VTL Tiina Lintusen poliittisen historian alaan kuuluva väitöskirja ”Punaisten naisten tiet. Valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 joutuneiden Porin seudun naisten toiminta sota-aikana, tuomiot ja myöhemmät elämänvaiheet” tarkastettiin 9.10.2015 Turun yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi FT Tuomas Hoppu (Tampereen yliopisto) ja kustoksena professori Vesa Vares.
Suomen sisällissodan sytyttyä tammikuussa 1918 Porin punakaartin huoltotehtäviin hakeutui runsaasti naisia. Yksi heistä oli 17-vuotias Alma Mäkelä, joka liittyi joukkoihin mukaan maaliskuussa toimien sairaanhoitajana ja keittäjänä. Hän liikkui sairaanhoito-osaston mukana Satakunnan rintamalla ja lähti lopulta sodan kääntyessä tappiolliseksi punakaartin perääntyvien joukkojen mukaan pakomatkalle kohti itää. Alma vangittiin Riihimäellä ja lähetettiin odottamaan tutkintaa Hämeenlinnan vankileirille. Ensimmäisten kuulustelujen jälkeen Almaa ei vapautettu, vaan hänestä jäätiin odottamaan lisätietoja. Olot vankileirillä olivat ankeat ja ruuasta oli puutetta, mutta Alma oli onnekas, sillä hän pääsi toukokuun lopulla töihin vankileirin keittiölle, mikä takasi hänelle riittävän ravinnonsaannin. Olosuhteet huomioiden Alman hyvä onni tuntui jatkuvan. Heinäkuussa, tutkintavankeuden jatkuessa, hyväkäytöksiseksi ja kuuliaiseksi todettu Alma pääsi hämeenlinnalaisen upseeriperheen keittäjäksi. Perhe kohteli Almaa hyvin ja hän muisteli aina kiitollisuudella niitä kahta kuukautta, jotka sai viettää perheen kodissa, poissa vankileiriltä.
Syyskuun alussa, neljän kuukauden odotuksen jälkeen, Alman tapaus lopulta käsiteltiin Hämeenlinnan valtiorikosoikeudessa ja hänen todettiin syyllistyneen avunantoon valtiopetokseen. Rangaistus oli kaksi vuotta kuritushuoneessa ja kansalaisluottamuksen menetys neljäksi vuodeksi. Rangaistus oli kuitenkin ehdollinen ja hänet laskettiin vapaaksi. Alma palasi kotiin Porin Pihlavaan, meni töihin ja elätti itsensä keittäjänä. 26-vuotiaana Alma meni naimisiin ja saatuaan lapsia jäi kotiäidiksi.
Kotiin jääminen lasten kanssa ei kuitenkaan passivoinut Almaa, vaan hän kiinnostui kunnallispolitiikasta. Almasta tuli paikallisen sosialidemokraattisen naisyhdistyksen puheenjohtaja, hän kuului Porin maalaiskunnan sosiaalilautakuntaan ja kunnanvaltuustoon ja oli muutenkin monessa poliittisessa luottamustehtävässä, mistä hänet palkittiin tasavallan presidentin myöntämällä ansiomerkillä. Alma totesikin itse palkinnon saatuaan: ”Minut on tuomittu valtiopetoksesta ja palkittu isänmaan hyväksi tehdystä työstä.” Palkinnolla tuomio tuli kuitatuksi ja Alma sai osoituksen siitä, että hän oli arvostettu, kunnon kansalainen.
*
Alma Mäkelä oli yksi niistä 267 naisesta, joita olen väitöskirjassani tutkinut. Sisällissodan sytyttyä Suomessa tammikuussa 1918 tuhansia naisia ryhtyi tukemaan valkoisten ja punaisten armeijoita työskentelemällä huoltojoukoissa. Molemmin puolin rintamaa naiset toimivat samoissa tehtävissä sairaanhoitajina, keittäjinä, siivoojina ja ompelijoina. Sodan jälkeen ne naiset, jotka olivat työskennelleet punaisella puolella, vangittiin ja toimitettiin kuulusteltaviksi. Voittajien kanta oli, että kaikkia, jotka olivat auttaneet punaisia ja näinollen tukeneet kapinaa laillista hallitusta vastaan, tuli rangaista. Huoltotehtävissä toimineet naiset päätyivät valtiorikosoikeuteen, mutta saivat pääosin lieviä tuomioita johtuen heidän avustavasta roolistaan.
Miksi naiset, erityisesti perheelliset, ylipäätään lähtivät mukaan punakaartin toimintaan ja ottivat riskin? Naisten omissa lausunnoissa tärkeimmiksi selityksiksi nousivat taloudelliset seikat, kuten työttömyys ja kaartin lupaama hyvä palkka. Osa katsoi myös tulleensa pakotetuksi tai suostutelluksi liittymään kaartiin vastoin parempaa tietoaan. Ideologiset vaikuttimensa myönsi ainoastaan yksi nainen, mutta jo naisten korkea poliittinen järjestäytyminen tukee käsitystä, että aatteelliset syyt olivat kuitenkin myös naisten liittymisessä taustalla, vaikkei niitä kuulusteluissa luonnollisesti haluttukaan myöntää. Olihan naisista kuitenkin 2/3 ollut ennen sotaa poliittisesti järjestäytyneitä kuuluen joko työväenyhdistykseen, ammattiosastoon tai molempiin.
*
Olen tutkimuksessani selvittänyt, millaisia punakaartiin kuuluneet naiset olivat, ja mitä heille tapahtui välittömästi sodan jälkeen. Tätäkin mielenkiintoisempaa on kuitenkin ollut tutkia sitä, miten naisten paluu sodanjälkeiseen arkeen onnistui, minkälaisia polkuja he lähtivät kulkemaan vapautumisensa jälkeen ja miten ympäröivä yhteiskunta otti heidät vastaan.
Sisällissodan jälkeinen Suomi oli henkisesti jakautunut ja rikkinäinen, mikä näkyi arjessa monella tavalla. Epäluulo ja luottamuksen puute väreilivät ilmassa ja olivat havaittavissa vaikkapa työpaikkailmoituksissa kesällä 1918. Ilmoituksissa harrastettiin runsaasti poissulkevaa ilmoittelua, jossa todettiin suoraan, ettei punaisia haluta palkata. Syksyllä tilanne kuitenkin alkoi jo rauhoittua tältä osin ja ”väritoiveet” palkollisten suhteen poistuivat ilmoituksista muutamia satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Ammattitaitoista työväkeä tarvittiin tehtaisiin ja maatiloille. Suurin osa tutkimistani naimattomista naisista oli ennen sotaa ollut ammatiltaan teollisuustyöläisiä, käsityöläisiä ja palvelijoita. Näihin tehtäviin enemmistö palasi sodan jälkeenkin, parhaimmissa tapauksissa vanha työpaikka oli vieläpä odottamassa. Naimisissa olleet naiset palasivat pääsääntöisesti kotiin hoitamaan miehensä taloutta ja lapsia. Nämä naiset olivat ennen sotaa olleet tavallisia työläisnaisia. Sota ja osallisuus siihen ei tätä asiaa juurikaan muuttanut, sillä naiset elivät pääosin tavallista työläisperheen arkea sodan jälkeenkin.
Erityisen hankalassa asemassa olivat sodan jälkeen ne punaiset naiset, jotka olivat menettäneet sodassa miehensä ja jääneet yksin lastensa kanssa. Valtio suostui maksamaan eläkkeen vain valkoisten sotilaiden leskille, punaisten tuli hakea apua köyhäinhuollosta. Eriarvoinen kohtelu herätti katkeruutta punaisissa. Miina Sillanpää esitti eduskunnassa uutta lakia, joka olisi taannut eläkkeen myös punaisella puolella perheen elättäjän menettäneille ja hän korosti, miten esityksen päätarkoituksena oli yrittää lievittää sitä katkeruutta, joka oli syöpynyt kansan mieliin. Esitystä vastustettiin todeten, että yleinen oikeudentaju loukkaantuisi siitä, jos punalesket ja -orvot asetettaisiin parempaan asemaan kuin ne, jotka ilman omaa syytään olivat joutuneet köyhäinhoidon varaan. Punaleskien sanottiin suoraan olevan itse syypäitä kohtaloonsa.
Punakaartin toimintaan sekaantuneita naisia arvosteltiin myös kitkerästi huonoiksi kasvattajiksi monissa porvariston lehdissä. Punaisia naisia tarkasteltaessa naisten kohtelun taustalla oli kaiken aikaa se, mitä naiselta yhteiskunnassa odotettiin ja miten hän nämä odotukset pystyi täyttämään. Äitiys oli se merkittävä tekijä, jonka kautta naisen toimintaa peilattiin. Hoivaaminen, elämän synnyttäminen ja ylläpitäminen olivat naisen perimmäisiä tehtäviä. Naisten oletettiin vaalivan kodin ja yhteiskunnan moraalia. Tässä punaisten perheiden äitien katsottiin epäonnistuneen, sillä he olivat kasvattaneet pojistaan kapinoitsijoita.
Kun eläkkeitä ei myönnetty, punalesket elättivät perheensä miten parhaiten taisivat. Osa antoi lapsensa kasvatiksi tai turvautui sukulaisten tai ystävien apuun. Jos lapset olivat riittävän vanhoja yksin jätettäväksi, pyrkivät naiset ansiotyöhön. Joidenkin oli pakko alentua myös kunnalliseen köyhäinhoitoon, joka koettiin usein häpeällisenä ja josta seurasi mm. äänioikeuden menettäminen. Nuorempien naisten kohdalla köyhäinhoito oli kuitenkin usein tilapäinen ratkaisu, jonka avulla päästiin yli vaikeasta ajasta lasten ollessa pieniä.
Punaiset naiset saivat sukulaisilta ja ystäviltä myös henkistä tukea. Arjen jatkuminen tutussa ympäristössä oli useimmille se luonnollisin vaihtoehto. Yhteisö ei painostanut naisia muuttamaan uudelle paikkakunnalle aloittamaan alusta. Päinvastoin Porin seudulla entiset punaiset tuntuivat saaneen toisistaan hyvin tukea. Tämänkin tutkimuksen naisissa oli paljon henkilöitä, jotka olivat joko keskenään sukua, työtovereita, naapureita tai tuttuja työväenliikkeen kautta. Myös useimpien miespuolisista perheenjäsenistä joku oli kuulunut punakaartiin, joten he eivät olleet punaisen menneisyytensä kanssa yksin. Ympäristön antama tuki auttoi omalta osaltaan naisia sopeutumaan yhteiskuntaan suhteellisen nopeasti.
Yksilöiden sopeutumiseen sodanjälkeiseen yhteiskuntaan olivat vaikuttamassa suuresti myös ne ponnistukset, joihin valtion johto ryhtyi syksyllä 1918. Kahtiajakautumisen ja leimaamisen seuraukset näkyivät arjessa vielä pitkään, mutta tilannetta pyrittiin rauhoittamaan monilla uudistuksilla. Jo vuonna 1918 annettiin esitykset torpparilaista ja oppivelvollisuuslaista, jotka yhdessä lisäsivät tunnetta sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Oppivelvollisuuslaki tarjosi työnväenluokan lapsille mahdollisuuden parempaan koulutukseen, mutta samalla se tarjosi myös porvaristolle mahdollisuuden kasvattaa uudesta sukupolvesta isänmaallisia kunnon kansalaisia, jotka eivät nousisi vanhempiensa tapaan kapinaan. Hallitusmuotokysymyskin kääntyi vuonna 1919 sosialidemokraateille kelvolliseen ratkaisuun ja puolueen toimintaedellytykset paranivat uusien puhe-, kokoontumis- ja painovapausasetusten myötä.
Entiset punaiset pitivät tärkeänä myös uskonnonvapauslain säätämistä. Varsinkin sisällissota ja pappien antama tuki valkoiselle puolelle olivat saaneet useat punaiset kääntymään kirkkoa vastaan. Uskonnonvapauslain astuttua voimaan koko maassa luterilaisesta kirkosta erosi vuosina 1923-1930 noin kaksi promillea sen jäsenistöstä. Tämän tutkimuksen punaisista naisista vastaavassa ajassa kirkosta erosi yli 12 %. Myöhemmällä iällä heitä erosi vielä lisää niin, että lopullinen eronneiden osuus oli noin 19 % eli lähes joka viides. Vaikka luku onkin koko maan eroamislukuihin verrattuna moninkertainen, on kuitenkin syytä huomata, että enemmistö naisista ei halunnut erota kirkosta. Vanhasta tottumuksesta he pysyivät kirkon jäseninä, vaikka vasemmistopuolueet yllyttivät irtautumaan kirkosta. Uskonnonvapaus osoittautuikin vasemmistolle pettymykseksi, sillä lakiuudistus ei saanut kansan syviä rivejä repeytymään irti perinteistä siinä määrin kuin puolueet olivat toivoneet ja odottaneet.
Vasemmisto sai siis läpi monia itselleen tärkeitä lakialoitteita sisällissodan jälkeen. Missään muualla maailmassa sodan hävinnyt osapuoli ei ole näin nopeasti saanut tavoitteitaan täyttymään. Se sai myös vaaleissa laajan kannatuksen ja pääsi lisäksi kunnallispolitiikassa päättävään asemaan. Vasemmiston ja porvariston yhteistyö alkoikin ensin kunnallistasolla, mistä se vähitellen levisi myös valtakunnalliselle tasolle.
*
Ratkaiseva muutos asenteissa punaisia perheitä kohtaan tapahtui talvisodan aikana etsittäessä kansallista eheyttä. 1940-luvun alussa punaleskien eläkeasia eteni eduskunnassa suotuisasti ja vuonna 1943 laki astui lopulta voimaan. Monet eläkkeeseen oikeutetut olivat tässä vaiheessa jo kuolleet, mutta sosiaalihallitukselle osoitettiin kuitenkin yli 6400 hakemusta. Eläkkeillä oli naisten toimeentulon kannalta suuri merkitys, joten päätös oli merkittävä paitsi kansallisen eheytymisen edistämiseksi myös leskien taloudellisen tilanteen kannalta. Toinen kädenojennus entisille punaisille sitä vastoin oli enemmänkin symbolinen. Vuonna 1973 valtioneuvosto päätti maksaa vankileireillä tai vankilassa vuoden 1918 sodan johdosta olleille hyvityksenä rahallisen kertakorvauksen, joka vastasi pienituloiselle eläkeläiselle noin kahden kuukauden eläkettä. Rahallista arvoa merkittävämpää saajille oli se, että valtio myönsi vääryyden tapahtuneen ja katsoi sen oikeuttavan korvaukseen.
Miten pieni paikallisyhteisö sitten toipui sisällissodan aikaisesta tragediasta? Lyhyesti sanottuna: hyvin hitaasti. Lection alussa esittelemäni Alma Mäkelän henkilökohtaisessa historiassa kansallinen eheytyminen näkyi mielenkiintoisella tavalla. Hänen tyttärensä avioitui paikallisen suojeluskuntapäällikön pojan kanssa. Perheiden punavalkoisesta menneisyydestä huolimatta mitään vastakkainasettelua ei entisen punaisen ja valkoisen perheen välillä myöhemmin ollut, vaan Alma tuli mainiosti toimeen tyttärensä appiukon kanssa. Alman tapaus oli kuitenkin melko poikkeuksellinen. Oli myös mielenkiintoista tutkia, millaisen henkisen perinnön punaiset naiset antoivat sisällissodasta lapsilleen. Osalla tämä kansallinen murhenäytelmä oli niin suuri henkilökohtainen tragedia, etteivät he halunneet koskaan puhua siitä, vaan vaikenivat kuolemaansa saakka. Joillekin vuoden 1918 tapahtumat taas olivat vain osa menneisyyttä, joihin saattoi satunnaisesti viitata, mutta jotka eivät tuntuneet katkeroittaneen naisia, vaan häipyneen mielestä taka-alalle. Mutta oli myös niitä, jotka halusivat kertoa tapahtuneesta ja pitää yllä vuoden 1918 muistoa. Heidän keskeinen sanomansa oli, ettei tapahtunutta saa unohtaa, jotta tulevaisuudessa vastaava katastrofi voitaisiin välttää.
*
Poliittisen historian ensimmäisen vuoden opiskelijoille opetetaan, että historiantutkimus on aina menneisyyden tapahtumien jälkien etsimistä, valikoimista, kriittistä arvioimista, niiden pohjalta suoritettavaa päättelyä, niiden ymmärrettäväksi tekemistä ja nykymaailmalle tulkitsemista. Näin olen tehnyt. Olen tutkimuksessani pyrkinyt luomaan monimuotoisesta aineistosta rekonstruktion ja tulkinnan, joka tekisi tutkimuskohteilleni oikeutta. Erityisen tärkeänä olen pitänyt naisten kohtaloiden kontekstualisoimista aikaan ja paikkaan, jolloin heidän toimintaansa on pystytty selittämään osana suurta kokonaisuutta.
Poliittinen historia on tieteenala, joka pyrkii tekemään oman aikamme maailmaa ymmärrettäväksi. Mitä voimme oppia Suomen sisällissodasta? Ainakin sen, että vaikka punaiset sopeutuivat näennäisen nopeasti yhteiskuntaan sodan jälkeen, koko kansakunnan eheytyminen kesti vuosikymmeniä. Sisällissota oli tragedia, josta toipuminen oli hidasta. Ehkäpä tämän tiedon pitäisi lisätä ymmärrystämme ja sympatioitamme niitä kansoja kohtaan, jotka tällä hetkellä käyvät sisäisiä taisteluita.