Filosofian maisteri Svetlana Toivakan väitöskirja ”Alma Fohström: kansainvälinen primadonna” tarkastettiin 28.3.2015 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjänä oli professori Matti Huttunen (Sibelius-Akatemia) ja kustoksena professori Eero Tarasti (Helsingin yliopisto). Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-0827-2.
Kunnioitettu kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat.
Väitöskirjani päähenkilö Alma Fohström oli yksi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tunnetuimmista oopperalaulajista. Hänen äänialansa ulottui matalasta a:sta korkeaan f-säveleen (a-f3). Alma Fohströmin ohjelmistoon kuului 40 oopperaroolia, joista menestyksekkäimpiä olivat Donizettin Lucia sekä Verdin Violetta ja Gilda.
Laulajatar vieraili muun muassa Milanon La Scalassa, Lontoon Covent Gardenissa, Wienin hovioopperassa, Rio de Janeiron Teatro Imperialissa sekä Buenos Airesin Colon-oopperassa. Hän teki kaksi Yhdysvaltain-matkaa esiintyen Washingtonin Valkoisessa talossa sekä eri osavaltioiden pääkaupungeissa. Alma Fohström oli ensimmäinen suomalainen oopperalaulaja, joka esiintyi New Yorkin Metropolitan-oopperassa, näytäntökaudella 1888-1889. Seuraavana vuonna laulajatar kiinnitettiin Moskovan keisarillisen oopperan, nykyisen Boloi-teatterin solistiksi, jossa hän esiintyi vuoteen 1899 saakka. Aikalaislehdistön mukaan Alma Fohström oli suosittu ja arvostettu primadonna.
Lainasana primadonna, kuten sen vastineet monissa eurooppalaisissa kielissä, pohjautuu italialaisiin sanoihin prima donna, joka tarkoittaa ensimmäinen nainen. Primadonna on oopperateoksen naispääroolin esittäjä, joka on lähes poikkeuksetta äänialaltaan sopraano. Alun perin termi on ollut käytössä roolityypin yhteydessä jo 1600-luvun puolivälistä lähtien. 1600-1700-luvuilla oopperoissa primadonnan osan esittäjinä oli myös kastraatteja. Vähitellen termiä alettiin käyttää roolityypin lisäksi primadonna-osan laulajasta.
Noin 1700-luvulta on peräisin primadonna-termiin liittyvä negatiivinen sävy, johon kuului erityisesti sopraanolaulajattareen liittyvä oikukas temperamentti ja itsekeskeisyys. Lehdistö ja muut sen ajan tiedotusvälineet loivat vähitellen stereotyypin, jonka seurauksena primadonna-sanasta tuli ivallinen ilmaisu. Tästä syystä 1800-luvulla oopperan naissolisteista on käytetty myös enemmän tai vähemmän neutraalia cantatrice nimitystä, joka yleisesti tarkoittaa naislaulajaa. Sen lisäksi virtuosa-, primadonna assoluta-, la diva- ja la diva assoluta -termejä on ollut käytössä oopperakuuluisuuksien yhteydessä.
Väitöskirjassani primadonnalla tarkoitan Alma Fohströmin solistilaulajan tointa ja tehtävää oopperaseurueissa sekä juhlitun laulajattaren erikoisasemaa.
Alma Fohström edusti koulutukseltaan italialaista bel canto -laulutyyliä, joka tarkoittaa suomeksi ”kaunista laulua” tai ”kaunista laulamista”. Tyylin tunnusmerkkeinä pidetään huolellista suhtautumista tekstin ilmaisuun sekä ilmeikästä, teknisesti vaikeata kuviolaulua. Laulutyylin yhteydessä käytetään usein termejä cantilena (lyyrinen melodia; lat., laulu), fioritura (ital., kukinto, kukkiminen) ja coloratura (ital., väritys). Koloratuurilaululla tarkoitetaan vokaalimelodian taiturillista koristelua, virtuoosisuutta. Bel canton historiaan kuuluu lukuisia oppikirjoja laulusta ja hengityksestä sekä kuuluisat kastraatit, primadonnat ja tenorit. Säveltäjistä bel canto -tyylin edustajiksi mainitaan usein Rossini, Bellini ja Donizetti sekä varhainen Verdi. Näiden säveltäjien oopperoissa koristeellinen laulutyyli on olennainen osa lauluilmaisua. Tässä tutkimuksessa 1800-luvun lopun bel canto -laulutyyli, jota Alma Fohström edusti, nähdään yli 200-vuotisen perinteen jatkeena.
Oopperan primadonna on käsite, joka sisältää monitahoisia ja ristiriitaisia vivahteita. Oopperan historiassa primadonnan taidetta toisaalta on arvostettu solistilaulajattarien ammattiosaamisen ansiosta, sitä on ylistetty musiikilla, runoudella, kaunokirjallisuudella ja kuvaamataiteella. Toisaalta primadonnia on halvennettu julkisen työn takia. Tässä työssä primadonna -termiä on käytetty nojaten muun muassa Susan Rutherfordin ja Hilary Porissin primadonna-tutkimuksiin.
Väitöskirjassa Alma Fohströmiä on tulkittu bel canto -traditiota ja estetiikkaa edustavana oopperalaulajana. Tulkinnan rakentamiseksi on käytetty katse -välinettä, jonka avulla on tarkasteltu Alma Fohströmin oopperalaulajataitoja, laulajattaren tukihenkilöitä sekä asemaa kolmesta eri perspektiivistä.
Ensimmäinen liittyy Suomeen ja suomalaisuuteen, erityisesti maan kulttuuria ja kansallista identiteettiä käsittelevään keskusteluun. Kutsun sitä kuvaannollisesti katseeksi Helsingin yliopiston juhlasalista. Tutkimuksessa on pohdittu, millainen kytkös primadonnan kansainvälisellä toiminnalla on Suomen historiaan, sekä millaiset intentiot kätkeytyivät ”suomalaisen satakielen” julkisuuskuvan luomisen ja ylläpitämisen taakse.
Toinen perspektiivi on luonteeltaan historiallinen ja institutionaalinen. Se liittyy eurooppalaiseen oopperataiteen ja esittävän säveltaiteen historiaan. Kutsun siitä katseeksi oopperatalojen katsomoista. Alma Fohström edusti oopperainstituution arvoja, normeja, hyveitä ja velvollisuuksia. Tutkimuksessa on pyritty rekonstruoimaan laulajattaren ammattiosaamista pohtien minkälaisia oopperataiteen eettisiä ja esteettisiä normeja hän noudatti.
Kolmas perspektiivi on niin kutsuttu katse kulissien taakse. Siinä on valaistu laulajattaren arkea sekä ihmissuhteita tukihenkilöiden kanssa.
Analyysiluvuissa Alma Fohströmiä verrataan muihin hänen aikakautensa relevantteihin kansainvälisiin primadonna-laulajattariin, muun muassa italialaiseen Adelina Pattiin, puolalaiseen Marchella Sembrichiin ja venäläis-ranskalaiseen Félia Litvinneen sekä kotimaan osalta Emmy Achtéhen (1850-1924).
Esittävän säveltaiteen tutkimuksen problematiikkaa on lähestytty suurelta osin nojaten Eero Tarastin näkemyksiin. Suomen Esittävä Säveltaide -projektista lähtöisin oleva menetelmä, jolla yritetään yhdistää soivien dokumenttien ja verbaalisten reaktioiden analyysi on ollut tämän tutkimuksen kannalta keskeinen. Koska Alma Fohström alun perin levytti niukasti ja levyistäkin on säilynyt vain yksi äänite, niin selvitettäessä menneisyydessä eläneen esiintyjän taiteen erityispiirteitä on jouduttu turvautumaan kirjalliseen aikalaisaineistoon.
Tähän esittävän säveltaiteen historiaan kuuluvaan tutkimukseen on vaikuttanut pohdintoja mikro- ja makrosuhteesta historian tutkimuksessa. Mikrohistoria on muokannut väitöskirjani asetelmaa ja rakennetta. Mikrohistorioitsijoita ja primadonna-tutkijoita yhdistää tutkimuksellinen kiinnostus unohdettuihin naisiin, heidän arkeensa ja lähipiiriinsä. Tämän lisäksi väitöskirjassa on hyödynnetty Matti Klingen historiallista tutkimusta. Tutkittaessa Alma Fohströmin elämäntyötä on sivuttu biografista tarkastelutapaa, joka on vasta viime vuosina saavuttanut asemaa akateemisessa musiikkitutkimuksessa.
Väitöskirjani avainlähde on ollut Alma Fohströmin muistelma-albumi. Albumi on kokoelma erilaisia tekstilajeja, kuten sanomalehtiarvosteluja, konserttiohjelmia, pakinoita, kirjeitä, elämäkerrallisia katsauksia, todistuksia, Alma Fohströmille omistettuja sonetteja, päiväkirjanomaisia kirjoituksia sekä laulajattaren omia tunnustusrunoja, ”Loppusoinnullisia ajatuksia”.
Väitöskirjani perustuu huolelliseen arkistotutkimukseen. Albumin kokoelmaa täydentävät kirjeet, elämäkertateokset, lehtiarvostelut ja kuvat on saatu suomalaisista, venäläisistä, saksalaisista ja italialaisista arkistoista. Tutkimuksessa on käytetty runsaasti venäjänkielisiä lähteitä, jotka antavat uutta informaatiota Alma Fohströmin opiskelusta ja toiminnasta Venäjällä.
Aikalaisten musiikkitoimittajien mukaan Alma Fohströmillä oli korkea lyyrinen koloratuurisopraano, jolle oli ominaista luonnollinen notkeus. Ääni oli erinomaisesti koulutettu, laulajattaren vahvuuksiin kuuluivat puhdas intonaatio, tyylikäs fraseeraus, juoksutukset ja trilli. Kansainvälisissä arvosteluissa oli noussut esiin Alma Fohströmin julkisuuskuvaan liittyvä pohjoisuus. Se heijastui paitsi äänen kirkkaassa, hopeisessa, metallisessa värissä myös laulajattaren ulkonäössä. Alma Fohströmin julkisuuskuvan olennainen piirre oli ajatus hänestä viktoriaanisen ajan satakielenä ja Pohjolan primadonnana. Laulajattaren julkisuuskuvaan oli kerrostunut hänen esittämiään näyttämöhahmoja, erityisesti Lucian, Aminan ja Gildan luonteiden piirteitä.
Voidaan todeta, että ratkaisevaa tukea uran alku- ja keskivaiheessa Alma Fohström sai isältään August Fohströmiltä sekä suomalaisuusaatteen kannattajalta Berndt Otto Schaumanilta. Viime mainittu, Henriette Nissen-Salomanin lisäksi, osoittautui laulajattaren julkisuuskuvan muokkaajaksi sekä neuvonantajaksi. Myös Bergbomin sisaruksilla oli huomattava rooli Alma Fohströmin taiteellisessa etenemisessä. Fennomaanien perustama Suomalaisen Teatterin Lauluosasto tarjosi Alma Fohströmille debyyttimahdollisuuden kotiyleisön edessä.
Vierailu Suomalaisessa Oopperassa oli lyhyt mutta antoisa ammatillisten valmiuksien kannalta. On syytä korostaa, että uransa alusta asti Alma Fohströmin tavoite oli nimenomaan kansainvälinen karrieeri.
Albumin sisältö todistaa, että kansainvälisen läpimurron jälkeen alkoivat laulajattaren vierailut lukuisissa oopperataloissa ja poikkeuksellisen laajat konserttikiertueet ympäri maailmaa. Kuten tutkimuksen analyysiluvuista käy ilmi, 1880-luvulla Alma Fohströmin asema ulkomaalaisissa oopperaseurueissa vaihteli huomattavasti. Oopperakuuluisuuden statuksen saavuttaminen ulkomailla vei noin kymmenen vuotta. Hänen vanhemmalla sisarellaan Augusta Fohströmillä, joka ajan tavan mukaan toimi matkaseuralaisena, oli huomattava osuus laulaja-sisaren arjen hoitamisessa.
Alma Fohströmin ohjelmisto sisälsi italialaisten, itävaltalaisten, saksalaisten, ranskalaisten ja venäläisten säveltäjien teoksia. Laaja repertoaari, joka sisälsi myös mezzosopraanon Carmen-osan, oli tyypillinen 1800-luvun lopun oopperamaailmalle. Edellä mainitusta huolimatta, säilyttämällä monumentti-albumissaan ainoastaan kolme kadenssia Alma Fohström ikään kuin priorisoi kolme roolityötään: Lucian, Violettan ja Gildan. Nämä valinnat heijastivat laulajattaren esteettisiä ihanteita.
Alma Fohström korosti uran alusta asti Adelina Pattin olleen hänen esikuvansa. Suomalaisen laulajattaren tavoite saavuttaa Adelina Pattin ammattitaso ja mahdollisesti asema oli varsin haastava. Pathé-yhtiön valintakriteerit levyttää Fohströmiä Pattin taiteen jatkajana sekä Boris Asafjevin huomautukset Fohströmin kuuluisuudesta osoittavat Alma Fohströmin saavuttaneen 1900-luvun alussa huomattavan aseman laulajakuuluisuuksien joukossa. Tarkasteltaessa Adelina Pattin ja Alma Fohströmin suhdetta, voidaan otaksua Pattin olleen paitsi esikuva, myös omalla tavallaan Fohströmin tukihenkilö, kokeneempi kollega.
Tukihenkilöiden joukosta huomattavin panos Alma Fohströmin taiteellisen aseman ylläpitämiseen ja vahvistamiseen oli tässä väitöskirjassa moneen otteeseen mainitulla laulajattaren aviomiehellä Wilhelm von Rodella.
Muistelma-albumi on tila, johon arkistoitiin Alma Fohströmin elämäntyön saavutuksia. Se on tavallaan esiintyvän taiteilijan portfolio, joka edustaa suomalaisen laulajattaren elämäntapaa oopperan primadonnataiteen kukoistusaikana. Se osoittaa, että oopperalaulajataitojensa, kansainvälisen ja monikielisen ohjelmistonsa sekä tukiverkostonsa ansiosta Alma Fohströmillä oli kosmopoliitin primadonnan ura. Kotimaan perspektiivistä katsoen hän oli omalla tavallaan uranuurtaja.
Oopperamaailman perspektiivistä nähtynä Alma Fohströmin elämänkaari oli hyvin perinteinen: lauluopinnot, kansainvälinen ura, ja niiden jälkeen opettajatoiminta – sekä lopuksi monumentti-albumin viimeistely ja muistelmien kirjoittaminen. Tästä näkökulmasta Alma Fohströmin elämäntyö on hyvin samankaltainen kuin hänen kollegoidensakin. Vastaavia kansainvälisiä oopperauria oli Adelina Pattilla, Félia Litvinnella ja Marcella Sembrichillä sekä monilla muilla 1800-luvun oopperan primadonnilla.
Kuten on todettu, yksityiskohtainen tutustuminen lähdeaineistoon sekä katseen kohdistaminen kolmesta eri perspektiivistä on valaissut valitun aiheen monia tähän asti tutkimattomia osatekijöitä. Rajauksen vuoksi monia näkökulmia ja teemoja on jätetty mahdollisille tuleville tutkimuksille. Tämä on ensimmäinen työ Alma Fohströmistä väitöskirjatasolla. Se luo perustan seuraaville tutkimuksille ”suomalaisesta satakielestä”.