TM Kalle Kuusniemen väitöskirja ”The Voice of Confessionalism and Inter-Lutheran Relations : The Influence of the Missouri Synod in the Baltic and Ingrian Lutheran Churches, 1991-2001” tarkastettiin 6.6.2015 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori Kirsi Stjerna Lutheran Theological Seminar’sta ja kustoksena professori Jouko Talonen Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta. Väitöskirjan tiivistelmä on luettavissa osoitteessa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/154532
”Olen tutkinut Missouri-synodin vaikutusta Itä-Euroopan luterilaisuuteen, tarkemmin sanottuna Baltian ja Inkerin kirkkoihin ottaen huomioon kansainvälisen luterilaisen tilanteen. Olen kerännyt materiaalia 20 arkistosta ja haastatellut 40 keskeistä toimijaa ja tutkijaa. Materiaali on ollut hyvin hajallaan ja siksi olen käynyt tutkimus- ja haastattelumatkoilla Virossa, Latviassa, Liettuassa, Venäjällä, Yhdysvalloissa, Sveitsissä, Saksassa, Ruotsissa ja myös täältä Suomesta on löytynyt aineistoa. Aiempaa tutkimusta aiheesta ei juurikaan ole, joten siksi tämä viidakko piti itse raivata.
Neuvostoliiton romahtaminen 1990-luvulla avasi portit Itä-Euroopassa tehtävälle lähetystyölle. Länsieurooppalaiset luterilaiset kirkot kuvittelivat, että jälkineuvostoliittolaiset luterilaiset kirkot oitis lähtisivät kaikissa kysymyksissä heidän suhteellisen liberaaleille linjoilleen. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan itse asiassa alun hetkellisen liberalisoitumisen jälkeen konservatiivisuus nosti päätään Viron ja eritoten Latvian, Liettuan ja Inkerin luterilaisissa kirkoissa. Puhuttiin, että Missouri-synodilaiset tulivat isolla rahalla ja siten ostivat Baltian ja Inkerin kirkot omalle puolelleen. Lisäksi näiden pienempien kirkkojen ajateltiin olevan niin heikkoja ja teologisesti kehittymättömiä, että heitä oli helppo houkutella Missouri-synodin helmaan.
Mikä Missouri-synodi on? Se on amerikkalainen luterilainen kirkko, johon kuluu nykyään noin 2,2 miljoonaa kastettua jäsentä. Sen tekee erityiseksi ehkä juuri se, että se on profiloitunut puhtaan luterilaisen opin puolustajaksi ja edistäjäksi. Missourilaiset tukevat ja levittävät niin sanottua tunnustuksellista luterilaisuutta. Missouri-synodi on merkittävä osa amerikkalaista luterilaisuutta, mutta se vaikuttaa monissa muissakin maissa toimien globaalisti kirkollisella kentällä. Se muodostaa eräänlaisen vastapoolin tai antiteesin luterilaiselle valtavirralle.
Vaikka Missouri-synodi onkin yhdysvaltalainen kirkko, sen juuret ovat 1800-luvun Saksassa, silloisessa Preussissa. Ensimmäiset synodilaiset olivat saksalaisia siirtolaisia, jotka Saksan uskonnollisen ja poliittisen tilanteen vuoksi lähtivät Uudelle Mantereelle. Ensimmäiset heistä asettuivat Missouriin St. Louisin alueelle, minne he perustivat oman kirkon eli Missouri-synodin.
Missouri-synodin teologia on muokkautunut keskeisiltä osiltaan ristiriitatilanteissa. 1800-luvulla Preussissa kuningas pyrki liittämään reformoidut kirkot yhdeksi kirkoksi. Osa luterilaisista, joihin kuului myös tulevia missourilaisia, ryhtyi vastustamaan tätä kirkkojen yhdistämistä eli unionismia. Tämä tausta on jättänyt missourilaisuuteen vastustuksen opillisesti valheellisia yhdentymiä kohtaan ja siten niin sanottu antiunionismi onkin Missouri-synodin yksi luonteenomainen piirre. Antiunionismi on läheistä sukua synodin ekumeniakriittisyydelle.
Luterilaisia on nykyään kaiken kaikkiaan yli 70 miljoonaa. Luterilaista maailmaa kokoaa Genevessä päämajaansa pitävä Luterilainen maailmanliitto, johon kuuluu noin 95% kaikista luterilaisista. Luterilaiseen maailmanliittoon kuulumattomista kirkoista Missouri-synodi on ylivoimaisesti suurin.
Euroopasta Uudelle Mantereelle lähtiessään tulevilla Missouri-synodilaisilla oli mukanaan piispa, joka kuitenkin karkotettiin siirtokunnasta. Oli siis pärjättävä ilman piispaa. Tässä tilanteessa päädyttiin siihen, että seurakuntien piti itsenäisesti vihkiä pappinsa. Tämä kehityskulku on vaikuttanut kahteen keskeiseen asiaan: Seurakunnallisen autonomian korostukseen eli kongregationalismiin ja siihen, että Missouri-synodi on presidenttijohtoinen, ei piispajohtoinen kirkko.
Missouri-synodin suurimpia sisäisiä kriisejä oli 1970-luvulla se, kun lähes kaikki St. Louisin seminaarin opettajista ja opiskelijoista osoittivat mieltään vapaamman raamatuntulkinnan puolesta. Mielenosoitus ei tuottanut toivottua tulosta, vaan päinvastoin. Missouri-synodin konservatiivinen ja tunnustuksellinen linja monissa teologisissa ja poliittisissa kysymyksissä vain vahvistui. Synodin linjaksi muodostui yhä selvemmin eräänlainen biblisismi eli kirjaimellinen raamatuntulkinta.
Missouri-synodille ominainen piirre on luterilaisen puhdasoppisuuden painottaminen ja eritoten Tunnustuskirjojen aseman korostaminen. Papin virkaa korostetaan eikä naispappeutta hyväksytä. Paljon keskustelua herättävä tulkinta messuun liittyen on suljettu ehtoolliskäytäntö. Perussääntönä on, että vain kastetut ja konfirmoidut Missouri-synodin jäsenet, joiden elämä on kristitylle sopivaa, ovat oikeutettuja tulemaan ehtoolliselle. On tosin lisättävä, että ehtoolliskäytännöt jonkin verran vaihtelevat seurakunnittain.
Kaiken kaikkiaan Missouri-synodin kirkko-oppi on eksklusiivinen, poissulkeva. Kirkon rajat pyritään pitämään selkeinä.
Missouri-synodi on Amerikan evankelisluterilaisen kirkon eli ELCA:n jälkeen toiseksi suurin luterilainen kirkko Yhdysvalloissa. Kolmanneksi suurin on erittäin konservatiivinen ja melko sulkeutunut Wisconsin-synodi.
Missouri-synodilaiset ovat konservatiivisia ja ELCA:ssa, siis Amerikan evankelisluterilaisessa kirkossa ollaan liberaalimpia. Nämä kaksi suurinta kirkkoa syyttävät toisiaan lukuisista asioista, joista näkyvimpänä on ollut kysymys naispappeudesta ja nykyään kysymys homoudesta. Oma näkemyksensä on myös Wisconsin-synodilaisilla, jotka eivät täysin hyväksy kumpaakaan mainituista kirkoista, vaan syyttävät niitä molempia puhtaan opin hylkäämisestä.
Luterilaisten olisi hyvä olla tietoisia siitä, että erityisesti moni amerikkalainen luterilainen on omaksunut idean, että luterilaiset kilpailevat keskenään ja joskus jopa pyrkivät kampittamaan toisiaan. Tämä asenne heijastunee luterilaisten väleihin myös muualla kuin Yhdysvalloissa.
Missouri-synodin vaikutus Euroopassa tai edes Suomessa ei ole uusi asia. Muun muassa missourilaista kirjallisuutta on täällä luettu 1800-luvun lopusta lähtien. Synodin alkuaikojen johtavien teologien C.F.W. Waltherin ja Francis Pieperin teokset ovat olleet hyvinkin luettuja ja niitä luetaan vieläkin.
Kylmän sodan aikana Missouri-synodilla oli jonkin verran yhteyksiä Länsi-Eurooppaan, muttei lainkaan virallisia yhteyksiä itäiseen Eurooppaan. Keskeisimpänä syynä tähän oli missourilaisten kapea näkemys ekumeniasta. Virallisten organisaatioiden kuten Luterilaisen maailmanliiton ulkopuolella oli hankala luoda yhteyksiä Neuvostoblokin alueelle. Toisaalta myös kahdenvälisten kontaktien luominen oli vaikeaa, koska Missouri-synodissa ei oikein tiedetty, kuinka suhtautua kirkkoihin, joiden kanssa ei ollut laajaa opillista yhteisymmärrystä.
Neuvostoliiton romahtamisen myötä Missouri-synodille avautui täysin uusia mahdollisuuksia palata yhteyksiin jälkineuvostoliittolaisten luterilaisten kanssa.
Missouri-synodin vaikutus on 1990- ja 2000-luvulla ollut vahvaa nimenomaan Baltiassa ja Venäjällä. Jonkin verran Missouri-synodi on vaikuttanut lisäksi mm. Saksassa, Slovakiassa ja Valko-Venäjällä sekä hiukan myös Suomessa ja Ruotsissa. Suomessa Luther-säätiön kautta, Ruotsissa Missionsprovinsenin kautta.
Tutkimukseni alkaa Missouri-synodin ensimmäisistä kontakteista Baltian ja Inkerin luterilaisiin. Näitä yhteyksiä luotiin synodin virallisten apuorganisaatioiden kautta yhteistyössä Suomen Tunnustuksellisen Luterilaisen Kirkon kanssa vuonna 1991. Ensimmäiset suorat viralliset Missouri-synodin kontaktit kyseisten maiden kirkkojen kanssa luotiin 1992.
Latvian, Liettuan ja Venäjän kirkkoihin verrattuna Viron luterilainen kirkko oli kehittyneempi, omavaraisempi ja Suomen kirkon tukema eikä näin ollen ollut samassa määrin Missouri-synodin tuen tarpeessa. Viron kirkolla oli myös liberaalimpi teologinen lähestymistapa ja se oli hyväksynyt naispappeuden ja jatkoi naisten vihkimistä papeiksi. Inkerin, Latvian ja Liettuan positiot olivat melko hyvin yhteensopivat ja edelleen kehittyivät sopivammiksi Missouri-synodin kanssa tehtävää yhteistyötä ajatellen. Esimerkiksi Latvian kirkko oli hyväksynyt naisten pappisvihkimyksen, mutta mitätöi päätöksen vuonna 1993. Tämän jälkeen ongelmallinen naispappeuskysymys ei ollut esteenä Latvian kirkon ja Missouri-synodin välisessä yhteistyössä.
Yhteistyön ja kumppanuusneuvottelujen seurauksena Missouri-synodi ja Inkerin kirkko allekirjoittivat alttari- ja saarnastuolisopimuksen Missouri-synodin konventissa 1998. On merkittävää, että ensimmäistä kertaa kirkosta, joka jo oli Luterilaisen maailmanliiton jäsen, tuli Missouri-synodin kumppani. On mahdollista sanoa, että tästä kumppanuudesta tuli malli kahdelle balttialaiselle kirkolle, jotka sitten myöhemmin allekirjoittivatkin kumppanuussopimuksen Missouri-synodin kanssa. Missouri-synodille sopimus inkeriläisten kanssa tarkoitti sitä, että Missouri-synodi otti askeleen suvaitsevaisempaan ja avoimempaan suuntaan suhteessa partnerikirkkoihin ja niiden monimuotoisuuteen.
Tämän tutkimuksen päätekohta on heinäkuu 2001, jolloin Missouri-synodin konventin delegaatit äänestivät kumppanuussopimuksen puolesta Latvian ja Liettuan luterilaisten kirkkojen kanssa.
Missouri-synodin tärkeimmät avustamisen muodot ja samalla merkittävimmät vaikutukset Inkerin, Latvian ja Liettuan luterilaisille kirkoille ja vähemmässä määrin Viron kirkolle olivat teologinen, taloudellinen ja moraalinen tuki.
Teologinen tuki oli tärkein avustamisen muoto. Ensinnäkin, Missouri-synodin teologia oli ymmärrettävämpää postghettoteologialle ja lähempänä sitä kuin saksalaisten ja ruotsalaisten teologia. Toiseksi, Missouri-synodilla oli kapasiteettia tarjota koulutuksellista yhteistyötä.
Taloudellinen tuki oli usein suoraan liitetty palvelemaan teologisen koulutuksen tarpeita. Missouri-synodilta saatu taloudellinen tuki teki Baltian ja Inkerin kirkoista itsenäisempiä eivätkä ne enää olleet yhtä haavoittuvia rahoituksen lopettamiseen liittyvien uhkausten suhteen, joita niihin kohdistivat eräät Luterilaiseen maailmanliittoon kuuluvat kirkot.
Moraalinen tuki oli yhteydessä teologiseen ja taloudelliseen tukeen. Moraalisen tuen merkitys ehkä jopa lisääntyi, kun eurooppalaisen luterilaisuuden valtavirran puolelta tuli ankaraa kritiikkiä ja painostusta Baltian ja Inkerin kirkkojen suuntaan.
Missouri-synodin vaikutuksen ja Baltian ja Inkerin luterilaisten kirkkojen konservatiivisen luonteen takia ”luterilainen uusjako” tai uudelleen asemoituminen tapahtui Itä-Euroopassa. Inkerin, Latvian ja Liettuan kirkoista ja jossain määrin myös Viron kirkosta kasvoi ”välimaaston” kirkkoja jotka kaikki olivat laajalti yhteydessä molempiin, sekä Luterilaiseen maailmanliitoon että Missouri-synodiin. Missouri-synodi oli saavuttanut vain yhden vuosikymmenen aikana tukevan jalansijan Baltian ja Inkerin luterilaisissa kirkoissa.
Missourilaiset eivät koe olevansa fundamentalisteja, mutta eivät myöskään missään nimessä liberaaleja. Yhdysvaltalaisessa kirkollisessa kontekstissa missourilaiset ehkä todella ovatkin selkeästi konservatiiveja, mutta eivät äärikonservatiiveja. Pohjoismaisesta ja länsieurooppalaisesta valtavirran luterilaisuudesta käsin katsottuna Missouri-synodin tulkinnat voivat vaikuttaa fundamentalistisilta ja äärivanhoillisilta. Itä-Euroopassa Missouri-synodi vaikuttanee vain kohtuullisen konservatiiviselta kirkolta verrattaessa ortodoksiseen ja katoliseen kirkkoon.
Uskon, että Missouri-synodilla on jatkossakin suhteellisen merkittävä asema luterilaisten keskuudessa niin Euroopassa kuin Aasiassa ja Afrikassa. Esim. kysymys homoseksuaalisuudesta loitontaa osaa Afrikan luterilaisista kirkoista Luterilaisesta maailmanliitosta, mutta lähentää niitä Missouri-synodiin. Radikaaleja irtiottoja ei ehkä kuitenkaan ole odotettavissa, sillä naispappeuden hyväksyminen monissa Afrikan luterilaisissa kirkoissa estää täyden kirkollisen yhteyden Missouri-synodin kanssa.
Missouri-synodi siis säilynee edelleenkin konservatiivisen luterilaisuuden esikuvana.
Vielä erityisen mielenkiintoiseksi globaalin luterilaisuuden kannalta tämän Luterilaiseen maailmanliittoon kuuluvien kirkkojen ja siihen kuulumattomien välisen suhteen tekee tuleva juhlavuosi, nimittäin 2017 tulee kuluneeksi 500 vuotta reformaatiosta. 2017 on toki myös Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuosi, mutta lisäksi silloin on teologisen tiedekunnan seuraava tohtoripromootio. Että katsotaan nyt kuinka tässä käy.”