Teologian tohtori, dosentti Tarja-Liisa Luukkasen aate- ja oppihistorian vätöskirja ”Axel Adolf Laurell ja Oikean teologian myytti” tarkastettiin 16.1.2016 Oulun yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori emerita Irma Sulkunen (Tampereen yliopisto) ja kustoksena professori Petteri Pietikäinen. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa: http://urn.fi/urn:isbn:9789526210773.
”Tulevaisuudelle emme voi mitään, kirjoittakaamme siis menneisyys mieleiseksemme.” Jonathan Swift julkaisi satiirisen teoksensa Gulliverin matkat vuonna 1726. Vasta 200 vuoden kuluttua alkuperäisen teoksen julkaisemisesta Gulliverin matkat oli kokonaisuutena luettavissa suomen kielellä. Autonomian kautena suomeksi jäi julkaisematta teoksen loppuosa. Tässä osassa teoksen päähenkilö Lemuel Gulliver, lääkäri ja laivankapteeni, tutustui muun muassa vääristelevään historiankirjoitukseen. Teoksen arvostelun ja pilkanteon kohteena oli vääristelevä historiankirjoitus, joka teki konnista sankareita, sankareista konnia ja joka kuvasi, ikään kuin yksityiskohtaisesti ja sanasta sanaan, myös muinaisia keskusteluja, joita kukaan muistiinmerkitsijä ei aikanaan ollut paikalla kuulemassa. Swiftin romaanissa historiankirjoituksen ongelmat, joihin kuului myös todellisten vaikuttajayksilöiden unohtaminen, paljastuivat Lemuel Gulliverille, kun hän sai jonkinlaisen aikateknologian avulla tavata jo ammoin kuolleita historian henkilöitä.
Voisi luulla, että meillä ei ole käytössämme tällaista aikakonetta, mutta meillä on, vaikkei se olekaan mikään Tohtori Whon Tardis. Aikakoneemme nimi on tieteellinen tutkimus. Se ei ole niin helppokäyttöinen tai selkeitä tuloksia antava kuin Lemuel Gulliverin aikakone, jolla hän saattoi mennä vaivattomasti tapaamaan historian eri henkilöitä. Me voimme tavata heidät vanhoissa kirjoissa ja julkaisuissa ja erilaisissa arkistoaineistoissa — arkistossakin niissä rajoissa mitä mistäkin asiasta on säilynyt. Tieteen aikakone on kuitenkin olemassa ja voimme sen avulla saada tuloksia ja kirjoittaa, korjata ja tarkistaa sitä mitä menneisyydestä on aiemmin kirjoitettu.
Ennen kuin siirrymme Suomen 1800-luvulle, on kysyttävä mitä yhteistä on Timbuktun kirjastolla, Palmyran rauniokaupungilla, Afganistanin kallioon hakatulla Buddhan patsaalla ja Suomen 1800-luvun teologianhistorialla? Kaikissa näissä tapauksissa uskonnolliset fundamentalistit ovat halunneet korjata historiaa, vääräksi tulkittua historiaa. Omana aikanamme väärää historiaa on yritetty hävittää käsikirjoituksia polttamalla, patsaita ja temppeleitä räjäyttämällä ja särkemällä muinaismuistoja moukarein tai jyräämällä ne nurin konevoimin.
1900-luvun vaihteessa suomalaiset fundamentalistit toimivat toisin. He korjasivat historiaa kynällä, paperilla ja painokoneilla eli kirjoittamalla sen uudelleen. Ilmiönähän historian uudelleenkirjoitus, sen luominen mukailemaan kulloistakin valtaa tai vallantavoittelijaryhmää, ei ole uusi. Jo väärien faaraoiden patsaat hävitettiin ja heidän nimensä, kiveen hakatut kartussit, tuhottiin.
Uskonnollinen fundamentalismi on oman aikamme ongelma. Se on modernisaation, uudenaikaistumisen kääntöpuoli. Näin oli myös autonomian kauden loppuvuosina nopean modernisaation kokeneessa Suomessa. Suomalaista uskonnollista fundamentalismia, joka uskontoon vedoten pyrki vanhan maailman, sen yhteiskunnan ja sen yhteiskunnallisten valtasuhteiden säilyttämiseen, ei ole riittävästi tunnistettu. Uskonnollinen reaktio Suomessa tapahtuvia muutoksia kohtaan alkoi rakentua 1800-luvun puolivälissä. Herännäistaustaiset yliopistomiehet löysivät beckiläisyydeksi kutsutun raamattuteologian. Raamattuteologiasta muodostui ainoa teologinen koulukunta Suomessa ja sen edustajat ottivat haltuunsa maan ainoan yliopiston, Helsingin yliopiston, teologisessa tiedekunnassa tapahtuneen uskonnon akateemisen opetuksen. Tämän raamattuteologisen koulukunnan fundamentalistisuus oli siinä, että sen mukaan ”kaikki” oli löydettävissä suoraan Raamatusta. Yhteiskunnallisesti liikkeen fundamentalistisuus näkyi vanhan sääty-yhteiskunnan ja sen järjestyksen puolustamisena. Vastustettiin muutoksia eli yleistä kansanopetusta, naisten uusia oikeuksia, naisten yliopistokoulutusta, uutta kirjallisuutta, työväenliikettä ja ajatusta demokratiasta, kaikkea sitä mikä oli muuttamassa perinteistä sääty-yhteiskuntaa toisenlaiseksi. Näitä muutoksia ja uudistuksia pidettiin uskonnonvastaisina kehityskulkuina. Uskonto tässä yhteydessä tarkoitti raamattuteologiaa, vanhan sääty-yhteiskunnan järjestelmään ja hierarkiaan uskovaa uskonnollisuutta.
Yksi fundamentalistisen uskontulkinnan sovellusalueista oli kirjoittaa uudelleen teologian, uskonnon yliopistollisen tutkimuksen historia 1800-luvun osalta. Kun herännäis-beckiläiset raamattuteologit ja heidän sympatisoijansa 1900-luvun alussa tarkastelivat heitä edeltänyttä aikaa eli 1800-luvun teologian oppihistoriaa, he kirjoittivat tältä osin historian oman kuvansa kaltaiseksi. Suomessa joukko akateemisia vallankäyttäjiä nosti oikeaksi uskontulkinnaksi yhden Suomen useista herätysliikkeistä, herännäisyyden. Suhtautumisesta herännäisyyteen tuli mittapuu, jolla arvioitiin 1800-luvun yliopistoteologian tieteellisyyttä. Autonomian kauden hyviä ja loistavia teologisen tieteen edustajia olivat herännäis-beckiläiset ja siihen myönteisesti suhtautuneet henkilöt, kun muut yliopistoteologit leimattiin tieteellisesti mitättömiksi.
Suurelle yleisölle osoitetussa Oma maa -tietokirjassa (1909) aikansa asialliseksi ja ansioituneeksi historiantutkijaksi arvioitu Jaakko Gummerus, kirkkohistorian professori ja Tampereen piispa, asettui herännäisyyden kansallisen merkityksen apostoliksi. Hän kuvasi kuinka herännäisyys ”toi nuorisolle ihanteita, tyydytystä jalompien pyrintöjen kaipuulle”. Herännäisyys ilmestyi Gummeruksen kuvauksen mukaan aikana, jolloin ”valtiollinen elämä oli nukuksissa, seuraelämän huvitukset jättivät jälkeensä tyhjyyden tunteen ja sovinnollinen uskonnollisuus oli hartaustunnelmia ilman merkitystä tosielämälle”. Gummerus väitti, että herännäisyyden vaikutuksesta Suomen kansan elämässä tapahtui perinpohjainen muutos ”kaavakristillisyyttä” ja sen pintapuolista moralismia vastaan. Herännäisyyteen kuului kuitenkin vain pieni vähemmistö suomalaisista.
Gummeruksen mielestä herännäisyys oli ollut Suomen yhteiskunnallisen muutoksen ytimessä. Hän väitti, että herännäisyys oli suomenkielistänyt luterilaisen papiston. Se oli ollut poistamassa ”kielijuopaa” sekä tasoittanut säätyerotusta sivistyneistön ja ”kansanmiesten” välillä. Gummeruksen tulkinnan mukaan oikeudenkäynnit heränneitä vastaan valmistivat talonpoikaista kansaa valtiopäivätoimintaan, Hän siis ikään kuin esitti, että heränneiden luvattomiksi tulkittujen uskonnollisten kokousten järjestäminen valmisteli Suomen talonpoikaisväestöä myöhempien valtiopäivien lainsäädäntötyöhön.
Kuvatessaan heränneiden tapakulttuuria Gummerus mainitsi körttipuvun ja sen, että naiset eivät saaneet pitää hiuksiaan nutturalla, vaan hiukset piti letittää. Myöskään käsineitä ei saanut käyttää, vaan heränneiden piti käyttää lapasia. Tuolloinen professori Gummerus ei lainkaan pohtinut miten tällainen liike saattoi olla, kuten hän väitti, yhteiskunnallisen uudistumisen ytimessä. Gummeruksen herännäisyystulkinnan fantasialuonnetta kuvaa, että siinä ei kysytty, kuten tällaisia käsityksiä viljelleet miestutkijat eivät myöhemminkään kysyneet, mitä tämä patriarkaalinen uskonnollinen liike käytännössä teki muuttaakseen esimerkiksi naiset, maan väestön enemmistön, täysivaltaisiksi kansalaisiksi tai avatakseen naisille tien koulutukseen tai ylipäätään kehittääkseen kansanopetusta. Vastausta vaille jää myös se, miksi Suomen herätysliikkeistä vain herännäisyydellä väitettiin olevan ”kansallisen uudistusliikkeen” rooli. Sehän johtui osaltaan siitä, että herännäistaustainen eliitti todisti omassa asiassaan: herännäis-beckiläisten mielestä herännäisyys oli hyvin, hyvin merkittävää.
Turun Akatemiassa 1600-luvulla heräsi epäilyksiä tuon ajan tieteen asioiden liian helposta oppimisesta. Selitys löytyi uskomuksesta, että kyseessä olikin vehkeily pahan voimien kanssa.
Kuinka joku voi hetkessä, siis hyvin nopeasti, tulla oppineeksi? Vastaus oli seuraava.
Hetkessä oppineeksi haluava kutsukoon demoneja
ja kirjoittakoon omalla verellään outoja ja taikauskoisia sanoja. Hän tehköön ympyrän ja asettakoon oikean jalkansa siihen ympyrän osaan, missä demonit ovat, sen lisäksi vuodattakoon verta oikeasta kädestään ja ottakoon sitä jonkun verran pikkusormellaan. Hän sanokoon ect mm pelottavat sanat: rauha keskenämme mitä mahtavin kuningas ja sytyttäköön kynttilän, joka on tehty ihmisen ihrasta sanoen: annan tämän kynttilän sinulle vaivoistasi. On tehtävä ympyrä ja tulee vetää yhdeksän kertaa pikkusormella tämän kehän ympäri ja kirjoittaa omalla verellään latinankielisiä sanoja ja outoja sanoja raskaana olevan naisen verellä ect ect Muita ympyröitä on tehtävä pukin, lepakon ja pöllön verellä.
1900-luvun alun suomalaiset uskonnolliset fundamentalistit puolestaan uskoivat, että oikotie uskonto-nimisen ilmiön oikeaan teologiseen ymmärtämiseen oli oikeanlainen uskonnollinen mielenlaatu, herännäis-beckiläisyys. Näin voitiin sivuuttaa omien näkemyksien vastainen menneisyys ja jättää historiastamme kertovat lähteet tutkimatta. Fundamentalistien Suomen 1800-luvun historiasta syrjäyttämä, vuonna 1852 kuollut Axel Adolf Laurell haaveili uskon ja tiedon yhteensovittamisesta. Hän tavoitteli tarkastelutapaa, jossa yliopistoteologia ei olisi ollut yliopiston tiloissa tapahtuvaa uskonnonharjoitusta, vaan uskonnon tutkimusta. Raamattuteologian niin sanotusti voittaessa ja Laurellin jo kuoltua, tämä Laurellin toive osoittautui turhaksi. Fundamentalistisesti orientoinut joukko teologeja otti hallintaansa opettajavoimiltaan pienen teologisen tiedekunnan 1800-luvun lopulla. Tämä näytti johtavan siihen, että teologia oli tuhoutumassa yliopistollisena oppialana. Teologisen tiedekunnan virkoja ei nimittäin täytetty kun niihin ei löytynyt niin sanotusti sopivia viranhoitajia. Professorit hoitivat täyttämättä olleita eri professuureja vuosikausia omien professuuriensa ohella. Muutamia esimerkkejä mainitakseni: pisimpään, eli kymmenen vuotta, oli täyttämättä Laurellin aikoinaan hoitama dogmatiikan professuuri. Kirkkohistoriassa ei puolestaan ollut tehtävään pätevää professuurinhoitajaa noin kahdeksaan vuoteen, mistä kärsi sekä tutkimus että opetus. Kun raamattufundamentalistit sittemmin tarkastelivat heitä edeltäneen vuosisadan eli 1800-luvun yliopistoteologeja, tämä lähinnä viranhoidolliseksi rappioksi luonnehdittava tilanne ja sen luoneet henkilöt sivuutettiin ja unohdettiin. Luotiinkin kuva, jossa herännäis-beckiläiset olivat mitä loistavimman tieteellisyyden edustajia. Heihin kuulumattomat, kuten Axel Adolf Laurell, olivat puolestaan huonoja teologeja.
Aiempi tieteenharjoitus, tieteellinen tutkimus ja opetus, eivät ole tapahtuneet ikään kuin hermeettisesti suljetussa tieteen maailmassa. Tieteenharjoitus on ollut osa aikansa yhteiskuntaa, sen valtarakenteita, käsityksiä, edellytyksiä ja rajoituksia, niin yhteiskunnallisia kuin tarkasteltavien henkilöiden persoonaankin liittyviä.
Esimerkiksi Axel Adolf Laurell ajatteli, että luonnossa ja myös ihmisellä maskuliiniset aistimet olivat voimakkaimmin kehittyneitä. Tästä syystä mies ymmärtää helpommin suuria, kaukaisempia ja käsitteellisiä kokonaisuuksia kuin nainen. Laurell ajatteli, että naiset aistimet olivat omiaan ymmärtämään ja havainnoimaan lähellä olevia yksityiskohtaisia asioita.
Aikojen muuttuessa, kun naisetkin nykyään pyrkivät ymmärtämään suuria, kaukaisempia ja käsitteellisiä kokonaisuuksia, haluan todeta Mikael Agricolan sanoin:
Ellei caiki ole tulkittu selkexi/nin me kernast anom andexi.