YTM Marjo Liukkosen sosiologian alaan kuuluva lisensiaatintutkielma ”Hennalan naismurhat 1918” tarkastettiin 4.4.2016 Lapin yliopistossa. Tarkastajana toimi professori Elina Oinas Helsingin yliopistosta.
Lähes 20 vuoden sisällissotakirjallisuuden harrastus sai minut ihmettelemään, miksi akateemista tutkimusta on tehty kaikesta muusta sisällissotaan liittyvästä, mutta Suomen suurin naismurha ei ole kiinnostanut ketään tieteentekijää. Aiheen kiehtovuutta lisäsi se, että kotikaupungissani Lahdessa Hennala on tabu. Aihe oli siis luotu minua varten.
Aloitin tutkimukseni Kansallisarkistosta, jossa kävin läpi yli 13 000 vankikorttia, joiden tietoja vertailin Suomen sotasurmat -projektin 104:n Hennalassa teloitetun naisen listaan. Totesin, että vankikorteissa ei ollut ainuttakaan samaa nimeä kuin SSSP:n listalla. Naiset oli teloitettu ennen vankikorttien tekoa!
Seuraavaksi tutkin Kansallisarkistossa noin 26 000 pidätyskorttia saksalaisten pidättämistä punavangeista. Pidätyskorteista alkoikin löytyä samoja nimiä. Huomasin, että teloitetuilta naisilta puuttui usein dublikaattikortti, joka oli muille tehty. Totesin myös, että useimpien ammuttujen naisten kortissa oli maininta ”housut”, ”hengselit” tai ”naissotilas”. Halusin tietää, keitä nämä naiset olivat olleet.
Tutkimusmatkani jatkui Kansan Arkistoon, Työväen Arkistoon, Lahden kaupunginmuseoon sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Kansanrunousarkiston holveihin. Kaikissa arkistoissa kävin läpi muistelmia, joita olivat kirjoittaneet Hennalan vangit sekä Hennalassa palvelleet sotilaat. Huomasin, että lähes kaikki, mitä olin luullut tietäväni Hennalan vankileiristä kaiken lukemani tietokirjallisuuden pohjalta, oli paikkansapitämätöntä.
Tutkimuksessani paljastui, että leirillä oli toukokuussa 2216 naista, vaikka aiemmissa vankileiritutkimuksissa on kerrottu naisia olleen 341. Paljastui lisäksi, että leirillä oli ainakin 289 lasta (paljon imeväisikäisiä) äitiensä kanssa, vaikka sisällissotatutkimuksessa on korostettu, että äidit ja lapset lähetettiin kotiin heti Fellmanin pellon kokoomaleiriltä. Luin myös muistelmista, että lapsia kuoli runsaasti leirillä. Koska leirillä ei virallisesti saanut olla lapsia, lapsivainajia ei haudattu Hennalaan, vaan pinottiin käytävään ja vinttiin.
Lisäksi tutkimuksessa ilmeni, että naisvankeja raiskattiin, nälkiintyneitä naisvankeja kiristettiin ruualla seksuaalisiin palveluksiin ja surmattuja naissotilaita jätettiin lojumaan seksuaalisesti loukkaaviin asentoihin vaatteet revittyinä. Vankeja myös näännytettiin tarkoituksellisesti nälkään ja janoon, vaikka Hennalassa oli vesijohdot ja saksalaiset sotilaat olivat luovuttaneet omat ruokavarastonsa vankileirin käyttöön, koska saivat syödä kaupungin laskuun.
Lisäksi leirin sairaalassa kaikki potilaat makasivat samoilla betonilattioilla ilman vuodevaatteita, joten nälkiintymisen vuoksi sairaalaan joutunut sai lisäksi vielä isorokon, tulirokon tai espanjantaudin. Leirillä työskennellyt entinen Helsingin yliopiston hygienian professori oli muiden lääkäreiden epäsuosiossa, koska välitti ruotsalaiselle lehdistölle tietoja leirin kuolleisuudesta ja tarttuvien tautien tietoisesta levittämisestä.
Teloitettuja naisvankeja tutkimuksessa löytyi 218, siis yli puolet enemmän kuin Suomen sotasurmien 104. Naisia ei valittu sattumanvaraisesti. Teloitetut naiset olivat muita naisvankeja nuorempia. Heidän keski-ikänsä oli 20 vuotta. Nuorimmat teloitetuista olivat vain 14-vuotiaita.
Tutkimuksessa selvisi myös, että naiset eivät olleet maataloudessa työskenteleviä piikoja ja maatyöläisiä, kuten tuolloin enemmistö suomalaisista työläisnaisista oli. Teloitetut naiset olivat tehtaissa työskennelleitä kaupunkilaisnaisia. Lisäksi lähes kaikki murhatut olivat naissotilaita, tosin henkensä menetti myös muutama naissotilaan kaima.
Naismurhien katalyyttejä tutkiessa paljastui, että leirin vartiosotilaiden esimiehenä ja kenttäoikeuden tuomarina toiminut virolainen majuri Hans Kalm Pohjois-Hämeen Rykmentin 1. Pataljoonasta oli äärimmäisen vaikuttunut neuvonantajanaan pataljoonassa toimineen Lauri Pihkalan että tämän veljen Martti Pihkalan ajattelusta. Pihkalat olivat rotuhygieenikkoja. Martti Pihkala oli juuri ennen sisällissodan loppua julkaissut kirjan, jossa neuvoo eliminoimaan kaikki kaupunkien tehtaalaisnaiset ja muut moraalittomat, lyhyttukkaiset naiset, jotta suomalainen perimä pysyy puhtaana. Pihkaloiden ajattelu oli tuttua kaikille suojeluskuntalaisille, koska veljekset olivat yhdessä perustaneet ympäri Suomea 40 suojeluskuntaa.
Puhtaus terminä johti tutkimuksen Michel Foucault’n äärelle. Foucault kuvaa porvariston luokkaruumiin luomista prosessina, jossa muun muassa naisen ruumis hysterisoidaan ja ihmisten lisääntymiskäytös yhteiskunnallistetaan. Juuri näin punaisten naissotilaiden tapauksessa oli tehty. Juha Siltalan tutkimuksen mukaan punaisia naisia oli lehdistössä demonisoitu ja kuvattu yliseksuaalisina olentoina, kuten venäläisiä sotilaitakin. Oma tutkimukseni suomalaisen lehdistön kirjoittelusta vahvisti saman. Tutkimuksessani totesin, että myös kaikki venäläisiksi paljastuneet teloitettiin Hennalassa. Näiden molempien ihmisryhmien mahdollinen lisääntyminen nähtiin ongelmana suomalaiselle rodulle sekä porvariston herkälle ja puhtaalle seksuaalisuudelle.
Tutkimuksen perusteella naisten kohtaloon saattoi vaikuttaa myös saksalaisten sotilaiden pyrkimys pelastaa naisia teloituksilta ja jopa ulos leiriltä. Saksalaissotilaat herättivät ärtymystä suomalaissotilaiden keskuudessa, koska he suhtautuivat avoimen pilkallisesti suomalaisten sotilastaitoihin. Myös saksalaissotilaiden parempi menestys sodassa, naismaailmassa ja kaupungin kerman parissa aiheutti kateutta suomalaisissa. Etnosentrismi eli kulttuurien välinen vihamielisyys kärjistyi usein tilanteisiin, joissa sekä suomalaiset että saksalaiset osoittivat toisiaan asein. Saksalaisia suomalaiset eivät kuitenkaan voineet ampua, koska suomalaispataljoona oli alistettu saksalaisen Otto von Brandensteinin prikaatin alaisuuteen. Saksalaisten mielimiä teinityttöjä sen sijaan oli mahdollista ampua.