Vietnamin sotaa on sanottu ensimmäiseksi mediasodaksi, jossa koko maailma saattoi lähes reaaliaikaisesti seurata television tai lehdistön välityksellä sodan kulkua, asuivat he itse missä tahansa. Sota herätti myös laajaa mielenkiintoa ja sitä myöten myös vastustusta. Tässä artikkelissa käsitellään Vietnamin sodan herättämää reaktiota ja aktivismia maissa, joita sota ei suoraan koskettanut. Artikkelimme alkuosassa käsitellemme niin kutsuttua ”Uutta vasemmistoa”, joka yhdistyi kansainväliseksi liikkeeksi nimenomaan Vietnamin sodan vastustamisen kautta. Tämän jälkeen siirrytään käsittelemään suomalaista sodanvastaista liikettä ja Vietnamin sodan vaikutusta siihen. Lopuksi luodaan vielä katsaus modernin yhteiskunnan tuomiin muutoksiin sodan vastustuksessa.
Vietnamin sota opiskelijaliikkeen yhdistäjänä
1960-luvun mittaan Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa nousi nuorison ja erityisesti opiskelijoiden keskuudessa uudistusliike, joka halusi muutosta ja kyseenalaisti vallitsevan poliittisen vallan ja yhteiskunnalliset auktoriteetit. Tätä vasemmistohenkistä liikehdintää tapahtui lähes kaikissa länsimaissa, sitä määritti kylmän sodan ja kapitalististen arvojen vastustus. Eri maissa liikettä yhdistävänä tekijänä toimi kriittinen suhtautuminen Yhdysvaltain imperialistisena nähtyyn ulkopolitiikkaan. Tämän imperialismin päällimmäisenä esimerkkinä toimi Vietnamin sota.
Liikehdintää kutsuttiin toisinaan ”Uudeksi vasemmistoksi”, koska pääasiassa se toimi hyvin erillään perinteisestä marxilaisuudesta ja työväenliikkeestä. Tästä ideologisesta erosta huolimatta liike kuitenkin samaistui voimakkaasti esimerkiksi Pohjois-Vietnamin Vietkongiin ja ihannoi monia kommunististen maiden vaikuttajia kuten Che Guevaraa ja jopa Mao Tsetungia. Liikkeen kannattajat katsoivat, että Vietnamissa käytiin sellaista kamppailua kapitalistista imperialismia vastaan, johon heidän tulisi liittyä. Bratislavassa järjestettiin vuonna 1967 konferenssi, jossa amerikkalaiset ja eurooppalaiset aktivistit pääsivät tapaamaan Pohjois-Vietnamin viranomaisia. Nämä vakuuttelivat ensin mainituille maailmanlaajuisen vallankumouksen tärkeyttä. Maailmanlaajuinen vallankumous oli tosiaan ”Uuden vasemmiston” tavoitteena. Saksalainen opiskelija-aktivisti Rudi Dutsche visioi, että länsimaihin luotaisiin ”toinen rintama” taistelemaan kapitalistista maailmanjärjestystä ja imperialismia vastaan ja näin yhdessä perinteisempää kommunismia edustavan itäblokin kanssa saavutettaisiin maailmanvallankumous.
Vaikka nuorten liikehdintää eri maissa yhdistivät kansainväliset suuret kysymykset liittyen kylmään sotaan, Yhdysvaltain ulkopolitiikan ja imperialistisena pidetyn toiminnan vastustukseen, protestien luonnetta ja niihin osallistumista määrittivät pitkälti paikalliset tekijät. Espanjassa protestien kohteeksi joutui kenraali Franco, Saksassa kyseenalaistettiin Yhdysvaltain sotilaallista läsnäoloa ja esimerkiksi suomalaisessa taistolaisuudessa voidaan katsoa olevan piirteitä, jotka liittäisivät sen tähän liikehdintään. Erityisen voimakkaaksi ja militantiksi liikehdintä paisui Ranskassa hulluna vuotena 1968, jolloin maassa pidettiin yliopistojen uudistamista vaativia suurlakkoja.
Aiheeseen perehtynyt Martin Klimke kirjoittaa, että liikkeen filosofiassa Uusi vasemmisto vertasi omaa toimintaansa Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeeseen, Gandhin toimintaan Intiassa ja kenties nimenomaan Vietkongin taisteluun Vietnamissa. Liike syntyi Euroopassa, jossa 1950-luvun talouskasvu, keskiluokan nousu ja kehittyvä tiedonvälitys tarjosi uudenlaisia mahdollisuuksia. Silloinen uusi sukupolvi ei myöskään enää pitänyt Yhdysvaltoja sellaisina vapauttajina, kuin heidän vanhempansa ja suhtautui siten paljon kriittisemmin Vietnamin sotaan ja Yhdysvaltain armeijan läsnäoloon Euroopassa. Vaikka liike käytännössä usein profiloitui Yhdysvaltain toiminnan vastustamisesta, niin liike otti pitkälti mallia esimerkiksi Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeestä ja sen toimintatavoista. Varsinkin Länsi-Saksassa aktivistien yhteydet Atlantin yli olivat erittäin kiinteät ja tehtiin paljon yhteistyötä esimerkiksi amerikkalaissotilaiden sotilaskarkuruuden edistämiseksi. Yhdysvaltalaiset vaihto-opiskelijat olivat niin ikään vakiovieraita Berliinissä viikoittain pidetyissä mielenosoituksissa.
Yhdysvaltain hallinto pelkäsi tätä opiskelijaliikehdintää huomattavan paljon, sillä se pelkäsi heitä vastustavan sukupolven nousua valtaan. Erityisesti 1960-luvun alkuvuosien jälkeen maa seurasi aktiivisesti opiskelijaliikkeen toimintaa kaikkialla Euroopassa ja aivan erityisesti sen läheisessä liittolaisessa Länsi-Saksassa. Yhdysvaltain itsensä suurella myötävaikutuksella perustettu Berliinin vapaa yliopisto oli radikalisoitunut vasemmalle ja Yhdysvaltain politiikkaa vastustettiin avoimesti tuon kylmän sodan keskuksena toimivan kaupungin läntisessä osassa. Saksassa iskettiin Yhdysvaltoja edustavia tiloja vastaan aktiivisesti, ympäri Eurooppaa oli mellakoita ja Yhdysvalloilla oli muutoinkin paljon syitä olla huolissaan omasta edustaan. Maan viranomaiset näkivät radikaalin liikehdinnän marginaali-ilmiönä, jota kuitenkin pidettiin merkkinä laajempien massojen suhtautumistavan muutoksesta. Tätä vastaan Yhdysvallat aloitti merkittävän imagokampanjan, joka lisäsi merkittävästi Yhdysvaltain ja Euroopan kulttuurivaihtoa. Yhdysvallat esimerkiksi lisäsi merkittävästi nuorisonsa lähtöä ulkomaille vaihtoon tai vapaaehtoistyöhön ja rahoitti amerikkalaisten kirjojen saantia Euroopan kirjastoihin. Toiminnan mahdolliset vaikutukset ovat tosin spekulaation varassa. Yhdysvaltain hallinnossa kuitenkin koettiin, että tällainen heikko maine maailman nuorison keskuudessa häiritsi merkittävästi heidän etujaan ja tavoitteitaan ajaa omia arvojaan maailmanlaajuisesti.
Opiskelijoiden liikehdintä kasvoi koko kuusikymmentäluvun ajan huipentuakseen vuonna 1968. Läntiseen maailmaan ei kuitenkaan koskaan todella syntynyt sellaista vastakulttuurista voimaa, joka olisi maailmanlaajuisesti muuttanut kylmän sodan suuntaa tai kyennyt suuriin vallankumouksiin. Toiminta oli kenties kuitenkin lopulta liian paikallista ja kansallisista erityisolosuhteista kumpuavaa, eikä liikehdintä monissa maissa juurikaan levinnyt opiskelijapiirien ulkopuolelle. Esimerkiksi Saksassa yhteiskunta yleisesti oli voimakkaasti liikehdintää vastaan, sillä vanhempi sukupolvi tuki Yhdysvaltoja, joka nähtiin vapauttajina ja vaurauden tuojina. Täysin vaille kaikupohjaa nämä ajatukset eivät tosin jääneet. Ruotsin tuolloinen sosiaalidemokraattihallinto vertasi avoimesti Yhdysvaltain toimintaa natsi-Saksan tekoihin toisessa maailmansodassa, mikä katkaisi maidenväliset diplomaattisuhteet. Lopulta 1970-luvun mittaan toiminta kuitenkin marginalisoitui ja hiipui.
Kansainvälisen rauhanliikkeen synty Suomessa
1900-luvun alkupuolella Suomessa toimi useita eri rauhanliikkeitä, joista merkittävimmät olivat Suomen Rauhanliitto ja Suomen Rauhanpuolustajat. Ensimmäinen edusti kristillis-liberaalia pasifismia ja jälkimmäinen puolestaan oli aatteellisilta painotuksiltaan kommunistinen. 1960-luvulla suomalaiset nuoret kuitenkin kokivat tarvetta uudelle rauhanjärjestölle, joka ei edustaisi näistä kumpaakaan linjaa, vaan olisi poliittisesti sitoutumaton. Esikuvana tälle uudelle aatteelle oli englantilainen Sadankomitea-järjestö (Committee of 100). Uusi järjestö näki päivänvalon Vietnamin sodan värittämän kansainvälisen politiikan aikana ja todennäköisesti juuri laajaa medianäkyvyyttä saanut sota oli pääsyynä koko liikkeen perustamiselle.
Aiheesta kirjoittaneen Kristiina Hallmanin mukaan järjestön tärkeimmiksi tehtäviksi koettiin sodan vastainen valistustyö ja ydinaseita vastustava propaganda. Sadankomitea aloitti toimintansa Suomessa vuonna 1963 opiskelijoiden alulle panemana. Se sai nopeasti laajaa kannatusta ja jäsenmäärä nousi muutamassa vuodessa yli tuhanteen henkeen. Lisäksi järjestön tiedotteen tilaajia ja tilaisuuksissa käyviä kiinnostuneita kansalaisia oli vielä huomattavasti enemmän. Katukuva täyttyi nopeasti englantilaisen Sadankomitean rauhanmerkeistä, jollainen jokaisen aikaansa seuraavan nuoren oli saatava rintapieleensä. Tuo niin sanottu harakanvarvasmerkki muodostui pian ikoniseksi ja edelleen yleisesti tunnetuksi rauhan symboliksi. Sadankomitean toiminnassa olivat aluksi mukana lähinnä suomenkieliset opiskelijat, mutta myös joitakin suomenruotsalaisia oli mukana. Järjestö ei juuri kiinnostanut työväenluokkaa vaan säilyi pitkään juuri akateemisten piirien projektina.
Sadankomitean painotukset ovat muuttuneet vuosien kuluessa, mutta pohjimmainen ideologia on säilynyt samana kovistakin sisäisistä riidoista huolimatta. Järjestölle määriteltiin sen syntyaikana kolme tärkeintä peruspilaria: rauhantyön sitoutumattomuus, ydinaseiden vastustaminen ja yksipuolisen aseidenriisunnan vaatimus. Aseidenriisunnan ohella Suomessa vaadittiin armeijan muuttamista vapaaehtoiseksi ja armeijan käyttöä lähinnä YK:n rauhanturvatehtävissä. Aseiden riisumisen ei katsottu olevan ongelma, sillä Suomen aseellinen vahvuus sotatilassa olisi järjestön mukaan liian pieni, jotta sillä olisi merkitystä lopputulokseen. Toisaalta järjestön mukaan aseiden riisuminen parantaisi maan turvallisuutta, sillä suurten asevarastojen katsottiin ennemminkin vetävän magneetin lailla puoleensa vastapuolen ohjuksia. Vastustajansa rauhanjärjestö löysi näiden linjaustensa johdosta juuri puolustusvoimista, reserviläisjärjestöistä sekä poliittisesta oikeistosta.
Tietoisuus ydinaseista ja eri maiden asevarusteluista lisääntyi huomattavasti juuri 1960-luvun kuluessa kun julkisuuteen tuli kuvia ydinpommien nostattamista sienipilvistä. Asevarustelusta tuli tärkeä osa poliittista keskustelua. Sadankomitealaisten mukaan väkivallattomuus oli kuitenkin ainoa keino ongelmien ratkaisemiseksi. Heidän mielestään voiman, ja erityisesti aseellisen voiman, käyttö ja sillä uhkailu voisi johtaa vain ja ainoastaan koko maapallon tuhoutumiseen. Vaikka suomalainen Sadankomitea tähtäsi erityisesti oman maan aseiden riisumiseen, oli sen toiminta huomattavan kansainvälistä. Järjestön ajattelussa näet liitettiin yhteen asevarustelu ja kehitysmaiden ongelmat, joista järjestö myös puhui paljon. Lisäksi ydinaseiden vastustaminen liitti järjestön osaksi idän ja lännen välistä politiikkaa.
Vietnamin sota oli Sadankomitean syntyaikana polttavin poliittinen puheenaihe. Järjestö osallistuikin aktiivisesti sodasta käytyyn keskusteluun ja järjesti ensimmäisen Vietnamin sodan vastaisen mielenosoituksen vuonna 1965. Lisäksi pidettiin keskustelutilaisuuksia ja levitettiin propagandaa vietnamilaisten puolesta. Samaan aikaan jäsenistö kuitenkin jakautui kahtia mielipiteissään, kuinka Vietnamin sodan suhteen tulisi toimia. Hallman kertoo kuinka radikaalimpi järjestön osa osallistui ja järjesti mielenosoituksia, kun taas akateemisten tutkijoiden johtama joukko halusi pitäytyä rauhallisemmassa toiminnassa. Niinpä Sadankomiteasta irrottautui oma radikaalimpi järjestö Vietnamin komitea. Sadankomitea jatkoi vanhaa linjaansa keskittyen ydinaseiden vastustamiseen ja korosti riippumattomuuttaan. Vietnamin komitea puolestaan näki Yhdysvallat yksipuolisesti syyllisenä sodan jatkumiseen ja keskittyi sodan vastaisen työn lisäksi vaatimaan Yhdysvaltojen poistumista Vietnamista.
Kylmän sodan aika oli rauhanjärjestöjen kannalta haastavaa, sillä oli lähes mahdotonta olla ottamatta kantaa tapahtumiin puolueellisesti. Maailma oli kokonaisuudessaan jakautunut käytännössä amerikkalaismielisiin ja neuvostoliittomielisiin ja niinpä monet järjestötkin joutuivat valitsemaan puolensa. Sadankomitea yritti parhaansa mukaan vältellä tällaisia poliittisia sidoksia ja onnistuikin säilyttämään alkuperäisen aatteensa varsin hyvin. Myöhemminkin toimineen Sadankomitean pohja on samoissa ideologioissa kuin järjestön perustamisen aikaan. Sadankomitea osoittautui myös pitkällä tähtäimellä yleismaailmallisuudessaan Vietnamin komiteaa pitkäikäisemmäksi, sillä Vietnamin solidaarisuustoiminta väheni huomattavasti sodan päätyttyä.
Vietnamin sodan tuomat uudet tuulet sodan vastustukseen
Vietnamin sota oli ensimmäinen niin sanottu televisiosota, josta välitettiin kansainvälistä uutiskuvaa ihmisten koteihin varsin reaaliaikaisesti. Sen myötä alettiin sodista saada huomattavasti aiempaa enemmän reaaliaikaista informaatiota ja erityisesti kuvallista materiaalia. Näiden modernien, niin sanottujen informaatiosotien, kaudella eri tiedotusvälineillä on erittäin suuri merkitys. Uutisoinnin ja internetin kehittyminen ja lisääntynyt käyttö tuovat päivittäin sodan kuvat tavallisten ihmisten olohuoneisiin ympäri maailmaa. Sadat toimittajat välittävät vuorokauden ympäri tietoa suoraan paikan päältä ja tätä tietotulvaa on mahdollista seurata halunsa mukaan suoraan omalta vastaanottimeltaan. Tämä on mahdollistanut ihmisten tietoisuuden kasvamisen maailman tapahtumista ja tuonut heille paremman mahdollisuuden muodostaa omat näkemyksensä asioiden kulusta. Kuvallinen materiaali on myös tuottanut tiettyjä ikonisia kuvia, kuten romahtavat WTC-tornit tai Vietnamin sodan aikainen kuva kauhuissaan juoksevasta alastomasta tytöstä, jotka lähes kaikki ne nähneet pystyvät yhdistämään tiettyyn paikkaan, ideologiaan tai aikaan.
Kuten kirjassa Anti-War Activism kerrotaan, laaja tietoverkko on tuonut myös sotia vastustaville tahoille täysin uuden toimintaväylän. Nykyisin tietoa on nopea levittää esimerkiksi erilaisten kotisivujen, sähköpostilistojen, Facebookin tai Twitterin kautta ja saavuttaa näin helposti suuriakin aiheesta kiinnostuneita ihmisjoukkoja. Internetin käytön lisääntyminen on helpottanut myös oman mielipiteen ilmaisua ja kenties laskenut kynnystä osallistua poliittisen toiminnan puolustamiseen tai vastustamiseen. Jokaisen on halutessaan helppo osallistua enemmän tai vähemmän esimerkiksi organisoimalla mielenosoituksia tai esimerkiksi vain allekirjoittamalla nettiadressin kotoa käsin. Monesti näillä keinoilla pyritään vaikuttamaan sekä kansainvälisiin päättäjiin että kotimaan poliitikkoihin.
Suuren informaatiomäärän vuoksi ihmisten on yleensä mahdollista saada käsiinsä luotettavaa tietoa tapahtumien todellisesta tilasta. Toki joukkoon mahtuu myös paljon lähteitä, joiden luotettavuus on kyseenalaista. Lukijan tuleekin osata itse arvioida kriittisesti lukemiensa tekstien mahdollista puolueellisuutta ja näkökulmaa. Useissa tilanteissa erinäiset tahot saattavat yrittää vaikuttaa siihen millaista tietoa kansalle jaetaan esimerkiksi television uutislähetysten kautta. Tälle on erinäisiä tarkoitusperiä, halutaan esimerkiksi tarkoituksellisesti jättää asioita kertomatta, jotta kansalla säilyisi parempi kuva maansa toiminnasta. Jos kyseessä on erittäin vaikutusvaltainen taho, kuten vaikkapa maan ylin johto, on heidän mahdollista saada tahtonsa läpi. Verkossa on kuitenkin mahdollista tutustua eri maista olevien toimittajien raportointiin, joten uutisvirran täydellinen kontrollointi on vaikeaa.
Tiedon välityksen nopeus ja helppous on omalta osaltaan todennäköisesti edesauttanut ihmisten kykyä muodostaa tapahtumista omat mielipiteensä ja asettua poliittisten toimijoiden näkemyksiä vastaan. Toisaalta tämä niin kutsuttu informaatiotulva, jonka myötä arkemme on täynnä kuva- ja äänimateriaalia sodan kauhuista, on osaltaan aiheuttanut myös ihmisten turtumisen väkivaltaan. Kukaan ei pysty käsittelemään kaikkea tietoa eikä kenenkään energia riitä reagoimaan kaikkeen mitä näemme tiedotusvälineissä.
Informaation suuren määrän myötä tietoisuus kansainvälisistä uhkista ympäri maailman on lisääntynyt ja 2000-luvulla onkin enenevässä määrin päästy todistamaan omin silmin terrori-iskuja Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tämä on luonut omanlaisensa terrorismin pelon ilmapiirin länsimaihin ja toisaalta herättänyt myös keskustelua tällaisen toiminnan syistä. Ihmiset ovat alkaneet kyseenalaistaa myös omien hallitustensa toimintaa suhteessa terrorismiin ja vaatineet inhimillisyyttä ja koston kierteen lopettamista. Medioiden lisääntyminen on toisaalta tuonut sodan kaikkien nähtäville, mutta samalla se on ollut jossain kaukana, siellä muualla, poissa oman kodin lähettyviltä. Terrorismi on kuitenkin tuonut sodan ja väkivallan pelon takaisin länsimaisten ihmisten arkeen. Tämä läheisyys on herättänyt voimakasta keskustelua julkisuudessa ja jakanut mielipiteet, sillä rauhaa ajavia mielipiteitä löytyy yhtä paljon kuin sitä haluavia ihmisiäkin. Näkemykset vaihtelevatkin toisen osapuolen voiton takaamasta rauhasta kaiken väkivallan vastustamiseen.
Kirjallisuus
Gillan, Kevin; Pickerill, Jenny; Webster, Frank: Anti-War Activism. New Media and Protest in the Information Age. Palgrave Macmillan, 2008.
Hallman, Kristiina: Tottelisinko? Suomalaista sadankomiteaa vuodesta 1963. Suomen Sadankomitealiitto ry. Oy Kirjapaino Ab, Vaasa 1986.
Klimke, Martin: Other alliance. Student protest in West Germany and the United States in the global sixties. Princeton, N.J., Princeton University Press 2010.
Teksti on tuotettu osana Turun yliopiston Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia.