Martin Panelius, Risto Santti, Jarkko S. Tuusvuori. Käsikirja (2013), Teos. 767 s.
Vuoden 2013 loppupuoliskolla ilmestynyt Käsikirja on kolmen miehen yhteistyön tulos: neurologi Martin Panelius, anatomi Risto Santti sekä filosofi Jarkko S. Tuusvuori ovat laatineet käsiaiheisia faktoja pursuavan tietokirjan, joka on yhtä aikaa vakavasti otettava ja helposti lähestyttävä. Teoksella on selkeä missio — kirjoittajat haluavat kiinnittää katseen käteen, joka tekee niin paljon mutta saa liian harvoin osakseen ansaitsemaansa huomiota. ”Käsi on jatkuvaa löytämistä vaativa aarre”, todetaan takakannessakin. Väitteeseen on lopulta varsin helppo yhtyä: Käsikirja tekee näkyväksi ne loputtomat ja toistuvat toiminnot, joihin kätemme taipuvat meidän sitä usein edes huomaamatta. Monitahoinen kohde vaatii monitieteistä tutkimusotetta, uskovat kirjoittajat. Ainoastaan eri tieteenalojen osaamista yhdistämällä on mahdollista saada kokonaisvaltainen ote kädestä, sen toiminnoista ja merkityksestä. Kenties juuri monitieteisyyden ihanne on saanut Käsikirjan paisumaan mahtavaan mittaansa. Likemmäs kahdeksan sataa sivua käsittävä järkäle voi ensisilmäisyllä hätkähdyttää, mutta onneksi teoksen raskaus on luonteeltaan yksinomaan fyysistä, ei kerrontaan ulottuvaa. Kirja koostuu yhteensä yhdestätoista pääluvusta. Tutuksi tulevat käden rakenne, hermosto ja lajihistoriallinen kehityskaari, käden erilaiset funktiot ja sen vaihtuvat roolit viestinnän välineenä, maailman hahmottajana sekä potentiaalisena väkivallan ja toisaalta myös hellyyden tuottajana. Käden fyysisistä ulottuvuuksista edetään siis sen käsitteellisiin puoliin ja sopimuksenvaraisiin merkityksiin. Nimestään huolimatta Käsikirja ei kerro yksinomaan kädellisille ominaisesta yläraajasta. Vaikka käsi on jatkuvasti teoksen keskiössä, avautuu sen kautta myös laajempi kuva ihmisyydestä ja elämästä yleensä.
Käsi, tuhattaituri
Kädestä on moneksi. Se tarttuu kiinni, hyväilee, läimii ja hypistelee ilmentäen yhdessä hetkessä suurta voimaa ja toisessa äärimmäisen hienovaraista herkkyyttä ja tarkkuutta. Loputon ihmetys käden taitavuudesta huokuu läpi kirjan. Piirre ei ole ominainen ainoastaan Käsikirjan kirjoittajille, vaan tämä yläruumiimme viisihaarainen ihme on herättänyt huomiota myös lukuisten menneiden aikojen filosofien, tieteentekijöiden sekä taiteilijoiden keskuudessa. Filosofit Anaksagoras (n. 500—n. 428 eaa.) ja Aristoteles (384—322 eaa.) aloittivat väittelyn käden ja järjen suhteesta: ensin mainitun mielestä kädet tekevät ihmisestä olennoista ylimmän, jälkimmäinen taas piti käsiä ylivertaisen järjen seurauksena. Lontoolainen jumaluusoppinut William Paley (1743—1805) puolestaan piti käden koukistajien lihasmekaniikkaa varmana todistuksena Luojan olemassaolosta.
Käsikirja puhuu avoimesti ihmisen sekä ihmiskäden ainutlaatuisuudesta muiden kädellisten joukossa. Kädellisten eli primaattien lahko pitää sisällään ihmisapinat, apinat ja puoliapinat. Kaikki kädelliset taitavat tarttumisen, mutta ihmisellä erilaisten käsi- ja sormiotteiden kirjo on vertaansa vailla. Lajimme kyky täydellisen sormiopposition eli sormien vastaliikkeiden muodostamiseen on mahdollistanut tarkkuutta ja hienomotorista taitavuutta edellyttävien tehtävien teon. Ihmisen erityisaseman tunnustamisesta huolimatta teos ei kuitenkaan rohkaise ylimielisyyteen: nykyiset kykymme ja taitomme ovat rakentuneet varhaisempien olomuotojen varaan. Nykyihminen on lopulta vain yksi linkki kädellisten pitkässä ketjussa. Ihmislajin alkuperää kartoittaessaan teos tulee ottaneeksi kuin vaivihkaa kantaa myös ikuisesti vellovaan rotukysymykseen: ihmisen DNA:sta 99,9 % prosenttia on samanlaista yksilöstä toiseen. Tieto tukee jo pitkään ilmoilla ollutta oletusta kaikille lajimme edustajille yhteisestä alkukodista ja asettaa puheet erilaisista ihmisroduista varsin kyseenalaiseen valoon.
Käsikirja on parhaimmillaan tarttuessaan käden yhteiskunnalliseen ja viestinnälliseen rooliin. Ihminen on erottamattomasti sosiaalinen olento, jonka toimet ovat jatkuvasti kanssaeläjien havainnoinnin ja tulkinnan kohteena. Kädet asettuvat katseen keskipisteeseen luonnostaan, sillä niiden avulla kädellinen itseään toteuttaa ja ilmaisee. Aivotutkimuksissa on havaittu, että toisen tekemisen seuraaminen herättää katsojassa peilausreaktion: pelkkä katsominen riittää aktivoimaan aivoissa ne alueet, jotka olisivat käytössä, mikäli katsoja olisi itse tekijän roolissa. ”Aivotapahtumien valossa on lähes sama asia, katsooko pallonheittoa vai heittääkö itse”, summaavat Käsikirjan kirjoittajat. Kyky tunnistaa toisten teot aikeellisiksi tai vähintään johonkin kohteeseen suuntautuviksi on antanut ihmiselle ennakoimisen lahjan. Liikettä ohjaavien aivoalueiden aktivoituminen toimintaa katseltaessa vahvistaa kirjoittajien mukaan ajatusta käsillä tekemisen, viestimisen sekä sosiaalisuuden välisestä kiinteästä yhteydestä. Käsien eleet tukevat kieltä ja auttavat silloin, kun oikeita sanoja ei tahdo löytyä. Kuitenkin kehon kieli voi olla myös ristiriidassa suullisen annin kanssa: kädet kavaltavat omistajansa helposti, sillä tämän pääasiallinen huomio menee yleensä pokerinaaman ylläpitämiseen.
Kirjoittajille käsi näyttäytyy porttina sekä konkreettiseen että käsitteelliseen maailmaan. Kourissa tuntuvan havainnoimisen ja ymmärtämisen yhteispeli näkyy jo kielen tasolla, mistä suomen ilmaisut ”käsittää” ja ”käsite” ovat harvinaisen selkeitä esimerkkejä. Vaikka molemmat sanat yhdistetään nykyään lähinnä aineettomaan ajatustyöhön, näyttäytyy ”käsittäminen” vielä Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä (1870) selvästi sekä abstraktina järjen että konkreettisena käden tekona: Juhani puhuu käärmeen pyytämisestä sen ”käsittämisenä”, siis sen fyysisenä haltuun ottamisena; villiintyneeltä härkälaumalta pelastautuneiden veljesten tuntoja kertoja puolestaan kuvaa toteamalla, miten nämä ”taisivat tuskin käsittää mitä oli tapahtunut”. Vastaavanlaisia käsipohjaisia, havaintokokemusten jäsentämiseen ja hyvinkin abstrakteihin ajatuksiin kytkeytyviä sanoja ja sanontoja löytyy runsaasti muistakin kielistä. Kirjoittajat pohjustavat tulkintojaan tutkimusviittauksilla, etymologisilla selvityksillä sekä yllä kuvatun kaltaisilla kirjallisuuslainauksilla. Vahvoista kannoista huolimatta teksti on pikemminkin mietiskelevää kuin toteavaa, ja se jättää onnistuneesti tilaa myös lukijan omille pohdinnoille. Jos koko kirja saa lukijan tutkailemaan käsiään uudenlaisella kiinnostuksella, havahduttaa Käden sanat -luku tarkkailemaan samalla intensiteetillä käyttämäämme kieltä.
Käden puolustus
Kaikissa toimissaan käsi ”yhdistyy aivoituksiin, toimeliaisuus ymmärtämiseen ja käsi käsittämiseen”, summaavat Panelius, Santti ja Tuusvuori jo teoksen aloittavassa Lukijalle-luvussa. Käden ja mielen välinen tasapaino on selvästi yksi kirjan pääteemoista. Taidon ja tiedon alituinen vastakkainasettelu häiritsee kirjoittajia — miksi ei voitaisi puhua molemmista samaan aikaan? Eikö tekeminen ole ajattelua, eikö ajattelu ota konkreettista muotoa tekemisessä? Heidän mukaansa käden yhteydessä voidaan puhua ”käytännöllisestä älykkyydestä”. Utelias, maailmaa kosketuksen kautta hahmottava käsi näyttäytyy tutkimusmatkailijana, joka kartoittaa ympäristöä ja siihen sisältyviä mahdollisuuksia. Ihmiset luottavat suuresti näköaistiinsa, mutta usein vasta kosketuksen kautta on mahdollista saada kattava käsitys esimerkiksi esineiden ja myös toisten olentojen luonteesta. Liike, ajattelu, toiminta ja havaitseminen liittyvät ihmiskehossa saumattomasti yhteen.
Käsikirja on kantaaottava teos, jonka esittämä kritiikki osuu useampaan kuin yhteen maaliin. Kirjoittajat kritisoivat varsin pisteliäästi etenkin yritysmaailman ja erilaisten organisaatioiden suosimaa puhetta visioista, strategioista ja rakenneuudistuksista. Samat ihanteet ovat valuneet myös akateemisiin piireihin muun muassa erilaisten laatu-, seuranta- ja kehittämishankkeiden sekä toistuvien rakennemuutosten muodossa. Varsinainen tutkimustyö uhkaa jäädä uudistus- ja tehostamiskiihkossa lapsipuolen asemaan. Osansa kriittisistä kommenteista saavat myös tutkijat ja muut aineettoman työn tekijät, jotka tuntuvat ajoittain hukkaavan itsensä abstraktin ja teorian tasolle. Kädentaidoista ja ylipäänsä käsillä tekemisestä vieraantuminen koskettaa oikeastaan useimpia jälkiteollisten yhteiskuntien jäseniä. Kirjoittajat esittävät, että palkkatöihin siirtyminen ja sen myötä saatu mahdollisuus hankkia teollisesti tuotettuja tavaroita olisivat osasyy kädentyötaidon hiipumiseen. Esineiden valmistaminen omin käsin on nykyään pitkälti vältettävissä, mikäli halua itse tekemiseen ei löydy. Ne kehittyneiden maiden asukkaat, jotka edelleen nikkaroivat, neulovat ja askartelevat toimivat yleensä mielihyvän ajamina, eivät pakon edessä. Synkeän huvittuneina Panelius, Santti ja Tuusvuori toteavat, että nykymaailmassa ”työkaluista” kuulee usein puhuttavan esimerkiksi esimiestyön kehittämissuunnitelmassa tai parisuhdeterapiassa. Samanaikaisesti jiirisahat, öljyruiskut, putkipihdit ja muut vastaavat välineet jäävät yhä useammalle vieraiksi pidellä.
Huoli kädentaitojen unohtamisesta on selkeästi luettavissa kirjan sivuilta. Miten käy ihmisen, joka kadottaa kosketuksen käsiensä koko potentiaaliin? Täysin toimettomiksi eivät kenenkään kourat toki käy vielä pitkään aikaan, tuskin koskaan. Taitorepertuaari uhkaa kuitenkin kaventua, mikäli käsiään ei edes välillä haasta tekemään jotain niille ennestään tuntematonta. Käsillä tekeminen kehittää ongelmanratkaisutaitoa, vaatii luovuutta ja kannustaa pitkäjänteiseen, suunnitelmalliseen toimintaan, listaavat kirjoittajat. Kannattavinta olisi tavoitella tiedon ja taidon ykseyttä, perehtyä yhtä aikaa teoriaan ja käytäntöön. Käsikirja ei ole muutosvastainen teos, vaikka esimerkiksi IT-huuman iskemät ja koulujen digitalisaatiota vimmalla ajavat saavatkin osakseen nuivaa huomiota. Teknologiakriittiseksi tai vähintäänkin maltillisuutta toivovaksi teosta sen sijaan voi luonnehtia. Kenties kaikesta vanhasta ei kannata luopua liian hätäisesti, tuntuvat kirjoittajat ehdottavan. Uusimmat aivotutkimukset näyttävät esimerkiksi osoittavan, että käsin kirjoittaminen aktivoi aivoja tehokkaammin kuin konekirjoitus. Syyksi epäillään käsin kirjoittamisessa vaadittua keskittymistä oikeanlaisen muodon tuottamiseen: jos kynän pitelijä ei ole tarkkana, kirjaimesta voi tulla epäselvä tai täysin tunnistamaton, jolloin sen sovittu merkitysarvo haihtuu. Koneella operoitaessa kirjaimet taas pysyvät aina samanlaisina, kosketti kirjoittaja näppäintä sitten hellästi sormenpäällään tai läimäisi sitä huolimattomasti kämmensivulla. Käden liikkeen muutos ei toisin sanoen vaikuta lopputuloksen tunnistettavuuteen. Käsin kirjoittaminen haastaa aivoja tavalla, jolla näyttäisi olevan lukutaitoa ja mahdollisesti ylipäätään kielen oppimista tukevia vaikutuksia.
Tietoa kauniissa ja oivaltavassa muodossa
Käsikirja laulaa ylistystä tuntoaistille sekä käden ja silmän yhteispelille. Tässä mielessä on yksinomaan sopivaa, että teos sekä näyttää kauniilta että tuntuu hyvältä pidellä. Tekstin rinnalla kulkevilla piirroksilla ja valokuvilla on kahdenlaisia funktioita: etenkin käden anatomiaa ja hermoratoja käsittelevissä osioissa kuvat ovat selittävässä ja havainnollistavassa roolissa, toisinaan kyse näyttäisi olevan pikemminkin tekstin elävöittämisestä. Kuvat ovat sen verran osuvia ja mielenkiintoisia, että niitä kaipaisi teokseen enemmänkin ja myös isompikokoisina. Kuvien sijoittelussakin olisi jonkin verran parantamisen varaa. Pitkissä luettelomaisissa tekstiosioissa, joissa kerrotaan esimerkiksi käden luista tai lihaksista, aihetta havainnollistavan kuvan olisi hyvä olla aina heti tekstin yhteydessä, ei edeltävällä tai seuraavalla aukeamalla.
Erityistä kiitosta teos ansaitsee kielestään. Lauseet ovat notkeita ja eläviä ja sanavalinnat ajoittain riemastuttavan epätavallisia. Kirjoittajat ovat tietoisesti pyrkineet luomaan tietoteoksen, johon mahdollisimman moni tohtisi tarttua. Akateemisen maailman ja suuren yleisön välillä luoviminen voi olla haasteellista, mutta Käsikirja onnistuu tavoitteessaan paremmin kuin tyydyttävästi. Teos pitää sisällään paljon anatomiaan, neurologiaan ja filosofiaan liittyvää erikoisalasanastoa, mutta tämä ei tuota ongelmia aloja ennestään tuntemattomalle — kaikki termit avataan ytimekkäästi ja selkeästi. Yleistajuiseksi pyrkivässä teoksessa tällaiset kädenojennukset ovatkin elintärkeitä. Yleistajuistaminen on välillä suorastaan hilpeää: esimerkiksi kämmenselän niin sanotun nuuskakuopan (fossa radialis) tarkkaa sijaintia havainnollistetaan kertomalla, että tätä pientä syvennystä ”hellitellään myös tequilasuolapaikkana”. Toisaalla taas muistellaan vuoden 2011 jääkiekon MM-kisojen Suomi—Venäjä -ottelua. Mikael Granlundin laukoma ilmaveivimaali oli mainio esimerkki paitsi yleisestä käsitaituruudesta myös käden ja silmän saumattomasta yhteispelistä.
Käsikirja on sivistyneen trivian aarreaitta. Teokseen on ahdettu pyörryttävän paljon kirjallisuus-, elokuva- ja kuvataideviittauksia, etymologisia selityksiä sekä etenkin tiedemaailmaan liittyviä anekdootteja. Kirjoittajien lukeneisuuden taso on kadehdittavan laaja ja kattaa niin tieteelliset kuin kaunokirjalliset tuotokset. Ensisijaisesti tiedon määrä ja kirjavuus ilahduttavat, mutta ajoittain runsaus myös häiritsee. Paikoitellen syntyy vaikutelma, että kirjoittajat eivät ole yksinkertaisesti malttaneet editoida tekstiä. Esimerkiksi tutkijoiden nimiä vain heitellään välillä ilmaan heihin tai heidän tutkimuksiinsa sen tarkemmin syventymättä. Aiheesta tarkemmin kiinnostuneelle pelkkä nimikin toki riittää lisätiedon etsimiseen, mutta tapa pistää silti silmään muutoin niin harkitun ja viimeistellyn oloisessa teoksessa. Toisinaan kirjoittajat myös sortuvat suoriin lainauksiin, joiden alkuperä jää epäselväksi. Kolmen kirjoittajan teoksessa tasapainon ja yhteneväisyyden saavuttaminen ei ole itsestään selvää. Käsikirjasta on kuitenkin vaikea osoittaa, missä pääasiallinen kirjoittaja vaihtuu. Luonnollisesti Paneliuksen, Santin ja Tuusvuoren erikoisalat antavat vastuualojen jaosta vihjeitä. Tyylillisesti teksti on kuitenkin huomattavan yhtenäistä läpi teoksen. Silti epätasaisuuttakin löytyy: etenkin kaunokirjallisia viittauksia on ajoittain todella runsaasti, välillä ne taas likimain katoavat. Toisinaan viittaukset myös jäävät muusta tekstistä hieman irrallisiksi, eräänlaisiksi välihuomautuksiksi kovien faktatietojen — kuten käden anatomisten yksityiskohtien — joukossa.
Pienistä kauneusvirheistään huolimatta Käsikirja on huomiota herättävä tietoteos, joka onnistuu olemaan samanaikaisesti vakava ja leikkisä. Monitieteisestä ja -aiheisesta kirjasta löytynee jotain kiinnostavaa jokaiselle, joka on joskus käsiä käyttänyt tai aikoo niihin tulevaisuudessa turvautua.
Matleena Sopanen tekee väitöskirjaa Tampereen yliopiston historian tohtoriohjelmassa.