Suomalainen yhteiskunta on ollut pitkään läpeensä agraarinen, suurin osa maan väestöstä on asunut maaseudulla ja saanut elantonsa maataloudesta. Esimerkiksi vuonna 1920 maataloudesta sai toimeentulonsa 70 prosenttia väestöstä, teollisuudesta vain 10 prosenttia ja maatilojen luku nousi huippuunsa 1940-1950-luvuilla. Niinpä on ymmärrettävää, että myös monessa historiantutkimuksessa on käsitelty maatalouden ja maatalousyhteiskunnan historiaa. Myös paikallishistorioissa sellaiset teemat kuin maatalouden kehittyminen, maanomistusolot sekä talolliset ja torpparit ovat vakioaiheita. Tätä taustaa vasten onkin ehkä hieman yllättävää, että Suomen maatalouden historian laajaa teossarjaa saatiin odottaa 2000-luvulle asti. Olihan esimerkiksi Suomen kaupunkilaitoksen historia 1 – 4 julkaistu jo 1980-luvulla, kuten myös Suomen taloushistoria 1-3. Vuosina 2003 – 2004 ilmestyi laaja yli 1600 sivua käsittävä 3-osainen teos Suomen maatalouden historia, joka ajallisesti alkaa varhaisesta asutuksesta ja maanviljelyksestä ja päättyy ”Eu-Suomeen”, tuo vuosituhannen alussa niin tyypillinen määre. Ansiokas teossarja kokosi aiemman tutkimuksen tulokset ja näkökulmat suomalaisen maatalousyhteiskunnan menneisyyteen.
Tämän maatalouden historian teemanumeron tavoite ei ole luoda uutta kokonaistulkintaa Suomen maatalouden historiasta, vaan kuten noin vuosi sitten julkaistussa kirjoittajakutsussa todettiin: ”esitellä uutta suomalaista maatalouden historian tutkimusta sekä tarjota uusia näkökulmia ja lähestymistapoja maatalouden historian tutkimukseen”. Tuloksena on maataloushistorian teemanumero, jossa on historiografiaa sekä esittämisen ja kuvaamisen tapoja käsitteleviä artikkeleita, kuten myös artikkeleita, jotka eivät edusta niinkään uutta teoreettista tai metodologista kuin empiiristä lähestymistapaa. Nämä paikallisiin tapauksiin keskittyvät artikkelit tuovat esiin, kuinka vähän tiedämmekään esimerkiksi niinkin tutulta tuntuvasta aiheesta kuin isojako. Aikaisemman tutkimuksen kriittinen arviointi ja uudet näkökulmat tuovat esiin myös uusia havaintoja ja tuloksia.
Onkin nähtävissä, että Suomessa maatalouden historia on herättänyt uutta kiinnostusta ja sen tutkimus on vahvistumassa. Tästä kertoo sekin, että tämän teemanumeron kirjoittajaryhmän ympärille perustettiin alkuvuodesta 2016 kaikille aiheesta kiinnostuneille tutkijoille avoin maatalous- ja ympäristöhistorian tutkimusverkosto. Verkostosta antaa lisätietoja allekirjoittanut. Uudenlainen kiinnostus maataloushistorian tutkimiseen on yleiseurooppalainen ilmiö. Esimerkiksi 2010-luvun alussa perustettiin yhdistys European Rural History Organisation (EURHO), joka järjestää joka toinen vuosi kansainvälisen Rural History -konferenssin. Viime vuosina on myös julkaistu paljon vertaileva maataloushistorian tutkimusta, aiemmin vahvana ollut kansallinen näkökulma on laajentunut eurooppalaiseksi.
Tämän numeron avaa Petter Norringin historiografinen artikkeli suomalaisen historiantutkimuksen legendasta Eino Jutikkalasta (1907 -2006). Artikkelissaan hän käsittelee yhtä Eino Jutikkalan agraarihistoriallisten tutkimusten pääteemaa, yhteiskunnallista muutosta. Historiallisen muutoksen teema kietoutuu tiiviisti Jutikkalan tieteelliseen uraan ja hänen laajasti tunnettuihin pääteoksiinsa. Artikkelissa analysoidaan, miten ja minkälaisten ilmiöiden välityksellä Jutikkala kuvasi ja ymmärsi historian kulkua ja suomalaisen yhteiskunnan kehitystä. Kahdessa seuraavassa artikkelissa, Petri Talvitien ja Sami Louekarin, käsitellään Suomen maataloushistorian suurinta yksittäistä muutosta, maanjako- ja omistusolojen uudistusta eli isojakoa sekä siihen liittynyttä liikamaiden erottamista. Vasta uudemmassa suomalaisessa ja ruotsalaisessa tutkimuksessa on korostettu talonpoikien myönteistä suhtautumista 1700-luvun puolivälissä käynnistyneeseen isojakoon, mutta Hämeessä yhteisnautinnan purkamista kuitenkin myös vastustettiin, ja vastarinta sai jopa järjestäytyneitä muotoja. Talvitien artikkelissa pohditaan, mistä kielteiset reaktiot johtuivat ja miksi ne keskittyivät juuri hämäläispitäjiin. Louekari käsittelee isojakoon liittynyttä liikamaiden erottamista kruunun ja talonpoikien omistusoikeuksien näkökulmasta, sekä miten erottaminen toteutui satakuntalaisissa esimerkkikylissä. Sampsa Hatakan artikkelissa jatketaan 1700-luvun tutkimusta ja tarkastellaan kruunun toimenpiteitä talonpoikien avustamiseksi katovuosina. Hatakka selvittää artikkelissaan, mikä oli kruununmakasiinien merkitys viljan lainaajina ja viljapulan helpottajina maassa, joka kärsi usein katovuosista ja viljapulasta.
Talonpoika on yksi suomalaisen maataloushistorian keskeisimpiä käsitteitä, johon on myös ladattu monenlaisia merkityksiä ja odotuksia, kuten aktiivisuus ja valistuneisuus. Riitta Mäkinen käsittelee artikkelissaan varsinaissuomalaista maanviljelijä Elis Kesälää ja pohtii hänen kauttaan pohjoismaista valistuneen talonpojan käsitettä sekä tämän idealisoivan käsitteen vastaavuutta todellisuuteen. Merkityksillä ladattua maaseutua ihmisineen sekä esittämisen ja kuvaamisen tapoja käsittelee myös Pekka Kaarninen tutkimuskatsauksessaan suomalaisista näytelmäelokuvista. Hän tarkastelee, miten suomalaisissa näytelmäelokuvissa tulee esiin maatalouden ja maaseudun muuttuminen 1950-luvulta vuosituhannen loppuun.
Teemanumeron päättää Hilja Toivion kirja-arvio teoksesta Sari Savikko (toim.). Suomenhevonen – arjen sankari. Amanita, Somerniemi 2014. Suomenhevonen julistettiin Suomen kansallishevoseksi rodun juhlavuonna 2007, ja se sai omaksi liputuspäiväkseen 6. syyskuuta. Kysymys ei ole vain kansallishevosestamme, vaan ihmisen ja eläimen kulttuurisen ja historiallisen suhteen tarkastelusta. Tämä aihepiiri on viime vuosina noussut kiinnostavaksi tutkimusteemaksi, josta on käynnissä parhaillaan esimerkiksi Suomen akatemian tutkimushanke sekä laajaa kansainvälistä tutkimusta.
Riihimäellä 8.3.2016
vieraileva päätoimittaja
FT Sami Louekari, samlou at utu.fi