Filosofian maisteri Mikko Kaukon väitöskirja ”Jöns Budde och hans skrifter – yngre fornsvenskt textmaterial och mannen bakom det” tarkastettiin Turun yliopistossa 2.10.2015. Virallisena vastaväittäjänä toimi professori Henrik Williams (Upsalan yliopisto) ja kustoksena professori Camilla Wide.
Keskiaikaisten tekstien tutkimus on perinteisesti ollut keskeinen osa pohjoismaisten kielten alaa ja on sitä vieläkin monien muiden tärkeiden nordistiikan tutkimuskohteiden rinnalla. Erityisesti vanhat länsipohjoismaiset tekstit kuten islantilaiset saagat ja muinaisislantilainen runous ovat saaneet paljon huomiota osakseen, mutta itäpohjoismaiset tekstit ovat nekin kiinnostavia, ja itäpohjoismaisen filologian tulevaisuus voi olla valoisa. Esimerkiksi ruotsalaiset maakuntalait ovat perinteisesti olleet arvokkaita lähteitä niin kielentutkijoille kuin muidenkin alojen asiantuntijoille. Nuoremmat muinaisruotsalaiset tekstit ovat ainakin osaksi jääneet vähemmälle huomiolle. Yhtenä syynä voi olla se, että vanhempien tekstien on syystä tai toisesta katsottu olevan alkuperäisempiä, aidompia tai kiinnostavampia, ja niissä on vähemmän vaikutteita vieraista kielistä. Toinen syy on se, että nuoremman muinaisruotsin tekstit ovat enimmäkseen käännöksiä, ja käännöksiä on välillä pidetty vähemmän tärkeinä kuin alkuperäistekstejä. Käännöstekstit ovat kuitenkin lenkki, joka sitoo Pohjolaa yhteen muun Euroopan kanssa ja sen kulttuuriperinteiden kanssa, joiden osa olemme. Kaikki säilyneet tekstit eri ajoilta ovat periaatteessa täsmälleen yhtä kiinnostavia. Yksi esimerkki myöhäiskeskiaikaisista käännösteksteistä muodostuu niistä teksteistä, jotka uuttera veli Jöns Budde tulkitsi latinasta ruotsiksi 1400-luvun lopulla Naantalissa.
Jöns Budde on keskiaikaisen historiamme henkilö, joka on jäänyt monille suhteellisen tuntemattomaksi niin Ruotsissa kuin Suomessakin. Joissakin yhteyksissä hänen ympärilleen on toisaalta rakennettu myyttiä: Jöns Buddea on kutsuttu sekä Suomen ensimmäiseksi kirjailijaksi että suomalaisen humanismin varhaisimmaksi ensiairueeksi – monella tavalla hyvin ongelmallisia lausuntoja. Ei ole nimittäin itsestään selvää, että Buddea voidaan kutsua kirjailijaksi, eikä hän ollut ensimmäinenkään. Suomesta puhuminen voi myös olla tässä yhteydessä anakronistista. Jalmari Jaakkolan ilmaus ”suomalaisen humanismin varhaisin ensiairut” on lähinnä runollinen ylilyönti.
Varmoja tietoja Buddesta on vähän, ja tästä johtuu, että Budden täytyykin monesta näkökulmasta jäädä tuntemattomaksi meille kaikille. Budde ei melkein lainkaan kirjoittanut alkuperäistekstejä, vaan hänen tuotantonsa koostuu käännöksistä latinasta ruotsiin. On olemassa vanhempiakin käännöksiä latinasta ruotsiksi. Miksi Budde niin ollen on niin tärkeä? Ensiksikin Budden tuotanto on epätavallisen laaja: Pyhä Birgitta on keskiaikaisen Ruotsin ainut kirjoittaja, jonka säilynyt tuotanto on suurempi kuin Budden. Toiseksi Budde on kääntäjänä suhteellisen moderni tai toisin sanoen tavallaan ammattimainen kääntäjä. Budden persoonallisuus kirjoittajana tulee myös monin tavoin esiin, hänellä on oma sanomansa ja tavoitteensa opettaa. Budde on jossakin määrin voinut olla myöhempien kääntäjien esikuva esimerkiksi reformaatioaikana. Lars Wollin on kirjoittanut, että Budde oli ”Suomen ensimmäinen dokumentoidusti tuottelias kirjoittaja ja ruotsalaisen kielialueen ensimmäinen ammattimainen kääntäjä”. Wollin käyttää käsitettä Suomi siinä merkityksessä, jonka se sai vasta vuoden 1809 jälkeen, mutta hänen muotoilunsa on muutoin onnistunut ja hän saa esiin Budden merkityksen.
Budden säilynyt tuotanto eli ne kirjoitukset, jotka hän käänsi latinasta ruotsiksi Naantalissa 1400-luvulla, ovat avain mieheen niiden takana. Epävarmuustekijänä toimii kuitenkin se, että suuri osa kyseisistä kirjoituksista on anonyymejä, ja ne yhdisti Buddeen professori Erik Noreen metodilla, jota hän ei kovin perusteellisesti selitä. Budden persoonallinen tyyli kääntäjänä tai kirjoittajana on enemmän tai vähemmän omaperäinen, ja pidän hyvin todennäköisenä, että ne tekstit, joiden Noreen olettaa olevan Budden kääntämiä, todella ovat sitä. Palaan tekijyyskysymyksiin myöhemmin, mutta haluan tässä kohden painottaa, että Budden kääntämät tekstit ovat yksi tärkeimmistä lähteistä tietämyksellemme Budden elämästä ja henkilöstä. Ei voida kieltää epävarmuustekijöiden olemassaoloa.
Budden on joskus katsottu kirjoittaneen huonoa ruotsia ja – Johannes Bureuksen sanoin – jopa huonointa ruotsia, mitä oleman pitää – näin siksi, että Budden ruotsissa on latinismeja eli siihen ovat vaikuttaneet latinan tyyli-ihanteet. Negatiivisten lausuntojen lähtökohtana on se virhetulkinta, että latinismit tai vieraan kielen vaikutus automaattisesti on tulkittava niin, että kirjoittaja on epäitsenäinen ja orjallisesti seuraa alkutekstin tai esikuvan muotoiluja. Tämä tulkinta on ainakin Budden tapauksessa liian hätäinen johtopäätös: Budde on tietoinen stilisti ja tarkoituksella latinisoiva. Hän käyttää latinismeja luovasti ja käyttää niitä hyväkseen resurssina. Tyylillisin ja kieliopillisin keinoin hän pystyy korostamaan sisällöllisiä yksityiskohtia ja mahdollisesti tuomaan esille oman sanomansa. Kääntäjällä voi olla oma sanoma, joka voi olla sama kuin alkutekstin kirjoittajalla ollut sanoma, mutta kääntäjän sanoma voi olla toinenkin. On aiemminkin huomautettu, että Budden tavoite on ollut opettaa niitä, joiden latinan taidot olivat riittämättömät. Sillä on lähinnä tarkoitettu tekstien sisällön opettamista, mutta katson todennäköiseksi, että Budde on halunnut myös opettaa latinan kieltä. Latinankieliset sitaatit sekä latinan että ruotsin välinen koodinvaihto viittaavat siihen. Sillä, että Budde käyttää latinan tyylikeinoja ja kieliopillisia rakenteita, joilla on esikuvia latinassa, on myös voinut olla opettaminen tavoitteena. Tietoisena tyyliniekkana Budde haluaa näyttää, että kannattaa käyttää muotoiluja ja tyylikeinoja, joiden juuret ovat latinassa – latinismit eivät tee ruotsia huonommaksi, vaan pikemminkin paremmaksi – ainakin kyseisessä kontekstissa.
Niiden tekstien joukossa, jotka Jöns Budde käänsi, ovat seuraavat Raamatun kirjat: Juuditin, Esterin ja Ruutin kirja, ensimmäinen ja toinen makkabilaiskirja sekä ilmestyskirja. Käännöksien tarkoituksena on opettaminen. Henkilöt, joiden latinantaito oli puutteellista, tarvitsivat ruotsinkielisiä tulkintoja tueksi. Käännökset eivät ole pyhiä tekstejä. Varsinainen pyhä teksti on latinaksi, ja ruotsinkieliset tulkinnat ovat apuvälineitä latinankielistä tekstiä käytettäessä. Tulkinnoissa voi olla selityksiä ja lisäyksiä, poistoja ja vapaasti käännettyjä kohtia. Niin ei voitaisi menetellä, jos käännöstä olisi tarkoitus pitää pyhänä tekstinä. Pyhää tekstiähän ei mielellään saa muuttaa. Raamattua pitäisi oikeastaan lukea latinaksi ja ruotsinkielinen käännös ei ole tarkoitettu luettavaksi yksin sellaisenaan vaan kommentaarina Vulgataan. Näin siitä huolimatta, että myös Vulgata on käännös.
Budde edustaa kielellistä murroskautta ja siirtymäkautta muinaisruotsin ja uusruotsin välillä. Tuona kielellisenä murroskautena on kielikontakteilla alasaksaan ja latinaan ratkaiseva merkitys. Näillä kontakteilla on ratkaiseva merkitys myös Budden tapauksessa. Koska Budden säilynyt tuotanto on niin laaja, Budden tutkimus voi parantaa myös aikakauden ruotsin kielen tuntemusta ylipäätään. Kielelliset kontaktit saksan kieleen voivat osittain liittyä Budden henkilökohtaisiin kontakteihin Saksaan, mutta se, mitä Budden elämästä sanotaan, on usein pelkkää arvailua. Saksalainen vaikutus ruotsin kieleen oli myöhäiskeskiajalla ylimalkaan niin läpitunkevaa, että on epäselvää, voivatko saksalaiset vaikutteet sanoa erityisen paljon juuri Buddesta. Fakta on kuitenkin se, että Buddella esiintyy saksalaisia lainasanoja, jotka muutoin ovat hyvin harvinaisia, ja saksalaisia sanoja, jotka ruotsin kielessä esiintyvät ensimmäisen kerran Buddella. Sanajärjestyksessä voi myös olla saksalaista vaikutusta, mutta on hyvin vaikeaa erottaa saksalainen vaikutus latinan vaikutuksesta. Se, miten esimerkiksi saksan vaikutus voidaan erottaa latinan vaikutuksesta tai se, miten vieraat vaikutteet voidaan erottaa omaperäisestä kehityksestä, ovat teoreettisesti ja metodologisesti katsoen kiinnostavia kysymyksiä kielihistorian saralla.
Palaan kielikontakteihin. Erityisesti latina on läsnä Budden kirjoituksissa tavalla, joka ei ole ominainen muille muinaisruotsiksi kirjoitetuille teksteille lukuun ottamatta postilloja. Sitä vastoin voidaan löytää paralleeleja keksiyläsaksan, keskienglannin ja muinaisenglannin teksteistä. Budde on siis nähtävä suuremmassa, eurooppalaisessa kontekstissa. Myöhäiskeskiaikainen eurooppalainen kulttuuri rakentuu yhtäältä Raamatulle ja kristilliselle perinteelle, toisaalta perinnölle klassillisesta antiikista. Tavallaan tämän voi sanoa kuvastavan keskiajan merkitystä linkkinä antiikin ja uuden ajan välillä, mutta keskiajan merkitystä aliarvioidaan, jos aikakausi nähdään vain linkkinä kahden muun aikakauden välillä, joita ehkä pidetään arvokkaampina tai parempina, vaikka niin ei suoraan sanotakaan. Antiikin aikaisten esikuvien hyväksikäyttö keskiajalla merkitsee oikeastaan hedelmällistä vanhemman materiaalin kierrätystä – materiaalia sovellettiin luovasti uusiin konteksteihin ja käytettiin uusiin tarkoituksiin. Uuden luominen ja vanhan kierrättäminen eivät ole vastakohtia, vaan voivat olla sama asia.
Metodologisesti katsoen tutkimustani voidaan pitää filologisena teksti-interpretaationa. Filologialla tarkoitan lähinnä sitä, että tutkin kielenkäyttöä tietyssä konkreettisessa yhteydessä, ja sitä, että lähtökohtana on materiaali. Olen siis lukenut ja kommentoinut tekstejä. Siinä traditiossa, johon liityn, filologia merkitsee tekstien lukemista ja niiden tekemistä ymmärrettäviksi muille. Lukemisen, kommentoimisen ja vertaamisen voidaan katsoa olevan filologiaa. Mitään selkeää rajanvetoa tai vastakkainasettelua filologian ja lingvistiikan välillä ei tarvitse olla ja näillä kahdella alueella on paljon yhteistä. Käytännössä tutkija työskentelee usein kummankin parissa. Näkökulma on kuitenkin erilainen. Lingvisti tai grammaatikko on kiinnostunut kielisysteemistä tai kielestä resurssina, jota voidaan käyttää. Samaten on kielihistoria kiinnostunut diakronisesta kehityksestä kielisysteemissä. Filologi on sitä vastoin kiinnostunut kielestä sellaisena kuin sitä on käytetty tietyssä konkreettisessa tilanteessa, eli ilmauksista. Ilmauksilla voidaan tässä yhteydessä tarkoittaa myös suhteellisen pitkiä kokonaisuuksia, esimerkiksi tekstejä, jotka käsittävät useita satoja sivuja. Kun filologi tulkitsee tekstiä, pitää hänellä olla tuntemusta kielisysteemistä, kielen kieliopista ja sanastosta, mutta kielisysteemi ei ole se, mitä hän varsinaisesti tutkii. Filologien tekstitulkinnat muodostavat toisaalta edellytyksen sille, että kielisysteemiä voidaan kuvata. Niin ollen molemmat alueet ovat vuorovaikutuksessa keskenään tai elävät symbioosissa. Tämä tapa määritellä filologian käsite ja vetää filologian ja lingvistiikan välinen raja periytyy Hermann Paulilta. Filologian käsite voidaan tietysti määritellä – ja on määriteltykin – myös muilla tavoilla. On periaatteessa sallittua ja jopa tavallista, että eri henkilöt ja eri traditiot määrittelevät saman käsitteen eri tavoin. Täysin ongelmatonta ei kuitenkaan ole se, että samaa termiä käytetään monella eri tavalla, ja useita eri termejä voidaan käyttää yhdestä ja samasta ilmiöstä. Pääasia lienee kuitenkin, että käsitteet, joita käytetään, ylipäätään määritellään niin, ettei terminologia jo itsessään aiheuta väärinkäsityksiä. Jos määritelmät ovat epäselviä tai niitä ei ole, ei ole mikään ihme, että vain jotkut harvat tietävät, mitä esimerkiksi itäpohjoismainen filologia oikeastaan tarkoittaa.
Filologiaan kuuluu myös, että materiaali on keskiössä: tarkkaan lukemiseen kuuluu, että yllättäenkin löytyy yksityiskohtia, jotka osoittautuvat kommentoinnin arvoisiksi. Olen pyrkinyt kuvailemaan materiaalia sen sijaan, että käyttäisin materiaalia hyväkseni saadakseni omalle agendalle tukea. Olen pyrkinyt tekemään tutkimusta materiaalin ehdoilla.
Materiaalin keskeisyyttä korostan siinäkin mielessä, että mielestäni on oltava hyvin varovainen tehtäessä päätelmiä rivien välistä. Varmaa on vain se, jonka säilynyt materiaali suoraan todistaa, mutta kaikki muu on arvailua. Toiset arvaukset voivat kuitenkin olla paljon vankemmalla pohjalla kuin toiset. Buddesta on esitetty kaikenlaisia hypoteeseja, jotka koskevat hänen mahdollisia opintojaan Saksassa, hänen kotipaikkaansa ja hänen yhteyksiään aristokraattisiin piireihin. Tällaiset asiat on alun perin esitetty varovaisina hypoteeseina – kuten tuleekin. Ongelmallista on se, kun niitä siteerataan ja popularisoidaan, jolloin hypoteesin ja faktan raja saattaa unohtua. Hypoteesit, joita ei voi osoittaa sen enempää oikeiksi kuin vääriksikään, muodostavat jo tieteenfilosofisesti katsoen ongelman. Ankarasti ottaen ne ovat oikeastaan pseudotiedettä, mutta kuinka ankarasti asia on otettava? Sen, että hypoteesia ei voida todistaa oikeaksi eikä kokonaan kumota, ei tarvitse merkitä, että kyseinen hypoteesi on kokonaan mielivaltainen. Pitää voida esittää uusia ajatuksia ja ehdotuksia. Muutoin ei tutkimus voi mennä eteenpäin. Periaatteessa hypoteesien pitää olla kohtuullisia ja realistisia, ja niiden pitää saada tukea olemassa olevasta materiaalista. Abstraktit järkeilyt eivät ole riittäviä todisteita mistään.
Väitöskirjani tarkoituksena on ollut kommentoida ja kuvailla Budden kirjoituksia niin, että tulen vastanneeksi viiteen pääkysymykseen. Käsittelen sitä, millaisia tekstejä Budde käänsi ja mitä noilla teksteillä pyrittiin sanomaan. Lisäksi käsittelen Budden yhteyksiä Saksaan ja saksan kieleen sekä eritoten latinan kieleen ja antiikin perintöön Budden kääntämissä teksteissä. Lisäksi pohdin, mitä Budden kääntämät tekstit voivat kertoa Buddesta itsestään, ja otan kantaa siihen, voivatko stilistiset seikat ja sisällölliset yhtymäkohdat antaa tukea tekijyyskysymyksissä. Yhtenä tavoitteena on myös ollut koota yhteen se, mitä aiemmin on sanottu Buddesta, ja esittää kritiikkiä aiempaa tutkimusta kohtaan tarpeen vaatiessa.
Tekijyyttä koskevat kysymykset eivät ole olleet minulle pääasia, mutta aluetta ei voi välttää Budden tapauksessa. Monet Budden kirjoituksista ovat anonyymejä, ja ne on eri kriteerein pantu Budden nimiin. Minun tavoitteenani ei varsinaisesti ole ollut minkään tekstin tekijyyden määritteleminen, mutta aiemmin tehty tutkimus on jossakin määrin saanut tukea minun stilistisistä, syntaktisista ja sisällöllisistä tutkimuksistani. Minun käsitykseni on, että ainakin Suson Jumalallisen viisauden mittaajan täytyy olla Budden kääntämä. Erityisesti latinankielisten sitaattien käsittely on vahva todiste.
Viimeistä sanaa Buddesta ei ole millään muotoa sanottu. Ei ole mahdotonta, että sellaisilla anonyymeillä teksteillä, joiden tekijyyttä ei ole lainkaan määritelty, olisi yhteyksiä Buddeen. Dialektologiset tutkimukset voisivat myös tuoda vielä uutta valoa Buddeen. Jokin pieni lisätiedon murunen Budden elämästä voi periaatteessa löytyä Vatikaanin arkistosta. Valmiita eivät Budden tutkijat siis ole. Joitakin askelia eteenpäin olemme joka tapauksessa menneet.