Se, että postikortein, julistein sekä lentolehtisin levitetty sotapropaganda näytteli tärkeää roolia maailmanhistorian ensimmäisessä totaalisessa sodassa, ensimmäisessä maailmansodassa, tuskin yllättää ketään. Sen sijaan se tosiseikka, että Saksassa myös posliinitehtaat osallistuivat sotapropagandan tuotantoon, lienee jäänyt tähän mennessä vähemmälle huomiolle. Sen paremmin propagandatutkijat kuin esinetutkijatkaan eivät toistaiseksi vaikuta kiinnostuneen aiheesta. Ensimmäisen maailmansodan tasavuosien lähestyessä käynnistettiin joitakin vuosia sitten projekti ”Erster Weltkrieg am Oberrhein” (Ensimmäinen maailmansota Oberrheinin alueella), johon osallistui 35 museota Saksasta, Ranskasta sekä Sveitsistä. Yksi tämän projektin tuloksista oli saksalaista ja ranskalaista ensimmäisen maailmansodan aikaista propagandakeramiikkaa esittelevä näyttely ”Mit Herz und Hand fürs Vaterland – Propaganda-Keramik aus der Zeit des Ersten Weltkrieges” (Käsin ja sydämin isänmaan puolesta – propagandakeramiikkaa ensimmäisen maailmansodan ajalta), joka oli esillä lounaissaksalaisen Staufenin kaupungin keramiikkamuseossa kesäkuun 2015 puoliväliin asti. Tässä kolumnissa esittelen kuvallisen esseen muodossa näyttelyn esineistöä sekä pohdin posliiniesineistön avulla sodasta luotua kuvaa.
Rahan kiilto silmissä tehtyä ”hurraa-kitschiä” vai taide-esineitä?
Vaikka Saksassa – kuten muuallakin Euroopassa – sodan syttyminen oli osalle väestöstä ilon aihe, ei propagandakeramiikan olemassaolo kerro ainoastaan posliinitehtailijoiden patrioottisuudesta. Sodan myötä myös vientimarkkinat Saksassa lakkasivat käytännössä olemasta, joten posliinille oli kehitettävä uusia markkinoita. Tehtaiden avuksi tuli tässä kohtaa Saksan keisarikunnassa sen perustamisesta lähtien vallinnut vahva patrioottis-nationalistinen kulttuuri. Etenkin sodan alussa saksalaisten vielä uskoessa sodan pikaiseen päättymiseen ja voitokkaaseen lopputulokseen kansallisin symbolein koristellut posliiniesineet myivät hyvin. Myyntiä vauhditti sekin, mikäli valmistaja ilmoitti luovuttavansa osan myyntituotosta johonkin kannatettavaksi koettuun tarkoitukseen, kuten haavoittuneiden sotilaiden, sotaleskien tai -orpojen hyväksi.
Kaikkia esineiden hyvä menekki ei kuitenkaan miellyttänyt. Saksan käsityöläisten liitto Deutsche Werkbund, joka pyrki valvomaan käsityötuotteiden laatua, luonnehti mauttomimpia posliiniesineitä isänmaallisin verukkein kaupitelluksi ”hurraa-kitschiksi”. Liittoa lähellä olevat tahot järjestivätkin sotavuosina näyttelyitä, joiden avulla pyrittiin kehittämään kansan ja posliinitehtailijoiden makua. Kiista esineiden taiteellisesta tasosta ja markkinoiden perimmäisistä motiiveista kuitenkin osoittaa, että propagandakeramiikkaa ei voida pitää ”ylhäältä päin lanseerattuna” ja valtion kontrolloimana propagandainstrumenttina, vaan kyse on enemmänkin yksityisten toimijoiden – tässä tapauksessa saksalaisten posliinituottajien – pyrkimyksestä kompensoida muuttunutta markkinatilannetta luomalla uudenlainen tuoteryhmä.
Sodan kuva posliinissa
Propagandakeramiikassa esiintyi monenlaista kuvallista symboliikkaa. Suosituimpia olivat varmasti erilaiset isänmaalliset tunnukset kuten Saksan rautaristi sekä Saksan lippu. Suosittuja olivat myös hallitsijoiden kuten keisari Wilhelm II:n tai sodanjohtajien kuten Hindenburgin henkilökulttia vahvistavat kuvat sekä politikkojen puheista tai sotilasmarsseista peräisin olevat isänmaalliset iskulauseet. Kaikki nämä elementit yhdistyvät kuvan 1 lautasessa.
Varsinaisesta sodasta posliiniesineet kertovat varsin vähän. Naivistiset, ajoittain isänmaallisin iskulausein koristellut posliinipatsaat esittävät joko vartiossa seisovia saksalaissotilaita, kuten kuvassa 2, tai hetkiä rintamalla, kuten kuvassa 3. Posliinisiin lautasiin piirretyt taistelukohtaukset, kuten kuvassa 4, noudattelevat vanhanaikaisten taistelumaalausten perinteitä eivätkä kerro juurikaan ensimmäisen maailmansodan todellisuudesta. Sota esitetään sankarillisena kamppailuna, ja haavoittuminen tai kuolema jätetään täysin kuvaamatta.
Rintamakuvauksia enemmän ensimmäisen maailmansodan todellisuudesta kertovatkin kotirintamalle suunnatut, esimerkiksi sodan aiheuttamasta ruokatarvikkeiden puutteesta humoristisin ja kannustavin iskulausein kertovat lautaset tai minikokoiset posliiniset voirasiat, kuten kuvissa 5 ja 6.
![Kuva 5: Wächtelsbacher Steingutfabrikin valmistama käsinmaalattu lautanen vuodelta 1916. Kuva-aiheena Pohjois-Hessenissä tyypilliseen Schwalmin kansallispukuun pukeutunut tyttö kaksi leipää kainalossaan. Lautasen reunaan on maalattu iskulause ”Parempi K-leipä [korvikeleipä] kuin ei lainkaan leipää”. Kuva: Olli Kleemola](https://journal.fi/public/ennenjanyt/wp-content/uploads/2015/06/Kuva-5-1.jpg)
Katse yli ”lautasen reunan”
Saksan kielessä on sanonta, jossa kovin pieniin ympyröihin jämähtänyttä ihmistä kehotetaan katsomaan asioita laajemmin. Häntä kehotetaan tällöin ”katsahtamaan yli lautasen reunan” (Blick über den Tellerrand). Tässä yhteydessä sanonnan voi ymmärtää myös kirjaimellisesti ja sen mukaisesti kysyä, miten posliinitehtaat muissa sotaakäyvissä maissa suhtautuivat sodan alkamiseen. Keramiikkanäyttelyssä oli huomioitu tämäkin aspekti. Yksi näyttelyn vitriineistä esitteli propagandaposliinia ”Reinin laakson toiselta puolen” eli Ranskasta. Kuten kuvista 7 ja 8 käy ilmi, myös Ranskassa valmistettiin propagandakeramiikkaa, joka muistutti saksalaisia vastineitaan, mutta myös poikkesi niistä.
Edellä esitelty näyttely kykeni suhteellisen pienestä koostaan huolimatta vakuuttamaan ainakin kirjoittajan siitä, että propagandakeramiikka, minkä maalainen tahansa, ansaitsisi ehdottomasti tulla tutkituksi nykyistä laajemmin, sillä tämä aihealue muodostaa kiinnostavan risteyskohdan sota- ja propagandahistorian, kulttuurihistorian sekä taidehistorian ja materiaalisen kulttuurintutkimuksen välillä. Toivonkin jonkun tutkijan tarttuvan haasteeseen!
Olli Kleemola on valtiotieteiden maisteri ja Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineen tohtorikoulutettava. Hänen väitöskirjansa käsittelee saksalaisten ja suomalaisten toisen maailmansodan aikaisten valokuvien Neuvostoliitto-kuvaa.