiteessa” on nähtävissä luovuuden aktiivinen ja passiivinen puoli. Prosessi oli tietoisuuden ja alitajunnan välillä tapahtuvaa liikkumista, jolla Strindberg stimuloi luonnon luovia prosesseja. Edustavia otoksia hänen tätä menetelmää hyödyntäneestä tuotannostaan ovat mm. omakuva (valokuva, n. 1892-93) ja vastaava ”wunderkameralla” otettu vuodelta 1906 sekä ”Wonderland” (1894), ”Celestograph XIII” (1893194) ja ”Photogram of Crystallisation” (n. 1892-96). Hän uskoi vakaasti valokuvan kykyyn tunkeutua asioiden pinnan alle ja paljastaa syvempi totuuden taso, jota ei voinut nähdä paljaalla silmällä. Strindbergin työskentelyyn vaikutti Lahelman mukaan myös käsitys siitä, että mikro- ja makrokosmos vastaavat toisiaan sekä esimerkiksi hänen kiinnostuksensa okkultismia kohtaan. Strindberg katsoi kameran ”vangitsevan kohteensa sielun”. Näin sekä Strindbergillä että Thesleffillä ideat tulivat monista lähteistä, mikä jälleen kerran luo mielleyhtymiä konferenssin yhteen kattoteemaan, ylirajaisuuteen, ja kuulijakuntaa kiinnostikin mm. materiaalisen ja immateriaalisen välinen rajapinta.
Toisena esitelmöitsijänä oli taidehistorioitsija Tutta Palin (TY). Hän analysoi uransa 1890-luvulla aloittaneen taidemaalarin ja graafisen taiteilijan Ester Heleniuksen teoksia, jotka ammensivat myöhäisimpressionismista ja ekspressionismista. Tämä selittyy sillä, että Helenius työskenteli useaan otteeseen Pariisissa. Palinin mukaan Heleniuksella oli myöskin teosofisia intressejä. Kuten Palinin esitelmässään käyttämät kuvat todistivat, Heleniuksen ilmaisutapa on voimakkaan intuitiivinen ja värikäs, täynnä intensiivistä tunnelatausta. Merkittävä osa Heleniuksen töistä on Hämeenlinnan taidemuseon kokoelmissa. Näiden rinnalla Palin käsitteli Heleniuksen tuotannosta fragmentaarisen käsikirjoituksen Solkonnungens sagor vuodelle 1918 päivättyä fragmenttia, jossa tämä on käyttänyt automatisk skrift -menetelmää, ja merkkejä samanlaisesta ”automaattisesta” lähestymistavasta on hänen Kristusta ja muita hurskaita henkilöitä esittävissä piirroksissaan. Kuulijoiden kommenteissa tulivat esille esimerkiksi metodiset yhtäläisyydet Ellen Thesleffin kirjoituksiin.
Sessio päättyi kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärjen (TY) esitelmään kirjoittamisesta ja kirjoittajan roolista ”automaattisen” kirjoittamisen kontekstissa. Hänen mukaansa ”automaattisesta” tai ”passiivisesta” kirjoittamisesta tuli suosittua spiritualistien keskuudessa 1800-luvun lopulla ja uudelleen ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Okkultismia ei tuolloin nähty synkkänä maailmana, ja spiritualismi kiinnosti etenkin monia naisia, sillä he kokivat sen voimaannuttavana ja vapauttavana miesvaltaisissa yhteiskunnissa. Leskelä-Kärjen esitelmä rakentuikin mm. kirjailijana, kääntäjänä ja kriitikkona toimineen, spiritualismista innostuneen Helmi Krohnin ympärille. Krohnin käyttämässä ”automaattisen” kirjoittamisen metodissa oli kyse pitkien, spirituaalisten viestien kirjoittamisesta, jolloin mielen tuli olla tyhjä. Tämä oli koukuttavaa toimintaa, ja vaikka ”automaattista” kirjoittamista saattoi harjoittaa yksinkin, keskeistä oli Leskelä-Kärjen mukaan jakaminen ja kollektiivisuus samanhenkisten piirien ohjatuissa kokoontumisissa. Kirjojen julkaisemisella pystyttiin tavoittamaan enemmän ihmisiä, joskin Krohn ei koskaan kirjoittanut varsinaisista ”automaattisen” kirjoittamisen prosesseista.
Ensimmäinen Krohnin ”automaattisesti” kirjoittama kirja oli vuonna 1936 ilmestynyt ”Kaikille yhteinen”, jonka kirjoitusprosessia ohjasivat henkioppaina Isfahan, persialainen ylihenki Jeesuksen ajoilta, ja Krohnin edesmennyt isä. Kuulijoita kiinnosti tähän seikkaan liittyen se, olivatko kaikki Krohnin henkioppaat miespuolisia, ja näin Leskelä-Kärjen mukaan oli. Krohnin käyttämälle kirjoitustyylille oli ominaista, että kirjoittajan oma ääni ei tullut esiin, vaan Krohn on kirjoittanut tekstit henkioppaan sanelun mukaan ”opetuslapsena”. Leskelä-Kärjen esitelmässä tärkeimmäksi teemaksi nousikin kysymys siitä, toimiko kirjoittaja kirjailijan vai pelkän ”välittäjän” roolissa. Krohnin kaltaiset kirjoittajat aiheuttavat väkisinkin pohdintaa niin kirjoittajan yhteistoiminnallisesta suhteesta omaan psyykeensä kuin henkilökohtaiseen ja kansalliseen menneisyyteen sekä kulttuuriperintöön. Leskelä-Kärjen mukaan itse asiassa kaikki kirjoitukset ovat jollakin tapaa välittyneitä, ja yleisökysymys uskonnon roolista vahvisti tätä käsitystä, sillä vaikka Krohn ei ollut yhteydessä luterilaiseen kirkkoon, spiritualismin taustalla kuitenkin vaikuttivat kristilliset periaatteet. Lopulta päädyttiinkin peruskysymykseen siitä, miten esimerkiksi Krohnin ”automaattisesti” kirjoitettuja, outoja ja vaikeita tekstejä tulisi lukea ja tulkita, ja keskustelu tästä voisi varmasti jatkua loputtomiin…
Yhteenveto
Konferenssi onnistui välittämään mahdollisimman monipuolisen kuvan pitkän 1800-luvun sosiaalisista, kulttuurisista, poliittisista, taloudellisista, tieteellisistä ja taiteellisista erityispiirteistä niin Suomessa kuin laajemminkin Euroopassa, ja sekä keynote-luennot että sessioesitelmät olivat kautta linjan taidokkaasti rakennettuja kokonaisuuksia. Kiehtovaa oli aiheiden limittyminen toisiinsa esimerkiksi teosofian kautta ja muutenkin kiistaton ylirajaisuus – niin valtioiden kuin henkiset rajat ylittävä. Matkanteko nousi esille käytännössä kaikissa niissä luennoissa ja esitelmissä, joita olin kuulemassa. Esimerkiksi poliittiset toimijat, tieteentekijät ja runonkerääjät matkasivat tiettömien taipaleiden taakse – kuka agitoidakseen, kuka taas päästäkseen koskemattoman luonnon äärelle tai käsiksi alkuperäiseen, turmeltumattomaan tietoon. Toisilla matkaaminen suuntautui tietoisuuden toiselle puolen, alitajuisiin maailmoihin, joista muun muassa ammennettiin innoitusta taiteeseen ja haettiin emansipaatiota patriarkaalisesta yhteiskunnasta. Konferenssi siis lunasti liikkeellä olemisen kattoteemansa monin tavoin.
Vaikka useimmat luennot ja esitelmät jäsentyivät laajojen ja kauaskantoisten ilmiöiden analyyseiksi, niistä nousi esiin myös voimakkaita yksilöitä, jotka dramaattisimmillaan jopa asettuivat aikansa normeja vastaan. Suomen ja suomalaisten kansainväliset kytkökset saivat kiitettävän paljon huomiota osakseen, olivatpa kyseessä kirurgit Pariisissa, lähetystyöntekijät Ambomaalla tai vaikkapa merimiehet Mustallamerellä. Kuultiin myös uudenlaisista tutkimusmenetelmistä, joista ennakkoluulottomin oli mielestäni Helen Rogersin ideoima rangaistusvankien tatuointien analysoiminen. Hänen painottamansa intimate reading -metodi tuntui tavalla tai toisella olevan monen muunkin luennoitsijan ja esitelmänpitäjän suosiossa, sillä suuria kehityskaaria hahmottavan big data -analyysin varaan rakennettuja esityksiä oli vain muutama. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että erot metodien mittakaavassa tekisivät niistä eripariset, mistä esimerkiksi Jari Ojalan makrotaloushistoriallisen luennon kuvaukset laivalastien sisällöstä olivat oivallinen esimerkki. Hyväksi yleisömenestykseksi muodostunut konferenssi todisti, että pitkän 1800-luvun tutkimuksen huomattavin vahvuus on sen aihepiirien loputon moninaisuus, joka kannustaa tutkijoita jatkossakin haastaviin, käsityksiämme monipuolistaviin ratkaisuihin.
Taneli Hiltunen on filosofian maisteri, joka tekee mahdistisodan ratkaisutaisteluja viktoriaanisissa sotilaskulttuurisissa ja -poliittisissa diskursseissa käsittelevää väitöskirjaansa Turun yliopistossa yleisen historian oppiaineessa.