Kruunu talonpoikien turvana – Kruununmakasiineista annetut avustukset talonpojille Suomessa 1700-luvun alkupuolella

Suomessa koettiin 1700-luvun alkupuolella useita vakavia katoja, jotka edellyttivät kruunun organisoimia avustustoimia. Viljan jakaminen sitä tarvitseville toteutettiin kruununmakasiinien kautta. Artikkelissa selvitetään, miten paljon viljaa lainattiin makasiineista, mistä vilja oli peräisin ja miten takaisinmaksu toteutui. Tutkimuksessa osoitetaan, että viljan lainaus oli oleellinen osa kruununmakasiinien toimintaa ja että viime kädessä kruunu oli talonpoikien turvana katovuosina.

Johdanto

Maanviljelyn harjoittaminen Suomen alueella on ollut haastavaa läpi historian. Ilmastollisesti Suomi kuuluu vyöhykkeeseen, jonka eteläosissa kasvukausi on vielä riittävän pitkä, lämmin ja vähähallainen, jotta viljanviljely on kannattavaa. Riskitöntä se ei kuitenkaan ole.1 Etenkin uuden ajan alun kylmän ilmastovaiheen ns. pienen jääkauden aikana sadot epäonnistuivat usein. Pahimmat katovuodet koettiin 1690-luvun lopulla, jolloin suurten kuolonvuosien seurauksena yli neljäsosan Suomen väestöstä on arvioitu kuolleen.2

Vakavat kadot olivat yleisiä vielä 1700-luvun alkupuolellakin. Yhdistelemällä aikaisemmassa tutkimuksessa olevia tietoja huonoista sadoista voidaan erottaa neljä merkittävää katoaikaa, jolloin viljasta vallitsi pula Suomessa: 1722–1726, 1731, 1739–1742 ja 1746–1748.3 Ruotsi oli 1700-luvulla aikaisempaa huonommin valmistautunut torjumaan katojen vaikutuksia, sillä valtakunnan viljaomavaraisuus oli kärsinyt vakavan takaiskun suuren Pohjan sodan tappion myötä. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Viron ja Liivinmaan vilja-aitat menetettiin ja valtakunta tuli siten riippuvaiseksi viljan tuonnista koko 1700-luvun ajaksi.4 Kun katovuodet samaan aikaan olivat yleisiä, viljan varastoinnin merkitys kasvoi.

Aiheen tärkeydestä huolimatta viljan varastointi ja katovuosiin varautuminen ovat jääneet varsin vähälle huomiolle historiantutkimuksessa. Päähuomio aihetta käsittelevissä tutkimuksissa on ollut pitäjänmakasiineissa, jotka olivat pitäjien maanomistajien itse hallinnoimia viljavarastoja. Vaikka niiden perustamisaloitteen takana oli kruunu, viranomaiset eivät ainakaan periaatteessa saaneet puuttua niiden toimintaan. Pitäjänmakasiinien tavoitteena oli siis toisin sanoen ratkaista viljan varastoimisongelmat yksityisiin osakkaisiin perustuvan järjestelmän avulla. Kattavimmin pitäjänmakasiineista on kirjoittanut Ilkka Teerijoki väitöskirjassaan Nälkävuosien turva? Pitäjänmakasiinit Suomessa 1700-luvulla. Hänen mukaansa niiden perustamisella ei ollut ratkaisevaa merkitystä katoavustusten kannalta suuressa osassa Suomea. Pitäjänmakasiinit menestyivät hyvin vain Uudellamaalla ja sen välittömässä läheisyydessä. Muualla Suomessa sen sijaan niiden menestys jäi vaatimattomaksi osittain talouden rakenteeseen ja kauppaoloihin liittyvien tekijöiden takia. Yksi keskeinen syy pitäjänmakasiinien vähäiseen tarpeeseen oli kuitenkin myös se, että kruunulla oli jatkuvasti merkittävä asema vilja-avustusten jakajana katovuosina. Kruununmakasiineista lainattiin pahoina katovuosina tuhansia tynnyreitä viljaa vielä 1700-luvun jälkipuolellakin, jolloin pitäjänmakasiinit olivat jo olemassa.5

Toisin kuin pitäjänmakasiineista kruununmakasiineista ei ole olemassa erillistutkimusta. Kruununmakasiinit olivat kruunun hallinnoimia varastoja, joihin kerättiin viljaa ja elintarvikkeita. Pääsyinä varastojen kokoamiseen olivat varuskuntajoukkojen muonittaminen ja varautuminen sotaan, mutta kruunu tarvitsi varastoja myös veroina kerätyn viljan säilyttämiseen. Kruununmakasiineja oli 1700-luvulla kahdenlaisia: lääninmakasiinit (varuskuntamakasiinit) ja varastomakasiinit.

Laajimmin kruununmakasiineja ja avustustoimintaa on käsitellyt 100 vuotta sitten Karl Åmark 1700-luvun viljakauppaa koskevassa väitöskirjassaan Spannmålshandel och spannmålspolitik i Sverige 1719–1830. Hänen pioneeritason tutkimuksessaan kruunun avustustoiminta on pääpiirteissään käyty läpi valtakunnallisella tasolla, mutta makasiinien toiminta paikallistasolla on jäänyt vähälle huomiolle.6 Kruununmakasiineja on myös sivuttu monissa muissa tutkimuksissa.7 Vaikka kruununmakasiinien avustustoiminnasta onkin näin ollen hajanaisia tietoja siellä täällä, mitään kattavaa kokonaiskuvaa ne eivät muodosta. Yksi keskeinen puute tutkimuksissa on ollut se, ettei kirjanpidollista aineistoa ole juuri käytetty, minkä vuoksi makasiinien varastojen ja avustusten todellinen suuruusluokka ei ole ollut tiedossa.

Sama ongelma koskee katojen määrittelyä. Vaikka katovuosien ajankohdista vallitsee varsin yhtenäinen näkemys eri tutkimuksissa, katojen laajuudesta tai suhteellisesta vakavuudesta ei muodostu kokonaiskuvaa. Tiedot kadoista perustuvat pääosin hallinnolliseen kirjeenvaihtoon, joista keskeisimmässä asemassa ovat olleet maaherrojen kirjeet kuninkaalle. Satojen epäonnistumista ja katojen vakavuutta on näissä kirjeissä usein kuvailtu monipuolisesti, mutta niistä saatuja tietoja on vaikea verrata keskenään.

Tämä artikkeli käsittelee kruununmakasiineja mahdollisimman pitkälti tilien kautta ja tarjoaa siten uutta tietoa siitä, mikä oli kruununmakasiinien todellinen merkitys talonpoikien avustamisessa katovuosina. Artikkelissa selvitän, miten paljon viljaa makasiineista lainattiin, mistä lainattu vilja oli peräisin, miten takaisinmaksu toteutui ja arvioin miten tarpeellisia avustukset kruununmakasiineista olivat. Samalla viljalainat kertovat omalta osaltaan, kuinka vakavia katovuosia talonpojat joutuivat eri aikoina kohtaamaan.

Makasiineja on artikkelissa tarkasteltu ajanjaksolla, joka ulottuu Uudenkaupungin rauhasta 1700-luvun puoliväliin, toisin sanoen vuodet 1722–1750. Tälle ajanjaksolle sijoittuu useita katovuosia ja kaksi kriisiaikaa, jotka aiheutuivat suuren Pohjan sodan ja sitä lievemmän hattujen sodan hävityksistä. Katoavustuksia oli järjestäytyneesti tarjolla Suomessa tuona ajanjaksona ainoastaan kruununmakasiineista. Pitäjänmakasiinien perustaminen toteutui käytännössä vasta vuodesta 1750 alkaen.8 Artikkeli kattaa makasiinien osalta kaikki Suomen läänit lukuun ottamatta Pohjanmaata, jossa ei sijainnut varsinaisia kruununmakasiineja. Myös Pohjanmaalla jaettuja avustuksia käsitellään silti lyhyesti. Lähdeaineistona on käytetty pääosin lääninmakasiinien tilejä. Lääninmakasiinien lisäksi kruunulla oli varastomakasiineja, joiden tilit eivät ole tutkittavalta ajanjaksolta säilyneet. Tämä ei kuitenkaan aiheuta ratkaisevia ongelmia, sillä varastomakasiinien rooli pysyi pitkään avustusten suhteen vaatimattomana.

Kruununmakasiinien tehtävät

Kruunun varastoja oli tarvittu Ruotsin valtakunnassa jo pitkään ennen 1700-lukua niin armeijan huoltamiseen kuin veronkannon järjestämiseen. Ensimmäiset sotaväen makasiinit perustettiin linnoihin ja kaupunkeihin keskiajalla. Makasiineihin tukeutuva sodankäynti yleistyi 1600-luvun suurvalta-ajan sotien yhteydessä, vaikka armeijan huolto perustuikin tuolloin vielä suurelta osin ryöstelyyn, pakkoverotukseen ja kontribuutioiden keräämiseen. Rauhan aikana makasiineja käytettiin varuskuntajoukkojen muonittamiseen. Mitään suuria pysyviä rauhan ajan varastoja Ruotsilla ei vielä 1600-luvulla kuitenkaan ollut. Sotien päättyessä huollosta vastanneet komissariaatit lakkautettiin ja armeijan sota-ajan huolto-organisaatiot ajettiin alas.9

Veroja kerättäessä makasiineja tarvittiin puolestaan talonpoikien veroina maksaman viljan varastoimiseen. Makasiineja ei kuitenkaan käytetty tämän viljan pysyvinä varastopaikkoina vielä 1600-luvulla. Suomesta kruunun veroina keräämä vilja siirrettiin keväällä jäiden lähdettyäŠ Ruotsiin. Menettely vaikeutti katoavustusten antamista kruunun taholta, sillä jos sato epäonnistui syksyllä, maassa ei enää tuolloin ollut veroviljaa jäljellä.10

1700-luvulla veroviljan kerääminen ja varuskuntien ylläpito pyrittiin yhdistämään toisiinsa. Suuren Pohjan sodan vielä jatkuessa vuoden 1720 valtiopäivien säädyt päättivät, että kruunun keräämä verovilja piti käyttää sotalaitoksen tarpeisiin. Tämän laskettiin tuottavan huomattavia säästöjä, kun armeijalle menevää viljaa ei tarvinnut enää ostaa, kuten aikaisemmin oli tehty. Rauhan solmimisen jälkeen päätös tuli koskemaan myös Suomea.11

Ruotsin menetettyä Uudenkaupungin rauhassa suurvalta-ajan voittomaansa Suomesta tuli jälleen raja-alue, johon piti rakentaa uusia linnoituksia ja sijoittaa varuskuntajoukkoja. Suurimmat varuskunnat sijoitettiin uusiin rajalinnoituksiin Haminaan ja Lappeenrantaan. Pienempi varuskuntia oli lisäksi Turussa, Helsingissä, Hämeenlinnassa ja Savonlinnassa.12 Kruununmakasiinit sijaitsivat näillä varuskuntapaikkakunnilla, ja sotilaiden muonitus oli yhdessä verojen keräyksen kanssa niiden päätehtävä.13 Käyttötarkoituksensa mukaan näitä makasiineja voi kutsua varuskuntamakasiineiksi (garnisonsmagasinerna), kuten Åmark on tehnyt.14 Käytännössä varuskuntamakasiinit olivat ainakin Suomessa samoja kuin lääninmakasiinit (landt magasin). Hallinnollisesti ne olivat lääninhallituksen alaisuudessa. Nimitys lääninmakasiini esiintyy makasiinien tileissä ensimmäistä kertaa Turun makasiinin tileissä vuonna 1726.15

Varuskunnan ja kruununmakasiinien läheinen yhteys selittää myös sen, miksi Pohjanmaalle ei perustettu 1700-luvun alkupuolella varsinaista lääninrahastonhoitajan tai muonamestarin alaisuudessa olevaa makasiinia. Koska pohjoisessa ei tarvittu varuskuntia, siellä ei myöskään tarvittu kruununmakasiinia.16 Asiantila pysyi samanlaisena vuosisadan puoliväliin asti. Valtaneuvosto torjui vielä vuonna 1748 kustannussyihin vedoten kenraalikuvernööri G. F. von Rosenin ehdotuksen muonamestarin palkkaamisesta Pohjanmaalle. Läänistä kerätty kruunun vilja jäi jatkossakin verokannosta huolehtineiden kruununpalvelijoiden vastuulle.17

Periaatteena oli, että sotilaiden kuluvan vuoden tarpeiden lisäksi varuskuntamakasiineissa tuli olla varuskunnalle puoleksi vuodeksi ylimääräistä viljaa. Vaikka tämän periaatteen mukaan makasiineissa oli jonkin suuruiset pysyvät varastot, mitään suuria varmuusvarastoja ne eivät muodostaneet. Näitä varastoja ei myöskään ollut tarkoitettu koko armeijaa varten, vaan ainoastaan varuskuntien sotilaille. Tilanne muuttui vuosien 1726–1727 valtiopäivien jälkeen, kun säädyt määräsivät, että Suomeen oli kerättävä 16 500 tynnyriä viljaa varastoon yllättävän liikekannallepanon ja sodan varalta. Vilja sijoitettiin Hämeenlinnaan, Haminaan ja Lappeenrantaan. Näin varuskuntamakasiinien (lääninmakasiinien) rinnalle syntyivät armeijan varastomakasiinit (förrådsmagasinerna). Toisin kuin maaherran alaisuudessa olevat lääninmakasiinit, ne olivat sotakollegion valvonnassa.18 Hämeenlinnan varastomakasiini oli valtakunnan itäosan päämakasiini (ks. Kuva 1).19

Varastomakasiinien merkitys kasvoi vähitellen. Sotilasylipäällikkö Aksel Löwenin kirjeestä kuninkaalle 1.12.1737 käy ilmi, että Suomessa oli vielä tuolloin varastomakasiineja ainoastaan Hämeenlinnassa, Haminassa ja Lappeenrannassa.20 Seuraavilla vuosien 1738–1739 valtiopäivilläŠ makasiinien määrä päätettiin kuitenkin lisätä kokoamalla varastoja myös Savonlinnaan, Turkuun ja Helsinkiin.21 Hattujen sodan jälkeen 1740-luvun lopulla kruunun veroviljan kanto siirrettiin lääninmakasiineista varastomakasiineihin.22

Kuten edellä esitetyistä tiedoista käy ilmi, kruunun makasiinijärjestelmää oli kehitetty ennen kaikkea armeijan intressejä silmällä pitäen. Sotilaiden ja armeijan muonitus oli pitkään valtiollisen viljan varastoinnin ensisijainen tehtävä. Tämän ajattelutavan juuret ulottuivat suurvalta-aikaan, jolloin valtion toiminta oli keskittynyt armeijan ja laivaston ylläpitoon. Ruotsi pysyi monilta osin edelleen 1700-luvulla konservatiivisena keskusjohtoisena valtiona.23

Suuren Pohjan sodan jälkeinen aika toi kuitenkin mukanaan joitain huomattavia muutoksia ajattelutapoihin. Aluemenetysten myötä valtion huomio kääntyi sisäänpäin. Hyödyn aikaan 1700-luvulla kuului kruunun pyrkimys kasvattaa maataloustuotantoa ja tukea väestönkasvua. Tavoitteena oli verotulojen kasvattaminen ja siten valtion talouden vahvistaminen. Kruunun etu oli keskiössä, mutta samalla myös talonpojat hyötyivät.24 Samassa hengessä korostui halu auttaa talonpoikia viljalainoilla satojen epäonnistuessa. Talonpojat tarvitsivat siemenviljaa, jotta pellot pysyivät viljelyksessä ja siten talonpojat veronmaksukykyisinä. Vakavien katovuosien seurausten välttäminen oli myös väestönkasvun kannalta suotavaa. Viljalainoja oli annettu jo Kustaa Vaasan aikana ja erityisesti niitä annettiin 1690-luvun nälkävuosina, mutta vasta 1700-luvulla lainoista tuli lähes säännöllisiä. Åmark on yhdistänyt lainojen yleistymisen varastojen kasvuun vuosisadan kuluessa: mitä enemmän varastoja oli, sitä enemmän niitä käytettiin avustustarkoituksiin.25

Kruunun makasiinipolitiikan tavoitteet olivatkin näin ollen 1700-luvulle tultaessa kahtia jakaantuneet. Vaikka armeijan tarpeet pysyivät jatkuvasti etusijalla, talonpoikien auttamisesta viljalainoilla muodostui kruununmakasiinien toinen tärkeä tehtävä. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi vuosien 1746–1747 valtiopäivien keskusteluissa. Puolustusdeputaatiossa korostettiin tuolloin hyvien viljamakasiinien tarvetta, koska niitä pidettiin välttämättöminä sekä varuskunnille että kansalle.26

Viljan lainaus kruununmakasiineista

Kruununmakasiineista annetut avustukset eivät kerro kaikkea kadoista ja avustustarpeen suuruusluokasta. Tulkittaessa makasiineista annettuja avustuksia on syytä ottaa huomioon muutamia tekijöitä, jotka vaikuttivat taustalla. Ensinnäkin kruunun jakamat avustukset eivät olleet ainoa tapa rahvaalle selvitä katovuosista, sillä viljaa saattoi lähes aina ostaa. Teerijoki on laskenut perukirjoihin kirjattujen viljalainojen perusteella, että 1700-luvun lopulla lähes kaksi kolmannesta lainoista oli otettu yksityisiltä. Lainoja antoivat suuria määriä esimerkiksi monet papit, mutta myös talolliset saattoivat lainata naapureilleen viljaa.27 Porvaristolla oli viljakaupan lisäksi huomattava rooli lainojen antajana. Osa talonpojista oli sidottu porvareihin velka- ja luottosuhteilla, mikä tarjosi turvaa satojen epäonnistuessa. Kruunun tavoin porvarien edun mukaista oli varmistaa, etteivät heille velkaa olleet talonpojat joutuneet rappiolle ja talot autioiksi. Kaikilla tällaista suhdetta ei kuitenkaan ollut ja monille viljan hinta kohosi huonoina satovuosina liian korkeaksi. Lisäksi viljan tarjonta ei monesti pystynyt vastaamaan kysyntään. Vaikka kruunu yritti hädän hetkellä sekä painostaa että kannustaa kauppiaita tuomaan viljaa maahan, tuonti oli usein tarpeeseen nähden riittämätöntä. Åmark onkin nähnyt viljakaupan kehittymättömyyden keskeiseksi syyksi siihen, miksi kruunun viljavarastot olivat tarpeellisia katojen varalta. Koska huonoina vuosina ei saatu tarpeeksi viljaa puutetta kärsiville alueille, kruunun oli välttämätöntä omilla varastoillaan puuttua tilanteeseen.28

Keinoja selvitä epäonnistuneesta sadosta oli näin ollen useita. Kruunun tarjoama apu saattoi monesti olla vasta viimeinen keino, jolla rahvaalle pyrittiin järjestämään riittävästi leipä- ja siemenviljaa. Koska monet hankkivat tarvitsemansa viljan yksityisiltä tahoilta lainaamalla tai ostamalla, kruunun antamien lainojen suuruus ei kerro absoluuttisesti sitä, miten paha kato oli ollut ja miten suuri pula viljasta kaiken kaikkiaan vallitsi. Avustuksia tutkimalla voidaan saada tietoa kuitenkin katojen suhteellisesta vakavuudesta.

Toinen avustuksiin vaikuttava tekijä oli kruunun varastoissa oleva viljan määrä. Kadon sattuessa kruunu pystyi puuttumaan suoraan tilanteeseen vain niillä varastoilla, joita sillä kulloinkin oli. Jos viljaa ei ollut varastossa, avustusvilja täytyi ensiksi ostaa, mikä hidasti avun perille saamista. Vastaavasti jos viljaa oli etukäteen kerätty suuret määrät esimerkiksi armeijan varmuusvarastoiksi, voitiin toteuttaa laajempia avustusoperaatioita kuin mikä muuten olisi ollut mahdollista. Armeijan varastoihin turvauduttiin ensimmäistä kertaa katovuonna 1731, jolloin muutamaa vuotta aikaisemmin perustettujen varastomakasiinien viljaa päätettiin käyttää rahvaan auttamiseen.29 Kääntöpuolena oli armeijan sotavalmiuden heikkeneminen. Tämä näkyi selvästi hattujen sotaa edeltävinä katovuosina, jolloin kruunun sodan varalta keräämät varastot hupenivat, kun niistä annettiin apua kadoista kärsiville ihmisille.30 Koska kruunun varastot olivat ennen kaikkea armeijaa varten, puolustuspolitiikan tavoitteet säätelivät niiden suuruusluokkaa.

Varastomakasiinien tilien puuttuminen vaikeuttaa kruununmakasiineista annettujen avustusten kokonaiskuvan hahmottamista. Ennen varastomakasiinien perustamista vuosien 1726–1727 valtiopäivillä kaikki lainat annettiin lääninhallituksen alaisten makasiinien kautta. Varastomakasiinien viljan käyttöä koskeneen vuoden 1731 päätöksen jälkeen osa lainoista saatettiin antaa varastomakasiineista. Käytännössä kuitenkin lainananto näistä makasiineista toteutui todennäköisesti vain niiden paikkojen lähistöllä, missä varastomakasiineja oli: Hämeenlinnassa, Haminassa ja Lappeenrannassa. Sen sijaan muualla maassa lainat jaettiin edelleen lääninmakasiineista ja Pohjanmaan osalta kihlakunnista. Kun varastomakasiinijärjestelmää laajennettiin vuosien 1738–1739 valtiopäivien jälkeen, myös niiden merkitys lainanannossa kasvoi. Kuten edellä mainittiin, armeijan varastoista annettiin apua hattujen sotaa edeltävinä katovuosina. Sodan jälkeen oltiin jälleen samassa tilanteessa kuin suuren Pohjan sodan jälkeen. Armeijan varastomakasiineja ei enää ollut ja sotaa seuranneina vuosina avustukset jouduttiin jälleen jakamaan lääninmakasiinien kautta.31 Varastomakasiinit oli perustettu uudelleen 1740-luvun loppuun mennessä, jolloin katoavustusten myöntäminen siirrettiin niille.32 Yhteenvetona voi todeta, että lukuun ottamatta hattujen sotaa edeltäviä vuosia 1739–1741 ja 1740-luvun viimeisiä vuosia, lääninmakasiinien tilit antavat varsin kattavan kuvan kruununmakasiineista annetuista vilja-avustuksista 1700-luvun alkupuolella.

Suomessa lääninmakasiineista annetut avustukset painottuvat kahteen lääniin: Turun ja Porin lääniin sekä Uudenmaan ja Hämeen lääniin. Näissä lääneissä sijaitsevista makasiineista annettiin vuosina 1722–1750 yhteensä yli 31 800 tynnyriä viljaa lainaksi alueen väestölle. Lainojen jakaantuminen eri vuosille näkyy alla olevasta kaaviosta 1:

Kaavion tiedot perustuvat Turun, Helsingin ja Hämeenlinnan lääninmakasiinien tileihin. Tämän lisäksi kaaviossa on 1720-luvun osalta kihlakunnittaisista lainalaskelmista saadut tiedot Hämeenlinnan varastomakasiinista annetuista lainoista. Kaaviossa ei ole niitä lainoja, joita mahdollisesti on annettu myöhemmin Hämeenlinnan varastomakasiinista tai muista varastomakasiineista. Uudenmaan ja Hämeen läänin osalta vuosien 1722–1727 lainat on kirjattu vuoden 1730 läänintilikirjaan, eikäŠ niitä voi kaikkien kihlakuntien osalta jakaa eri vuosille. Siksi myös Turun ja Porin läänin kyseisinä vuosina annetut lainat on laskettu yhteen. Turun ja Porin läänin lainat vuosilta 1727 ja 1740 on koottu tositteista, koska kyseisiltä vuosilta ei ole säilynyt läänintilikirjoja. Lainat ovat laskettu kirjanpidollisten vuosien mukaan kalenterivuosien sijaan. Kirjanpidolliset vuodet jatkuivat yleensä seuraavalle kalenterivuodelle asti.

Kuten kaaviosta näkyy, suurin osa näiden kahden läänin lainoista keskittyi välittömästi suurta Pohjan sotaa seuranneille vuosille 1722–1727. Tuolloin lainoja annettiin kaikkiaan lähes 15 000 tynnyriä. Kadot, pitkä sota-aika ja miehitys johtivat poikkeukselliseen avustusoperaatioon. Sotaa seuranneista vilja-avustuksista on tietoa myös varhaisemmassa tutkimuksessa. Cederbergin tietojen mukaan pelkästään elokuuhun 1723 mennessä valtakunnan makasiineista oli lainattu suomalaisille peräti 18 000–20 000 tynnyriä viljaa.33 Vaikka arvio perustuu samana vuonna kokoontuneiden valtiopäivien puolustusdeputaatiolle tulleeseen tietoon, ilmoitettu viljamäärä on todennäköisesti liian suuri näin pian rauhan jälkeen. Åmarkin mukaan vuosina 1721–1724 Suomessa lainattiin 10 000 tynnyriä ja vuosien 1725–1726 kadon jälkeen lainattiin vielä toiset 10 000 tynnyriä.34 Tämä vaikuttaa uskottavammalta arviolta, kun tietoja vertaa makasiinien tileissä oleviin lainamääriin. Turun ja Porin läänin tileistä käy ilmi, että 1722–1724 lainattiin kaikkiaan 4970 tynnyriä viljaa.35 Ensimmäisten sotaa seuranneiden vuosien jälkeen koitti hetkeksi vähän parempi aika. Turun ja Porin läänin makasiinista ei annettu yhtään lainoja kirjanpitovuonna 1725. Seuraavana vuonna lainoja jouduttiin kuitenkin jälleen antamaan 545 tynnyriä ja tämän jälkeen 3681 tynnyriä vuonna 1727.36

Kaaviosta 1 ilmenee, että Turun ja Porin läänissä viljaa lainattiin vuosina 1722–1727 yli puolitoista kertaa niin paljon kuin Uudenmaan ja Hämeen läänissä. Tämä viittaa siihen, että viljan tarve oli sodan jälkeen huomattavasti suurempi läntisessä Suomessa kuin etelärannikolla. Vuoden 1731 kato koetteli sen sijaan paljon pahemmin Uudenmaan ja Hämeen lääniä kuin sen läntistä naapurilääniä. Viljaa jaettiin kadon jälkeisenä vuonna 1732 Helsingin makasiineista noin 1500 tynnyriä. Samaisena vuonna oli vielä toinen, aikaisempaa pahempi kato, minkä seurauksena viljaa jouduttiin lainaamaan seuraavana vuonna Helsingin makasiinin lisäksi myös Hämeenlinnan makasiinista läheisiin kihlakuntiin.37

Hattujen sotaa edeltäneiden katovuosien sarja ei lääninmakasiinien tileistä näy ennen kuin vasta vuonna 1741, ja suurimmat lainat annettiin seuraavana vuonna juuri ennen pikkuvihan miehityskauden alkua (Kuva 2). Turun ja Porin läänissä lainoja ei juuri annettu. Heti sodan jälkeen lainoja jouduttiin jälleen myöntämään runsaasti. Tällä kertaa lainoja saivat molempien läänien asukkaat, vaikkakin Uudenmaan ja Hämeen läänissä myönnettiin jonkin verran enemmän lainoja kuin länsi- ja lounaisrannikolla. Viimeisenä katokautena 1746–1747 lainat lääninmakasiineista jäivät vähäisiksi.

Verrattaessa makasiineista annettuja lainoja merkittäviin katovuosiin ne ajoittuivat pääosin samoille vuosille, vaikka joitain selviä erojakin oli. Suurta Pohjan sotaa seuranneet katovuodet näkyvät avustusten määrässä, samoin kuin vuoden 1731 kato. Sen sijaan Uudenmaan ja Hämeen vuoden 1732 kato ei juuri ilmene aikaisemmasta tutkimuksesta. Myöskään hattujen sotaa seuranneisiin avustuksiin ei ole kiinnitetty huomiota.38 Vuosien 1739–1741 ja 1746–1747 katokausien avustusten puuttumisen läänintileistä selittää lainaustoiminta varastomakasiineista. Varsinaisten katovuosien suurten avustusten lisäksi kruununmakasiineista saatettiin antaa myös pieniä määriä lainaksi paikallisiin tarpeisiin. Näin toimittiin esimerkiksi vuonna 1735, kun Turun lääninmakasiinista annettiin Mynämäen kihlakuntaan kaksi tynnyriä ruista lainaksi ja saman verran Piikkiön kihlakuntaan.39

Suomen kahdessa muussa läänissä viljan lainaus ei ollut niin merkittävää kuin Uudenmaan ja Hämeen sekä Turun ja Porin lääneissä. Toisessa näistä, Savonlinnan ja Kymenkartanon läänissä ei annettu koko ajanjaksolla 1722–1750 yhtään viljaa lainaksi lääninhallituksen alaisista makasiineista.40 Osittain tämän selittää todennäköisesti Haminan ja Lappeenrannan varastomakasiinien sijainti läänissä, mutta ei kokonaan. Lainoista ei nimittäin ole tietoa edes vuosilta 1722–1727, jolloin varastomakasiineja ei vielä ollut ja jolloin Helsingin ja Turun makasiineista lainattiin suuret määrät viljaa. Savonlinnan ja Kymenkartanon lääneistä sen sijaan päinvastoin viljaa ostettiin kruunulle. Esimerkiksi kun läntisessä Suomessa lainattiin pahan kadon jälkeen huomattavat määrät viljaa vuonna 1727, Haminan kruununmakasiiniin ostettiin samaan aikaan 7282 tynnyriä ruista.41 Vastaava tilanne oli vuosina 1746–1747, jolloin suuressa osassa Suomea oli kato, mutta Savossa ja Karjalassa sato oli onnistunut hyvin. Lainojen sijasta viljaa ostettiin tälläkin kertaa läänistä.42

Kaskivaltaisessa läänissä kadot eivät noudattaneet samaa kaavaa kuin peltoviljelyalueella. Suurten järvien läheisyys vähensi hallariskiä. Toisaalta kuivat ilmat kesällä olivat edellytys kaskeamiselle ja sateet saattoivat pilata sadon toisin kuin peltoviljelyssä, jossa kesäkuun sateet pikemminkin paransivat satoa. Solantie on lisäksi esittänyt, että perinteisesti kaskialueiksi mielletyillä alueilla harjoitettiin laajasti myös peltoviljelyä, mikä tasasi satovaihteluita.43 Lisäksi kaukana sisämaassa vaikeat kuljetusyhteydet todennäköisesti korostivat yksityisten viljavarastojen tarvetta.44 Sadot epäonnistuivat näin ollen kaskialueilla eri syistä ja siten eri vuosina kuin muualla, eivätkä kadot mahdollisesti koetelleet väestöä samalla tavoin kuin peltoviljelyvaltaisilla alueilla.

Myöskään Pohjanmaalla kruunun antamat viljalainat eivät olleet niin yleisiä kuin eteläisissä lääneissä. Suuren Pohjan sodan jälkeen lääniin toimitettiin Ruotsista meritse 727 tynnyriä ohraa keväällä 1723, ja syksyllä oli tarkoitus tuoda 900 tynnyriä siemenruista, joka kuitenkin myöhästyi kylvökaudesta. Vaikka vuoden 1724 sato epäonnistui, Pohjanmaan satotilanne ei ollut huonoin mahdollinen, sillä muista lääneistä tultiin sinne hankkimaan viljaa. Maakunnan historiaa tutkinut Aulis J. Alanen onkin olettanut, että muihin lääneihin toimitettiin enemmän kruunun viljaa kuin Pohjanmaalle.45 Tämä olettamus saa tukea läänintilikirjoissa olevista tiedoista siitä huolimatta, että viljalainojen tutkimista vaikeuttaa kruununmakasiinin puuttuminen läänistä.

Ilman keskitettyä lainausorganisaatiota jokainen kihlakunta vastasi Pohjanmaalla itse lainoistaan ja niiden kirjanpidosta. Käytännössä tämä johti alkuvaiheessa kirjanpidon laiminlyömiseen niin, että vasta vuonna 1730 läänintilikirjoissa on ensimmäistä kertaa tietoa 1720-luvun lainoista ja silloinkin vain vuodelta 1723. Tuolloin Tukholmasta oli tuotu 500 tynnyriä ruista Oulun eteläiseen kihlakuntaan.46 Oletettavaa on, että myös läänin neljään muuhun kihlakuntaan toimitettiin viljaa. Jos lainat olisivat kuitenkin olleet kooltaan hyvin suuria, niistä todennäköisesti olisi vaadittu tätä tarkempaa kirjanpitoa. Kun 1730-luvun alun katoaikana viljaa oli lainattu läänin asukkaille, näistä lainoista laadittiin säännöllisesti kihlakunnittaiset tilit. Suuruudeltaan nämä lainat olivat noin tuhat tynnyriä, joista puolet lähetettiin Kajaanin kihlakuntaan ja loput Oulun eteläiseen ja pohjoiseen kihlakuntaan.47

Kruunu ei ainoastaan antanut talonpojille tai muulle väestölle viljaa lainaksi, vaan se saattoi myös myydä viljaa sitä tarvitseville. Tämä oli kuitenkin varsin harvinaista 1700-luvun alkupuolen Suomessa. Turun lääninmakasiinista on tietoja viljan myymisestä ainoastaan vuodelta 1726, jolloin Helsinginkin lääninmakasiinista myytiin viljaa. Turusta myytiin tuolloin 1352 tynnyriä ohraa ja Helsingistä 191 tynnyriä ohraa. Helsingin makasiinista myytiin kuitenkin myös toisen kerran viljaa kihlakuntien rahvaalle: 509 tynnyriä vuonna 1742. Viljan lisäksi makasiinista saatettiin myydä herneitä, ohrajauhoa ja leipää.48 Tämä oli poikkeuksellista verrattuna lainoihin, sillä lainaksi annettiin vain viljaa.

Lainaviljan alkuperä ja käyttötarkoitus

Suuren Pohjan sodan jälkeen Suomessa ei ollut muuta viljaa varastossa kuin se, jonka maata miehittäneet venäläiset olivat keränneet ja jonka maaherra Frisenheim oli heiltä ostanut vuosina 1721–1722. Tätä viljaa käytettiin myös muihin tarkoituksiin kuin lainoiksi talonpojille. Viljaa jaettiin suuret määrät sekä Ruotsista palaaville pakolaisille että Venäjältä palaaville sotavangeille.49 Lainoiksi sitä annettiin esimerkiksi Ylä-Hollolan kihlakunnassa, jossa ensimmäiset lainat vuosilta 1722–1723 koostuivat pelkästään venäläisten sotaveroina keräämästä viljasta. Yhteenlaskettuna tätä viljaa oli 164 tynnyriä. Hämeenlinnan makasiinista viljaa alettiin antaa vasta vuonna 1724.50 Kaikkiaan lääninmakasiineista annetuista lainoista vain pieni osa oli peräisin Suomesta.

Suurin osa Suomessa sodan jälkeen lainatusta viljasta oli lähetetty Ruotsista. Turkuun ensimmäiset viljalastit Tukholmasta tulivat jo vuonna 1722. Seuraavina vuosina 1723–1725 viljaa tuotiin Tukholmasta Turun ja Porin lääniin yhteensä 3829 tynnyriä, mikä teki 82 % kaikesta läänissä tuolloin väestölle lainatusta viljasta.51 Myös Helsingin makasiinista lainatusta viljasta suurin osa oli peräisin Tukholmasta. Vuosina 1722–1727 Helsinkiin tuotiin sieltä yhteensä 3803 tynnyriä viljaa lainattavaksi lähiseudun asukkaille. Lainatusta rukiista tuontiviljan osuus oli 54 % ja lainatusta ohrasta 78 %. Ruotsista tuotu vilja oli nimeltä mainiten tarkoitettu lainattavaksi rahvaalle.52

Tuontivilja oli peräisin Tukholman linnanmakasiinista, joka oli toiminut valtakunnan päämakasiinina jo suuren Pohjan sodan alkaessa.53 Makasiinin asema vahvistui 1700-luvun alussa, kun vuosien 1726–1727 valtiopäiville Tukholmaan päätettiin perustaa uusi iso makasiini armeijalle. Vuoteen 1731 mennessä varastoon oli saatu kerättyä huomattavat määrät viljaa: 31 873 tynnyriä riihikuivattua ruista ja 8963 tynnyriä ohraa.54

Viljan lainaus Ruotsista jatkui edelleen 1730- ja 1740-luvuilla. Helsinkiin tuotiin Tukholman varastomakasiinista 1500 tynnyriä ohraa kadon jälkeen vuonna 1732. Ohraa tuotiin Ruotsista 1500 tynnyriä myös vuonna 1741. Vastaava tilanne oli Turussa, jonne vuonna 1740 odotettiin 2000 tynnyriä ruista Ruotsista.55 Hattujen sodan jälkeen Turkuun tuotiin syksyllä 1743 Tukholman varastomakasiinista 745 tynnyriä ruista ja 651 tynnyriä ohraa. Vilja lainattiin seuraavana vuonna sitä tarvitseville ihmisille.56 Helsingin makasiiniin viljaa tuotiin Gävlestä 2600 tynnyriä vuonna 1743 ja Tukholmasta 1600 tynnyriä vuonna 1744.57

Lainavilja myös palautettiin Ruotsiin. Suuri osa Turun ja Porin läänissä takaisinmaksetusta viljasta laivattiin Tukholmaan vuosina 1731–1732. Lainojen lisäksi pääkaupungin varastomakasiiniin toimitettiin myös osa veroina kerätystä viljasta. Vastaavalla tavoin toimittiin Helsingissä, josta lähetettiin Nyköpingin makasiiniin 2225 tynnyriä viljaa vuonna 1731.58 Huomionarvoista on, että tuohon aikaan vilja olisi voitu toimittaa myös Suomessa sijaitseviin varastomakasiineihin. Kuljetusten kannalta viljan siirtäminen ei ollut pitkäjänteistä politiikkaa ottaen huomioon, että jo vuonna 1732 viljaa jouduttiin jälleen tuomaan kadon jälkeen Ruotsista takaisin Helsinkiin.

Suomen lääninmakasiineihin jätettiin yleensä vain pienet varastot. Esimerkiksi Turun makasiinissa oli vain noin 1100 tynnyriä viljaa vuoden 1733 lopulla eli sen jälkeen, kun edellisinä vuosina viljaa oli laivattu Ruotsiin. Näin oli myös Helsingin makasiinissa, johon jäi vuoden 1734 jälkeen vain alle 1000 tynnyriä viljaa.59 Vasta varastomakasiinit tekivät laajaperäisen lainaamisen Suomesta käsin mahdolliseksi. Kehitys tähän suuntaan tapahtui kuitenkin asteittain. Aluksi varastomakasiinit palvelivat vain Hämeenlinnan seutua ja itäistä Suomea. Vaikka viljaa jouduttiin vielä 1740-luvun alussa tuomaan Ruotsista Helsinkiin ja Turkuun, tuolloin osa lainaviljasta annettiin todennäköisesti jo varastomakasiineista. Kun varastomakasiinit menetettiin hattujen sodan jälkeen, seurauksena oli jälleen huomattavaa tuontia Ruotsista. Jo vuosikymmenen lopulla viljaa voitiin jälleen lainata Suomessa sijaitsevista varastomakasiineista (Kuva 3).60

Suomessa talonpojille ja muulle rahvaalle makasiineista lainattu vilja oli pääosin ohraa. Turun makasiinista vuosina 1722–1750 lainatusta viljasta 7604 tynnyriä oli ohraa ja 4562 tynnyriä ruista. Ero näiden viljalajien suhteen oli vielä suurempi Helsingin makasiinin kohdalla. Sieltä lainattiin samalla ajanjaksolla 11 252 tynnyriä ohraa ja 5072 tynnyriä ruista.61 Suhde on huomiota herättävä sikäli, että ruis oli pääviljalaji Suomessa ja ohraa viljeltiin selvästi vähemmän kuin ruista.62 Vuonna 1805 siemenviljasta tehdyn arvion perusteella ruista viljeltiin Suomessa puolitoista kertaa niin paljon kuin ohraa. Turun ja Porin sekä Uudenmaan ja Hämeen läänien osalta suhdeluku oli vielä huomattavasti selvemmin rukiin puolella. Ruista viljeltiin yli kolme kertaa niin paljon kuin ohraa. Ruis oli myös yleisin leipävilja koko valtakunnassa.63 Tästä syystä myös kruunun varastoissa oli pääosin ruista, kuten muun muassa edellä mainitut Tukholman makasiinin varastotiedot osoittavat. Näin ollen ruista voisi olettaa käytetyn sekä siemen- että leipäviljaksi enemmän kuin ohraa.

Ohran ylivalta lainaviljassa voi selittyä yksinkertaisesti sillä, että ohran sato epäonnistui useammin kuin rukiin, mutta syitä saattaa olla muitakin. Yksi mahdollinen syy voi liittyä kaskeamiseen, joka oli vielä yleistä erityisesti Uudenmaan ja Hämeen läänissä 1700-luvun puoliväliin asti. Solantie on esittänyt, että vuonna 1750 kaskisadon osuus oli tällä alueella puolet kokonaissadosta.64 Kaskiviljelyn laajuutta Uudellamaalla tukevat myös pitäjänhistorioissa esitetyt tiedot.65 Virallisesti kaskeamista yritettiin kuitenkin rajoittaa lupajärjestelmän avulla. Vuosisadan puolivälissä Turun ja Porin sekä Uudenmaan ja Hämeen lääneissä pyrittiin kieltää kaskeaminen kokonaan.66 Vaikka käytännössä kaskeaminen jatkui, rajoituspyrkimykset saattoivat vaikuttaa siihen, ettei kruunu lainannut siemenviljaa kaskikylvöihin. Toisaalta pääsääntöisesti Ruotsista tuotu vilja tuskin myöskään kelpasi siemenviljaksi kaskiin, sillä viljalajina kaskiruis erosi peltorukiista.67 Kruunulla ei siten todennäköisesti ollut edes lainattavaksi kaskeen sopivaa ruista, vaikka talonpojat olisivat sitä tarvinneet. Kun Suomeen perustettiin myöhemmin pitäjänmakasiineja, niistä lainattiin pääosin ruista.68

Lainavilja oli usein tarkoitettu sekä siemenviljaksi että leipäviljaksi. Joissain tapauksissa makasiinien tileissä on suoraan ilmoitettu, että vilja oli tarkoitettu siemeneksi, kuten Helsingin makasiiniin vuonna 1732 tuotu 1500 tynnyriä ohraa.69 Monesti lainojen yhteydessä esiintyy kuitenkin edellä mainittu kaksijakoinen tarkoitus. Näin oli erityisesti suuren Pohjan sodan ja hattujen sodan jälkeen, mikä epäilemättä johtui sotien aiheuttamasta hävityksestä ja epäjärjestyksestä.70

Suhdetta leipäviljan ja siemenviljan välillä on vaikeaa määritellä. Joskus tileihin on kirjattu milloin vilja jaettiin talonpojille, mikä auttaa päättelemään käyttötarkoitusta. Esimerkiksi Vehmaalla keväällä 6.3.1724–30.3.1724 välisenä aikana jaettu 180 tynnyriä viljaa oli todennäköisesti tarkoitettu suurelta osin siemenviljaksi. Sen sijaan Mynämäellä syksyllä 27.8.1723–23.10.1723 jaettu 198 tynnyriä viljaa tuskin oli tarkoitettu siemenviljaksi.71 Kun vuonna 1726 viljaa myytiin Turun makasiinista, siemen- ja leipävilja oli poikkeuksellisesti eritelty. Tuolloin leipäviljaa myytiin jonkin verran halvempaan hintaan kuin siemenviljaa.72 Tämä saattaa viitata avustusten inhimilliseen puoleen, mutta kyse voi olla myös siitä, että myytävänä ollut leipävilja oli huonolaatuisempaa kuin siemenvilja, jolta edellytettiin hyvää itävyyttä.

Lainojen takaisinmaksu

Kruunu ei antanut lainoja talonpojille ja muille niitä tarvitseville ilman ehtoja. Sääntönä oli, että laina tuli maksaa takaisin joko seuraavana syksynä tai seuraavana hyvänä satovuonna. Vakuuksia lainan takaisin maksamiseen ei vaadittu. Lainalle täytyi myös maksaa korkoa, joka oli kaksi kappaa jokaista lainattua tynnyriä kohden eli 6,25 %.73 Viljan lainaaminen olikin kruunulle parhaimmillaan tuottoisaa. Esimerkiksi kun kruunu lainasi Porvoon kihlakuntaan 806 tynnyriä ohraa vuonna 1732, tämä tuotti kruunulle takaisinmaksun yhteydessä korkoina 53 tynnyriä. Seuraavana vuonna samaan kihlakuntaan lainattiin 652 tynnyriä ohraa, mikä puolestaan tuotti 43 tynnyriä voittoa kruunulle.74 Näin kävi kuitenkin vain siinä tapauksessa, että lainojen takaisinmaksu toteutui suunnitelmien mukaan.

Takaisinmaksu saattoi venyä useita vuosia, mikä ilmenee Turun ja Porin läänin osalta kaaviosta 2. Näin kävi erityisesti suuren Pohjan sodan jälkeen, jolloin lainojen takaisinmaksu viivästyi pitkälle 1730-luvulle asti. Edellisen vuosikymmenen huonojen satojen vuoksi suuri osa lainoista maksettiin takaisin vasta vuonna 1730. Tämänkin jälkeen lainojen maksu jatkui seuraavina kolmena vuonna parin sadan tynnyrin suuruisena ja pienentyen sitten mutta jatkuen hattujen sotaan asti. Alimmillaan takaisinmaksu oli vuonna 1739, jolloin Piikkiön ja Maskun kihlakunnasta maksettiin takaisin kummastakin yksi tynnyri ruista. Hattujen sodan jälkeen lainojen takaisinmaksu onnistui paremmin kuin pari kymmentä vuotta aikaisemmin. Silti esimerkiksi vuonna 1748 Mynämäen kihlakunnasta maksettiin takaisin 56 tynnyriä vuonna 1744 lainattua viljaa ja Ylä-Satakunnan alisesta kihlakunnasta puolestaan maksettiin vielä vuonna 1750 takaisin 35 tynnyriä vuoden 1744 velkoja.75

Vastaava tilanne oli Uudenmaan ja Hämeen läänissä. Erona naapurilääniin oli, että Uudellamaalla ja Hämeessä takaisinmaksu seisahtui katovuonna 1731 ja seuraavana kahtena vuonna otettiin jälleen uutta lainaa. Vuonna 1733 maksettiin takaisin edellisen ja kuluvan vuoden lisäksi 1720-luvulla otettuja lainoja. Tämän jälkeen takaisinmaksu jatkui, kunnes se seisahtui toisen kerran vuonna 1738. Tuolloin kruunulla oli saatavina vielä satoja tynnyreitä eri kihlakunnista. Pääosa lainoista oli vuosilta 1732–1733, mutta pieni osa oli maksamatta edelleen 1720-luvulta. Kruunu joutui siten antamaan uusia isoja lainoja 1740-luvulla ennen kuin edellisiäkään oli maksettu takaisin.76

Kaikkiaan Turun ja Porin läänissä viljaa lainattiin lääninmakasiinista 12 368 tynnyriä ja takaisin velkoja maksettiin 10 295 tynnyriä.77 Kruunu jäi näin ollen lainoistaan tappiolle yli 2000 tynnyriä. Todennäköisesti tappiot eivät olleet ihan näin suuria, sillä velkoja voitiin maksaa takaisin myös rahassa. Näin toimittiin esimerkiksi Uudenmaan ja Hämeen läänissä vuodesta 1745 alkaen, jolloin asiasta annettiin kuninkaallinen päätös. Velkojen maksaminen myös viljana jatkui. Vuoden 1747 loppuun mennessä lähes kaikki velat oli maksettu.78 Lainoja voitiin myös toimittaa eri makasiineihin kuin mistä ne oli lainattu, mikä vaikeuttaa kokonaiskuvan hahmottamista. Uudellamaalla Helsingistä otettuja lainoja maksettiin usein takaisin Hämeenlinnan makasiiniin.79 Takaisinmaksun venyminen viittaa edellä mainituista seikoista huolimatta siihen, että osa lainoista jäi lopulta maksamatta.

Johtopäätökset

Vilja-avustukset 1700-luvun alkupuolella täytyy nähdä 1600-luvun lopun nälänhädän ja suuren Pohjan sodan taustaa vasten. Katastrofaaliset kadot ja niitä seurannut suuri kuolleisuus olivat tehneet selväksi riittävän vilja-avun merkityksen. Väestön auttaminen ei ollut tärkeää ainoastaan väestön hengissä pysymisen kannalta, vaan viljaa tarvittiin myös katojen jälkeen siemenviljaksi. Jos pellot jäivät kylvämättä, seurauksena olivat uudet huonot sadot ja verotulojen pieneneminen. Suuren Pohjan sodan jälkeen Suomeen lähetettiin tuhansia tynnyreitä avustusviljaa eri lääneihin niin ihmisten toimeentulon varmistamiseksi kuin kylvettäväksi sodan hävittämän maan peltoihin.

Eniten apua jaettiin Turun ja Porin läänissä, mutta myös Uudenmaan ja Hämeen läänissä lainaviljaa annettiin runsaasti. Kruunun viljaa jaettiin lisäksi Pohjanmaalla, mutta läänintilikirjojen valossa Suomen pohjoisimmassa läänissä viljan lainaaminen ei näytä olleen niin yleistä kuin eteläisessä Suomessa. Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin asukkaita muualla maassa vallinneet yleiset kadot eivät koetelleet yhtä pahasti kuin muita läänejä. Sieltä viljaa saattoi samaan aikaan parhaimmillaan ostaa suuret määrät.

Läänikohtaisiin eroihin lainaviljan suhteen oli todennäköisesti muitakin syitä kuin satovaihtelut ja varastomakasiinien läsnäolo Itä-Suomessa. Ruotsista tuotua viljaa ei voinut käyttää siemenviljaksi kaskissa, jotka olivat vielä yleisiä 1700-luvun alkupuolella Etelä-Suomea myöten. Tämä saattaa selittää osaltaan sen, miksi lainattu vilja oli pääosin ohraa ja miksi lääninmakasiineista ei lainattu koko tutkitulla ajanjaksolla viljaa Savoon ja Karjalaan. Pohjanmaalla puolestaan lainaustoimintaa vaikeutti varsinaisen kruununmakasiinin puuttuminen läänistä. Kun lainoja ei voitu jakaa keskitetyn organisaation kautta, kukin kihlakunta vastasi erikseen lainattavan viljan hankkimisesta ja sen jakamisesta talonpojille.

Laajasta avustustoiminnasta huolimatta varastointi ei heti suuren Pohjan sodan jälkeen kehittynyt sen pidemmälle kuin mitä se oli ollut 1600-luvun lopulla. Pääosa avustusviljasta tuotiin Ruotsista, ja sinne vilja myös palautettiin, kun talonpojat olivat maksaneet sen vähitellen takaisin. Suomen lääninmakasiineista ei tullut pysyviä hätäapuviljan sijoituspaikkoja. Niitä käytettiin silti jatkossakin 1730- ja 1740-luvuilla hallinnoimaan ja jakamaan Ruotsista tuotua avustusviljaa Suomen läänien eri kihlakuntiin.

Puolustuspoliittisen tilanteen muuttuminen Uudenkaupungin rauhan jälkeen johti vähitellen muutoksiin myös viljan varastoimisessa. Suomi oli sodan jälkeen raja-alue, mikä edellytti sotavalmiuden parantamista maassa. Tämä puolestaan vaati riittävien makasiinien perustamista. Aluksi näiden armeijan varastomakasiinien olemassaolo ei juuri näkynyt viljalainoissa, mutta vähitellen niiden merkitys kasvoi. Vaikka varastot oli koottu valmiiksi mahdollisen sotatilan varalta, niistä oli käytännöllistä antaa väestölle apua myös pahoina katovuosina. Ensimmäisen kerran näin toimittiin jo vuonna 1731 ja vuosien 1739–1741 peräkkäisten katojen aikana lainaaminen varastomakasiineista oli ilmeisesti yleistä.

Viljan lainaaminen talonpojille ja muulle maalaisväestölle ei ollut kuitenkaan ongelmatonta kruunun kannalta. Lainat oli tarkoitus maksaa takaisin niin pian kuin mahdollista korkojen kanssa. Vaikka useimmat tekivätkin näin, monien lainojen kohdalla takaisinmaksu saattoi venyä vuosia. Joissain tapauksissa kruunun täytyi tyytyä hyväksymään rahamaksu viljan sijasta. Osa lainoista jäi todennäköisesti maksamatta takaisin kokonaan. Siksi lainaustoiminta tuskin oli niin tuottoisaa kruunulle kuin lainoista saadut korot saattaisivat antaa olettaa. Viljan lainaaminen varastomakasiineista sekoitti lisäksi kruunun puolustuspoliittisia suunnitelmia. Jos varastomakasiineista annettiin lainaksi viljaa, varastot saattoivat olla tyhjät mahdollisen sodan syttyessä, kuten kävi ennen hattujen sotaa. Kruunun tavoitteet pitäjänmakasiiniverkoston luomiseksi voi ymmärtää tätä taustaa vasten.

Viljan lainaus oli 1700-luvun alussa olennainen osa kruununmakasiinien toimintaa. Kerta toisensa jälkeen makasiineista annettiin lainoja tai myytiin viljaa talonpojille tai muille sitä kipeästi tarvitseville. Takaisinmaksua tapahtui lähes joka vuosi, mikä tarkoitti, että makasiininhoitajat joutuivat jatkuvasti olemaan tekemisissä viljan lainauksen kanssa. Järjestelmällinen avustustoiminta vakiintui niin, ettei edes pitäjänmakasiinien perustaminen vuosisadan puolivälistä alkaen muuttanut sitä tosiseikkaa, että suurten katojen aikana kruunun apua tarvittiin edelleen. Kruunu oli näin ollen viime kädessä talonpoikien turvana hädän hetkellä.

Vaikka kruunu pahimman hädän hetkellä tuki talonpoikia, apu oli todennäköisesti tarkoitettu vain niille, jotka sitä eniten tarvitsivat. Jatkotutkimusta tarvitaankin selvittämään, ketkä todellisuudessa apua saivat ja millainen merkitys talonpoikien varallisuudella ja tilojen maanluonnolla oli avustuksiin.

Sampsa Hatakka on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian oppiaineen tohtorikoulutettava, jonka tekeillä oleva väitöskirja käsittelee makasiinijärjestelmän toimintaa Suomessa Viaporin rakennuskaudella 1700-luvun puolivälissä.

Lähteet

Kansallisarkisto (KA), Helsinki
Pohjanmaan läänintilit
Savonlinnan ja Kymenkartanon läänintilit
Turun ja Porin läänintilit
Uudenmaan ja Hämeen läänintilit

Riksarkivet (RA), Tukholma
Frihetstidens utskottshandlingar
Krigsexpeditionen
Kollegiers m fl, landshvdingars, hovrtters och konsistoriers skrivelser till Kungl. Maj:t
Statskontoret, Kansliet

Hämeenlinnan maakunta-arkisto
Uudenmaan ja Hämeen lääninhallituksen kanslian arkisto

Lähdejulkaisu
Documenta historica VI, Suomalaisen tiedeakatemian julkaisemia Pohjoismaiden historiaa valaisevia asiakirjoja. VerteidigungsplŠne Finnlands 1721–1808. I 1721–1745, Toim. Einar W. Juva. Suomalainen tiedeakatemia, Helsinki 1939.

Tutkimuskirjallisuus

Ahonen, Voitto. Landshövding Frisenheims special uppdrag i Finland 1721–1722. Historisk tidskskrift för Finland. 72:1 (1987), 24–39.
Ahonen, Voitto. Garnisonernas uppkomst och deras betydelse i Finland 1721–1740. Historiallinen arkisto 98 (1991), 7–70.
Alanen, Aulis J. Etelä-Pohjanmaan historia 4:1. Isostavihasta Suomen sotaan 1700–1809. Etelä-Pohjanmaan historiatoimikunta, Vaasa 1948.
Alanen, Aulis J. Suomen historia IX. Suomen historia vapaudenajalla. WSOY, Porvoo 1963.
Cederberg, A. R. Suomen historia vapaudenajalla I. WSOY, Helsinki 1942.
Fagan, Brian. The Little Ice Age. How Climate Made History 1300–1850. Basic Books, New York 2000.
Grotenfelt, Kustavi. Aikaisemmista katovuosista Suomessa. Teoksessa Kustavi Grotenfelt, Jaakko Gummerus, K. R. Melander, Gunnar Suolahti & A. R. Cederberg (toim.) Juhlajulkaisu E. G. Palménin 70-vuotispäiväksi. WSOY, Porvoo 1919, 65–74.
Hårdstedt, Martin. Om krigets förutsättningar. Den militära underhållsproblematiken och det civila samhället i norra Sverige och Finland under Finska kriget 1808–1809. Skrifter från institutionen för historiska studier 3. Umeå universitet, Umeå 2002.
Johanson, V. F. Finlands agrarpolitiska historia. En skildring av det finländska lantbrukets ekonomiska betingelser I. Från 1600-talet till år 1870. Söderström, Helsingfors 1924.
Jutikkala, Eino. Vuoden 1697 kansallisonnettomuus, sen tuhot ja väistämismahdollisuudet. Turun historiallinen arkisto XI (1952), 112–136.
Juvelius, Einar W. Suomen puolustuskysymys ison- ja pikkuvihan välisenäŠ aikana. Historiallisia tutkimuksia 2. Suomen Historiallinen Seura, Kokkola 1919.
Korkiakangas, Onni. Kaarle XII:n kenttäarmeijan huolto sotaretkillä vuosina 1700–1701 mannereurooppalaisten huoltojärjestelmien näkökulmasta. Historiallisia tutkimuksia 89. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1974.
Kuisma, Markku. Helsingin pitäjän historia 2. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713. Vantaan kaupunki, Vantaa 1990.
Lappalainen, Mirkka. Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697. Siltala, Helsinki 2012.
Louekari, Sami. Hyödyn politiikka. Kokemäenjokilaakson ympäristöhistoriaa 1720–1850. Annales Universitatis Turkuensis C 365. Turun yliopisto, Turku 2013.
Malmström, Carl Gustaf. Sveriges politiska historia från konung Karl XII:s död till statshvälfningen 1772. 2. delen. P. A. Norstedt & söner, Stockholm 1895.
Matinolli, Eero. Varsinais-Suomen historia VI, 4. Kruununverotus. Varsinais-Suomen maakuntaliitto, Turku 1976.
Mäntylä, Ilkka. Kruunu ja alamaisten nälkä. 1690-luvun katovuosien verotulojen vähennys Pohjanmaalla ja esivallan vastatoimenpiteet. Scripta historica XIII. Oulun Historiaseura, Oulu 1988.
Rautala, Jyrki. Turun ja Porin lääninhallitus 350 vuotta. Suomen lääninhallinnon tehtävien ja organisaation kehitys. Turun ja Porin lääninhallitus, Turku 1985.
Soininen, Arvo M. Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestöš Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Historiallisia tutkimuksia 96. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1974.
Solantie, Reijo. Ilmasto ja sen määräämät luonnonolot Suomen asutuksen ja maatalouden historiassa. Jyväskylä studies in humanities 1459–4331; 196. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2012.
Teerijoki, Ilkka. Nälkävuosien turva? Pitäjänmakasiinit Suomessa 1700-luvulla. Historiallisia tutkimuksia 175. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1993.
Ylikangas, Heikki & Siiriäinen, Ari. Lohjalaisten historia 1. Lohjan kotiseutututkimuksen ystävät, Lohja 1973. 
Åmark, Karl. Spannmålshandel och spannmålspolitik i Sverige 1719–1830. Stockholm 1915.

1. Solantie 2012, 53. [↩]
2. Lappalainen 2012, 11, 23–24. [↩]
3. Åmark on päätellyt verohintojen nousun ja kruunun antamien katoavustusten perusteella, että tärkeimmät katovuodet olivat valtakunnallisesti 1726, 1736, 1740–1742, 1746–1748 (Åmark 1915, 17, 104–105, 222). Suomen osalta puolestaan Kustavi Grotenfelt on luetellut 1700-luvun alkupuolen osalta katovuosiksi 1722, 1726, 1738 ja 1740–1741 (Grotenfelt 1919, 73). Vastaavia katotietoja ovat esittäneet myös Cederberg (Cederberg 1942, 210–212, 299) ja Alanen (Alanen 1963, 31, 183). Edellisten vuosien lisäksi sekä Åmark (Åmark 1915, 224) että Cederberg (Cederberg 1942, 212) ovat maininneet vuoden 1731 kadon olleen tavallista ankarampi Suomessa. [↩]
4. Åmark 1915, 7–8. [↩]
5. Teerijoki 1993, 11–12, 42–44, 194–202. Teerijoen lisäksi pitäjänmakasiineja ovat käsitelleet muun muassa Åmark 1915; Johanson 1924; Soininen 1974. [↩]
6. Åmark 1915. [↩]
7. Suuren nälänhädän vuosilta 1600-luvulta on selvitetty kruunun avustustoimenpiteiden tehokkuutta (ks. Jutikkala 1952, Mäntylä 1988 ja Lappalainen 2012). Hallintohistorioissa makasiineja on käsiteltynä osana verotusta ja lääninhallintoa (ks. Matinolli 1976 ja Rautala 1985). Sotahistorioitsijat puolestaan ovat tutkineet armeijan huoltoa varten koottuja makasiineja sotien ja sotalaitoksen kannalta (esim. Korkiakangas 1974 ja Hårdstedt 2002). [↩]
8. Teerijoki 1993, 42–43. [↩]
9. Korkiakangas 1974, 59, 71, 79, 147. [↩]
10. Lappalainen 2012, 65–66, 74. [↩]
11. Åmark 1915, 194–195, 197. [↩]
12. Ahonen 1991, 20–26. [↩]
13. Makasiinien päätehtävä sotilaiden muonituksessa käy selvästi ilmi makasiinien tileistä, ks. esim. Savonlinnan ja Kymenkartanon makasiinin tilit 1725, sidos 8776: 332–333, Savonlinnan ja Kymenkartanon läänintilit, Kansallisarkisto (KA); Helsingin makasiinin tilit 1725–1730, sidos 8193: 764–766, Uudenmaan ja Hämeen läänintilit, KA. [↩]
14. Åmark 1915, 198. [↩]
15. Turun lääninmakasiinin tilit 1726, sidos 7475: 710–711, Turun ja Porin läänintilit, KA. [↩]
16. Pohjanmaan makasiinin puuttuminen näkyy kyseisen läänin tileistä, ks. esim. Läänintilikirja 1724, sidos 9273, Pohjanmaan läänintilit, KA; Läänintilikirja 1739, sidos 9328, Pohjanmaan läänintilit, KA. [↩]
17. Valtaneuvoston pöytäkirja 19.1.1748, A I aa: 33, Riksrådsprotokoll, Krigsexpeditionen, Riksarkivet (RA). Vaikka Pohjanmaalla ei ollut kirjanpidollista makasiinia, viljan säilytykseen käytettyjä aittoja saatettiin kutsua kruununmakasiineiksi. Näin tehtiin esimerkiksi kenraalikuvernööri von Rosenin valtaneuvostolle 19.7.1747 lähettämässä makasiiniraportissa, jossa mainitaan ”Pohjanmaan ja voutikuntien kruununmakasiinit”. Gustav Fredrik von Rosenin kirje Kuninkaalliselle Majesteetille (KM) 19.7.1747, Skrivelser från generalguvernörer och guvernörer: Finland vol. 3, Kollegiers m. fl. skrivelser till Kungl. Maj:t, RA. (käytetty mikrofilmillä Kansallisarkistossa [↩]
18. Åmark 1915, 198–199. [↩]
19. Juvelius 1919, 104. [↩]
20. Documenta historica VI, 200, Aksel Löwenin kirje KM:lle 1.12.1737. [↩]
21. Åmark 1915, 199; Juvelius 1919, 164. [↩]
22. Gustav Fredrik von Rosenin kirje KM:lle 23.11.1748, Skrivelser från generalguvernörer och guvernörer: Finland vol. 5, Kollegiers m. fl. skrivelser till Kungl. Maj:t, RA. (käytetty mikrofilmillä Kansallisarkistossa [↩]
23. Louekari 2013, 270–271. [↩]
24. Louekari 2013, 270–272. [↩]
25. Åmark 1915, 200; Mirkka Lappalainen on korostanut tulevaisuuden turvaamisen merkitystä vuosien 1695–1696 katojen jälkeen annettujen avustusten kohdalla. Lappalainen 2012, 77. [↩]
26. Puolustusdeputaation pöytäkirja 5.11.1746, Defensionsdeputationen, Protokoll vol. 2891, Riksdagen 1746–1747, Frihetstidens utskottshandlingar, RA. [↩]
27. Teerijoki 1993, 197–198. [↩]
28. Åmark 1915, 218. [↩]
29. Åmark 1915, 200, 219, 224. [↩]
30. Malmström II 1895, 400, 417. [↩]
31. Tämä ilmenee sekä Helsingin että Turun lääninmakasiinin kohdalla. Helsingin makasiinin tilit 1743–1744, sidokset 8252: 110–111, 8255: 184–189, Uudenmaan ja Hämeen läänintilit, KA; Turun makasiinin tilit 1744, sidos 7539: 179–186, Turun ja Porin läänintilit, KA. [↩]
32. Gustav Fredrik von Rosenin kirje KM:lle 23.11.1748, Skrivelser från generalguvernörer och guvernörer: Finland vol. 5, Kollegiers m. fl. skrivelser till Kungl. Maj:t, RA. (käytetty mikrofilmillä Kansallisarkistossa [↩]
33. Cederberg 1942, 212. [↩]
34. Åmark 1915, 222–223. [↩]
35. Turun makasiinin tilit 1722–1724, sidokset 7464: 496–500; 7466: 530–531, 607; 7469: 673–675, 733–735, 740–745, Turun ja Porin läänintilit, KA. Pienempää lainaviljan määrää tukee myös Alasen esittämä tieto, että vuonna 1723 lainattiin siemenviljaa kevätkylvöön 2631 tynnyriä ja syyskylvöön 4000 tynnyriä. Alanen 1963, 32. [↩]
36. Turun makasiinin tilit 1725–1726, sidokset 7472; 7475: 710–711, Turun ja Porin läänintilit, KA; Läänintilien tositteet 1727 sidos 7478: 261–284, Turun ja Porin läänintilit, KA. [↩]
37. Helsingin lääninmakasiinista annettiin vuonna 1733 lainaa 1512 tynnyriä ja Hämeenlinnan lääninmakasiinista 1526 tynnyriä. Helsingin ja Hämeenlinnan makasiinien tilit sekä kihlakunnittaiset tilit viljalainoista 1733, sidos 8209: 236, 603, 611, 649, 653, 661, 673, 677, Uudenmaan ja Hämeen läänintilit, KA. [↩]
38. Ks. viite 3 ja siinä mainittu kirjallisuus. [↩]
39. Turun makasiinin tilit 1734, sidos 7500: 329–331, Turun ja Porin läänintilit, KA. [↩]
40. Lainoja etsittiin seuraavista lähteistä: Savonlinnan ja Kymenkartanon makasiinin tilit 1722–1728, 1730–1739, 1743–1750, sidokset 8767, 8770, 8773, 8776, 8779, 8782, 8785, 8789, 8792, 8796, 8799, 8804, 8807, 8811, 8814, 8817, 8824, 8825, 8827, 8829, 8830, 8832, 8834, 8837, Savonlinnan ja Kymenkartanon läänintilit, KA. Makasiinin tilit on yhdistetty vuoteen 1728 asti lääninrahaston tileihin. 1730-luvulta alkaen lääninmakasiinilla on omat tilinsä. [↩]
41. Savonlinnan ja Kymenkartanon lääninrahaston tilit 1727, sidos 8782: 303–306, Savonlinnan ja Kymenkartanon läänintilit, KA. [↩]
42. KM:n kirje Uudenmaan ja Hämeen maaherralle 9.1.1747, Kirjeasiakirjat Ea:35, Uudenmaan ja Hämeen lääninhallituksen kanslian arkisto, Hämeenlinnan maakunta-arkisto; Gustav Fredrik von Rosenin kirje KM:lle 29.9.1747, Skrivelser från generalguvernörer och guvernörer: Finland vol. 3, Kollegiers m. fl. skrivelser till Kungl. Maj:t, RA. [↩]
43. Solantie 2012, 78, 89–90, 187–188, 192, 225, 263. [↩]
44. Teerijoki 1993, 202. [↩]
45. Alanen 1948, 232. [↩]
46. Oulun eteläisen kihlakunnan lainaviljan tilit 1723, sidos 9295: 338, Pohjanmaan läänintilit, KA. [↩]
47. Kajaanin, Oulun pohjoisen ja Oulun eteläisen kihlakuntien tilit 1733–1734, sidokset 9307: 252–253, 290–291, 294–295; 9310: 280–281, 318–319, 360–361, Pohjanmaan läänintilit, KA. [↩]
48. Turun makasiinin tilit 1726, sidos 7475: 713–717, Turun ja Porin läänintilit, KA; Helsingin makasiinin tilit 1725–1730, 1742 sidokset 8193: 768–770; 8246: 333, Uudenmaan ja Hämeen läänintilit, KA. [↩]
49. Ahonen 1987, 35–37. [↩]
50. Ylä–Hollolan kihlakunnan lainaviljan tilit 1722–1727, sidos 8193: 855–856, Uudenmaan ja Hämeen läänintilit, KA. [↩]
51. Turun makasiinin tilit 1722, 1724, sidokset 7464: 496–501; 7469: 732, 740–742, Turun ja Porin läänintilit, KA. Vuoden 1724 tilit sisältävät tiedot myös vuonna 1723 Tukholmasta tuodusta viljasta. [↩]
52. Helsingin makasiinin tilit 1725–1730, sidos 8193: 793–795, Uudenmaan ja Hämeen läänintilit, KA. Otsikostaan huolimatta makasiinin tilit sisältävät tietoja myös vuonna 1723 tuodusta viljasta. Lainaviljan lisäksi viljaa tuotiin myytäväksi 500 tynnyriä. [↩]
53. Korkiakangas 1974, 147. [↩]
54. Åmark 1915, 199. [↩]
55. Läänintilien tositteet 1740, sidos 7522: 396v, Turun ja Porin läänintilit, KA; Helsingin makasiinin tilit 1732 ja 1741; sidokset 8205: 596; 8243: 286, Uudenmaan ja Hämeen läänintilit, KA. [↩]
56. Turun makasiinin tilit 1743–1744, Spannmålshandlingar vol. 3 1746–1749, E 3 D, Kansliet, Statskontoret, RA; Turun makasiinin tilit 1744, sidos 7539: 184–188, Turun ja Porin läänintilit, KA. [↩]
57. Helsingin makasiinin tilit 1743–1744; sidokset 8252: 110; 8255: 188, Uudenmaan ja Hämeen läänintilit, KA. [↩]
58. Turun makasiinin tilit 1731–1732, sidokset 7490: 395–397; 7494: 321–325, Turun ja Porin läänintilit, KA; Helsingin makasiinin tilit 1731, sidos 8198: 629, Uudenmaan ja Hämeen läänintilit, KA. [↩]
59. Turun makasiinin tilit 1733, sidos 7497: 411, Turun ja Porin läänintilit, KA; Helsingin makasiinin tilit 1734; sidos 8213: 692, Uudenmaan ja Hämeen läänintilit, KA. [↩]
60. Asiasta päätti Uudenmaan ja Hämeen läänin osalta valtaneuvosto 19.1.1748. Valtaneuvoston pöytäkirja 19.1.1748, A I aa: 33, Riksrådsprotokoll, Krigsexpeditionen, RA. [↩]
61. Samat lähteet kuin kaaviossa 1. Lukuihin ei sisälly Turun ja Porin läänissä vuonna 1723 lainattua 1404 tynnyriä viljaa, jota ei ole eritelty tileissä viljalajeittain. [↩]
62. Soininen 1974, 168, 171. [↩]
63. Åmark 1915, 12–13. [↩]
64. Solantie 2012, 152–155. [↩]
65. Helsingin pitäjässä kaskesta saatiin vielä 1770-luvulla huomattava osa sadosta. Ks. Kuisma 1990, 175, 177. Myös Lohjalla kaskeaminen oli edelleen yleistä 1700-luvulla. Ks. Ylikangas & Siiriäinen 1973, 426. [↩]
66. Soininen 1974, 73. [↩]
67. Soininen 1974, 168–170. [↩]
68. Teerijoki 1993, 195. [↩]
69. Helsingin makasiinin tilit 1732; sidos 8203: 589, Uudenmaan ja Hämeen läänintilit, KA. [↩]
70. Esimerkiksi Tukholmasta tuodun lainaviljan tilit 1724, sidos 7469: 733, Turun ja Porin läänintilit, KA; Helsingin makasiinin tilit 1725–1730, 1743, sidokset 8193: 762; 8252: 110–111, 196, Uudenmaan ja Hämeen läänintilit, KA. Hattujen sodan jälkeen Ruotsista Helsinkiin lähetetty vilja oli tarkoitettu hätää kärsivälle rahvaalle (nödlidande almogen). [↩]
71. Tukholmasta tuodun lainaviljan tilit 1724, sidos 7469: 733–734, Turun ja Porin läänintilit, KA. [↩]
72. Turun makasiinin tilit 1726, sidos 7475: 713–717, Turun ja Porin läänintilit, KA. [↩]
73. Åmark 1915, 223–224. [↩]
74. Porvoon kihlakunnan lainatilit 1732–1733, sidos 8209: 603, Uudenmaan ja Hämeen läänintilit, KA. [↩]
75. Turun makasiinin tilit 1748 ja 1750, sidokset 7555: 284–286; 7563: 300, Turun ja Porin läänintilit, KA. [↩]
76. Helsingin ja Hämeenlinnan makasiinien tilit sekä kihlakunnittaiset tilit viljalainoista 1730, 1732–1738, 1741, sidokset 8193: 795, 801–870; 8205: 589, 596; 8209: 236–237; 8213: 688–670, 8217: 1428–1432; 8221: 713–716, 733–734, 737–738; 8225: 737–738, 745–746, 753–754, 757–758; 8228: 653, 673, 676–677; 8243: 275, Uudenmaan ja Hämeen läänintilit, KA. Vuosina 1731 (sidos 8198) ja 1739–1740 (sidokset 8231 ja 8240) Helsingin ja Hämeenlinnan makasiineihin ei maksettu takaisin yhtään viljaa. [↩]
77. Samat lähteet kuin kaaviossa 2. [↩]
78. Helsingin makasiinin tilit 1745–1747, sidokset 8258: 205–211, 8262: 181–191; 8265: 181–185, 253–256, 357–358, 491–492, 535–536, Uudenmaan ja Hämeen läänintilit, KA. [↩]
79. Esim. Raaseporin läntisen kihlakunnan lainatilit 1730, sidos 8193: 841–842, Uudenmaan ja Hämeen läänintilit, KA. [↩]