Le Déserteur: Lauluruno sotasensuurin hampaissa

”Les plus beaux chants, ce sont les chants de revendication.” -Léo Ferré1

Voiko runo muuttaa maailmaa?

Kantaaottavalla runoudella ja musiikilla on pitkät perinteet ranskalaisessa yhteiskunnassa. Ranskan suuri vallankumous vuonna 1789 oli huomattava merkkipaalu myös runouden kantaaottavuuden suhteen. Tunnetuin lienee ”Ah, ça ira”, sans-culottien tunnuslaulu, jonka sanat kirjoitti tuntemattomaksi jäänyt sotilas erääseen ajankohdan useista muotirimputuksista. ”La Carmagnole” oli vuorossa vuonna 1792, kun kansanjoukot valtasit Tuileries’n kuninkaanpalatsin.2

Toisen maailmansodan aikana puolestaan neuvostoliittolaisen Anna Marlyn sävelmään sanoituksen tekivät Maurice Druon ja hänen setänsä Joseph Kessel, ja näin syntyi Chant des Partisans, eräänlainen vastarintaliikeen tunnusmelodia, joka tunnetaan meillä Partisaanimarssin nimellä. Kantaaottavien laulunsanoittajien nauttimasta arvostuksesta kertoo paljon se, että Druon toimi jopa Ranskan Akatemian pääsihteerinä vuosina 1985-1999.3

Millainen runous tai musiikki on kantaattavaa? Kyseessä on musiikillinen runoteos, joko säestyksellä tai ilman. Esiintyjä ottaa siinä kantaa ja esittää oman näkemyksensä, jonka haluaisi myös muiden omaksuvan. Kantaaottavassa taiteessa tekijän on kerrottava todellisuudesta, todistettava oleva. Hänen pitää esittää viesti toivosta ja voittaa ihmiset esittämänsä asian puolelle. Hänen pitää puolustaa arvoja, jotka ovat yleisesti, ainakin kohtuullisen suuren ryhmän toimesta, todettu hyviksi.

Ensimmäinen Vietnamin sota – joka yleisesti tunnetaan myös Indokiinan sotana – ja erityisesti sen vastustaminen ovat artikkelini kohteina. Sen keskiössä on sodan loppupuolella syntynyt monipuolisen intellektuellin Boris Vianin runo ”Le Déserteur”. Tarkastelen näitä sekä oman aikansa laajemmassa kontekstissa että yksilöiden tuottamina ilmiöinä. On kuitenkin syytä aloittaa niistä verisistä tapahtumista, jotka saivat Vianin tarttumaan kynään rauhan puolesta.

Siirtomaasodat ja politiikka taustalla

Ensimmäisen maailmansodan kärsimyksistään toipunut Ranska oli rakentanut suurin investoinnein omaa turvallisuuttaan varsinkin Saksan-vastaisella rajalla. Ranskalaisten ylpeys, ns. Maginot-linja, ei ollut kuitenkaan turvannut kansakunnan olemassaoloa, sillä saksalaiset kiersivät tämän raskaan linnoitusvyöhykkeen Belgian kautta ja etenivät Ranskaan maan pohjoisia alavia tasankoja pitkin.4 Tämä aiheutti Ranskan totaalisen luhistumisen ja valtioalueen jakautumisen kahteen osaan, eli suoranaiseen saksalaismiehitykseen ja eräänlaiseen nukkevaltioon, protektoraattiin, jota hallitsi ns. Vichyn hallitus marsalkka Pétainin johdolla. Tämä oli vaikea ongelma kansakunnalle, joka oli aina pitänyt itseään Euroopan johtajavaltiona.

Japani puolestaan oli miehittänyt Ranskan Indokiinassa olevat alueet toisen maailmansodan aikana, ja sodan päätyttyä Ranska pyrki palauttamaan suvereniteettinsa alueiden hallinnassa. Elokuussa 1945 alueelle oli kuitenkin perustettu Việ‡t Minh eli Vietminh (Vietnamin itsenäisyysliitto), jonka tehtäväksi määriteltiin Ranskan Indokiinassa olevien alueiden kansallinen vapauttaminen. Tämän liikkeen keskeisiksi henkilöiksi muodostuivat Ho Tši Minh ja Võ Nguyên Giáp. Ranskalaiset onnistuivat vain vähitellen palauttamaan auktoriteettiaan Indokiinan alueelle. Ho Tši Minh, jonka valta oli vielä kovin heikkoa, pyrki neuvottelujen avulla järjestämään asiat Ranskan kanssa. Tässä ei kuitenkaan onnistuttu, ja niin vuonna 1946 alkoi avoin sota.

Ranskan sota Indokiinassa kesti vuoteen 1954. Se päättyi Ranskan täydelliseen tappioon ja poistumiseen koko Kaakkois-Aasian alueelta ja luopumiseen alueella olleista aiemmista siirtomaistaan. Vähitellen Yhdysvallat kasvatti vaikutustaan alueella, lähinnä ns. kylmän sodan kulkuun vaikuttaneen dominoteorian seurauksena. Tämä prosessi johti ns. toiseen Vietnamin sotaan, joka meille yleensä edustaa sitä varsinaista Vietnamin sotaa.

Sota vaatii aina veronsa, niin myös Ranskan Indokiinassa käymä sota, joka kesti noin kahdeksan vuotta – eli paljon kauemmin kuin toinen maailmansota. Ranskalaisten joukoissa palveli 190 000 sotilasta, ja erilaisissa aputehtävissä toimi noin 55 000 paikallista. Lisäksi ranskalaisten rinnalla taisteli noin 150 000Vietnamin valtion eli Etelä-Vietnamin joukkojen sotilasta. Ranskalaisten puolella taisteli siis yhteensä noin 400 000 sotilasta ja avustajaa.5 Ranskalaisia vastaan taisteli 120 000 Vietnamin kansantasavallan sotilasta ja 75 000 alueellisten joukkojen miestä sekä 240 000 kansanarmeijan sissiä, eli yhteensä Ranskan vastaiseen taisteluun osallistui noin 450 000 miestä.6 Kansanarmeijan sisseillä ei ollut varsinaisia avustavia joukkoja, vaan he toimivat kansan parissa ja eri alueiden asukkaiden tuen varassa.

Ranskalaiset ja Indokiinan sota

Ranskalaiset olivat juuri kokeneet Saksan miehityksen osalla valtioaluettaan, ja loppu perinteisestä Ranskan valtioalueesta oli tavallaan eräänlaista Saksan protektoraattia. Sotavuodet olivat tuoreessa muistissa, joten on ymmärrettävää, että tavalliset ranskalaiset eivät juuri olleet kiinnostuneita kaukaisesta siirtomaasodasta toisella puolella maapalloa. Historioitsija Jean-Pierre Rioux on Charles-Robert Ageron ja Alain Ruscion tutkimuksiin sekä IFOP:n (Institut français d’opinion publique) ajankohdan mielipidetiedusteluihin nojaten todennut, että noin 75 prosenttia ranskalaisista ei ollut lainkaan kiinnostunut koko sodasta.7

Ranskan poliittisista puolueista sotaan suhtautui myötämielisesti vain MRP (Mouvement républicain populaire), oikeisto-keskustaan kuuluva kristillisdemokraattinen kansaliike, jonka ensimmäinen puheenjohtaja vuosina 1944-1947 oli Maurice Schuman. Kuitenkaan yksikään poliittinen ryhmittymä, ei edes PCF eli Ranskan kommunistinen puolue, ottanut sotaa poliittiseksi keppihevosekseen.8 Tosin kommunistisen puolueen riveissä esiintyi enemmän sodanvastaista toimintaa kuin muiden puolueiden keskuudessa. Pitää muistaa Ranskan neljännen tasavallan poliittinen hajanaisuus, sillä Indokiinan sodan aikana (1946-1954) maassa ehti olla 17 eri hallitusta. Lisäksi Yhdysvallat maksoi merkittävän osan, noin 80 prosenttia, sodan kustannuksista. Ne olivat esimerkiksi vuonna 1952 noin kolme miljoonaa dollaria päivässä.9 Vaikka Ranskan kommunistinen puolue ei pitänyt sotaa propagandassaan voimakkaasti esillä, sen piirissä kuitenkin vastustettiin käytyä siirtomaasotaa. Myös ammattiyhdistysliikkeen, varsinkin CGT:n (Confédération générale du travail), taholta kritisoitiin sotatoimia.10

Algerian sota

Huomattavasti enemmän vaikutusta ranskalaisiin kansana oli vuonna 1954 syttyneellä Algerian sodalla, josta voidaan käyttää nimityksiä Algerian vallankumous ja algerialaisten näkökulmasta Algerian itsenäisyystaistelu tai Kansallisen vapautuksen sota. Sota päättyi Algerian itsenäistymiseen 5. heinäkuuta 1962. Tämä sota oli hyvin monitasoinen sotilaallisesti ja diplomaattisesti, sillä se oli kaksinkertainen sisällissota, jossa kaksi yhteisöä, Ranska ja Algeria, taistelivat keskenään, ja samalla se oli myös Algerian sisällissota.11

Ranskassa valtio ylläpiti tehokasta sotasensuuria, ja usein sellaiset lehtien numerot, joissa kerrottiin sotatapahtumista, vedettiin pois myynnistä niin Ranskan valtion alueella kuin myös Algeriassa. Lehdet kuten L’Expresse, Liberation ja Ranskan kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja L’Humanité kiellettiin kokonaan. Lehdistöön kohdistettiin erilaisia pakotteita ja painostustoimia, ja journalisteja myös pidätettiin ja pahoinpideltiin.12

Algerian sota aiheutti huomattavasti enemmän vastustusta ja sodan puolesta toimimista emämaassa kuin konsanaan sota Indokiinassa. Merkittävin seuraus oli Ranskan neljännen tasavallan (1946-1958) luhistuminen ja siirtyminen kenraali de Gaullen johdolla viidenteen tasavaltaan.

Tapaus Henri Martin

Indokiinan sodan aikana eräänlaisen vastarintaliikkeen hahmoksi kohosi Ranskan kommunistisen puolueen aktivisti Henri Martin (1927-2015).13 Hänet lähetettiin merisotilaana Ranskan Indokiinaan vuonna 1945. Hän oletti taistelevansa japanilaisia miehittäjiä vastaan, mutta nämä oli jo riisuttu aseista, ja niin hän osallistui 23. marraskuuta 1946 Hải Phòngin satamakaupungin pommitukseen, joka oli ranskalaisten ensimmäinen sotatoimi Indokiinassa. Tämän jälkeen Martin halusi erota palveluksesta, mutta siitä kieltäydyttiin. Hänet palautettiin kotikasarmille Touloniin. Henri Martin pidätettiin 14. maaliskuuta 1950, sillä hän oli paikallisten kommunistien kanssa jatkanut propagandaa Indokiinan sotaa vastaan niin Toulonin laivastotukikohdassa kuin sen ympäristössäkin. Martin sai tuomionsa lokakuussa 1950: viisi vuotta vankeutta Indokiinan sodalle vihamielisen propagandan levittämisestä. Hänet vapautettiin 2. elokuuta 1953.

Samaan aikaan Martinin toiminnan kanssa tapahtui myös vähäisiä tihutöitä esimerkiksi ammusjunia tai muita sotatarviketoimituksia vastaan. Useat tekijät saivat vankeustuomion. Kuitenkin juuri Henri Martinin tapaus jäi koko Indokiinan sodan merkittävimmäksi kotirintaman sodanvastaiseksi tapahtumaksi ja se nousi eräänlaiseksi symboliksi ”Ranskan kansan taistelussa Indokiinan likaista sotaa vastaan”. Ranskan kommunistisen puolueen johdolla muodostettiin tukiryhmiä, puolustuskomiteoita, ja niihin osallistuivat jopa vaikutusvaltaiset poliitikot ja intellektuellit kuten Jean-Marie Domenach, joka oli merkittävän kulttuurilehti Esprit’n päätoimittaja, sekä Jean Cocteau ja Jean-Paul Sartre, joka julkaisi vuoden 1953 lopulla kirjan L’affaire Henri Martin. Ranskan kommunistisen puolueen historian kirjoittaneen Philippe Robieux’n mukaan tapaus Henri Martin oli puolueelle samankaltainen kokemus kuin Dreyfusin tapaus vuosisadan vaihteessa.14

Silti älymystön kiinnostus sotaa kohtaan oli melko vähäistä. Esimerkkisi Espanjan sisällissodan aikana aktiivisesti toiminut kommunistisen puolueen hovirunoilija Louis Aragon (1897-1982) pysyi lähes mykkänä tämän Ranskan käymän sodan suhteen. Vuonna 1953 Aragonin mielenkiinto kohdistui Indokiinan sotatapahtumien sijaan Moskovassa sairaalahoidossa olleen kommunistisen puolueen puheenjohtajan Maurice Thorezin paluuseen takaisin Ranskaan. Tästä paluusta hän julkaisi suurta iloa ja onnea henkivän runon.15

Oli älymystön piirissä toisinajattelijoitakin. Eräs heistä oli Francis Lemarque (1917-2002), jonka runoja ovat tulkinneet useat tunnetut laulajat, mm. Yves Montand, Charles Trenet ja Henri Salvador. Lemarque kirjoitti vuonna 1952 runon ”Quand un soldat”. Siinä hän kertoo nuoren sotilaan sotaan lähtiessään pitävän marsalkan sauvaa repussaan, vaan kun hän sodasta palaa, niin siellä on korkeintaan likaisia vaatteita.16 Vuonna 1953 laulun esittäminen kiellettiin sensuuriviranomaisten toimesta. Noihin aikoihin Ranskan armeijalla oli tiukat paikat Indokiinassa, eikä kansan taistelutahtoa saanut heikentää. Ehkä selvimmin sodanvastaiseksi kohoaa kuitenkin Boris Vianin runo ”Le Déserteur”, joka valmistui vasta sodan viimeisten kuukausien aikana.

Boris Vian – insinööristä intellektuelliksi

Toisen maailmansodan jälkeisen ajan ranskalaisen älymystön mielenkiintoinen edustaja Boris Vian (1930-1959) oli kirjailija, insinööri, keksijä, kääntäjä, runoilija, sanoittaja, laulaja, näyttelijä sekä muusikko (trumpetisti, erikoisalanaan jazz), mutta hän oli myös kriitikko ja kuvataiteilija. Hän julkaisi tuotantoaan eri salanimillä ja nimimerkeillä, joita olivat mm. Vernon Sullivan ja Bison Ravi – eräiden lähteiden mukaan niitä olisi ollut vähintään kaksikymmentäseitsemän.17 Hän valmistui insinööriksi Ranskassa hyvin arvostetusta teknillisestä korkeakoulusta Ècole Centralesta.

Lyhyeksi jääneen elämänsä aikana Vian sai julkisuuteen sekä lukumäärältään että laadultaan merkittävän tuotannon. Hän kirjoitti ja julkaisi 11 romaania, neljä runokokoelmaa, useita teatterinäytelmiä, novelleja, lukuisia musiikkiarvosteluja, elokuvien käsikirjoituksia, satoja laulujen tekstejä jne. Hänen hektinen elämänsä oli täynnä tapahtumia, jotka poikkesivat tavallisen insinöörin uraputkesta.

Boris Vian oli sotien aikana yhteistyössä useiden eri intellektuellien sekä muidenkin yhteiskuntaan kriittisesti suhtautuvien kanssa mutta onnistui välttämään saksalaisten toimenpiteet. Tuolloin hän oli tutustunut muiden muassa Jean-Paul Sartreen ja Simone de Beauvoiriin. Jo vuonna 1947 Vian kirjoitti näytelmän L’Équarissage pour tous, jota on luonnehdittu antimilitaristiseksi satiiriksi18. Se oli sodanvastainen mutta samalla myös eräänlainen kabareenomainen hulluttelu19 – joskin Vian itse piti tätä teostaan jyrkästi siviilimyönteisenä ja vähemmän antimilitaristisena20. Näytelmää voidaankin syystä pitää eräänlaisena alustuksena myöhemmin syntyneelle Le déserteur -runolle.21

Boria Viania on ollut hyvin vaikea sijoittaa niin poliittiselle, aatteelliselle kuin kirjallisellekaan kartalle. Kuitenkin useat hänen aikalaisensa, kuten esimerkiksi Sartre, pitivät häntä anarkistina.22 Ursula Kübler on luonnehtinut häntä lempeäksi anarkistiksi, jolle oleellista oli olla epäsovinnainen.23 Jotta Vianin sijoittaminen johonkin määrättyyn laatikkoon tai muottiin olisi vielä vaikeampaa, niin Marcel Scipion korostaa hänen nokkeluuttaan määrittelyssä ja kieltäytymistään sitoutumisesta todeten, että ”hän oli vahvasti vasemmistolaisten joukossa hienoin, edistyksellinen, vähiten typerä… hän oli epäpoliittinen”.24

Käpykaartilaisen vetoomus

Boris Vianin runoista ja koko tuotannosta on varmaankin tunnetuin hänen sodanvastainen laulurunonsa Le Déserteur, joka sijoittuu tekstinä lähinnä surrealismin marginaaleihin mutta on saavuttanut Vianin itsensä tekemän musiikin avulla pysyvän maineen laulurunoudessa, joka kertoo sodanvastaisuudesta ja syvällisestä pasifismista.

Runo on kirjoitettu talven 1954 aikana ja päivätty 15. helmikuuta. Tällöin Indokiinan sota (1946-1954) oli päätösvaiheessaan: käytiin ratkaisutaistelu Điện Biên Phủssa, ja sota päättyi 22. kesäkuuta Geneven sopimuksen hyväksymineen. Tässä pitkässä siirtomaasodassa kuoli noin 75 000 ranskalaista palkkasotilasta sekä noin 175 000-300 000 vietnamilaista sotilasta ja sissiä. Haavoittuneiden määrät olivat ranskalaisilla noin 65 000 ja Vietnamin puolella noin 500 000. Ranskalaisten lukuun pitää lisätä Vietnamin, Laosin ja Kambodžan menetykset, jotka olivat noin 18 000 kuollutta. Sodassa kuoli sotilaiden ja sissien lisäksi myös arviolta 200 000-400 000 siviiliä.

Le Déserteur kirjoitettiin aikana, jolloin Ranskassa oli meneillään suuri värväämistoiminta, jotta saatiin vapaaehtoisia lähtijöitä sotaan Indokiinassa. Samaan aikaan osuu myös toisen Ranskan käymän kolonialistisen sodan, Algerian sodan (1954-1962) esivaihe. Sanoitus on hyvin henkilökohtainen ja pasifistinen avoin kirje silloiselle Ranskan neljännen tasavallan presidentille René Cotylle. Runo ja laulu eivät saaneet julkaisutilaa – ne koettiin liian räikeäksi kannanotoksi.

Vian muutti heti alkuvaiheessa runon tekstin loppuosaa, todenäköisesti saadakseen sen esitetyksi ja jotta loppu toimisi paremmin koko muun tekstin pasifistisen maailmankuvan kanssa. Silti sen esittäminen julkisesti ja varsinkin radiolähetyksissä kiellettiin. Se pysyi kiellettyjen esitysten joukossa Algeria sodan lopulliseen päätökseen asti, siis aina 1960-luvun alkukupuolelle saakka.

Laulu itsessään on kirjoitettu ranskaksi ja se on käännetty usealle eri kielelle; nykyisin käännöskieliä on 49. Teksti on toki käännetty suomeksikin. Suomenkielinen versio kertoo sirkuksesta, joka tulee kaupunkiin, ja sen tekstillä ei oikeasti ole mitään yhteyttä alkuperäiseen.25 Laulun on esittänyt aikoinaan Liisa Tavi, ja on hyvin erikoista, että hän ei ollut kiinnittänyt enempää huomiota tekstin todelliseen sisältöön. Ehkä se on ruotsinkielisen version mukaan käännetty suomeksi.26 Siksi ja enemmän analyysin vuoksi alla on eräänlainen suora käännös tekstistä.

Le Déserteur

Monsieur le Président                               Herra presidentti,
Je vous fais une lettre                                Kirjoitan teille kirjeen
Que vous lirez peut-être                          Jonka ehkä luette
Si vous avez le temps                                 Jos teillä on aikaa
Je viens de recevoir                                    Olen vastaanottanut
Mes papiers militaires                               kutsuntakirjeen
Pour partir à la guerre                               Jotta lähtisin sotaan
Avant mercredi soir                                    Ennen keskiviikkoiltaa
Monsieur le Président                               Herra presidentti
Je ne veux pas la faire.                               En halua niin tehdä

Je ne suis pas sur terre                              En ole maan päällä
Pour tuer des pauvres gens                    Tappaakseni tavallisia ihmisiä
C’est pas pour vous fâcher                      En halua suututtaa teitä
Il faut que je vous dise                                Minun on kuitenkin sanottava
Ma décision est prise                                  Olen tehnyt päätökseni
Je m’en vais déserter                                   Aion kieltäytyä

Depuis que je suis né                                  Sitten syntymäni
J’ai vu mourir mon père                            Olen nähnyt isäni kuolevan
J’ai vu partir mes frères                            Nähnyt veljieni lähtevän
Et pleurer mes enfants                             Ja lasteni itkevän
Ma mère a tant souffert                           Äitini on paljon kärsinyt
Elle est dedans sa tombe                         Nyt hän on haudassaan
Et se moque des bombes                         Ei piittaa hän pommeista
Et se moque des vers                                  Ei myöskään madoista
Quand j’étais prisonnier                           Kun olin vankina
On m’a volé ma femme                              Varastettiin vaimoni
On m’a volé mon âme                                 Varastettiin sieluni
Et tout mon cher passé                             Ja minulle rakas menneisyys
Demain de bon matin                                 Huomenna aikaisin aamulla
Je fermerai ma porte                                  Suljen oveni
Au nez des années mortes                      Tyhjien vuosien edestä
J’irai sur les chemins                                   Lähden maantielle kulkemaan

Je mendierai ma vie                                    Elämääni jatkan kerjäten
Sur les routes de France                           Ranskan maanteillä
De Bretagne en Provence                       Bretagnesta Provenceen
Et je dirai aux gens:                                     Ja sanon ihmisille
Refusez d’obéir                                             Kieltäytykää tottelemasta
Refusez de la faire                                       Kieltäytykää niin tekemästä
N’allez pas à la guerre                                Älkää lähtekö sotaan
Refusez de partir                                          Kieltäytykää lähtemästä
S’il faut donner son sang                          Jos on annettava veriuhri
Allez donner le vôtre                                  Antakaa sitten omanne
Vous êtes bon apôtre                                 Olettehan hyvä populisti
Monsieur le Président                               Herra presidentti
Si vous me poursuivez                               Jos seuraatte minua
Prévenez vos gendarmes                         Kertokaa santarmeillenne
Que je n’aurai pas d’armes                      Että minulla ei ole asetta
Et qu’ils pourront tirer.                             Ja he voivat ampua.

Runon viimeiset säkeet ovat Boris Vianin itsensä muuttamat. Hän muutti ne ystävänsä Marcel Mouloudjin toiveesta ja ne kuuluivat alun perin näin:

Si vous me condamnez                             Jos tuomitsette minut

Prevenez vos gendarmes                        Kertokaa santarmeillenne

Que je emporte des arme                        Että minä kannan asetta

Et que je sais tirer.                                       Ja osaan ampua.

Vian päätyi ratkaisuun sekä yhteiskunnan suorittaman sensuroinnin että muutoin laulun tekstiin liittyvät yleisen pasifismin vuoksi. ”Käpykaartilaisen” tiukka toteamus aseen käyttämisestä takaa-ajajiaan vastaan on muuttunut yleväksi pasifistiseksi julistukseksi. Vian kirjoittaa 1. helmikuuta 1955 päivätyssä avoimessa kirjeessään Seinen alueen sensuuripäätöksen tehneelle Paul Faberille, että runo on eritoten ”kansalaisten puolesta” eikä lainkaan ”antimilitaristinen”.27

Vianin teksti tuo mieleen Hectorin suomentaman ja esittämän Vietnamin sodan vuoksi syntyneen laulun Palkkasoturi vuodelta 1965, joka paohjautuu alkujaan amerikkalaisen Buffu Saint-Marien vuonna 1963 esittämään Universal Soldieriin. Vaikka Hectorin suomentaman tekstin sanoma on oikeastaan päinvastainen Le Déserteurin kanssa, niin mielestäni ne toimivat samalla tavoin antimilitarististen aatteiden puolestapuhujina.

Koska Le Déserteur on ns. sitoutunut ja kantaaottava taideteos, tekijän on pyrittävä argumentoimaan näkemyksensä todella perusteellisesti ja hyvin. Vian on kirjoittanut ainakin neljä eri selkeää argumenttia, joiden perusteella sotaan ei pidä lähteä, vaan aseista kieltäytyminen ja käpykaarti ovat sotaanlähtöä paremmat ratkaisut.

Ensimmäinen argumentti on tietenkin, että sotilaan tehtävänä on sodassa pääsääntöisesti tappaa ihmisia, kaltaisiaan. Laulun tekijäksi ilomoitettu Le déserteur ei halua moista tehdä ja sen hän ilmoittaa selkeästi toteamalla: ”Je ne suis pas sur terre / En ole maan päällä, Pour tuer des pauvres gens / Tappaakseni tavallisia ihmisiä”.

Argumenteista toisena tulee perheyhteyden tuhoutuminen. Aseistakieltäytyjä on nähnyt isänsä kuolevan sodassa – tässä on viittaus todella runsaasti miestappioita kokeneeseen Ranskaan ensimmäisessä maailmansodassa. Lisäksi hän on kokenut veljien sotaan lähdön. Kyseessä on tietysti ensimmäistä maailmansotaa hirveämpi toinen maailmansota, jossa natsit veivät ranskalaisia sotilaita taistelemaan jopa itärintamalle. Kertoja on itsekin lähtenyt sotaan, koska mainitsee omien lastensa itkun näkemisen. Lisäksi hänen äitinsä on kaikesta kärsinyt niin, että on ennenaikaisesti siirtynyt haudan lepoon.

Kolmantena argumenttina voidaan nähdä sotilaiden omat fyysiset ja henkiset kärsimykset, joita sodasta aiheutuu sekä sotilaille, heidän omaisilleen, että koko kansakunnalle. Kertoja on ollut vangittuna, joko omien tai vihollisen toimesta. Ehkä hän on esittänyt runon kaltaisia mielipiteitä aiemminkin. Lisäksi hän on menettänyt vaimonsa ja kaiken rakkaan aiemmin kokemansa.

Neljäs ja viimeinen sodanvastainen argumentti on lähes tekstin loppuun sijoitettu ironinen toteamus. Koska Presidentti on hyvä puhuja ja populisti, niin jos on annettava veriuhri, Herra Presidentti menee ja antaa oman verensä. Näin todetaan, että yleensä sotaan syylliset pääsevät helpolla. He ovat rintaman takana tai jopa ulkomailla, saavat puheillaan toiset uskomaan kyseessä olevan jotain pyhää ja ylimaallista, jonka puolesta pitää antaa veriuhri, eli tavallisen sotilaan tulee kuolla.

Italialainen antiwarsong.org-sivusto toteaakin, että ”Le Déserteur è sicuramente la canzone contro la guerra e antimilitarista più celebre di tutti i tempi”28. Le Déserteurin sanoitusta voidaan hyvinkin pitää provokatiivisena, sillä liittyihän se juuri ajankohdan keskeisiin tapahtumiin niin Ranskassa, Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmassa. Sanoitus on myös osa ns. sitoutumatonta poliittista liikehdintää ja tavallaan myös kapinoiva kannanotto yhteiskunnan keskeisiin tapahtumiin.

Jo runon otsikko Le Déserteur on eräänlainen provokaatio valtiota vastaan. Lähes kaikissa maissa, jopa sivistynneimmissäkin, aseista kieltäytyminen koetaan rangaistavana tekona. Varsinkin sotatilan ollessa päällä siitä seuraa usein jopa kuolemantuomio. Myös sellaiset toteamukset kuin kieltäytykää tottelemasta, kieltäytykää sotimisesta tai älkää lähtekö sotaan ovat kapinaa kaikkea sitä pahaa vastaan, jota sotakoneisto saa aikaan.

Kun Vian on esittänyt runossaan kaikki ne yksityiset ja kollektiiviset kauheudet, joita sota aiheuttaa, hän uudelleen syyttä presidenttiä ja siten hallitusta, joka pakottaa kansalaisensa lähtemään tapattamaan itsensä. Kuitenkin Vian, ehkä tarkoituksellisen ivallisesti, käyttää hyvin kohteliasta kieltä puhutellessaan aina vain Herra Presidenttiä. Tämä on Ranskassa jopa tapana, mutta tässä se tulee hyvin korostetusti esiin, jopa ihan runon alussa.

Ajatonta vastarintaa

Le Déserteur on ollut hyvin suosittu protestilaulu. Ensimmäisenä sen esitti tietenkin Boris Vian itse, mutta hänen ystävänsä Marcel Mouloudji on tehnyt siitä eri aikoina neljä versiota, joista ensimmäisen jo ilmestymistä seuraavana vuonna eli 1955. Ranskalainen Serge Reggiani otti laulun ohjelmistoonsa vuonna 1964, siis jo Vietnamin toisen sodan aikana, ja hän teki laulusta kaikkiaan kuusi eri äänitystä, joista viimeiset vielä vuonna 1993. Yhteensä laulun esittäjiä on useita kymmeniä, ja siitä tehtyjen äänitysten lukumäärä kohoaa useisiin satoihin.

Koska juuri Vietnamin toinen sota herätteli omiatuntoja niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmalla, useat artistit ottivat Le Déserteurin ohjelmistoonsa eri kielille käännettyinä. Tunnetuimpia ovat ehkä amerikkalaiset Peter, Paul and Mary -trio sekä Joan Baez. Myös ranskalaiset Juliette Créco, Johnny Hallyday, Maxime Le Forestier ja Hugues Aufray ovat ottaneet laulun ohjelmistoonsa, ja Aufraylla on ollut ohjelmistossa myös Hectorin esittämä Les mercenaires eli Palkkasoturi.

Boris Vianin teksti on edelleen aiheeltaan arka ja aiheuttaa ranskalaisessa yhteiskunnassa yhä ongelmia. L’Humanité -lehti kertoi numerossaan 24. toukokuuta 1999, että kaksi Montluçonin oppilasta oli Eurooppa-päivän juhlassa laulanut tätä Boris Vianin laulua koulun johtajattaren kehotuksesta. Kouluviranomaiset olivat kuitenkin määränneet koulun johtajattaren elinikäiseen kieltoon johtaa mitään oppilaitosta. Silloinen opetusministeri Ségolène Royal oli henkilökohtaisesti ottanut asian käsiteltäväkseen. Lopputuloksena koulun johtajatar sai takaisin kaikki oikeutensa. Ministeri totesi päätöksessään, että lasten esittämä Boris Vianin teksti kuvaa parhaiten niitä kauhuja, joita sota aiheuttaa.29

Kulttuuritoimittaja Olivier Nuc kirjoitti Le Figaro Culture -lehden palstalla 11. elokuuta 2011, että Lé Deserteur, joka syntyi protestina Ranskan siirtomaasodille, ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan vielä tänäkään päivänä. Vuonna 1991 ensimmäisen Persianlahden sodan aikana laulu kokikin samanlaisen sensuurikiellon kuin alkujaankin.30 Tähän näkemykseen laulun kaikkivoipaisuudesta on enemmän kuin helppo yhtyä.

Ossi Lehtiö (FM, eläkkeellä oleva lehtori) on erikoistunut ranskalaisen, keskiaikaisen propagandan ja suomalaisen, 1800-luvun talonpoikaiston tutkimiseen. Hän valmistelee väitöskirjaa Kustaa Paturista, hämäläisestä maamiehestä.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

”A Bernard Fall Retrospective”. Presentation of Bernard B. Fall, Vietnam Witness 1953-56. Praeger, New York 1966, by the Ludwig von Mises Institute. https://mises.org/system/tdf/Left%20and%20Right_3_3_8_0.pdf?file=1&type=document. Luettu 9. syyskuuta 2015.

Bauss, Emma. Boris Vian: ”Un jour il y aura sutre chose que le jour”. L’Esprit frappeur, Paris 2002.

Boggio, Philippe. Boris Vian. Flammarion, Paris 1993.

Delrue, Dries. ”Boris Vian, Le déserteur”; http://www.newfolksounds.nl/boris-vian-le-deserteur/artikelen-nw/meesterwerk/2009. Luettu 11. toukokuuta 2015.

Gerassi, John. Entretiens avec Sartre. Grasset, Paris 2011.

Julliard, Claire. Boris Vian. Folio Gallimard, Paris 2007.

Kuhn, Raymond. The media in France. Routledge, London 1994.

Lappouz. Albert. ”La creation avant tout”. http://www.albertlabbouz.com/conference-boris-vian.html, Luettu 9.9.2015.

Lapprand, Marc. V comme Vian. Presses de l’Université Laval, Paris2006.

Nuc, Olivier. ”Le Déserteur de Boris Vian”. http://www.lefigaro.fr/musique/2011/08/11/03006-20110811ARTFIG00425–le-deserteur-de-boris-vian.php . Luettu 11.9.2015.

Martinoir, Francine de. ”Maurice Druon, mort d’un partisan de la langue française”. La Croix, 15. huhtikuuta 2009.

Perville, Guy. Pour une histoire de la guerre d’Algerie. Picard, Paris 2001.

Pestureau, Gilbert. ”Boris vian, témoin anarchiste de la Libération”, French Cultural Studies, vol 5, 1994.

Pestureau, Gilbert. Boris Vian, les amerlauds et les godons. Pariisi, U.G.E. 2009.

Rioux, Jean-Pierre; Varus, qu’ as-tu de mes légions. Teoksessa L’armée française dans la guerre d’Indochine (1946 -1954): Adaptation ou inadaptation? Toim. Maurice Vaisse & Alain Bizard. Editions Complexe, Bruxelles 2000.

Robic-Diaz, Delphine. La Guerre d’Indochie dans le cinéma français, Images d’un trou de mémoire. Presse Universitaires de Rennes 2015.

Robieux, Pierre. Histoire intérieure udu Parti communiste, osa IV. Fayard 1984.

Ruscio, Alain. ”Libérez Henri Martin”, Humanite, 2. elokuuta 2003.

Ruscio, Alain. L’affaire Henri Martin et la lutte contre la guerre d’Indochine. Paris 2005.

Rusico, Alain. Que la France était belle au temps des colonies… Anthologie de chanssons coloniales et exotiques françaises. Maisonnneuve & Larose 2001.

Vaisse, Maurice & Bizard, Alain. L’Armée française dans la guerre d’Indochine (1946-1954): Adaptation ou inadaptation? Complexe, Bruxelles 2000.

Vian, Boris. Lettre ouvert à Monsieur Paul Fabre. http://www.lettresouvertes.fr/index.php?option=com_content&view=article&id=93%3Apaul-faber&catid=53%3Adivers&Itemid=91 . Luettu 11. syyskuuta 2015.

Wikipedia. https://fi.wikipedia.org/wiki/Boris_Vian. Luettu 9. syyskuuta 2015.

Wikipedia. https://sv.wikipedia.org/wiki/Jag_st%C3%A5r_h%C3%A4r_p%C3%A5_ett_torg. Luettu 9. syyskuuta 2015.

Windrow, Martin. The French Indochina War 1946-1954 (Men-At-Arms, 322). Osprey Publishing, London 1998.

 

1. http://www.oxfammagasinsdumonde.be/2010/01/peut-on-changer-le-monde-avec-une-chanson-tour-dhorizon-de-la-chanson-engagee/#.VfCI1P7osqR. Luettu 9.9.2015. [↩]
2. Tämän osion kirjoittamisessa on hyödynnetty sivustoa http://www.madmoizelle.com/chanson-engagee-histoire-313772. Sivustolla http://www.toupie.org/Chansons/index_date.htm esitetään ajankohdan mukainen luettelo ranskalaisista kantaaottavista lauluista. [↩]
3. Martinoir 2009. [↩]
4. Marc Bloch antaa teoksessaan L’Etrange defait mielenkiintoisen kuvan tästä Ranskan luhistumisesta. [↩]
5. Windrow 1998, 11. [↩]
6. Mt., 23. [↩]
7. Rioux 2000, 24. [↩]
8. Udem, 27. [↩]
9. ”France’s war against Communists rages on”. Uutisfilmi. News Magazine of the Screen/Warner Bros. May 1952. Katsottu 9. syyskuuta, 2015; A Bernard Fall Retrospective, presentation of Bernard B. Fall, Vietnam Witness 1953-56, New York, Praeger, 1966, Ludwig von Mises Institute. Luettu 9. syyskuuta 2015. [↩]
10. Ruscio, Alain (August 2, 2003). ”Guerre d’Indochine: Libérez Henri Martin” (in French). l’Humanité. Archived from the original on September 29, 2007. Retrieved May 20, 2007. Nhu Tang, Truong (March 12, 1986). ”A Vietcong Memoir: An Inside Account of the Vietnam War and Its Aftermath”. Vintage. Retrieved June 27, 2007. [↩]
11. Perville 2001, 132-139. [↩]
12. Kuhn 1994, 57-59. [↩]
13. Tiedot tapahtumasta perustuvat pääsääntöisesti Alain Ruscion artikkeliin ”Libérez Henri Martin” (Humanite, 2. elokuuta 2003) sekä Alain Ruscion teokseen L’affaire Henri Martin et la lutte contre la guerre d’Indochine. (Paris 2005). [↩]
14. Robieux 1984, 414-415. [↩]
15. Runo julkaistu esim. sivustolla http://escalbibli.blogspot.fi/2008/08/il-revient.html. [↩]
16. Runo ranskankielisenä sivustolla http://archive.wikiwix.com/cache/?url=http%3A%2F%2Fwww.chambre-claire.com%2FPAROLES%2Fquand-un-soldat.htm. [↩]
17. Lapprand 2006, 125. Ks. myös Labbouz 2005. [↩]
18. Pestureau 2009, 6. [↩]
19. Pestureau 1994, 293-300. [↩]
20. Julliard 2007, 297. [↩]
21. Boggio 1993, 218. [↩]
22. Gerassi 2001, 155 [↩]
23. Baus 2002, 77. [↩]
24. Boggio 1995, 150. [↩]
25. Wikipedia; https://fi.wikipedia.org/wiki/Boris_Vian [↩]
26. Wikipedia; https://sv.wikipedia.org/wiki/Jag_st%C3%A5r_h%C3%A4r_p%C3%A5_ett_torg [↩]
27. Lettre ouvert à Monsieur Paul Fabre. http://www.lettresouvertes.fr/index.php?option=com_content&view=article&id=93%3Apaul-faber&catid=53%3Adivers&Itemid=91 [↩]
28. http://www.antiwarsongs.org/canzone.php?lang=it&id=1. Luettu 9. syyskuuta 2015. Sivustolla on myös hyvät tiedot laulun eri esittäjistä. [↩]
29. ”Une directrice suspenue à Montluçon”. L’Humanite, 24. toukokuuta 1999. [↩]
30. Nuc 2011. [↩]