Keneen voi luottaa? Pohjois-Irlannin jakautunut yhteisö elokuvien kuvaamana

Pohjois-Irlannin konflikti (”The Troubles”, 1960-luvun lopulta vuoteen 1998) oli monin tavoin ainutlaatuinen konfliktitilanne, johon osallistuivat niin kahtia jakautuneet paikalliset kuin hallinnollista valtaa edustaneet brititkin. Joukkojen organisoituminen, väkivalta, tiedonvälitys ja siviilien kokema pelko muistuttivat paljon minkä tahansa sodan piirteitä. Tämä kaikki tapahtui varsin pienessä tilassa, mikä teki konfliktista ajoittain hyvin intensiivisen.

Yksi konfliktin ainutlaatuisista piirteistä ovat olleet ristiriitaisuudet, jotka ovat heijastuneet niin ihmissuhteisiin kuin sotilaalliseen toimintaan. Kaikki ei aina ole ollut sitä, miltä se on näyttänyt. Erityisesti elokuvat ovat usein tarttuneet tähän piirteeseen. Tämä artikkeli tarkasteleekin sitä, millaisin kuvauksin konfliktin eri puolia on kuvattu elokuvissa: IRA on esitetty niin hyvänä kuin pahana, brittisotilaat niin järkkymättöminä vallan puolustajina kuin jopa haluttomina pelinappuloina. Toisaalta huomionarvoista on myös se, miten fiktiossa yksi yhteisö (protestantit, unionistit) on jäänyt vähälle huomiolle.

Fiktion luomien mielikuvien mukaan konfliktin luomat vastakkainasettelut eivät siis olekaan niin yksinkertaisesti selitettävissä. Artikkelini tuo esiin muutamia esimerkkejä siitä, miten elokuvissa on esitetty konfliktin vaikutuksia yhteisöihin ja niiden välisiin suhteisiin räjähdysherkässä ilmapiirissä. Tarkastelen aihetta 2000-luvun puolella julkaistujen elokuvien kautta.

Taustaa

Irlantilaisten ja englantilaisten välisellä konfliktilla on vuosisatojen mittaiset juuret, hieman riippuen keneltä kysyy. Ongelmalliset suhteet kärjistyivät lopulta Pohjois-Irlannissa, joka oli jakautunut voimakkaasti kahteen yhteisöön, katolilaisiin ja protestantteihin. Vuosikymmenien ajan jatkunut taloudellinen ja poliittinen ahdinko ajoivat etenkin katolilaiset ahtaalle. 1960-luvun hengessä myös Pohjois-Irlannissa voimistuivat vaatimukset katolilaisten kansalaisoikeuksien parantamiseksi. Rauhanomaiset keinot eivät kuitenkaan juuri tuottaneet tulosta. Välit kiristyivät entisestään, ja lopulta äärilaitojen (katolisten tasavaltalaisten ja protestanttisten lojalistien) kesken puhkesi aseellisia yhteenottoja. Levottomuudet yltyivät niin, että brittihallinto päätti lähettää armeijan joukkoja rauhoittamaan tilannetta. Armeijan läsnäolo ei kuitenkaan rauhoittanut tilannetta, vaan lopulta sen läsnäoloon suhtauduttiin epäluuloisesti, jopa vihamielisesti. Tasavaltalaisten ja lojalistien keskinäisen väkivallan lisäksi myös armeija ja poliisi joutuivat taisteluun mukaan. Pohjois-Irlannin paikallishallinto lakkautettiin vuonna 1972, ja maakunta siirrettiin suoraan brittien hallintaan. Väkivallan kierre syveni. Äärijärjestöjen kannatus alkoi heiketä vasta 1990-luvulle tultaessa, jolloin Irlanti ja Englanti olivat jo jonkin aikaan hakeneet poliittista ratkaisua tilanteeseen. Lopulta vuonna 1998 solmittiin ns. pitkänperjantain sopimus, jolla pyrittiin pysyvään rauhaan. Kolme vuosikymmentä jatkunut konflikti oli vaatinut yli 3500 kuolonuhria.1

Lyhyesti elokuvista

Pohjois-Irlannin konflikti on toiminut aihelähteenä kymmenille ja taas kymmenille elokuville eri vuosikymmeninä. Erityisesti 1990-luvulla Hollywoodin kirkkaimmat tekijätkin ammensivat konfliktista:  muun muassa Isän nimeen (In the Name of the Father, 1993), Nyrkkeilijä (The Boxer, 1997), The Crying Game (1992), Pahan oma (The Devil’s Own, 1997) ja Näkymätön vihollinen (Patriot Games, 1992) käyttivät hyväkseen konfliktin ilmapiiriä. Osa elokuvista liittyi tiiviimmin tositapahtumiin, kun taas toiset hyödynsivät dramaattista tarinaa kehyksenä. Samankaltaiset elementit ovat jatkuneet myös myöhemmissä elokuvissa, mutta toisaalta näkökulma on muuttunut realistisemmaksi. Tässä artikkelissa tarkastelen aihepiiriä 2000-luvun puolella julkaistujen elokuvien kautta. Itse konfliktin loppumisesta on kulunut lähes kaksi vuosikymmentä, mutta se on yhä pysynyt kiinnostavana lähteenä uusille elokuville.

Artikkelissa tarkasteltavat elokuvat ovat ’71 (vuodelta 2014), A Belfast Story (2013), Good Vibrations (2012), Shadow dancer (2012), Five minutes of heaven (2009), Hunger (2008), Fifty dead men walking (2008), Mickybo and me (2004), Omagh (2004), Bloody Sunday (2002), H3 (2001) ja An Everlasting Piece (2000). Liekö vain sattumaa, että vain yksi elokuvista (An Everlasting Piece > Puhtia peruukkiin) on saanut suomennetun nimen. Toisaalta nämä elokuvat eivät ole viime vuosina kuuluneet isoimpien viihdeyritysten tuotantolistoille, vaan ne ovat pikemminkin olleet pienemmän budjetin independent-elokuvia. Näin ollen esimerkiksi levitys Suomessa on usein jäänyt pieneksi.

Tähän valitut elokuvat käsittelevät konfliktia monista eri näkökulmista. Yksittäiset dramaattiset tapahtuvat ovat luonnollisesti synnyttäneet useita elokuvia. Esimerkiksi tasavaltalaisvankien nälkälakkoja on käsitelty monissa teoksissa: Steve McQueenin ohjaama Hunger ja Les Blairin ohjaama H3 kertovat molemmat vuoden 1981 lakosta. Hunger kertoo tarinaa ennen muuta yhden vangin, ensimmäisenä kuolleen Bobby Sandsin kautta, kun taas H3, jonka taustajoukoista löytyy myös itse vankilassa tuohon aikaan olleita, kuvaa vankilassa tapahtunutta protestointia enemmän yleisellä tasolla.

Pohjois-Irlannissa tammikuun 30. päivä vuonna 1972 tunnetaan yleisesti nimellä Bloody Sunday. Samanniminen Paul Greengrassin ohjaama elokuva kertoo tuon päivän tapahtumista: päivästä, jolloin rauhanomaiseksi mielenosoitukseksi tarkoitettu tilanne päättyy verilöylyyn pohjoisirlantilaisessa Derryn kaupungissa. 14 ihmistä kuolee brittisotilaiden luoteihin. Elokuvassa tarinan päähenkilönä on Ivan Cooper, rauhanomaisin keinoin uudistuksia ajanut aktiivi, jonka näkökulmasta päivän kulkua seurataan. Tositapahtumiin perustuu myös Pete Travisin ohjaama Omagh, jonka taustavoimiin myös Greengrass kuului. Se kertoo nimensä mukaisesti vuonna 1998 samannimisessä kaupungissa tapahtuneesta Real IRA:n pommi-iskusta, jossa kuoli 29 ihmistä. Elokuva kuvaa iskun jälkimaininkeja yhden uhrin perheen ja tämän yhteisön näkökulmasta.

Konfliktin aikaista aktiivitoimintaa kuvaavat myös Shadow Dancer ja Fifty dead men walking. James Marshin ohjaama Shadow Dancer kertoo belfastilaisesta yksinhuoltajaäidistä, jonka veljet ovat IRA-aktiiveja. Epäonnistuneen pommi-iskun jälkeen päähenkilö jää kiinni ja joutuu omaa elämäänsä jatkaakseen vakoilemaan perhettään brittitiedustelulle. Fifty dead men walking puolestaan sijoittuu 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen. Kari Skoglandin ohjaama elokuva perustuu Martin McGartlandin kokemuksiin hänen toimiessaan IRA:n jäsenenä avustaen samalla brittien tiedustelua. Elokuva keskittyykin kuvaamaan tämän kaksoiselämän tuomia haasteita.

Konfliktiin varsinaisesti osallistuneiden lisäksi monet elokuvat ovat käsitelleet arkielämää kiristyneissä olosuhteissa. Terry Loanen ohjaama Mickybo and me (elokuvasta käytetään myös nimeä Jonjo and Mickybo) kertoo kahdesta pojasta, katolilaisesta ja protestantista, aikana jolloin Belfastin ilmapiiri alkaa kiristyä. Komediankin piirteitä sisältävä elokuva kertoo kaverusten seikkailuista ihailemiensa Butchin ja Kidin hengessä. Brittiläisten Lisa Barros D’San ja Glenn Leyburnin elokuva Good Vibrations sijoittuu niin ikään 1970-luvun Belfastiin. Elokuva kertoo Terri Hooleysta, musiikkifanista, joka avaa oman levykaupan kaupunkiin. Elokuva keskittyykin ennen muuta musiikin sanomaan, mutta myös konfliktin vaikutukset tulevat tutuiksi. An Everlasting piece on amerikkalainen komedia, joka sijoittuu 1980-luvun Belfastiin. Barry Levinsonin ohjaama elokuva kertoo kahdesta miehestä, jotka vastakkaisista taustoistaan huolimatta ryhtyvät liikekumppaneiksi. Työskentely kahtia jakautuneessa kaupungissa ei kuitenkaan ole ongelmatonta.

Muutamat elokuvat ovat keskittyneet kuvaamaan konfliktin jälkeisiä haasteita. Irlantilaisen Nathan Toddin ohjaama A Belfast Story kertoo etsivästä, joka tutkii entisten IRA-jäsenien murhia. Elokuva sijoittuu konfliktin jälkeiseen Belfastiin, jossa kaikki eivät kuitenkaan ole hyväksyneet rauhan ajan alkua. Oliver Hirschbiegelin ohjaama brittiläis-irlantilainen Five minutes to heaven kuvaa puolestaan konfliktin aiheuttamien syyllisyydentunnon ja anteeksiannon teemoja. Elokuva alkaa 1970-luvulta, jolloin toinen päähenkilöistä tappaa vastapuoleen kuuluneen henkilön ja joutuu vankilaan. Elokuva keskittyy kuvaamaan, mitä tapahtuu kun vuosikymmeniä myöhemmin tappajan ja tämän uhriksi joutuneen veljen on määrä tavata.

Ns. brittinäkökulmasta tehtyjä elokuvia on selvästi vähemmän. Yann Demangen ohjaama ’71 on uusimpia Pohjois-Irlannin konfliktista kertovia elokuvia. Nimensä mukaisesti elokuva sijoittuu vuoteen 1971, jolloin katolaisten ja protestanttien vihanpito oli jo kärjistynyt suoranaiseksi taisteluksi. Elokuvan päähahmona on nuori brittisotamies Gary Hook, joka joutuu eroon yksiköstään ja yksin kokemaan kaupungin pelottavan ilmapiirin.

Huomionarvoista on, että Pohjois-Irlannin väestön toinen osapuoli, protestantit – ja äärilaitaa edustaneet lojalistit – eivät ole juurikaan toimineet näkökulmana aiheen tarkasteluun. Tähän vaikuttavia syitä on vaikea arvioida, mutta näin on aina ollut. Katolilaisten ja tasavaltalaisten kamppailu on ollut elokuvien aiheena aina 1920-luvulta lähtien, mutta protestantti- tai lojalistinäkökulma on aina ollut vähemmän esillä.2 Kenties protestanttien joukosta ovat puuttuneet samankaltaiset kiinnostavat hahmot ja tarinat, joita tasavaltalaisten riveissä on ollut. Toisaalta katolilaisten asetelma altavastaajana lienee ollut elokuvien tekijöiden mielestä mielenkiintoisempi. Näin ollen on syntynyt mielikuva, jonka mukaan protestantit olivat ikään kuin sivuroolissa, vaikka todellisuudessa esimerkiksi eri lojalistiryhmät ovat surmanneet yli 1000 ihmistä konfliktin aikana3. Tässäkin artikkelissa tarkasteltavissa elokuvissa Pohjois-Irlannin protestantit eivät juurikaan esiinny itse konfliktin kuvauksissa. Ainoastaan parissa elokuvassa (esimerkiksi Bloody Sunday, A Belfast Story) päähenkilö mainitaan protestantiksi, mutta se ei tuo itse tarinaan mitään oleellista. Enemmän arkeen keskittyvissä elokuvissa on myös protestantteja päähahmoina, mutta eivät oikeastaan koskaan yksin vaan osana katolilainen-protestantti -asettelua.

Pohjois-Irlannin konfliktia käsittelevät ja sivuavat elokuvat tarjoavat monia mielenkiintoisia mahdollisuuksia pohtia sitä, miten konfliktia käsitellään fiktion keinoin. Tässä artikkelissa keskityn tarkastelemaan sitä, miten konfliktin seurauksena jakautuneen yhteisön suhteet oman ryhmään ja muihin eivät olekaan aivan yksioikoinen asia.

Omien puolesta erilaisin keinoin

Elokuva Omagh alkaa kuvauksella, jossa toiset valmistautuvat pommi-iskun suorittamiseen ja toiset ihan tavalliseen arkipäivään. Molemmat vaikuttavat tekijöilleen luontevilta tavoilta. Elokuvat vetävätkin usein melko selkeän eron tavallisen kansan ja puolisotilaallisiin järjestöihin kuuluneiden henkilöiden välille. Esimerkiksi Bloody Sundayssa tuodaan näkyvästi esiin se, miten samaan yhteisöön kuuluvilla ihmisillä on erilaisia käsityksiä siitä, miten oikeutta omalle ryhmälle tulisi hakea: turhautunut osa väestöstä ei usko rauhanomaisiin keinoihin. Heidät kuvataan pienenä vähemmistönä, kun taas tavalliset katolilaiset, enemmistö, haluavat uskoa muutokseen ilman väkivaltaa. Ensimmäinen huomio onkin se, että katolilaiset eivät ole yksi yhtenäinen ryhmä, vaan yhteisön sisällä saattoi olla hyvinkin poikkeavia mielipiteitä ja ajatuksia siitä, miten konfliktitilanteessa tulisi elää. Tämä koski niin tavallista väestönosaa kuin esimerkiksi vankiloiden kaltaisia tiiviimpiä yhteisöjä. Sekä H3 että Hunger kuvaavat vangit paitsi yhteen, samaan asiaan uskovana joukkona, myös yksilöinä, joilla on erilaisia ajatuksia yhteisen tavoitteen saavuttamiskeinoista.

Elokuvat kuvaavat tavallisen väestönosan tilanteen usein vaikeana. Väkivalta ja kuolema ovat osa arkea, elämää. Suru rikkoo perheitä ja yhteisöjä. Väkivaltaisten järjestöjen lisäksi myös politiikka saattoi vaikeuttaa tavallisen ihmisen elämää. Esimerkiksi elokuvassa Omagh tavallisten ihmisten asia jää politiikan jyrän alle: omaisten peräämät oikeustoimet haudataan, koska poliitikot eivät halunneet vaarantaa rauhanprosessia. Tällaisissa kuvauksissa tavalliset katolilaiset mielletään ikään kuin konfliktin uhreina: he joutuvat taistelemaan oikeuksiensa puolesta ja suremaan rakkaitaan ilman omaa syytään. Historialliseen taustaan nojaten on toki ymmärrettävää, että alakynnessä olleen kansanosan pyrkimykset vastustaa vallanpitäjää tarjoaa jo perusasetelmana herkullisen asetelman: samaa on käytetty kaikessa fiktiossa. Se yksistään ei kuitenkaan riitä selitykseksi, vaan se myös tuo esiin konflikteille tyypillisen piirteen: yksittäinen ihminen on lopulta varsin pieni – ja usein merkityksetön – tekijä politiikan ja voimankäytön näkökulmasta. Asioihin vaikuttaminen ja muutoksen toteuttaminen eivät onnistu yksin, vaan edellyttävät joukkovoimaa.

Osa elokuvista menee tulkinnoissaan pidemmälle ja käyttää konfliktin aiheuttamaa ilmapiiriä yhtenä selityksenä yksilöiden ryhtymiselle äärimmäisiin toimiin. Elokuvassa Shadow Dancer luodaan voimakas pohja sille, miten omilla kokemuksilla on suuri merkitys aktiivitoimintaan suhtautumisessa: päähenkilön lapsuuden tapahtumat ja perheen sisäinen lojaalius ovat voimakkaampia motiiveja kuin ns. oikein toimiminen. Iskuihin osallistuminen on velvollisuus, jota ei mietitä. Toisten tappamisesta puhutaan ikään kuin arkisina toimenpiteinä, vaikka ne itse teon hetkellä tuntuvatkin vaikeilta. Omaa etua ja turvallisuutta tavoiteltaessa vastustajan tappaminen on varteenotettava vaihtoehto. Tällainen kuvaus luo mielikuvan epätoivoisesta tilanteesta, josta selviytyäkseen on oltava valmis jopa tappamaan.

Tappajan motiiveja pohtii osaltaan myös Five minutes of heaven, jossa toinen päähenkilö (tällä kertaa protestantti) painii oman syyllisyytensä kanssa. Yhtäältä elokuva esittää tappajan vahvana persoonana, mutta kuitenkin olosuhteiden uhrina, jonka teon motiivit eivät ole henkilökohtaisia.

Pyhittääkö tarkoitus keinot? Elokuvissa sivutaan tätä kysymystä, mutta siihen ei varsinaisesti anneta vastauksia. Ääritasavaltalaisetkin kuvataan ihmisinä: heillä on omat syynsä miksi ovat lähteneet väkivallan tielle. Heissäkin on pehmeämpi, rakastava puoli, joka tulee esiin vain omassa lähipiirissä. Laajemmassa yhteisössä heidän roolinsa on toisenlainen. Tätäkin kautta syntyy mielikuva, että konflikti on tavallaan ”ollut olemassa”, ja osan on ollut pakko lähteä taistelemaan. Elokuvissa ei siis niinkään ole pohdittu, miksi konflikti on syttynyt, vaan se on reaalimaailma, jossa pärjäämiseen on olemassa erilaisia vaihtoehtoja. Elokuvien tehtävä ei ole ollut arvostella sitä, onko jokin selviytymiskeino parempi tai oikeutetumpi kuin jokin toinen.

Elokuvien mukaan kaikki yksilöt eivät ole terroristeja, mutta toisaalta kuka tahansa saattoi tuntea ja tietää järjestöihin kuuluneita. Tätä tosiasiaa ei niinkään käsitellä hiljaisena hyväksyntänä, vaan eräänlaisena faktana. Pienessä yhteisössä on todennäköistä, että kontakteja syntyy. On jokaisen yksilön oma asia, miten siihen suhtautuu.

Britit vallan haltijoina

Useimmissa elokuvissa nimenomaan viranomaiset ovat konfliktin toinen osa puoli: hallintoa edustavista vartijoista brittiarmeijaan ja -erikoisjoukkoihin. He pitävät valtaa käsissään ja toimivat sen mukaan. Elokuvissa viranomaiset on esitetty usein kovina ja tunteettomina. Molemmat nälkälakosta kertovat elokuvat, Hunger ja H3, kuvaavat vankilan vartijat vähäeleisinä mutta ivallisina. Kovakourainen kohtelu ja alistava asenne ovat arkipäivää. Toisaalta etenkin Hunger näyttää välillä myös sen toisen puolen: miten yksittäinen vartija koki työnsä raskaana.

Useimmissa elokuvissa britit on esitetty vahvana, mutta jopa epäoikeudenmukaisena, vallanpitäjänä. Näissä tapauksissa he ovat yleensä olleet nimettömiä, ikään kuin koskemattomissa oleva taho. Tarkempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että asia ei ole näin yksioikoinen. Monissa elokuvissa tämä on tuotu esiin yksilöiden kautta: brittien eri organisaatioissa on toiminut yksilöitä, jotka ovat pyrkineet toimimaan eri tavalla kuin britteihin liitetty yleistys. Bloody Sundayssa paikallisten parissa toimiva poliisi, joka ei täysin jaa armeijan käsitystä tilanteen tulkinnasta, jää voimattomaksi suuremman toimijan edessä. Tai verilöylyn jälkeen yksittäinen sotilas kyseenalaistaa laukauksien oikeellisuuden, mutta häntä ei kuunnella, ja lopulta tutkinnassa hänkin taipuu, tosin hieman vastahakoisesti, enemmistön kannalle.

Monet elokuvat jopa korostavat sitä, miten brititkin olivat jakaantuneet leireihin erilaisten käsitysten ja intressien perusteella. Heidät jaettiin karkeasti kahteen osaan: yhtäältä kylmiin ongelmanratkaisijoihin, jotka näkivät Pohjois-Irlannin sotavastustajana ja toisaalta niihin, jotka näkivät maakunnan (katolilaiset) asukkaat ihmisinä ja siksi välittivät siitä, miten asiat hoidetaan. Eri intressit johtavat eri keinoihin ratkaista käsissä oleva tilanne. Elokuvallisiin tehokeinoihin kuuluu, että oikeuksia puolustavan pienen yksilön asema joutuu usein ison vallanpitäjän toimesta uhatuksi. Tätä teemaa ovat hyödyntäneet ainakin Shadow Dancer, Fifty dead men walking, Omagh ja A Belfast Story. Viranomaistahot kuvataan monimutkaisena, byrokraattisena toimijana, jossa päätäntävallan saa se, joka osaa parhaiten pitää puoliaan jopa keinottelemalla.

Virastojen kulisseissa tapahtuvan hallinnan lisäksi brittiarmeijan roolia on käsitelty useissa elokuvissa. Etenkin Bloody Sunday ja ’71 kuvaavat armeijan keskeisenä toimijana. Molemmat luovat mielikuvaa hierarkisesta, kovasta joukosta, joka keinolla millä hyvänsä pitää Pohjois-Irlannin kurissa. Bloody Sundayn alku tiivistää asetelman: organisoitunut, vahvan ennakkoluulon omaava brittiarmeija valmistautuu hoitamaan väkivaltaista mellakointia, kun taas tavalliset katolilaiset valmistautuvat rauhanomaiseen mielenosoitukseen jopa keskinäisen hajanaisuuden vallitessa. Nuorten katolilaismiesten uhmakkuus kuvataan retorisena, kun taas britit näytetään voimakkaasti aseistautuneina.

Jälleen kokonaiskuvaa rikkovat pienet ristiriitaisuudet: esimerkiksi elokuvassa ´71 yksittäinen sotilas esitetään altavastaajana, eikä niinkään tilannetta hallitsevana osapuolena. Kuten mainittua, monien elokuvien mukaan isossa joukossa on yksilöitä, jotka eivät täysin jaa yleistä käsitystä. Niin yksittäiset rivisotilaat kuin korkeammassa asemassa olevat yksilöt eivät hyväksy kaikkia toimenpiteitä. Eri mieltä olevat jäävät kuitenkin aina häviäjiksi, mikä entisestään korostaa armeijan vahvuutta. Armeija edustaa vallanpitäjää, joka käyttää valtaansa omaa etuaan ajaakseen. Brittiarmeijan ja erikoisjoukkojen roolia konfliktin eri vaiheissa on korostettu lukuisissa elokuvissa. Lienee selvää, että varsinkin jälkikäteen ilmi tulleet ylilyönnit4 ovat vaikuttaneet siihen, että esimerkiksi brittiarmeija on elokuvissa esitetty kovana toimijana.

Armeijakuvauksia vertailtaessa yksi mielenkiintoinen seikka käy ilmi. Bloody Sundayssa brittiarmeija koostuu yksinomaan englantilaisiksi miellettävistä hahmoista, kun taas ´71 kuvaa armeijaa monikulttuurisena joukkona (hyvän kontrastin muodostavat esimerkiksi musta korpraali ja hienostotaustainen luutnantti Armitage). Molemmat elokuvathan sijoittuvat ajallisesti hyvin lähelle toisiaan, joten ero selittynee paitsi elokuvien valmistumisajankohdalla myös ennen muuta niiden erilaisella näkökulmalla. Bloody Sundayn kuvaukseen armeijasta heijastunee käsitys epäoikeudenmukaisesta ja jopa väärin toimineesta joukosta, kun taas ’71 -elokuvassa konfliktia käsitellään toisenlaisesta näkökulmasta: armeijaa ei kuvata uhkana. Tämä osoittaakin selvästi sen, miten elokuvan näkökulma vaikuttaa siihen, millaisena konfliktin osapuolet esitetään.

Brittien jopa korostunutta roolia konfliktin toisena osapuolena selittänee osin se, että viime aikoina ei enää ole ollut kovin tavallista, että jonkin länsimaan armeija olisi osallistunut länsimaiseen konfliktiin. Tämä jo itsessään luo potentiaalia keskustelulle. Lisäksi tasavaltalaisnäkökulman korostuminen vaatii myös toisen osapuolen. Jos elokuvia tehtäisiin enemmän unionistien näkökulmasta, brittien rooli olisi todennäköisesti hyvin toisenlainen. Kenties se ei olisi yhtä kiinnostava tarinan kertomisen näkökulmasta. On muistettava, että fiktiivisiä elokuvia ei tehdä niinkään tapahtumien dokumentoimiseksi, vaan kiehtovien tarinoiden vuoksi.

Lojaalius koetuksella

Elokuvan ´71 alussa luodaan selkeä me vastaan muut -asetelma: brittisotilaat ovat tulleet lopettamaan puolisotilaallisten järjestöjen toimintaa. Tilanteen selvittelyssä uudelle tulokkaalle käykin ilmi, että jo pidempään toimineet ovat ehtineet muodostaa monimutkaisesti sitoutuneita, vaarallisia verkostoja molempiin yhteisöihin.

Pohjois-Irlannin konfliktin lähtökohtana ovat olleet selkeät vastakkainasettelut: katolilaiset vastaan protestantit, tasavaltalaiset vastaan lojalistit ja katolilaiset/tasavaltalaiset vastaan britit. Huomionarvoista on, että elokuvien huomio on kiinnittynyt ennen muuta viimeiseen pariin: enemmistö tarinoista on kuvannut katolilaisten – joko tavallisten ihmisten tai äärilaitoja edustaneiden järjestöjen ja brittihallintoa ja -viranomaisia edustaneiden tahojen väliseen konfliktiin. Selkeän vastakkainasettelun lisäksi monimutkaiset verkostot osapuolten kesken luovat yhden lisänäkökulman: keneen voit luottaa. Ovatko ystävälliset eleet aitoja vai onko niilläkin jokin takaa-ajatus? Monella suunnalla tapahtuva verkostoituminen koituu usein viattomien kohtaloksi.

Luottamuksen ja lojaalisuuden teemat on otettu esiin lähes kaikissa tässä tarkasteltavista elokuvista. Konfliktin eri osapuolet ovat niin keskenään kuin vuorovaikutuksessa muodostaneet moninaisia verkostoja, joiden toiminta johtaa yleensä vaaratilanteisiin. Monimutkaisten verkostojen myötä tulee epäluuloisuus, paitsi vastapuolta, myös samalla puolella olevia kohtaan. Esimerkiksi elokuvassa Shadow Dancer tasavaltalaiset sekä oikeutetusti että itsepäisyyttään suhtautuvat epäluuloisesti kaikkiin viranomaisiin, mutta toisaalta myös IRA:n sisällä on voimakasta epäilyä ja suoranaista vakoilua. Vainoharhaisuudesta tulee osa arkea. Toisaalta lojaalius omaa perhettä kohtaan tekee vaikeaksi toimia oikein, mikäli se vaatisi läheistensä uhraamista. Konfliktin aiheuttama vastakkainasettelu nostaa siis esiin hyvin perustavanlaatuisia inhimillisiä kysymyksiä, joihin vastaukset eivät ole yksinkertaisia.

Vakoilu ja vasikointi ovat monissa elokuvissa näkyvissä rooleissa: vastapuolta pyritään hallitsemaan tietämällä sisäpiirin asioista, mutta toisaalta vasikointiin suhtaudutaan suurena syntinä. Vastapuolille kuuluneet toimijat saattoivat olla yhteistyössä, joka ei kestänyt päivänvaloa. Yhteistyön paljastuminen haluttiin estää keinolla millä hyvänsä. Monimutkaiset suhteet johtavatkin siihen, että on hankalaa määrittää kuka on hyvä ja kuka paha. Hyvä ei välttämättä aina voitakaan. Samaa problematiikkaa on pohdittu myös Pohjois-Irlannin konfliktista inspiraationsa saaneissa romaaneissa, jotka näiltä osin eroavat jännityskirjallisuudelle tyypillisestä, selkeästä hyvä vs. paha -asetelmasta.5.

Sodassa, ja konflikteissa yleensä, on selkeä jaottelu omaan puoleen ja vastustajaan. Myös Pohjois-Irlannin konflikti perustui vahvasti eri puoliin jakautumiseen. Elokuvien maailmassa annetaan ymmärtää, että asia ei ihan näin ollutkaan, vaan pinnan alla saatettiin toimia ohi liittoutumien. On vaikea arvioida, että olivatko ristiriitaiset siteet oikeasti niin yleisiä kuin elokuvat antavat ymmärtää. Yhtäältä kyse on puhtaasti dramatiikan elementeistä, mutta toisaalta se kertoo myös niistä monimutkaisista vuorovaikutussuhteista, jotka tekivät konfliktista ulkopuolisen silmin vaikeasti ymmärrettävän. Kahtiajakautumisen teema on kuitenkin varsin perustavanlaatuinen: tuskin konflikteja ja sotia edes olisi, jos kaikki kuuluisivat samaan ryhmään.

Konfliktin värittämä arki

Elokuvan Good Vibrations päähenkilö kuvaa kotikaupunkinsa, Belfastin, ilmapiiriä: ”There were people in our town that shot people because of their religion. There were people in our town that shot people because of their politics. Or because something was said. Or because something that someone said was said. There were people who shot people to make sure their guns were working right.”

Kaupunki, joka aiemmin oli vetänyt puoleensa musiikkialan suuria tähtiä, ei enää kiinnostanut ketään. Aiemmin ystäväpiiriin saattoi kuulua ihmisiä hyvin erilaisista taustoista erilaisine mielipiteineen. Konfliktin alettua erimieliset vetäytyivät omiin koloihinsa. Kaikki eivät kuitenkaan tätä halunneet, vaan pyrkivät toteuttamaan – muiden hullunakin pitämän idean – paikasta, joka yhdistäisi kaikkia. Sanomattakin lienee selvää, että kaikki eivät suhtautuneet hankkeeseen suopeasti. Konfliktin tuoma ilmapiiri ja jakautuminen tekivät arjesta haastavaa.

Elokuvassa An Everlasting Piece toinen päähenkilöistä asuu muurin vierellä, muutoin tyhjällä jätemaalla sijaitsevassa talossa, jonka rakenteita suojaavat taloa ympäröivät rautalankaverkot aina kattoa myöden. Niiden tarkoitus on suojata taloa muurin takaa tulevilta palopommeilta. Erikoinen näky, joka omalla tavallaan korostaa konfliktin aiheuttamaa arjen outoutta. Normaalia arkea eivät ole myöskään kaduilla järjestystä valvovat armeijan joukot. Mickybo and me -elokuvassa pojat juoksevat tottuneesti kaduilla aseistautuneiden sotilaiden keskellä. Sotilaat eivät reagoi juokseviin poikiin, eivätkä nämä sotilaisiin. Heille siinä ei ole mitään ihmeellistä. Elokuvan Shadow Dancer lapsi pelkää väkivaltaa ja läheisen menetystä, mutta toisaalta kaikkeen sopeutuu. Uusi lelu vie nopeasti takaisin lapsen maailmaan. Tällaiset pienet kohtaukset kertovat siitä, miten konfliktin keskelläkin arjen on pyörittävä.

Elokuvat Good Vibrations, Mickybo and me ja An Everlasting Piece muistuttavatkin, että tavallisten ihmisten arki sopeutui konfliktin tuomiin olosuhteisiin, joita ei voi millään tavalla pitää normaaleina. Kuitenkin arkielämä koostui varsin normaaleista asioista: lapset leikkivät leikkejään, työssä piti käydä niiden, joilla töitä oli, ja niin edelleen. Mielenkiintoista on, että nämä elokuvat pitävät sisällään komediallisia elementtejä, joita muissa konfliktia käsittelevissä elokuvissa ei ole. Elokuvien tekijät lienevätkin halunneet kertoa, että huumori on yksi tapa selviytyä kiristyneistä oloista.

Sekä Mickybo and me että An Everlasting Piece -elokuvissa pääosissa ovat katolilaisesta ja protestantista muodostuvat kaksikot. Konfliktin jakautuneisuutta käytetään siis elokuvallisenakin keinona, mutta toisaalta ne kertovat myös sen, että ainakin yksilötasolla jakautuneisuus ei ollut niin itsestään selvää. Toki nämäkin elokuvat tuovat esiin sen, että eri yhteisöihin kuuluminen hankaloitti ihmissuhteita, mutta se ei välttämättä estänyt niitä. Yhteisötasolla asia olikin jo hankalampi: kaikki eivät hyväksyneet eri puolille kuuluvien ihmisten ystävyyttä. Arjessa saattoi siis joutua tasapainoilemaan sen mukaan, kenen kanssa oli tekemisissä: kuuluiko omaan vai vastapuoleen, mitä mieltä tämä oli toisesta, ja niin edelleen.

Pohjois-Irlannin konfliktista kertovat 2000-luvun elokuvat ovat tyylilajiltaan realistisia. Niillä ei ole tarvetta esimerkiksi kansalliseen kiihkoiluun, koska katsojakunta on periaatteessa ”kaikkien puolella”: ei ole selkeää hyvää ja pahaa, ei ole mielivaltaista diktaattoria, jota kaikki vastustaisivat, ja niin edelleen. Esimerkiksi Vietnamin sodan synnyttämien elokuvien henki on hyvin erilainen juurikin siksi, että siinä me vastaan muut -asetelma on huomattavasti ”helpompi”. Pohjois-Irlannin tapauksessa etninen tai edes kulttuurinen vastakkainasettelu ei toimi, vaan huomio on kiinnitettävä ihmisen kokoisiin yhteisöihin. Se on lähes aina elokuvan tarinan edellytys.

Lopuksi

Elokuvissa Pohjois-Irlannin konflikti kiteytyy surumieliseen ilmapiiriin, vihaisiin nuoriin miehiin ja epäreilusti toimiviin viranomaisiin. Yhtä lailla siihen sisältyy lähimmäisen rakkautta, kujeilevia veijareita ja oikeudenmukaisuutta. Kokonaiskuva on ristiriitainen, mutta niinhän konfliktitkin yleensä ovat. Pohjois-Irlannin konfliktista kertovia elokuvia ei kannatakaan tulkita liian vakavasti. Fiktiivisiin teoksiin liittyy aina oikeus kärjistää, muokata ja jopa vääristää asioita. Mielenkiintoista on kuitenkin huomata, että eri elokuvissa joitakin samoja seikkoja nousee esiin ja toisaalta joitakin asioita on kuvattu samansuuntaisesti. Kaikki ovat tavallaan konfliktin uhreja, puolesta ja teoista riippumatta. IRA:n jäsenellä on mielestään pätevä syy tappaa, kovisteleva viranomainen kokee roolinsa raskaana, läheinen saattaa vakoilla sinua. Konfliktitilanteen mielettömyys lieneekin elokuvien päällimmäinen viesti.

Poliittinen motivointi ei nouse elokuvissa kovinkaan isoon rooliin. Sen sijaan elokuvat parhaimmillaan jopa juhlistavat ihmisen kykyä selviytyä hankalistakin olosuhteista, mutta toisaalta pahimmillaan kärjistävät tilanteen joukoksi kasvottomia ruumiita. Elokuvien äärimmäisyyksiin viemät tunnelmat ovat toki yksinkertaistuksia, mutta toisaalta mielikuvia tarkasteltaessa ei olekaan oleellista pohtia niiden oikeellisuutta, vaan sitä, miksi näin on. Perusteellinen syiden selvittäminen vaatisi syvällisempää perehtymistä muun muassa elokuvien tekijöiden taustoihin, mikä ei tässä tilassa ole mahdollista. Potentiaalia lisätutkimukselle siis olisi.

Huomioitavaa on myös se, että vaikka konflikteihin liittyy paljon propagandaa, näitä elokuvia ei suoranaisesti voi pitää propagandistisina. Toki joillakin elokuvilla on vahvempi agenda kuin toisilla, mutta niillä ei tässä tapauksessa ole pyritty muokkaamaan mielipiteitä. Toki itse konfliktikin oli jo päättynyt 2000-luvulle tultaessa, mutta toisaalta päättymisestä on vielä sen verran lyhyt aika, että asia varmasti elää mielissä. Pohjois-Irlannin konflikti on osoitus siitä, miten pienessäkin tilassa voi olla toisistaan erillään pysytteleviä yhteisöjä, joiden maailmakuvat poikkeavat toisistaan. Yhteisen sävelen löytäminen on haastavaa.

Erja Simuna on filosofian maisteri, joka viimeistelee konfliktiuutisointia käsittelevää väitöskirjaansa Oulun yliopiston historiatieteiden laitoksella.

 

1. Pohjois-Irlannin konfliktin historiaa on käsitelty lukuisissa tutkimuksissa ja teoksissa. Tämän artikkelin taustatietojen lähteinä on käytetty Thomas Hennesseyn teosta A History of Northern Ireland 1921-1996 (St. Martin’s Press 1997) ja Malcolm Suttonin teosta Bear in mind these dead … An Index of Deaths from the Conflict in Ireland 1969-1993. Revised and updated. (Beyond the Pale Publications 2002). [↩]
2. Pettitt, Lance: Screening Ireland: film and television representation. Mancester University Press 2000, 49, 261. [↩]
3. Sutton 2002, Appendix. [↩]
4. Esimerkiksi lopullisesti vasta vuonna 2010 julkaistu ns. Saville Inquiry on virallisestikin todennut armeijan aloittaneen Bloody Sundayn laukaukset ja surmanneen aseettomia siviilejä. [↩]
5. Morales-Ladrón, Morales: ”Troubling” Thrillers: Between Politics and Popular Fiction in the novels of Benedict Kiely, Brian Moore and Colin Bateman. Estudios Irlandeses, Number 1, pp. 58-66. Electronic Journal of the Spanish Association for Irish Studies, 2006, 62. [↩]