Historical Problems of Imperial Africa. James M. Burns, Robert O Collins (editors). Markus Wiener Publishers, Princeton 2014. (326 s.)
Historical Problems of Imperial Africa on kattava kokoelma artikkeleita imperialismista ja sen vaikutuksista eri näkökulmista. Se on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1970 ja päivitetty vuosina 1994 ja 2007.
Tarkasteltavat aiheet kattavat Afrikan jakamisen siirtomaavaltojen kesken, siirtomaavaltojen toiminnan ja siirtomaavallan vaikutusten arvioinnin eri näkökulmista. Kirjaan on kerätty kustakin aiheesta artikkeleita, joiden kirjoittajilla on erilaisia – jopa keskenään täysin päinvastaisia – näkökulmia käsiteltävistä aiheista. Mukaan mahtuu myös eksoottisempia tarkastelunäkökulmia, kuten sosialistisia ja feministisiä tulkintoja.
Afrikan jakaminen
Kirjan ensimmäiset artikkelit pohtivat syitä siihen, miksi Afrikan sisäosien valloitus ja Afrikan jakaminen käynnistyi 1880-luvulla. Niissä kaikissa ollaan yhtä mieltä siitä, että Afrikan jakamisen käynnisti brittien Egyptin valtaaminen vuonna 1882, ja että brittien rooli prosessissa, joka johti Afrikan jakamiseen, oli ratkaiseva.
Ennen 1880-lukua eurooppalaiset siirtomaavallat keskittyivät kaupallisten intressiensä varmistamiseen Afrikassa. Alueita oli vallattu lähinnä vain rannikolta ja paikoin suurten jokien varresta. Ennen orjakaupan vaiheittaista kieltämistä 1800-luvun alkupuolelta alkaen merkittävät osat Afrikan sisäosista olivat orjakauppiaiden toiminta-aluetta. Vähitellen 1800-luvun kuluessa eri maista tulleet kauppiaat ja lähetyssaarnaajat alkoivat laajentaa toiminta-alueitaan Afrikan sisäosiin.
Eurooppalaiset siirtomaavallat eivät kuitenkaan lähteneet levittämään hallitsemiaan alueita rannikoilta sisämaahan. Kahden tärkeimmän siirtomaavallan – Englannin ja Ranskan – välillä vaikutti olleen voimassa eräänlainen kirjoittamaton sopimus siitä, että ne keskittyvät kaupallisten intressiensä edistämiseen eivätkä ne pyri laajentamaan hallitsemiaan alueita.
Artikkeleissa pohditaan sitä, mikä oli brittien hallituksen virallisen politiikan ja mikä yksityisten yrittäjien ja yritysten rooli Egyptin valloituksessa ja sittemmin koko Afrikan jakamisessa. Ilmeisesti eri intressit ja toimijat vaikuttivat toisiinsa monilla eri tavoilla ja brittihallitus joutui usein tapahtumien ja niiden seurausten vangiksi.
Mitä tulee Egyptin valtaamisen syihin, on ilmeistä, että brittien merikuljetusyhteydet Intiaan Suezin kanavan kautta eivät missään vaiheessa todellisuudessa olleet uhattuna eivätkä ranskalaiset uhanneet brittien vaikutusvaltaa Intiassa. Pikemminkin ranskalaiset olivat joko luopuneet omistuksistaan Egyptissä tai olivat tyytyväisiä siihen, että brittien vaikutusvalta Egyptissä vakautti maata ja turvasi heidän omistuksensa siellä.
On kuitenkin huomattava, että eurooppalaiset siirtomaavallat ottivat kilvan haltuunsa alueita kaikkialla maailmassa 1800-luvun loppupuolella. Imperialismi saavutti tuolloin huippunsa. Joka tapauksessa Egyptin valloittaminen laukaisi Afrikan jakamisen. Ranska halusi osansa Afrikasta ja Bismarckin johdolla myös Saksa halusi siirtomaa-apajille. Myös osalla muista Euroopan maista, kuten Belgialla ja Portugalilla, oli vastaavia pyrkimyksiä.
Yksi syy siihen, miksi Afrikan sisäosia ei vallattu aiemmin, oli se, että eurooppalaiset eivät selvinneet hengissä Afrikan sisäosissa, kuten Daniel Headrick osoittaa artikkelissaan. Tähän vaikuttivat eri taudit, mutta pääsyy oli malaria. Brittiarmeijan ja laivaston tutkimusten mukaan eurooppalaisten kuolleisuus Afrikan sisäosissa oli 80 %:n luokkaa ja hengissä selvinneistä suurin osa invalidisoitui.
Tilanne muuttui, kun 1820-luvulla kehitettiin prosessi, jolla voitiin valmistaa kiniiniä. 1830-luvulla kiniinin todettiin auttavan malariaan ja sen käyttö yleistyi 1840-luvulla. Kun samaan aikaan kehitettiin höyryvoimalla kulkevia aluksia ja makasiinikivääri, tekniset edellytykset Afrikan sisäosien valloitukselle ja jakamiselle oli luotu.
Muutenkin eurooppalaisten tekninen ja tieteellinen ylivoima 1800-luvun lopulla oli huomattava. Se kiinnitti myös aikalaisten huomion. Afrikkalaisten takapajaisuutta pidettiin osoituksena heidän henkisestä ja älyllisestä alemmuudestaan verrattuna eurooppalaisiin.
Siirtomaavalta Afrikassa
Siirtomaavallan vaikutusta Afrikkaan on tutkittu intensiivisesti Afrikan valtioiden itsenäistyttyä. Eurooppalaisten siirtomaavaltojen toiminta Afrikassa vaikutti monella eri tavoin itsenäistyneiden Afrikan valtioiden instituutioihin ja hallintoon.
Eurooppalaisten siirtomaavaltojen jakaessa Afrikan ne eivät olleet suunnitelleet etukäteen, miten uusien siirtomaiden hallinto järjestettäisiin. Alkuvaiheessa vaikutti siltä, että britit ja ranskalaiset kehittivät erilaiset hallintomallit. Britit luottivat – missä mahdollista – epäsuoraan hallintoon. He halusivat ylläpitää tai luoda paikalliset valtarakenteet, joita he ohjailivat. Ranskalaiset taas halusivat integroida afrikkalaiset siirtomaansa emämaahan ja luoda eräänlaisen Suur-Ranskan. Puhuttiin ”epäsuorasta” ja ”suorasta” hallinnosta.
Mielenkiintoista on se, miten siirtomaiden hallintoa tutkittiin ja siitä kirjoitettiin tutkimusraportteja ja oppaita. Käytännössä hallintoa järjestettäessä jouduttiin ottamaan huomioon paikalliset olosuhteet ja sopeutumaan niihin. Näin todellisuudessa erot brittien ja ranskalaisten hallintojen välillä tasaantuivat.
Epäsuoran hallintomallin yksi etu oli se, että hallintovirkamiehiä tarvittiin emämaasta vähemmän. Osaavien hallintovirkamiesten löytäminen ja kustannusten pitäminen kurissa muodostuivatkin yhdeksi siirtomaavallan käytännön toteuttamisen merkittävimmistä haasteista. Britit uskoivat osia siirtomaistaan – erityisesti itäisessä Keski-Afrikassa – pitkäaikaisten brittikuvernöörien hallintaa. Sara Berryn artikkelissa kuvataan, miten jotkut näistä ”bog baroneista” hallitsivat alueitaan vuosikymmeniä hyvin vähäisin resurssein. Käytännössä nämä paikalliset eurooppalaiset hallintovirkamiehet hallitsivat alueitaan paikallisten afrikkalaisten päälliköiden tai muun paikallisen eliitin kautta. Siirtomaaisännät pitivät kuitenkin omissa käsissään oikeuden käyttää väkivaltaa ja verotusoikeuden.
Siirtomaavallan toteutus oli käytännössä hyvin paikallista ja vallitsevat olosuhteet oli otettava huomioon. Siirtomaavallan tavoitteisiin sekoittuivat luonnollisesti myös taloudelliset – niin valtiolliset kuin yksityiset – ja uskonnolliset tavoitteet. Monin paikoin eurooppalaiset siirtomaaisännät halusivat rajoittaa islamin leviämistä. Kirjassa kerrotaan esimerkkinä tästä brittien toiminnasta Sudanissa, missä kehittyneempi Pohjois-Sudan oli islamilainen ja kehittymättömämpi Etelä-Sudan oli kristitty.
Etniset kysymykset
Etniset kysymykset nousivat merkittävän keskustelun ja tutkimuksen kohteeksi Afrikan valtioiden itsenäistymisen myötä. Syntyneiden uusien valtioiden johtajien näkökulmasta etniset ja heimoerot olivat ristiriidassa afrikkalaisten kansallisvaltioiden kehittymisen kanssa. Etelä-Afrikassa rotuerottelun kannattajat tietysti pitivät etnisiä eroja tärkeinä.
Afrikan valtioiden itsenäistymisen edetessä etnisten erojen merkityksen uskottiin vähenevän ja ajan myötä vähitellen häviävän koulutuksen yleistymisen, tiedonvälityksen paranemisen, kaupungistumisen ja teollistumisen kautta. Afrikan valtioiden uskottiin ja toivottiin kehittyvän kansallisvaltiomallin suuntaan. Näiden kansallisvaltioiden uusien eliittien piirissä syntyi käsitys, että kansallisvaltio edusti kehitystä, siinä missä etnisyys ja etniset erot olivat jäänteitä menneisyydestä.
Kansallisvaltioiden kehitys oli pettymys suurimmalle osalle niiden kansalaisia. Itsenäisyyden taloudelliset hedelmät jäivät harvalukuisen eliitin käsiin. Suurimmalla osalla kansalaisista elintaso ei noussut. Etnisyys nousi poliittisen protestin ja oppositiovaikuttamisen kanavaksi ja toimi vastavoimana sekä uusien kansallisvaltioiden eliittiä että vasemmistolaista luokka-ajattelua vastaan.
Etnisyyden nousun selittämiseksi on kehitetty useita eri teorioita. Sen takana on nähty siirtomaavaltojen hajota ja hallitse -politiikka, Afrikan teollistuessa erityisesti kaivosteollisuudessa eri etnisten ryhmien erikoistuminen erilaisiin työtehtäviin ja epävarmojen aikojen aiheuttama turvautuminen perinteisiin arvoihin ja ajattelutapoihin. Ilmeistä on kuitenkin, että mikään näistä teorioista ei selitä etnisyyden kasvanutta merkitystä Afrikassa. Pikemminkin kyse on kehityksestä, johon on vaikuttanut ennen kaikkea poliittisten olojen epävarmuus, turvattomuus ja huono taloudellinen kehitys. Selvää on myös se, että kansallisvaltioiden kehitys ja etnisten ja heimokysymysten merkitys on kehittynyt paikallisesti eri tavoin. Esimerkiksi heimopäälliköiden merkitys tänä päivänä on hyvin erilainen eri puolilla Afrikkaa. Jossain maissa, kuten esimerkiksi Malawissa tai Swazimaassa, päälliköillä on edelleen suuri merkitys, kun taas esimerkiksi Mozambikissa ei enää ole heimopäälliköitä.
Mielenkiintoinen on Terence Rangerin artikkeli, jonka mukaan afrikkalaiset traditiot ovat pitkälti eurooppalaisten siirtomaavalta-aikana kehittämiä. Näihin kehitettyihin tai keksittyihin traditioihin ovat vaikuttaneet sekä eurooppalaisten omat traditiot kuten kuningasinstituutio että eurooppalaisten siirtomaavaltojen tarve kehittää sellaisia afrikkalaisia traditioita, jotka tukivat niiden siirtomaavallan rakenteita.
Ilmeisesti nämä eurooppalaisten keksimät tai kehittämät traditiot olivat ristiriidassa Afrikan todellisen historian kanssa. Siirtomaa-aikaa edeltävässä Afrikassa ei ilmeisesti ollut esimerkiksi selkeitä heimo-identiteettejä vaan yksittäiset ihmiset siirtyivät eri ryhmistä tai identiteeteistä toisiin aina tilanteen mukaan. Yhteisöllisyys oli siis eräällä tavalla hyvin joustavaa tilanteen mukaan. Eurooppalaisten keksimät heimo- ja muut identiteetit, perinteet, säännöt ja lait palvelivat ennen kaikkea – ja joidenkin väitteiden mukaan pelkästään – eurooppalaisten siirtomaavaltojen hallintojen etuja ja tarpeita. Afrikkalaisten valtioiden itsenäistyttyä eri osapuolet ovat pyrkineet hyödyntämään ja kehittämään näitä traditioita omiin tarpeisiinsa ja omien päämääriensä saavuttamiseksi. Kirjassa käytetään esimerkkinä tästä yorubojen kristillisyyden korostamista Etelä-Nigeriassa ja zulujen historian ja erityisesti ensimmäisen kuninkaan Shakan maineen luomista.
Ympäristökysymykset
Myös siirtomaavallan vaikutusta Afrikan ympäristöön on tutkittu paljon. Tämä traditio alkoi itse asiassa jo siirtomaavalta-aikana. Tuolloin fokuksena oli tosin ennen kaikkea se, miten Afrikan eri ekosysteemejä voitaisiin tehokkaimmalla mahdollisella tavalla hyödyntää maanviljelyksessä ja muussa taloudellisessa toiminnassa. Tutkimusten tuloksena osoittautui muun muassa se, että käsitys koko Afrikan maaperän hedelmällisyydestä oli väärä. Paikoin se oli itse asiassa varsin köyhää.
Siirtomaavaltojen ympäristönsuojelutoimien erityisenä kohteena olivat suuret nisäkkäät ja monin paikoin afrikkalaiselta väestöltä kiellettiin metsästäminen. Suurten nisäkkäiden lisääntymisestä aiheutui muita ympäristöongelmia. Myöhemmin päinvastainen vaikutus oli kylmän sodan aikaisilla sisällissodilla. Näiden sotien osapuolet pyrkivät kaikin tavoin hyödyntämään hallitsemiensa alueiden luonnonvaroja ja tappoivat suuria nisäkkäitä esimerkiksi norsunluun takia.
Esimerkkinä siirtomaavallan toiminnan tuhoisista ekologisista vaikutuksista on tsetse-kärpäsen ja sen levittämän unitaudin leviäminen Sambiassa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Kun tähän lisätään vielä alueen taloudellisen kurjistumisen ja Espanjan taudin leviämisen vaikutukset, monet alueet Sambiassa muuttuivat tuolloin käytännössä elinkelvottomiksi siirtomaavallan käynnistämien prosessien tuloksena. Alueet, jotka aiemmin olivat viljavia ja elättivät suuren määrän ihmisiä ja joilla tsetse-kärpänen oli käytännössä tuhottu, muuttuivat vähitellen sille erittäin otolliseksi elinympäristöksi paikalliseen väestöön kohdistuneiden asumisen keskittämisen ja viljelys-, karjankasvatus- ja metsästyskieltojen sekä villieläinkantojen kasvattamisen ja metsä- ja pensasalueiden leviämisen suosimisen tuloksena.
Kirjassa kritisoidaan erityisesti eurooppalaisten tapaa nähdä ihminen ja luonto toisistaan erillään. Perinteinen afrikkalainen tapa oli nähdä ihminen osana luontoa ja elää vuorovaikutuksessa sen kanssa. Eurooppalaisten siirtomaaisäntien ymmärtäessä luonnon ilmiöitä ja ekosysteemejä väärin hyvää tarkoittavatkin luonnonsuojelutoimet aiheuttivat vahinkoa luonnolle. Tosin usein näiden niin sanottujen luonnonsuojelutoimien takana oli vain halu rajoittaa – tai jopa kieltää – paikallisen väestön luonnon hyödyntämistä ja varata maanviljelys, metsästys ja muu luonnon hyödyntäminen vain valkoisille siirtomaaisännille. Samalla paikallisväestöstä haluttiin tehdä valkoisten käytössä ollut työvoimareservi.
Afrikkalainen nationalismi
Toinen maailmansota ja siitä alkanut kehitys, joka johti Afrikan valtioiden itsenäistymiseen, tuli yllätyksenä niin afrikkalaisille kuin eurooppalaisille siirtomaaisännille. Toisen maailmansodan aikana siirtomaaisännät tarvitsivat afrikkalaisia sekä työvoimana että sotilaina eri rintamilla.
Jälkeenpäin on käyty keskustelua siitä, alkoiko Afrikkalaisten valtioiden itsenäistymisprosessi toisesta maailmansodasta vai oliko sen siemenet kylvetty jo aiemmin. Afrikassa oli nimittäin ollut jo 1800-luvun lopussa ja 1900-luvulla ennen toista maailmansotaa useita kapinoita siirtomaahallintoja vastaan. Useimmat näistä olivat olleet luonteeltaan eräänlaisia paikallisia talonpoikaiskapinoita, jotka olivat kestoltaan lyhyitä. Paikallisuskonnoilla, karismaattisilla saarnaajilla ja jopa noituuden vastustamisella oli usein rooli näiden liikkeiden synnyssä. Mukaan mahtuu kuitenkin myös laajempia ja pidempikestoisia kapinoita, joista kuuluisin lienee 1950-luvun Mau-mau -liike Keniassa.
Ilmeistä on, ettei toinen maailmansota eivätkä sitä edeltäneet kapinahankkeet selitä yksin tai edes yhdessä itsenäistymiskehitystä. Sen taustalla on vähittäinen sosiaalinen, sivistyksellinen ja taloudellinen kehitys, jonka tuloksena siirtomaihin syntyi oma sivistyneistö ja eliitti, joka vähitellen tajusi kilpailevansa työtilaisuuksista, taloudellisista etuuksista ja lopulta vallasta siirtomaavaltojen lähettämien virkamiesten kanssa. Toisaalta samaan aikaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä suurimmassa osissa Afrikkaa tavallinen kansa, väestön suurin osa, oli nähnyt oman elintasonsa laskevan siirtomaavaltojen huonon hallinnon ja valkoisia siirtolaisia suosivan politiikan, kansainvälisen talouslaman ja alkuperäisväestöä koskevien erilaisten uusien sääntöjen ja rajoitusten tuloksena. Sosiaalinen tilaus itsenäistymiselle oli olemassa suurimmassa osassa Afrikkaa.
Itsenäistymisaalto käynnistyi Ghanasta vuonna 1957 ja oli muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ohi 1970-lukuun mennessä. Itsenäistyvissä valtioissa paikallinen eliitti käytännössä korvasi siirtomaavaltojen lähettämät virkamiehet. Ainakin aluksi hallintomallit kopioitiin entisiltä siirtomaaisänniltä tai itse asiassa suurimmalta osalta pidettiin ennallaan korvaten isäntävaltion lähettämät virkamiehet paikallisilla virkamiehillä.
Tätä kehitystä – eurooppalaisten toimintatapojen kopioimista ja jatkamista – kyllä kritisoitiin ja osa eliitistä pohti vaihtoehtoja. Siirtomaavallan aika oli kuitenkin ainakin pääosin tuhonnut omat alkuperäiset afrikkalaiset hallintomallit ja traditiot eivätkä ne välttämättä olisi toimineetkaan itsenäistyvissä afrikkalaisissa kansallisvaltioissa. Afrikkalainen eliitti ikään kuin tuli siihen lopputulokseen, että vaihtoehtoja ei ollut. Suurinta osaa kansasta tämä ei juuri kiinnostanut. He näkivät ja toivoivat, että itsenäistyminen parantaisi heidän käytännön elinolosuhteitaan.
Hyväksikäyttöä vai kehitystä?
Siirtomaavallan vähitellen väistyttyä tutkijat alkoivat pohtia ja tutkia sen kokonaisvaikutusta Afrikan kehittymisessä. Tutkimustulokset vaihtelivat suuresti ja olivat vahvasti tutkimuksen lähtökohtien ja rajausten ja tutkijoiden asenteiden leimaamia.
Toisessa äärilaidassa siirtomaavallan tulkittiin olleen lähes poikkeuksetta positiivinen ilmiö. Näissä tutkimuksissa korostettiin siirtomaavallan aikaista infrastruktuurirakentamista, teollista ja maatalouden kehittymistä ja siirtymistä rahatalouteen ja näiden ilmiöiden afrikkalaisten mitattavaa elintasoa nostaneeseen vaikutukseen. Toisessa äärilaidassa kolonialismin katsottiin tuhonneen perinteiset afrikkalaiset yhteisöt, niiden joustavat ja luonnonmukaiset yhteiskuntamallit ja – mikä pahinta – estäneen niiden kehittymisen moderneiksi afrikkalaisiksi yhteiskunniksi. Erityisen pahana tässä tulkinnassa pidetään siirtomaavallan alistavaa psykologista vaikutusta afrikkalaisiin ja heidän yhteisöihinsä. Näiden kahden ääripään väliin mahtuu monia erilaisia tulkintoja. Ikään kuin valkoisen ja mustan väliin mahtuu paljon eri harmaan sävyjä.
Kirjan analyyttisimmän tulkinnan siirtomaavallan vaikutuksesta Afrikan kehitykseen esittää A. Adu Boahen artikkelissaan ”The Colonial Impact”. Hän käsittelee erikseen siirtomaavallan ajan positiivisia ja negatiivisia vaikutuksia Afrikan poliittiseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitykseen. Boahen analysoi näitä vaikutuksia pyrkien objektiivisuuteen, ja mielestäni hän onnistuu siinä varsin hyvin. Hän pitää siirtomaa-ajan kokonaisvaikutusta negatiivisena ja on sitä mieltä, että jos siirtomaavallat olisivat aidosti halunneet kehittää siirtomaitaan – kuten ne ainakin jälkikäteen väittivät – niiden olisi pitänyt pystyä saamaan aikaan paljon enemmän positiivisia asioita. Samalla Boahen kuitenkin tyrmää yksinomaan negatiiviset ja yksinomaan positiiviset tulkinnat.
Lopuksi
Lukemalla Burnsin ja Collinsin toimittaman kirjan saa hyvän yleiskuvan imperialismin taustasta, kehityksestä ja seurauksista Afrikassa. Halutessaan lukija voi perehtyä eri artikkeleiden kirjoittajien tuotantoon ja muuhun tutkimuskirjallisuuteen laajemmin ja siten syventää käsitystään ja tietojaan koskien imperialismia Afrikasta.
Jos kirjaa täytyy jostain kritisoida, on se sen artikkeleiden tason vaihtelu. Mielestäni kirjassa ei ole yhtään huonosti kirjoitettua artikkelia, mutta osa on selvästi kirjoitettu analyyttisemmin ja yksityiskohtiin pureutuvammin kuin toiset. Kirjan luonteen vuoksi lukija voi valita, mitkä artikkelit hän lukee syvällisemmin. Näin varmasti kannattaakin tehdä.
Jyrki Perttunen on perustutkinto-opiskelija Helsingin yliopistossa yleisen historian oppiaineessa. Hän on työtehtäviensä kautta päässyt perehtymään mm. Etelä-Afrikan ja Zimbabwen nykytilanteeseen ja toisaalta imperialismin vaikutuksiin ja perintöön alueilla. Kirja-arvio on toteutettu osana Britti-imperialismi Afrikassa viktoriaanisella kaudella -verkkokurssia.