¡No pasarán! – Espanjan sisällissodan kulttuurihistoriaa. Toimittaneet Hanne Koivisto & Raimo Parikka. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Vantaa 2015. (464 s.)
Kiistatta yksi katkerimmista 1900-luvulla käydyistä sodista on Espanjan sisällissota, jossa tasavaltalaiset ja kansallismieliset taistelivat toisiaan vastaan heinäkuusta 1936 aina huhtikuuhun 1939. Sen ympärillä alettiin nopeasti käydä myös kulttuurista kamppailua, jossa esimerkiksi moni maailmankuulu kirjailija asettui vasemmistolaisten tasavaltalaisten puolelle ja lähti jopa taistelujen keskelle kuvaamaan tunnelmia. Sota nähtiin hyvyyden taisteluna pahuutta vastaan – sen jopa katsottiin ennakoivan uutta maailmansotaa, mikäli oikeistolaisia voimia ei saataisi pysäytettyä. ¡No pasarán! – Espanjan sisällissodan kulttuurihistoriaa lähestyy aihettaan nimensä mukaisesti kulttuuriset representaatiot edellä, mutta myös laajempi kansainvälisen politiikan konteksti ja yksityiskohtainen aatehistoriallinen analyysi ovat tavalla tai toisella läsnä kaikissa artikkeleissa. Hanne Koiviston ja Raimo Parikan toimittama teos kokoaakin yksiin kansiin hyvin monenlaista asiantuntemusta, ja sen artikkeleista huokuu Espanjan sisällissodan suhteellisen vähäinen käsittely suomalaisessa tieteellisessä tutkimuksessa: uusia oivalluksia synnyttäviä näkökulmia on yhtä monta kuin kirjoittajiakin. Kaikkien 15 artikkelin käsittely olisi tämän kirja-arvion puitteissa mahdotonta, joten nostan valokeilaan yhdistäviä teemoja ja aiheita, jotka tekevät kokonaisuudesta erittäin oivaltavan ja monitahoisen.
Tärveltyä kirkkotaidetta ja valokuvallisia narratiiveja
Vaikka artikkelikokoelman painopiste on selkeästi tasavaltalaisissa ja heidän tukijoissaan, tilanteesta ei muodostu mustavalkoista kuvaa. Esimerkiksi Kari Kotkavaara tuo uskonnollisten veistosten vaurioittamista ja tuhoamista käsitellessään esille, että nimenomaan tasavaltalaiset aloittivat kyseiset teot – jo ennen sodan syttymistä. Näin lukija joutuu pohtimaan omaa suhtautumistaan siihen, että katolista kulttuuriperintöä pyrittiin tuhoamaan vihatun yhteiskuntajärjestyksen symboleina. On selvää, että molemmin puolin rintamalinjoja syyllistyttiin materiaalisen tuhon aiheuttamiseen, mutta kirkkoveistosten näkökulma on hätkähdyttävä ja kytkee Espanjan sisällissodan varsin marginaaliseksi jääneeseen taidehistorialliseen tutkimusalaan.
Artikkelin rikas kuvitus ansaitsee niin ikään erityishuomiota, sillä siinä on hyödynnetty harvinaisia hajotetuista tai muuten tärvellyistä taideteoksista otettuja kuvia, jotka ovat jääneet entisöinnin jälkeen otettujen varjoon. Näin Kotkavaara muistuttaa, kuinka traumaattisen menneisyyden jättämiä jälkiä voidaan yrittää peitellä niin tehokkaasti, että niiden havaitseminen vaatii esimerkiksi juuri vanhoihin valokuviin turvautumista. Lopuksi esitetty huomio katolisia kirkkoveistoksia kohtaan tunnetun henkisen siteen puuttumisesta Suomessa voisi hyvinkin osaltaan selittää niitä koskevan tieteellisen tutkimuksen vähyyttä.
Valokuvien ja niiden taustalla olevien mysteerien jäljillä ollaan myös Juho Korhosen artikkelissa Robert Capasta ja hänen kuviensa rakennetusta realismista. Capan tunnetuimman, kaatuvaa tasavaltalaista esittävän valokuvan ympärillä käyty keskustelu sen aitoudesta saa runsaasti huomiota, ja Korhonen tuo esille useita, vaihtelevassa määrin uskottavia tulkintoja valokuvan ottamishetken olosuhteista. Jopa paikka, jossa kuva otettiin, osoittautuu mitä todennäköisimmin toiseksi kuin vuosikymmenten ajan on luultu. Korhonen toimii viisaasti, sillä hän ei lähde uudelleenarvioimaan ikonisen kuvan arvoa, vaan ainoastaan toteaa Capan ehkä turvautuneen vilppiin kannuksiaan sotakuvaajana hankkiessaan.
Kyseisen artikkelin ansiokkaimpana piirteenä pidän kuitenkin sitä, että Capan muut valokuvat esimerkiksi pommitustuhoista, metrotunneliin paenneesta perheestä, taistelutoimia odottelevista tasavaltalaisista ja viimeistä kirjettään sanelevasta kuolevasta miehestä pääsevät yhtä lailla kiitettävän yksityiskohtaisen analyysin kohteiksi. Myös monitulkintainen symbolistinen latautuneisuus – kuvien sijoittelusta lähtien – pääsee Korhosen syvälliseen pohdintaan. Lisäksi hän näkee ilmeisiä yhtäläisyyksiä Yhdysvaltain sisällissodan aikaisen, Gettysburgin taistelussa kaatuneita esittävän valokuvan ja Capan Teruelissa ottaman ”sommittelussa”, mikä todistaa, että tietoiset tai tiedostamattomat ”lainaukset” ja kunnianosoitukset näyttelevät omaa rooliaan kuvajournalismissa. Korhonen asettaa samalla Capan ja muiden aikalaisten kuvaustyylin vertailukohdaksi tämän päivän sotakuvaajiin kohdistuvat vaatimukset ja tulee siihen tulokseen, että Espanjassa otettiin myös keskinkertaisiksi myöhemmin – tekniikan kehittyessä ja valokuvauksen arvostuksen kasvaessa – katsottuja kuvia, joita ei enää pidettäisi riittävän ”osallistuvina”.
Kotkavaaran ja Korhosen artikkelit avaavat hyvin erilaiset ikkunat Espanjan sisällissodan visuaaliseen todellisuuteen. Edellinen tarttuu uskonnollisten veistosten kärsimiin vaurioihin ja suoranaiseen tuhoamiseen sekä pitkälliseen vaikenemiseen myös itse veistoksista akateemisessa tutkimuksessa, kun taas jälkimmäinen luotaa tunnetun sotakuvaajan otoksia laajalla skaalalla – sekä kaikkein tunnetuinta että arkisempia, vähemmän esillä olleita – siviilien ahdinkoa unohtamatta. Kyseiset artikkelit ovat ehdottoman tärkeä osa kokoelmaa, sillä ne puhuttelevat suoraan jatkuvan visuaalisen tulvan keskellä elävää nykyihmistä ja onnistuvat vangitsemaan ristiriitaisia ajatuksia herättävän, erittäin väkivaltaisen ajanjakson äärelle.
Kynän voimalla fascisteja vastaan
Perinteisemmistä kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallisista lähteistä esiin nousevat monessa artikkelissa analysoidut kuuluisat vasemmistokirjailijat ja heidän teoksensa, mikä ei aiheuta päällekkäisyyttä, sillä kukin kirjoittaja avaa niihin täysin omanlaisensa näkökulman. Esimerkiksi siinä missä Andre Malraux’n romaania Toivo avataan Päivi Kososen artikkelissa tematiikkansa kautta, Hanne Koivisto poimii valokeilaan sen aistihavainnolliset ulottuvuudet, jotka murtavat tehokkaasti rajalinjaa fiktion ja faktan välillä. Ossi Lehtiö puolestaan tuo esille, että Malraux itse oli ohjaamassa samaisesta romaanistaan elokuvaa, joka tosin jäi keskeneräiseksi. Eri artikkelit vahvistavat mielikuvaa siitä, että vasemmistointellektuellit pyrkivät ikuistamaan Espanjan kansan taistelun ”absoluuttista pahuutta” vastaan mahdollisimman tunteisiin vetoavalla tavalla silloinkin, kun alkuvaiheen innostus ja toivo alkoivat kääntyä epätoivoksi.
Kirjallisen näkökulman toimivuuden kuitenkin viimeistelevät Suomi-kytkökset, sillä kansainvälisesti tunnettujen nimien rinnalla tasavertaisina kulkevat kotimaiset työläiskirjoittajat, jotka välittivät vasemmistojulkaisuille kokemuksiaan ja tuntojaan – jopa taisteluihin osallistuen. Heidän tyylinsä on välitöntä ja ideologisesti todistusvoimaista. Koivisto hyödyntää taitavasti sitaatteja Paavo Pajusen ja Lauri Vileniuksen kuvauksista, ja niistä välittyy etenkin Espanjan asian puolesta taistelemisen tuottama ylpeys mutta toisaalta sodan julmuus. Samoin runoilija Arvo Turtiaisen ja Kirjallisuuslehden päätoimittajan Jarno Pennasen kotimaan kamaralla kirjoittamat runot ja kantaaottavat tekstit tekevät lukijaan vaikutuksen, sillä niitä ruokkii palava tarve tuoda vasemmistodiskursseille keskeinen talonpoikien vuosisatainen sortaminen ja sen lopettamisen tärkeys lukijoiden tietoisuuteen. Vastaavia pyrkimyksiä oli myös vaikkapa Ernest Hemingwayllä ja André Malraux’lla, mikä saa kuuluisat sotakirjeenvaihtaja-kirjailijat ja suomalaiskirjoittajat, varsinkin taisteleviksi rintamakirjeenvaihtajiksi ryhtyneet tavalliset työmiehet, vertautumaan toisiinsa tapahtumien kokijoina ja myös tiedonvälittäjinä huomattavan erilaisista taustoistaan huolimatta. Espanjan sisällissota siis yhdisti niin ansioituneet kuin aloittelevat kirjoittajat yhteisen kokemuksen äärelle, mutta se, miten sitä tulkittiin, millaisia asioita nostettiin esiin ja mistä taas vaiettiin, on oma lukunsa.
Kaikkia aisteja herättelevä Koiviston läpileikkaus niin fiktiivisten kuin faktuaalisempien teosten visuaalisesta, ääni-, tuoksu- ja hajumaailmasta on jotain, mihin sotien tutkimuksessa on vasta viime aikoina päästy käsiksi. Tämä liittää kyseisen artikkelin osaksi ”uudeksi sotahistoriaksi” kutsuttua tutkimussuuntausta, jossa perinteinen – varsinkin strategisiin päätöksiin, yksiköiden manöövereihin ja komentajiin keskittyvä – lähestymistapa jää vähintäänkin taka-alalle. Keskiöön nousee kulttuuris-sosiaalinen ulottuvuus, joka kohtelee sotakuvauksia tasa-arvoisesti laatijansa asemasta riippumatta – oli tämä sitten sotilas tai siviili. Samalla tarjoutuu mahdollisuus käsitellä sodan psykologisia vaikutuksia, koettaa porautua kirjoittajien ”pään sisään”. Espanjan sisällissodan aistiärsykkeet vaihtelivat positiivisista, toivoa ja yhteishenkeä luovista musertavan negatiivisiin, ja Koivisto poimiikin analysoimistaan kirjoista esimerkiksi taistelujen ammustentäyteisen äänimaailman, rintamalinjojen todellisuuteen erottamattomasti kuuluneet kuvottavat hajut, toisaalta erikoiset makuelämykset, värikkäät katunäkymät, vangitsevan kauniit maisemat ja komeasti raikuneet yhteislaulut. Näin muodostuva kokonaisvaltainen aistielämysten kollaasi päästää lukijan hienolla tavalla lähemmäksi Espanjan-kävijöiden kokemaa sodan todellisuutta.
Vasemmiston rivit rakoilevat
Vaikka enin osa artikkeleissa käsitellyistä sodasta kirjoittaneista ja puhuneista henkilöistä suhtautui ainakin aluksi tasavaltalaisten ja heidän tukijoidensa taisteluun innokkaasti ja idealistisen ihailevasti, riitasointujakin on löydettävissä. Hanne Koiviston esiintuomat englantilaiskuvanveistäjä Jason Gurneyn traumaattiset kokemukset ovat jyrkässä ristiriidassa esimerkiksi Upton Sinclairia lukien välittyvän idealisoidun kuvan kanssa. Eri kansallisuuksia edustaneiden prikaatien yhteistyö oli kitkaista, varsinkin kokemattomissa yksiköissä taistelujen kovuus söi taistelumoraalia ja vakavat poliittiset näkemyserot vasemmiston sisällä saattoivat johtaa jopa teloituksiin. Lopunkin taisteluhalun Gurneyltä veivät kaatuneiden suuri määrä, haavoittuneiden kärsimykset ja oman poliittisen vakaumuksen mureneminen kaameiden rintamaolosuhteiden keskellä. Päinvastaista eetosta edusti Carl von Haartman, joka liittyi nationalistien puolelle ja yleni pataljoonankomentajaksi asti. Hänestä Espanjan ”punaiset” ja heidän puolellaan taistelevat muunmaalaiset olivat ideologian harhaanjohtamia. Silti hänen teoksissaan on Koiviston mukaan myös yhteneviä piirteitä tasavaltalaisten näkökulmasta kirjoitettuihin: sankarillisia tekoja ja omien korkeaa taistelumoraalia ylistetään, mutta taistelujen kovuus tuodaan esiin. Tällaiset vastakohtaiset persoonat laajentavat faktuaalisten ja fiktiivisten sotakuvausten kirjoa merkittävällä tavalla ja estävät kirjallisten intellektuellien näkökulman nousemisen liian hallitsevaan asemaan Espanjan sisällissotaa koskevassa tutkimuksessa. Lukijan käsitys aikalaisten suhtautumistavoista alkaa saada lisää sävyjä, jolloin myös klassikoina arvostetut kannanotot problematisoituvat.
Konkreettiset toimet, joilla tasavaltalaisten ja yleisemminkin sodan jalkoihin joutuneiden viattomien siviilien asiaa tehtiin tunnetuksi ja yritettiin edistää Suomessa, saavat artikkelikokoelmassa runsaasti näkyvyyttä. Järjestettiin kiertävä näyttely, keräyksiä ja puhetilaisuuksia, jotka olivat myös viranomaisten ja oikeiston mielenkiinnon kohteina. Jaana Tornioja-Latolan ja Mikko Ahon artikkelien teksti ja kuvitus tarjoavat yhdessä onnistuneen läpileikkauksen keräystoiminnasta ja sen mainostamisesta sekä työläisväestön ja ”edistyksellisten porvarien” tunteisiin vetoamisen keinoista. Syvästi järkyttävänkään kuvamateriaalin käyttämistä ei kaihdettu, mistä todistaa varsinkin surmansa saaneiden pikkulasten kasvoista koostettu juliste. On hämmästyttävää, miten lyhyessä ajassa espanjankieliset julisteet levisivät Suomeen ja saivat täällä lyhyet selitystekstit. Silti toiminta olisi voinut olla tehokkaampaa, mikäli espanjalaissiviilien auttamiseen liittyvät erimielisyydet, jotka kumpusivat esimerkiksi oman maan työttömyydestä ja oikeiston epäluulosta, olisi pystytty ohittamaan. Mikko Majanderin artikkelista puolestaan käy ilmi, että varsinkaan kansainvälisellä tasolla vasemmistoryhmittymien välinen yhteistyö ei sujunut yhteisestä vihollisesta huolimatta kitkattomasti, vaan kommunistit alkoivat nähdä vastustajinaan myös ne tahot, jotka eivät noudattaneet Kominternin linjauksia. Vastaavasti sosialisteja häiritsi se, että kommunistit näyttivät kaappaavan ”Espanjan asian” omien propagandatarkoitustensa edistämiseen.
Lukijan onkin jälleen helppo asettaa rinnakkain suomalainen ja kansainvälinen taso ja huomata, että yhteisrintamahankkeet menettivät parhaan teränsä ylitsepääsemättömiin poliittisiin linjaeroihin niin täällä kuin muualla. Toiset kantoivat huolta espanjalaissiviilien karusta kohtalosta ja ryhtyivät aktiiveiksi avustuslähetysten viemiseksi sodassa kärsineille alueille, toiset taas näkivät tilaisuuden levittää maailmanvallankumouksen ideologiaa. Heitä yhdisti fasismin vastustaminen ja vasemmistolaisuus, mutta Espanjan tulevaisuudesta hahmottuivat keskenään ristiriitaiset visiot: eräänlainen porvarillinen demokratia ja Neuvostoliiton mallin mukainen kommunistiyhteiskunta. Näitä näkemyksiä ei pystytty sovittamaan yhteen, mikä romutti toiveet vankalla pohjalla seisovasta yhteisrintamasta. ¡No pasarán! – Espanjan sisällissodan kulttuurihistoriaa tekeekin tärkeää työtä murtaessaan osaltaan myyttiä yksioikoisesta vasemmiston ja oikeiston välisestä taistelusta, kun todellisuudessa vasemmiston sisälläkin sanan säilät sivaltelivat ja aseetkin puhuivat.
Sodan voittajat valokeilan sivussa
Francolaiset ja heidän tukijansa on jätetty artikkelikokoelmassa sinänsä vähemmälle huomiolle, mikä on kuitenkin ymmärrettävää, sillä harvoin tarjoutuu mahdollisuus käsitellä sotaa, joka muistetaan etupäässä sen hävinneiden näkökulmasta. Silti Luigi di Annan artikkeli Italian vaiheista Espanjan sisällissodassa on poliittisen monimutkaisuutensa ansiosta kokoelman kiintoisimpia, ja samalla siinä tulee esille Francon taitavuus liittolaisuussuhteiden tarkoituksenmukaisessa hyödyntämisessä. Myös edellä mainittu Carl von Haartmanin kokemuksiin keskittyvä artikkeli valottaa rintamalinjojen toista puolta. Noiden reilun kolmen vuoden aikainen poliittinen väkivalta – puolin ja toisin – saa juridista taustaa ja selityksiä Jukka Kekkosen artikkelissa. Eri näkökulmien välinen epätasapaino on siis otettu huomioon, ja artikkelien muodostama kokonaisuus on sekä tarkkaan harkittu että perusteltu. Myöskään espanjalaisten ”oman äänen” jääminen taka-alalle ei mielestäni muodosta ongelmaa, sillä Espanjan ulkopuolelta tulleiden kirjailijoiden, sotakuvaajien ja muiden silminnäkijöiden tuottamat alkuperäislähteet avaavat värikkäitä, syvällisiä ja ristiriitaisia näkökulmia sotatapahtumiin.
¡No pasarán! – Espanjan sisällissodan kulttuurihistoriaa -artikkelikokoelmasta jää päällimmäisenä mieleen se, miten vasemmistolaisia Espanjan-kävijöitä ja Suomessa toimineita puolestapuhujia yhdisti vahva usko tasavaltalaisten asian oikeudenmukaisuuteen, ja kukin heistä pystyi tekemään sitä tunnetuksi omaa ammattiosaamistaan hyödyntäen. Reportaasit, romaanit, valokuvat, julisteet, dokumenttielokuvat ja muu aineisto levisivät samanmielisten keskuudessa, ja Espanjasta tuli hetkellisesti kansainvälisen huomion keskipiste. Kansallismielisten voitto kuitenkin aiheutti sen, että haavat ja kärsimys pyrittiin lakaisemaan maton alle, eikä kipeimpiin aiheisiin vieläkään ole päästy käsiksi kansallisen eheytymisen edellyttämällä tavalla. Jäljelle ovat jääneet muistot tasavaltalaisten urheasta ja epäitsekkäästä taistelusta, johon siihenkin liittyi ristiriitoja ja esimerkiksi kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden esineiden ja kohteiden tuhoamista ja vandalisointia vanhaa valtaa vastaan kamppailemisen nimissä. Totuus sodankäynnistä ja sen seurauksista ei koskaan ole mustavalkoinen. Espanjan sisällissotaan tavalla tai toisella osallistuneiden kuvaukset, poliittisesti aktiivisten henkilöiden kannanotot ja niiden analysointi tarjoavat silti mahdollisuuden sen ymmärtämiseen, mikä sai heidät ryhtymään aseelliseen ja sanalliseen taisteluun ja jatkamaan sitä jopa katkeraan loppuun saakka – samaan aikaan kun innostus ”Espanjan asiaa” kohtaan esimerkiksi Suomessa oli jo laimennut.
Taneli Hiltunen on filosofian maisteri, joka tekee mahdistisodan viktoriaanisia taistelukuvauksia käsittelevää väitöskirjaansa Turun yliopistossa yleisen historian oppiaineessa.