Olli Kleemola, Aake Kinnunen & Virpi Kivioja: Tuntemattomien sotilaiden albumi. Readme.fi, Helsinki 2014. 288 sivua, 314 kuvaa.
Yllä olevan kaltaisia penttien ja kostien sotaretkiltä otettuja valokuvia ovat monet sotaveteraanien lapset ja lapsenlapset pidelleet käsissään käydessään läpi sukulaistensa jäämistöjä. Kuvat eivät enää paljoa kerro, sillä niissä esiintyvät ihmiset ovat usein jo poissa keskuudestamme tai niihin liittyvät tarinat ovat painuneet unohduksiin. Teoksessa Tuntemattomien sotilaiden albumi Olli Kleemola, Aake Kinnunen ja Virpi Kivioja sijoittavat suomalaisten sotilaiden ottamat kuvat laajempaan kontekstiin. Kirjoittajat avaavat näkökulmia kuvien ja kameroiden taakse kätkeytyviin tarinoihin, tunteisiin, ajatuksiin ja motiiveihin. Helppolukuista mutta sisällöltään painavaa tietokirjaa voi suositella kaikille, jotka haluavat tietää enemmän sota-ajan valokuvista, niin kuvaajista kuin kuvatuista.
Teoksessa Tuntemattomien sotilaiden albumi Olli Kleemola, Aake Kinnunen ja Virpi Kivioja jatkavat sillä uuden sotahistorian tutkimuksen polulla, jota Suomessa on kuljettu 2000-luvun alkupuolelta lähtien. Tuntemattomien sotilaiden albumi on visuaalinen jatko-osa Tiina Kinnusen ja Ville Kivimäen toimittamalle teokselle Ihminen Sodassa. Suomalaisten kokemuksia talvi- ja jatkosodasta (2006), Jenni Kirveen ja Sari Näreen toimittamalle teokselle Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia (2008) ja Ville Kivimäen teokselle Murtuneet mielet. Taistelu suomalaisten hermoista 1939-1945 (2013). Kleemola, Kinnunen ja Kivioja vyöryttävät lukijan silmien eteen yli kolmen sadan valokuvan aineiston, jossa valokeilaan pääsevät tai joutuvat suomalaiset rivimiehet ja heidän lähiesimiehensä, lotat, neuvostoliittolaiset sotilaat sekä sodan jalkoihin jääneet siviilit. Kapteeneja korkea-arvoisempia toimijoita ei kirjaan valitussa otoksessa juuri näy. Kirjaan valittujen kuvien kuvatekstit eivät anna moniakaan vinkkejä kuvissa esiintyvistä henkilöistä. Voikin sanoa, että teoksen nimi on osuva – kuvissa todella on kysymys tuntemattomista sotilaista.
Teoksen lyhyessä ”Lukijalle”-osuudessa kirjoittajat asettavat tavoitteekseen tarkastella rintamasotilaiden valokuvia uudesta näkökulmasta. Sitä, mikä tai mitkä ovat vanhoja näkökulmia, kirjoittajat eivät tarkasti erittele. Todennäköisesti he viittaavat siihen pitkään perinteeseen, jossa valokuvia on käytetty historiateoksissa lähinnä vain kuvituksena. Varsinaisen tutkimuksen kohteena valokuvat ovat olleet vielä harvoilla historiantutkijoilla. Tai sitten tekijät viittaavat uudella näkökulmalla siihen, että tässä teoksessa tarkastelun kohteeksi otetaan tiedotuskomppanioiden toiminnan sijaan tavallisten rintamasotilaiden valokuvaustoiminta. Kirjoittajat haluavat pohtia, miksi sotilaat ottivat armeija- ja sota-ajasta sellaisia kuvia kuin ottivat, mitä kuvat sotilaille merkitsivät ja mitä tiedostamattomia tarpeita kuvat palvelivat.
Kleemola, Kinnunen ja Kivioja onnistuvat asettamassaan tavoitteessa erinomaisesti. Kirja antaa jälkipolville vastauksia siihen, miksi oma isä, vaari tai isovaari on halunnut kuvauttaa itsensä mm. tuhotun panssarivaunun katolla, vanhalla rajalla tai erilaisissa teiden risteyksissä, joissa on kaukaisia itäsuomalaisia paikkakuntien nimiä. Kirjoittajat selittävät varsin perusteellisesti, miksi kuvien joukossa voi olla myös todella raakoja kuvia ruumiista ja monenlaisesta tuhosta. Kirjassa kerrotaan myös, miksi moniin kuviin on jälkeenpäin lisätty joidenkin henkilöiden päälle risti. Tämä on asia, joka hämmentää varsinkin sitä sukupolvea, joka on tottunut selaamaan vain digitaalisia kuva-albumeja. Teoksessa selitetään, miksi talvisodasta, kesän 1944 perääntymisvaiheesta tai Lapin sodasta ei todennäköisesti albumeissa ole kuvia, vaikka sotilaspassissa lukisikin, että myös näihin sotiin on albumin päähenkilö osallistunut. Kirjoittajat onnistuvat teoksessaan valottamaan monia sellaisia näkökulmia, joista kuvien päähenkilöt tai kuvien ottajat eivät kenties olisi pystyneet tai osanneetkaan eläessään kertoa. Kirjassa kyetään tuomaan esiin monia kuvien ottamiseen liittyneitä tiedostamattomia tarpeita.
Kirjaa varten tekijät ovat käyneet läpi noin 30 000 valokuvaa, jotka on kerätty lukuisista kokoelmista eri puolilta Suomea. Noin neljä viidestä kirjaan valitusta kuvasta on Olli Kleemolan kokoelmasta. Seuraavaksi eniten kuvia on poimittu Sotamuseon kuva-arkistosta ja loput ovat peräisin lähinnä yksityisistä arkistoista. 30 000 kuvan alkuperäisaineisto vakuuttaa määrällään. Yksittäiset erikoisuudet eivät suuressa aineistossa pääse muokkaamaan kokonaiskuvaa vaan ainoastaan sopivasti tarkentavat sitä.
Alkuperäisaineistosta kirjoittajat olisivat voineet kertoa enemmänkin. Keiden kuvia ja minkälaisia kuvia eniten käytössä olleeseen Kleemolan kokoelmaan sisältyy? Mistä ne on hankittu? Onko kokoelmassa joitain painotuksia? Miten Kleemolan kokoelma poikkeaa Puolustusvoimien vuonna 2013 avaamasta digitaalisesta kuva-arkistosta, jossa julkaistiin kaikkiaan 170 000 kuvaa? Nämä kysymykset eivät ole kuitenkaan kovin relevantteja tämän kirjan oletetulle lukijakunnalle. Olli Kleemola tulee suurella todennäköisyydellä vastaamaan edellä mainittuihin kysymyksiin valmisteilla olevassa väitöskirjassaan, joka käsittelee suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden toisen maailmansodan aikana ottamia valokuvia .
Kirjoittajat eivät ole tehneet kirjan tekstiosuuksista akateemisesti tai tutkimuksellisesti raskaita. Kirjan rakenne, jossa kuvat ovat pääosassa ja teksti on pyritty puristamaan mahdollisimman lyhyeksi ja selkeäksi, viittaa siihen, että teos on suunnattu enemmän tietokirjaksi suurelle yleisölle kuin tutkimusteokseksi. Kun tutkimus halutaan suunnata laajemmalle yleisölle, tietokirjoista ensimmäisenä karsitaan teoria ja metodiosuudet sekä tarkat viitteet. Tällaiseen ratkaisuun on päädytty tässäkin teoksessa. Päätös on sinänsä onnistunut. Teos on visuaalisesti houkuttava. Suuren yleisön voi todellakin olettaa tarttuvan kirjaan. Tutkijoita tarkkojen viitteiden karsiminen epäilemättä harmittaa, mutta halutessaan he varmasti saavat tarvittavat tiedot kirjoittajilta. Ymmärrän, että kaupallisen kustantajan on tällaisiakin ratkaisuja tehtävä.
Tasapainoilu tutkimuksen ja tietokirjan välillä ei ole helppoa. Vaikka teos on tietokirjana erittäin onnistunut, jäin kaipaamaan tarkempia tietoja siitä, miten aineistoa on käsitelty ja minkälaisia metodeja analyysissä on käytetty. Näitä kirjoittajat eivät avaa käytännössä lainkaan koko teoksessa. Epäselväksi jää, miten kymmenistä tuhansista valokuvista koostuvasta alkuperäisaineistosta on seulottu esiin juuri nämä aiheet ja teemat? Minulla ei ole syytä epäillä, etteivätkö tekijöiden esiin nostamat asiat olisi yleisimpiä suomalaisten sotilaiden sotakuvissa, mutta silti jäin kaipaamaan tarkempaa kuvausta siitä, miten tähän lopputulokseen on päädytty.
Kirjan rakenne antaa joitain vinkkejä siitä, minkälaisista näkökulmista tutkijat ovat aineistoaan lähestyneet. Valokuvien aiheet esitetään kronologisesti. Ensin kerrotaan, kenellä ylipäätään oli toisen maailmansodan aikana Suomessa oikeus ja mahdollisuus kuvata sotilaita. Tämän jälkeen kirja etenee kertoen ensin varusmiesaikana otetuista kuvista ja ”korsukaverikuvista” otoksiin, joissa marssitaan kohti rintamaa. Sitten ovatkin vuorossa teoksen rajuimmat otokset taisteluista ja niiden tuhoista. Tekijät seulovat kuvastosta taitavasti esiin esimerkkejä lavastetuista ja aidoista taistelukuvista. Vainajista, niin suomalaisista kuin neuvostoliittolaisistakin, otetut kuvat ja kuvien yhteyteen liitetyt kuvatekstit ovat pysäyttäviä. Kirjoittajat osaavat selittää tahdikkaasti ja aikalaisia ymmärtävästi, miksi tällaisia kuvia otettiin. Myös vangeista otettuihin kuviin liittyy paljon tekijöitä, jotka eivät aukene pelkästään kuvaa katsomalla. Näidenkin taustojen selittämisessä tekijät onnistuvat mallikkaasti. Tämän jälkeen kirjassa käsitellään hieman kevyempiä asioita. Huomiota saavat ”turistikuvat”, joita otettiin paljon idyllisistä Itä-Karjalan kylistä, Leninin ja Stalinin patsaista, Karhumäen kaupunginhotellista ja muista kohteista, joita kotirintamalla elävät eivät olleet päässeet näkemään. Teoksessa tarkastellaan myös sotilaiden vapaa-ajasta kertovia kuvia, joissa saunotaan, kalastellaan, urheillaan ja nautitaan lottien keittämistä kahvista. Kirja päättyy kuviin, joissa sotilaat ovat siirtymässä siviiliin. Teos tuo vakaasti ja loogisesti esiin tavallisten sotilaiden kuvaamat tai heille merkitykselliset aiheet.
Kuvia tutkittaessa oleellista on kysyä, mitä niissä ei näy ja mitä niissä ei näe. Ensin mainitun kysymyksen tekijät ovat ottaneet työssään erinomaisesti huomioon. Aidot ja lavastetut taistelukuvat on tunnistettu ja esitetty selkeästi myös lukijalle. Kirjassa tuodaan lisäksi ansiokkaasti esiin se, miten eri tavoin suomalaista ja neuvostoliittolaista vainajaa saatettiin kohdella ja kuvata sekä miksi näin oli. Toinen kysymys eli mitä kuvassa ei näe, on kuvatutkijalle usein se mielenkiintoisin ja samalla haastavin. Tutkija tulee helposti sokeaksi aineistolleen ja usein ”sokea piste” on sellainen, jonka voisi hoksatessaan havaita aineiston lähes jokaisesta kuvasta. Kuvatutkimuksen teoriat ja metodit auttavat paljon, mutta niidenkään avulla ei kuvaa voi ammentaa tyhjiin. Kuvaan jää jäljelle aina aineksia tulevillekin tutkijoille ja kysymyksenasetteluille. Tässä tapauksessa ratkaisu esittää kuvat kronologisessa järjestyksessä on todennäköisesti sulkenut joitakin teemoja kokonaan pois. Itse olisin kaivannut näkökulman avaamista mm. sotilaan ruumiista (elävästä) ja vaatetuksesta sekä sota-ajan muodista. Jos sotilaat lavastivat taistelutilanteita, eivätkö he olisi ”tuunanneet” kuviin myös itseään? Otettiinhan osa kuvista kotijoukkoja, vaimoja, tyttöystäviä ja kirjekavereita ajatellen .
Kleemola, Kinnunen ja Kivioja osoittavat, että sotilaat halusivat tulla kuvatuiksi merkittävissä paikoissa tai itselleen merkittävien henkilöiden seurassa. Kirjoittajat selittävät perusteellisesti, miksi näin oli. Kuten aina, onnistunut teos ei vain selitä vaan myös herättää ajatuksia ja kysymyksiä lukijassaan. Itse jäin pohtimaan sitä, että jos tutkija tulee sokeaksi aineistolleen, niin mille aikalaiset tulivat sokeiksi? Mitä sotilaat ”eivät nähneet” tai pitäneet merkityksellisenä omassa ympäristössään? Paljonko kuvissa on sellaisia asioita ja aineksia, jotka eivät vaikuta olleen kovinkaan merkityksellisiä sotilaille mutta mikäli sellainen asia olisi tuotu aikanaan kotirintamalla elävien arkeen tai tuotaisiin yhtäkkiä meidän 2010-luvulla elävien arkeen, se olisi hyvinkin merkittävä asia? Yllä oleva, teoksen sivulta 148 löytyvä kuva kiinnitti huomioni räjähteisiin ja ammuksiin. Kuinka moni meistä tuntisi olonsa noin levolliseksi kuin 6. komppanian johtaja, jos rintataskussamme olisi yksi käsikranaatti ja toinen roikkuisi vyössämme?
Uudessa sotahistorian tutkimuksessa eivät enää liiku divisioonat tai pataljoonat, vaan siinä mennään yhä enemmän sodan kokeneen sukupolven iholle ja jopa sen alle. Kirja täydentää ansiokkaasti suomalaista uuden sotahistorian tutkimusta tuoden yleisön silmien eteen myös visuaalisen aineiston. Kuvat voivat olla monelle helpoin tapa lähestyä sotaa. Tämä kirja on tehty sellaiseksi, että siihen voisi kuvitella tarttuvan niin sellaisen, jolle sotahistoria ei ole vielä kovin tuttua, kuin myös sellaisen, joka on perehtynyt aiheeseen jo vuosikymmenien ajan. Oletan kirjan tarjoavan uusia näkökulmia kummallekin lukijakunnalle.
Maria Rantala, FM, on Turun yliopistosta valmistunut Suomen historian jatko-opiskelija, joka tutkii suomalaista liikuntavalistusta ja -mainontaa visuaalisten aineistojen tarjoamista näkökulmista. Alkuperäislähteinä hän käyttää vuosien 1941-2010 välisenä aikana julkaistuja valistus- ja kampanjajulisteita. Rantala on tutkinut pro gradu -työssään naisurheilijoiden valokuvia Suomen Urheilulehdessä vuosina 1945-1969.