Filosofian maisteri Aarni Virtasen Suomen historian väitös ”Toimikaa, älkää odottako.” Vihtori Kosolan puheiden muutokset 1929—1936 tarkastettiin 16.12.2015 Jyväskylän yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori Vesa Vares (Turun yliopisto) ja kustoksena dosentti, yliopistotutkija Heikki Roiko-Jokela.
Tarkastettava työ käsittelee lapualaisen talonpojan, Vihtori Kosolan, puheiden muutoksia vuosina 1929—1936. Kun aloitin tämän työn, luulin tietäväni hieman tutkimuksen tekemisestä tai ainakin lapuanliikkeestä ja IKL:stä, mutta paljon olen matkalla uutta oppinut.
Antiikin Kreikassa filosofi Sokrates sanoi, että viisautta on, kun tietää sen, että ei tiedä. Viisaus syntyy ymmärtämisen rajallisuuden ymmärtämisestä. Ajatus omien tietojen rajallisuudesta on noussut monesti mieleen kirjoittaessani työtäni. Kirjoittaminen on ollut usein palkitsevaa, mutta välillä myös hankalaa.
Väitöskirjani aihe, Vihtori Kosola oli aikansa ilmiö: kansanjohtaja ja keulakuva. Hän toimi jääkärivärvääjänä ja lakonmurtajana Yhtymä Vientirauhan riveissä. Lapuanliikkeen johtoon Kosola nousi vuonna 1929. Kun lapuanliike kiellettiin vuonna 1932 Mäntsälän kapinan jälkeen, Kosola joutui vankilaan. Hän palasi IKL:n johtoon muodollisesti vuonna 1932, mutta ei kuitenkaan saavuttanut käytännön johtoasemaa liikkeessä. IKL koetti irrottautua lapuanliikkeen aatteellisesta perinnöstä. Esimerkiksi Mäntsälän kapina nähtiin poliittisena rasitteena. Kosola syrjäytettiin IKL:n johdosta marraskuussa vuonna 1936 ja hän kuoli 14.12.1936 pettyneenä syrjäytymiseensä.
Kosola on osa lapuanliikkeen, IKL:n ja siten 1930-luvun Suomen poliittista historiaa. Hänen puheensa käsittelevät ajan keskeisiä ongelmia, kuten käsitystä laista ja demokratiasta. Juuri tästä syystä Suomen poliittisessa historiassa minua on eniten kiinnostanut lapuanliike ja maailmansotien välinen aika, koska demokratia vakiintui silloin Suomeen.
Demokratian vakiintuminen 1930-luvulla vaikutti keskeisesti Suomen selviämiseen talvi- ja jatkosodasta ja maan valtiolliseen kehitykseen sotien jälkeen. Siksi sitä voidaan — tohtori Markku Jokisipilän sanoja lainaten — pitää Suomen 1900-luvun poliittisen historian tärkeimpänä valintana.
Toisenlainen valinta olisi vienyt Suomen arvaamattomalle ja mitä todennäköisemmin vieläkin vaikeammalle tielle. Suomi oli yksi harvoja ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneistä maista, jotka säilyttivät demokraattisen järjestyksen. Uhkat torjuttiin niin vasemmalta kuin oikealtakin.
1. Lapuanliikkeen tausta
Suomen kansanliikkeistyminen autonomian aikana, 1870-luvulla, oli merkittävä askel matkalla kohti maan itsenäistymistä. Kansanliikkeistymisen idea aloitti modernin politiikan, jonka myötä ryhmät alkoivat jo 1900-luvun alussa järjestäytyä suuremmiksi kokonaisuuksiksi — puolueiksi.
Emämaassa Venäjällä bolsevikit nousivat valtaan marraskuussa 1917. Valtaannousu, niin katsottu lokakuun vallankumous, aikaansai poliittisen kaaoksen ja avasi mahdollisuuden myös Suomen itsenäistymiseen. Mahdollisuus käytettiin, mutta sisäpoliittiset ristiriidat jyrkentyivät ja vuonna 1918 maa ajautui vaikean poliittisen tilanteen myötä katkeraan ja veriseen sisällissotaan.
Sisällissota muutti jyrkästi käsityksiä toisesta osapuolesta niin vasemmistossa kuin oikeistossakin. Kärjistyneet ideologiat oikeuttivat tapahtuvia hirmutekoja: kun ihmiset toimivat; tappoivat ja kuolivat, heidän täytyi ”tietää” miksi ja minkä nimissä he taistelivat. Irtipäässyt väkivalta ja sotilaallinen terrori tuhosivat niin luottamusta kuin uskoakin vastapuolen pohjimmaiseen humaanisuuteen. Käsitys sisällissodasta vääjäämättömänä vapaussotana ja kamppailuna itsenäisen maan puolesta muodosti pohjan Vihtori Kosolan puheiden teemoille.
Sisällissodan jälkeen kuningaskysymys jakoi oikeistoa ja poliittista keskustaa, vasemmisto taas jakautui sosialidemokraatteihin ja kommunisteihin. Sosialidemokraattinen puolue antoi parlamentarismille ja kansanvallalle selkeän tukensa ja erottautui näin aatteellisesti vallankumoukseen pyrkineistä kommunisteista. Kommunistien kannatus alkoi kuitenkin nousta 1920-luvun lopulla huolimatta yrityksistä kieltää puolue.
Näin poliittinen tilanne kiristyi radikaalin uskonnonvastaisen ja vallankumouksellisen kommunismin asettaman haasteen säilyessä. Oikeiston ja keskustan laaja tyytymättömyys kommunismiin purkautui marraskuussa vuonna 1929 kun kommunismin vastustajat lopettivat Lapualla Vihtori Kosolan johdolla väkivalloin kommunistien poliittiset haastejuhlat.
Oikeistoradikaali lapuanliike nousi kansalaiskokousten ja kyyditysten myötä, mutta lapuanliikettä myös hillittiin, varsinkin vuosina 1931 ja 1932, kansalaiskokouksin, joissa maalaisliiton rooli oli keskeinen. Lapuanliike kiellettiin Mäntsälän kapinan jälkeen 24.3.1932.
Paradoksaalisesti lapuanliike loi teoillaan laillisuusrintaman itseään vastaan. SDP:n demokratian puolustaminen ja maalaisliiton käytännönläheinen suhtautuminen tulonjakokysymyksiin mahdollistivat oikeiston ja vasemmiston välisen poliittisen konsensuksen rakentamisen sisällissodan repimän katkeran kuilun yli.
2. Kosolan puheet ja politiikka
Lapuanliikkeen ja myöhemmin IKL:n vaikutusvalta tuli esiin sen järjestämissä kokouksissa ja ihmisten mobilisoimisessa sen poliittisten tavoitteiden taakse. Mobilisoimisessa keskeistä olivat Kosolan puheet, jotka ilmensivät käytännössä lapuanliikkeen ja IKL:n aatetta.
Väitöskirjatyöni kannalta keskeisin käsite onkin poliittinen puhe, koska kyse on henkilön, Kosolan, poliittisesta puheesta ja sen muutoksista. Puhe ja sen vaikutuskeinojen periaatteet ovat modernin politiikan keskiössä. Kuten ranskalainen filosofi Jacques Ranciere toteaa, politiikka on taistelua siitä kuka puhuu ja mistä. Retoriikka on puhetaitona politiikan keskeisin vaikutuskeino. Kosola pyrki retoriikassaan etenkin viholliskuvan rakentamiseen.
Menemättä kysymykseen siitä, selittävätkö historian muutoksia enemmän rakenteet vai yksilöt, voidaan todeta, että yksilö toimii usein eräänlaisena aikansa kuvana ja ilmentäjänä. Esiymmärryksellisellä tasolla, populaarimmissa käsityksissä, ajan ihmistä kuvataan usein stereotyyppisenä hahmona.
Mutta mitä enemmän ajasta on erilaista lähdeaineistoa ja tietoa, sitä enemmän tietää myös yksilön toiminnan taustoista, mahdollisuuksista, ehdoista ja verkostoista. Tällöin tutkimuskenttä laajenee, kysymykset tarkentuvat ja yksilön, kuten Kosolan, merkitys suhteellistuu. Verkostotutkimus mahdollistaakin Kari Teräksen mukaan juuri henkilöhistoriallisten konventioiden murtamisen. Kosolan puheita voidaan näin tutkia henkilöverkoston tuotoksina. Keskeisiä Kosolan puheisiin vaikuttaneita henkilöitä olivat opettaja Hilja Riipinen, luutnantti ja aktivisti Artturi Vuorimaa ja kielitieteilijä Kai Donner.
Usein poliitikko antaa kasvot ajalle. Lapuanliike teki omaan aikaansa katkoksen ja juuri tuon katkoksen aikana Kosolan rooli oli hetken aikaa näkyvä ja tärkeä. Lapuanliikkeen voimaa sen nousukaudella hillitsivät kuitenkin SDP:n lisäksi myös porvaripuolueet ja Mäntsälän kapinan lopetti oikeistolainen konservatiivi, suojeluskuntavääpeli ja presidentti Pehr Evind Svinhufvud.
Paradoksaalisesti lapuanliikettä vastaan kävi tuloksellisimmin heidän presidentiksi kannattamansa kokoomuslainen poliitikko ja lisäksi liike vielä kiellettiin suojelulailla, jota se oli itse vaatinut kommunistipuolueen kieltämiseksi.
Ilman kansalaiskokouksia, talonpoikaismarssia, Mäntsälän kapinaa ja vapaussodaksi käsitetyn sisällissodan 15-vuotismuistojuhlia, Kosolasta ei käytännössä tiedettäisi Lapuan paikallishistorian ulkopuolella juuri mitään. Kosolan puhe talonpoikaismarssilla teki aikaisemmista ja myöhemmistä puheista merkityksellisiä.
Puheita alettiin julkaista ja liikkeestä keskustella vasta sen ylitettyä julkisuuskynnyksen. Lapuanliikkeen ja IKL:n joukkotoiminta, kuten kyyditykset ja työväentalojen naulaukset, ylipäänsä antoi Kosolan puheille merkityksen. Siksi puheiden suhde toimintaan on merkittävä. Kosola pyrki puheillaan aikaansaamaan toimintaa lapuanliikkeen tavoitteiden täyttämiseksi.
Poliittinen tilanne teki toimijan, mutta toimija myös muutti osaltaan tilanteen ehtoja, toisin sanoen venytti mahdollisuuksiensa rajoja puheillaan. Kosola määritti osaltaan puheillaan, jotka olivat tietoisia poliittisia tekoja, sitä, millaiseksi historiallinen kuva näistä molemmista liikkeistä muodostui.
3. Tulevaisuuden historia
Historiantutkimuksen kannalta Kosolan puheissa on merkittävää erityisesti se, että hän tiedosti tulevaisuuden historian merkityksen toiminnassaan. Kosola puhui puoluevallaksi nimittämänsä parlamentarismin mukanaan tuomista ongelmista ja tarjosi tilalle lapuanliikkeen ilmentämää isänmaallisen kansan valtaa. Hän esitti puheissaan sen tueksi tulkinnan menneisyydestä, kuten vapaussodaksi nimittämästään sisällissodasta. Puheessaan, joka julkaistiin IKL:n lehdessä, Kymenlaakson Suunnassa 9.7.1935, Kosola käsitteli historiapolitiikkaa ja historiatietoisuutta seuraavasti:
Ne (lapuanliikkeen ja IKL:n historiat) ovat kerran historiankirjoittajiemme mielenkiintoisia aiheita, ehkäpä tohtorinväitöskirja-aiheita. Haluaisin sanoa niistä kyllä jonkun sanan, mutta meillä on tällä hetkellä voimassa monikin sellainen lakipykälä, joka estää minua niihin kajoamasta. Sillä, jos niistä puhuisin, en voisi olla puhumatta suoraan, ja silloin joutuisin mahdollisesti astumaan joidenkin herrojen poliittisille varpaille — me eteläpohjalaiset kun emme osaa punnita sanojamme aina määrättyjen kaavojen mukaan.
Vuonna 1935 oli jo melko selvää, ettei IKL tulisi nousemaan poliittiseen valtaan. Tällöin Kosolan tuli puheessaan perustella liikkeiden tekemiä poliittisia tekoja. Kosola ilmaisi puheensa kohdassa myös yleisen ajatuksen voittajien kirjoittamasta historiasta. Kosolan puhe oli tarkoitettu hänen retoriikkansa ”viimeiselle yleisölle”, tuleville sukupolville.
Historialla on perusteltu, perustellaan ja mitä todennäköisimmin tullaan perustelemaan poliittisia kantoja ja päätöksiä. Tätä kutsutaan historiapolitiikaksi. Historiapolitiikassa huomio kiinnitetään siihen, millä kriteereillä tapahtumat tulkitaan. Tulkinnassa taas on olennaista se, mitkä teokset, auktoriteetit ja käsitykset pääsevät muovaamaan tulevaisuuden äänestäjien näkemyksiä.
Toisaalta voidaan myös kysyä, purkautuuko tulevaisuuden kansalaisten historiakäsitys yhä pienemmiksi ja moniulotteisemmiksi paloiksi. Tällöin historiasta saattaa tulla yksityiskohtaisempaa, mutta myös triviaalimpaa tietoa ja historiapolitiikankin luonne voi muuttua. Lapuanliike ja IKL:kin voivat tällöin, varsinkin ajallisen etäisyyden kasvaessa, menettää merkitystään historiatietoisuudessa.
Lapuanliikkeestä ja IKL:stä on tehty monia tutkimuksia. Siksi onkin perusteltua pohtia lyhyesti Kosolan puheiden historiakuvaa osana lapuanliikettä ja IKL:aa. Kosolan puheet ovat tärkeä ajallinen sidos lapuanliikkeen ja IKL:n välillä. Juuri Kosolan hahmo toimi selkeimpänä todistuksena lapuanliikkeen perinnöstä IKL:ssä.
IKL:n tulkinta poliittisesta tilanteesta vastasi lapuanliikkeen tulkintaa ja vastasi näin myös sen kannattajien vaatimuksiin. Siksi Kosolan puheita voidaankin englantilaisen aatehistorioitsijan, Robin George Collingwoodin teorian mukaan pitää vastauksena ajan poliittisiin kysymyksiin.
Tulevaisuuden tapahtumat voivat paljastaa meille uusia menneisyyden tapahtumien merkityksiä. Puheiden retoriikan tutkimuksessa onkin hermeneutiikan tutkijan, saksalaisen Hans Georg Gadamerin ajatusta soveltaen olennaista muistaa retoriikan ajallisuus ja tulkinnan kerrokset. Tällöin Kosolan puheiden retoriikkaa voidaan tarkastella hermeneuttisena spiraalina, jonka kierrokset tuovat tulkinnan syventyessä aina uudenlaista ja suhteellisempaa perspektiiviä tutkimusaiheeseen.
Myös ajan historiafilosofinen käsitys vaikuttaa olennaisesti tulkintaan. Nähdäänkö yhteiskunnan olevan menossa edistyksellisesti kohti yhä suurempaa aineellista ja moraalista menestystä, vai enemmän kohti taloudellista ja moraalista rappiota?
Historiantutkimus suhteellistaa oman aikansa historia- ja yhteiskuntafilosofisia käsityksiä. Lapuanliikkeen näkökulmasta 1930-luvun Suomessa historia näyttäytyi myös erityisenä ja jopa vääjäämättömänä kulkuna kohti itsenäistymistä. Ajattelija näkee oman aikansa helposti kapeasti, erityisen hyvänä tai huonona. Historiaa laaja-alaisesti tunteva taas näkee sen enemmän osana pitkää jatkumoa, jolloin sen ”hyvät” ja ”huonot” puolet tasoittuvat.
Menneisyys jäsennetään aina oman ajan muodostamasta paradigmasta. Se ikään kuin käännetään oman ajan kielelle ja arvoille. Tulkintaan vaikuttavat aina ensisijaisesti lähteet ja tavat, joilla niitä luetaan ja tulkitaan. Toissijaisesti on kuitenkin tärkeää pohtia oman ajan ja sen ’kielipelin’ asettamia tulkinnan rajoitteita. Tutkijan maailman rajat ovat hänen lähteidensä rajat.
Tutkimukseni kannalta olen koettanut huomioida ja tiedostaa näitä tulkinnan mahdollisuuksia ja rajoja. Onkin mielenkiintoista ajatella, miltä tämä käsillä oleva tutkimus tuloksineen näyttää parin sukupolven jälkeen 2030-luvulla tai 2060-luvulla. Silloin Suomen 1930-luvun historia voidaan nähdä kokonaan uudesta perspektiivistä.
4. Lopuksi
Teksti ei ole koskaan valmista. Tutkimuksen kirjoittaminen on ollut antoisaa. Toisaalta työ on myös pitänyt lopettaa johonkin, eikä sen jatkaminen olisi välttämättä johtanut nyt nähtävillä olevaa tekstiä selkeämpään lopputulokseen. Toivottavasti tutkimukseni myös lisää yleistä kiinnostusta lapuanliikettä ja IKL:aa kohtaan. Vaikka liikkeitä on tutkittu paljon, lisää selvitettävää löytyy vielä.