FM Tuomas Räsäsen väitös ”Itämeren ympäristökriisi ja uuden merisuhteen synty Suomessa 1960-luvulta 1970-luvun puoliväliin” tarkastettiin Turun yliopistossa 2.10.2015. Virallisena vastaväittäjänä toimi filosofian tohtori Laura Hollsten Åbo Akademista ja kustoksena professori Taina Syrjämaa.
Historioitsijat ovat usein todenneet, että 1900-luvulle tultaessa tutkimusmatkojen aikakausi oli ohi. Maapallo oli tuolloin pääpiirteissään kartoitettu ja kaukaisimpia sademetsien sopukoita ja vuoriston huippuja lukuun ottamatta maailma oli tuotu länsimaisen tiedon ja sivistyksen piiriin.
Miten väärässä näin väittäneet ovatkaan olleet! Maapallon pinta-alasta noin 71 prosenttia on merten peittämää. Yhdysvaltain valtamerten ja ilmakehän tutkimuslaitoksen mukaan yhä tänä päivänä 95 prosenttia meristä on tutkimatonta. Tutkimusmatkojen aika maapallolla siis jatkuu, ja merten osalta se on hädin tuskin päässyt edes alkuun.
Samalla väite on harhaanjohtavanakin hyvin ymmärrettävä, sillä se osoittaa miten ohut ihmisen suhde mereen on ollut ja on sitä edelleen. Ihminen on maaeläin, jonka on mahdollista tunkeutua merelle ainoastaan teknologian avulla. Siksi kutsumme maapalloa maaksi tai maa-ilmaksi, vaikka, kuten brittiläinen kirjailija Arthur Clarke on osuvasti todennut, selvästikin maapallo on valtameri, jonka saaria mantereet ovat. Meret ovat siten olleet ikään kuin kulttuurisia tyhjiöitä, joilla ei ole kosketuspintaa ihmisten elämään. Ihmisen näkökulmasta ne ovat ulkopuolista luontoa vastakohtana mantereiden ja saarten muodostamalle maisemalla ja sivilisaatiolle.
Itämerta ei voi täysin verrata suunnattomiin valtameriin. Itämereltä ei löydy valtamerten ulapoita, joilla ihminen ei ennen höyrylaivojen aikakautta koskaan purjehtinut. Kuitenkin myös Itämerellä rannikkovedet ja ulapat nähtiin kuuluvaksi keskenään eri kategorioihin, erilaisiin maailmoihin, joihin pätivät eri lainalaisuudet.
Toiseksi, ja kenties vielä tärkeämpää on se, että lukuun ottamatta kalastajayhteisöjen kaltaisia meren kanssa kosketuksissa eläviä ihmisiä, suomalaisten kollektiivisessa tietoisuudessa merellä ei ollut oikeastaan mitään roolia ennen 1900-luvun jälkipuoliskoa. Jos lukee vielä 1950-luvulla julkaistuja Suomen luontoa käsitteleviä kirjoja, meri hädin tuskin edes mainitaan niissä. Jos puolestaan selaa sanomalehtiä, lukija huomaa nopeasti, että meri nousee esiin vain silloin, kun puhutaan meriliikenteestä tai kalansaaliista. Ja tällöinkin voi kysyä, oliko kyse todella merestä vai ainoastaan ihmisen ravinnosta ja kansainvälisestä kaupasta.
Maantieteilijä Philip Steinbergin mukaan länsimainen ihminen onkin aina 1900-luvun jälkipuoliskolle asti määrittänyt elinpiiriinsä kuuluvaksi vain merten kapeat rannikkokaistaleet sekä kalastuksen kannalta jotkut keskeisimmät pyyntipaikat. Muu osa merta konstruoitiin antisivilisaatioksi, joka toisinaan piti ylittää, mutta jolla itsellään ei ollut muuta merkitystä länsimaisten yhteisöjen itseymmärrykselle kuin toimia vastakohtana. Rantavedet olivat raja, joiden toisella puolella oli kulttuuri ja sivilisaatio, toisella puolella merellinen luonto ja antisivilisaatio.
Steinbergin mukaan meren konstruoiminen ulkopuoliseksi antisivilisaatioksi alkoi vähitellen muuttua 1900-luvun jälkipuoliskolla. Syynä muutokseen hän pitää etenkin teknologiaa, mikä on mahdollistanut merten salaisuuksien selvittämisen, sekä tähän liittyen kaupan globalisaatiota, jonka myötä valtameretkin otettiin osaksi kansainvälistä sääntelyjärjestelmää. Merten konstruktion muutos antisivilisaatiosta kohti kulttuurisesti merkittävää tilaa näkyi Steinbergin mukaan muun muassa huolenpitona meriympäristöjen hyvinvoinnista. Kausaalisuhde eteni siis Steinbergin mukaan siten, että aluksi muuttuivat käsitykset merestä, minkä jälkeen meriympäristöjä alettiin suojella.
Kuten olen tutkimuksessani osoittanut, Steinbergin käsitys merten uudenlaisesta konstruktiosta on validi myös Itämeren suhteen. Tutkimuksessani on selvinnyt, että Itämeri todella alettiin ymmärtää uudella tavalla yhteiskunnallisena tilana ja elinympäristön osana juuri 1960-1970-luvun Suomessa.
Steinbergin näkemyksestä poiketen kuitenkin väitän, että Itämeren ja Suomen kontekstissa vaikutussuhde eteni toisin päin. Nimenomaan Itämeressä tapahtuneet ympäristömuutokset pakottivat suomalaiset ihmiset ajattelemaan merta uudella tavalla. Merta ei voitu enää pitää merkityksettömänä tilana, kun sen saastuminen uhkasi ihmisten hyvinvointia ja terveyttä.
*
Maailma oli 1960-1970-luvulla sakeanaan puhetta globaalista ympäristökriisistä ja sen paikallisista ilmenemismuodoista. Ilmakehäydinkokeiden aiheuttamat radioaktiiviset laskeumat olivat herättäneet huolta yli koko teollistuneen läntisen maailman jo 1950-luvulta lähtien. 1960-luvun alkupuolella herättiin globaaliin ympäristön myrkyttymisen uhkaan, ja pian puhuttiin myös ilman ja vesistöjen saastumisesta, luonnonvarojen ehtymisestä ja liikakansoituksesta.
Itämeri on valtameriin tai jopa muihin sisämeriin verrattuna suppea ja vähävetinen. Lisäksi sen veden vaihtuvuus kapeiden Tanskan salmien läpi on huono. Niinpä olisi voinut kuvitella, että Suomenkin ympäristökriisipuheen sävyttämässä ilmapiirissä katseet olisivat nopeasti kääntyneet Itämereen kohdistuviin uhkiin. Näin ei kuitenkin heti tapahtunut, sillä aina 1960-luvun lopulle asti merentutkijatkin katsoivat, että suppea Itämerikin oli riittävän suuri laimentamaan ja hajottamaan kaikki ihmisen sinne syytämät jätteet ja saasteet.
Itämerta käytettiinkin yleisesti sitä ympäröivien yhteiskuntien kaatopaikkana. Mereen hävisivät autonromut, sinne sopi laskea niin radioaktiivisia kuin kemiallisia jätteitä, ja sinne sopi öljytankkerien tyhjentää öljyiset tankkien pesuvedet. Suomessakin puuhailtiin hankkeita johtaa jopa sisämaan kaupunkien jätevedet puhdistamattomina Itämereen. Rannikkokaupungit puolestaan suunnittelivat johtavansa jätevetensä valtavia purkuputkia myöten kauas merelle. Mereen kaikkien jätteiden kuviteltiin jälkiä jättämättä ja ketään haittaamatta häviävän.
*
Tilanne olisi kuitenkin saattanut jatkua tällaisena vielä vuosia, sillä modernin, teollisen yhteiskunnan ympäristöongelmien luonteeseen kuuluu, että niiden paljastaminen vaatii useimmiten pitkäkestoisia luonnontieteellisiä tutkimuksia.
Suomessa ei kuitenkaan ollut edes aloitettu tutkimaan Itämeren ympäristöongelmia lukuun ottamatta rantavesien pilaantumista suurten kaupunkien lähivesissä, joka oli tunnettu ympäristöongelmana jo 1800-luvun lopulta alkaen. Voidaankin sanoa, että Itämeren tila ei herättänyt Suomessa minkäänlaista huolta ennen 1960-luvun aivan viimeisiä vuosia.
Miksi tilanne sitten lyhyessä ajassa muuttui juuri 1960-luvun lopulla niin, että Itämeri alettiin nähdä kriisiytyneenä ympäristönä? Tämän kysymyksen selvittämiseksi katseet täytyy kääntää Ruotsiin, jossa Suomesta poiketen globaali ympäristökriisipuhe kääntyi tieteellisiksi tutkimuksiksi Ruotsin ympäristön ja sen myötä myös Itämeren myrkyttymisestä.
Tutkiessaan Ruotsin ympäristön tilaa ruotsalaiset tutkijat nimittäin paljastivat, että Itämeren kalat sisälsivät korkeita pitoisuuksia tappavan vaarallisia elohopean yhdisteitä. Vain hieman tämän jälkeen he selvittivät, että myös DDT- ja PCB-yhdisteiden pitoisuudet Itämeren eliöstössä olivat hälyttävän korkealla. Mitattiinpa merestä näiden aineiden pitoisuuksia, jotka olivat moninkertaisesti korkeampia kuin mistään muualta maailman meriltä mitatut pitoisuudet.
Näiden tutkimusten seurauksena kävi ilmeiseksi, että ensimmäisenä kuolisivat Itämeren ravintoketjujen huipulla olevat pedot, kuten merikotka ja Itämeren hylkeet, joiden elimistöön myrkyt kerääntyivät ja varastoituivat. Merikotkan ja hylkeiden kohtalo kuitenkin indikoi jotain paljon vielä pelästyttävämpää. Jos kerran kaloja syövien petojen kannat olivat henkitoreissaan, eivät turvassa olleet Itämeren kaloja syövät ihmisetkään.
Lähes yhdenaikaisesti myrkkyongelman löytämisen kanssa ruotsalainen tutkija Stig Fonselius myös osoitti, että Itämeren sisäisen ja ulkoisen ravinnekuormituksen välillä vallitsi noidankehämäinen kohtalonyhteys. Teollisuuden ja asutuksen jätevedet sekä pelloilta mereen valuvat ravinnepäästöt aiheuttivat meressä happivajetta, mikä puolestaan loi otolliset olosuhteet jo kerran sedimentoituneiden ravinteiden siirtymiselle takaisin meriveteen. Vedessä liikaravinteet puolestaan ruokkivat biologista tuotantoa jopa siinä määrin, että meri rehevöityi.
Lisäksi 1960-luvun lopulla Suomen merialueella tapahtui joukko paljon tuhoa aiheuttaneita öljyonnettomuuksia, jotka vallitsevassa keskustelun ilmapiirissä tulkittiin yhdessä myrkyttymisen ja ravinnekuormituksen kanssa merkitsevän vakavaa uhkaa meriympäristölle.
Näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta Suomessakin havahduttiin siihen, että täällä oli eletty kuin Ruusunen untaan. Itämeri oli kaikkea muuta kuin se puhtaana välkehtivä, suunnattoman laaja ja ikuisesti muuttumaton meri, jollaisena sitä oli totuttu pitämään. Sen käsityksen tilalle nousi tietoisuus ja ymmärrys siitä, että suomalaiset asuivat ehkä maailman saastuneimman meren rannalla.
*
Suomessa vallitsi yhdenmielisyys siitä, että Itämeren ympäristö oli kriisissä, joka uhkasi paitsi meren eliöstöä, pahimmassa tapauksessa myös ihmisten terveyttä. Tulkinnat Itämeren ympäristökriisin syistä ja kriisin edellyttämistä toimenpiteistä kuitenkin vaihtelivat merkittävästi, riippuen siitä, kuka milloinkin pääsi esittämään näkemyksensä.
Väitöstutkimuksessani olen tarkastellut Itämeren ympäristökysymyksen kolmea keskeisintä ympäristötoimijaryhmää, merentutkijoita, luonnonsuojelijoita ja sanomalehdistöä. Näistä merentutkijat katsoivat, että kriisi oli seurausta puutteellisista tieteellisistä tutkimuksista ja tieteeseen perustumattomasta päätöksenteosta. Heidän käsityksen mukaan öljy- ja myrkkysaastuminen vaativat pikaisia suojelutoimenpiteitä. Sen sijaan ravinnekuormituksen osalta merentutkijat jakautuivat kahteen kilpailevaan leiriin, joita olen kutsunut skeptikoiksi ja alarmisteiksi.
Kuten kuulijat varmasti huomaavat, samoja käsitteitä on käytetty 2000-luvun ympäristökeskustelussa myös ilmastonmuutokseen epäilevästi suhtautuvista tutkijoista ja kommentaattoreista sekä toisaalta niistä asiantuntijoista, jotka vaativat radikaaleja ilmastonsuojelutoimenpiteitä. Käsitteiden samankaltaisuus ei ole sattumaa, sillä merentutkijoiden erimielisyys muistuttaa monelta osin nykyistä ilmastokeskustelua.
Skeptikot katsoivat, että meren happikato oli täysin luontainen, ajoittain toistuva ilmiö, jonka luonto taas lähivuosina korjaisi. Niin ollen he eivät nähneet tarvetta juurikaan tehostaa jätevesien puhdistusta. Alarmistit sen sijaan tulkitsivat ruotsalaisten kollegojensa tutkimuksiin vedoten, että nyt meneillään ollut kehitys oli erkaantunut luonnollisista uomistaan, ja ihminen oli syypää Itämeren muuttuneeseen happitilanteeseen. Tämän kannan mukaisesti he vaativat, että ravinteiden pääsyä mereen tuli ehkäistä parhaan mahdollisen teknologian keinoin.
Luonnonsuojelijat puolestaan näkivät Itämeren ympäristökriisin olevan seurausta länsimaisen kulttuurin vääristyneestä luontosuhteesta ja yhteiskunnan kulutuskeskeisestä elämäntavasta. Ainoa tapa ratkaista kriisi oli heidän mukaansa muuttaa tuotantotalous ekologian reunaehtojen mukaiseksi, karsia ylenmääräistä kulutusta sekä ottaa ympäristönsuojelu ensimmäiseksi prinsiipiksi kaikessa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.
Sanomalehdistön näkemys ympäristökriisin vakavuudesta noudatteli luonnonsuojelijoiden käsityksiä. Valtalehdistön kirjoituksista ei kuitenkaan voi löytää mainintaakaan kulttuurikritiikistä tai vaatimuksia yhteiskunnan suunnanmuutokseen. Lehdistö sen sijaan asetti toivonsa kansainväliseen ympäristöpolitiikkaan, ja sen kirjoituksista paistaakin vankkumaton usko poliitikkojen kykyyn ja tahtoon ratkaista ympäristökriisi nyt, kun tieteentekijät olivat sen paljastaneet.
*
Näiden kaikkien kolmen ympäristötoimijan jälkeensä jättämistä lähteistä voidaan kuitenkin selvästi lukea Suomessa kehittynyt uudenlainen suhde mereen, meritietoisuus, jollaista Suomessa ei ollut ennen ollut. Meren pinnanalainen maailma oli ollut tavallisille ihmisille aikaisemmin myyttistä maantiedettä, jolla ei nähty olevan fantasiatarinoita lukuun ottamatta minkäänlaista merkitystä heidän elämäänsä. Nyt ihmiset ymmärsivät, että meren hydrografia ja biologia, jopa meren bakteeritoiminta ja sedimentit määrittivät inhimillistä hyvinvointia. Siksi merestä, jota aikaisemmin oli totuttu pitämään yhteiskunnan kaatopaikkana, tuli tämän uuden tietoisuuden vallitessa huolenpidon ja arvostuksen kohde.
Kulttuurin ulkopuolisena antisivilisaationa pidetystä merestä oli muutamassa vuodessa tullut osa ihmisen elinympäristöä.