Elis-isäntä ja valistuneen talonpojan ideaali

Maanviljelijä Elis Kesälä1 syntyi Turun läänin Koskella 1875. Samana vuonna hänen isänsä oli mukana perustamassa pitäjän ensimmäistä kansakoulua, jota Eliskin sitten kävi. Nuorena miehenä hänen ulottuvillaan oli toinenkin uusi sivistyslaitos, kansanopisto. Mies käytti oppimaansa juuri siihen, mihin se silloin oli tarkoitettukin, perityn elämäntavan jatkamiseen kehitetyimmin muodoin. Kesälä viljeli koko ikänsä menestyksellisesti kotitilaa, osallistui monipuolisesti paikalliseen yhteiskuntaelämään ja lisäksi harjoitti perinteenkeruuta sen alan auktoriteettien kiitosta saaden.

Kohtasin Elis Kesälää koskevaa aineistoa 2014 ja huomasin, että hän näytti toteuttaneen ’valistuneen talonpojan’ ideaalia juuri sellaisena, kuin sitä on esitetty aiemmin käyttämässäni artikkelikokoelmassa The Cultural Construction of Norden (1997). Teos perustuu pohjoismaisia identiteettejä koskeviin tutkimusprojekteihin. Yhteisiksi pohjoismaisen yhteiskuntamallin nimittäjiksi tutkijat löysivät varsin vanhakantaisilta kuulostavat luterilaisuuden, valistuksen ja talonpoikaisuuden tai oikeastaan näihin ilmiöihin kytkeytyvän myyttien rakennuksen. Suomen pohjoismaisuudesta Kesälän aikana voidaan keskustella, mutta ainakin Tanskan maaseutuolot pienviljelyspainotuksineen, osuuskuntineen ja kansanopistoineen olivat ihanne ja esikuva Suomen maaseudun kehittäjille, myös itselleen Kesälälle.2

Tässä artikkelissa tutkin Elis Kesälän elämää ’pohjoismaisena valistuneena talonpoikana’. Päälähteinä ovat Kesälän jälkeläisten kotona säilyttämät arkistoaineistot ja heidän niiden pohjalta tekemänsä koosteet. Sellainen sisältyy myös Tilkasten-Värrin sukukirjaan (2002). Toimittaja Urho Kittilän eli nimimerkki Tompan Tuomon muistokirjoitus 1943 kuvailee parikymmentä vuotta vanhempaa naapuria ikään kuin The Cultural Construction of Norden -teemoja ennakoiden – ja tavallaan itsekin ’valistuneen talonpojan’ myytin vahvistukseen osallistuen.3

Tässä yhteydessä oletan perustiedot ja pääjulkaisut ajankohdan maaseutuoloista tunnetuiksi. Päälähde paikkakunnan oloista on Terhi Nallinmaa-Luodon Kosken Tl. historia (1994). Anna Makkosen julkaisema nuoren koskelaisnaisen päiväkirja 1894-1899 ja sen pohdiskeleva kommentaari Kadonnut kangas. Retkiä Ida Digertin päiväkirjaan (2005) täydentävät kuvaa pitäjän henkisestä ja sosiaalisesta elämästä. Molemmat sisältävät myös Kesälän keräämää aineistoa.

Pohjoismainen valistus kansan valistusta

Talonpoikaistoa ja talonpoikaisuutta käsitellessä on suomalaisen tunnistettava, että näillä sanoilla on paljon konnotaatioita: meillä nousevat mieleen torpparikysymys, talonpoikaisarmeija, talonpoikaismarssi, ylipäänsä erilaiset konfliktit. Vastaavanlaista kärjistymistä tunnetaan muissa Pohjoismaissa ehkä vähemmän. Mutta puhuttaessa ajanjaksoista ennen järjestäytyneitä kansanliikkeitä ‘talonpojan’ “toinen” oli kontekstista riippuen aatelinen, virkamies, pappi tai porvari, vain harvoissa yhteyksissä varsinaista talonpoikaa hierarkkisesti alempi tai rinnakkainen muu henkilö(ryhmä). Talonpoikaisto oli siis useimmissa yhteyksissä yhtä kuin rahvas. Täten’talonpoikainen’ voidaan katsoa yhtä lailla keskiluokan ja parempiosaisen työväestön historiaksi.4

The Cultural Construction of Norden -teoksen suomalainen kirjoittaja Henrik Stenius sekä kirjan arvostellut Pauli Kettunen kuitenkin muistuttavat maattomasta maalaisväestöstä, jolla ei ollut omistavien talonpoikien vaikutusmahdollisuuksia itsehallinnossa5. – Osoittavatko nämä kommentit itsessään vahvaa itsenäisen ja tasa-arvoisen talonpojan ideaaliamme, jonka ilmentymää ovat olleet mm. viime vuosisadan kaksi maareformia. Onko Skandinaviassa ”hyväksytty” helpommin, että talonpoikien alapuolella oli maattomien luokka? Siellä varhempi teollistuminen ilmeisesti myös ehkäisi maaseudun luokkaolojen kärjistymistä Suomen tapaan.

Mainitun teoksen teeseissä korostetaan Pohjoismaiden kehityksen poikenneen länsi- ja itäeurooppalaisesta varsinkin kun puhutaan valistuksen aatteiden ja modernisaation leviämisestä ja ilmenemismuodoista. Bo Stråthin ja Øystein Sørensenin mukaan vapauden ja tasa-arvoisuuden jännite hallittiin Pohjoismaissa paremmin kuin muualla pragmaattisella otteella ja myytillä talonpojasta. Yhteiskunnan johtavat kerrokset nostivat historiankirjoituksessaan juuri talonpojan vapauden ja tasa-arvon kantajaksi ja edistykselliseksi historialliseksi voimaksi. Koska tietty itsehallinto on kuulunut pohjoismaisiin yhteiskuntiin jatkuvasti, individualistinen, keskusteleva ja päättämiseen osallistuva talonpoika on voinut olla realistinen ihanne. Pauli Kettunen tosin valittaa, etteivät kirjoittajat täysin erottele, milloin on kyse talonpoika-myytin rakentamisesta, sen osuudesta politiikassa tai talonpojista itsestään myytin rakentajana.6

Tasaveroisen talonpojan ihanne elää myös teoksen valistus-tulkinnoissa. Silloinkin, kun rahvaan vaikutusmahdollisuudet olivat tosiasiassa vähäiset, kollektiivinen muisti säilytti yksilöllisen vapauden ihannetta, joka sitten valistusajan myötä aktivoitiin. Pappi ja kirjailija N. F. S. Grundtvig (1783-1872) saa huomattavaa kunniaa valistusaatteen ja pohjoismaisen ”Sonderwegin” soveltajana, jonka ideat levisivät Tanskasta kaikkiin Pohjoismaihin. Pohjoismainen valistus ei ollut antiklerikaalista, kuten ranskalainen alkumuoto7.

Teoksessa kiinnitetäänkin huomiota papistoon kansanvalistajina. – Tämä aktiivisuus on kyllä vaihdellut eikä kiitetty lukutaitokaan ollut sitä, mitä lukutaidolla nykyään käsitetään. – Pohjoismaissa omaksuttu luterilaisuus korosti yksilöllistä päätösvaltaa ja vastuuta. Luterilaisella ‘yleisen pappeuden’ periaatteella selitetään myös pohjoismaista tasa-arvoihannetta. Esivaltaa koskeviin Raamatun kohtiin vedoten taas pohjustettiin vahvaa valtiota. Kaikissa Pohjoismaissa on esiintynyt herätysliikkeitä, joilla on ollut vaikutuksensa myöhempien kansanliikkeiden käynnistymiseen. Vanhaa oikeusperiaatetta, että pappi on seurakunnan isäntävallan alainen, mihin kuului mahdollisuus evätä häneltä virantoimitus, eivät kirjoittajat mainitse, mutta tällaista asukasvaltaa korostavaa oikeutta on Suomessakin käytetty. Koskella taas talolliset olivat toimineet peräti omavaltaisesti kirkonrakennusasioissa.8

Luterilaisuudesta johdetaan vielä hyvää työmoraalia ja -keskeisyyttä; näilläkin voidaan laskea olevan vaikutuksensa yhteiskuntakehitykseen. Henrik Steniuksen mukaan ainutlaatuisen pohjoismaisen arvojärjestelmän keskeinen piirre on universaalisuus: samojen arvojen katsotaan koskevan kaikkia. Asian kääntöpuoli on tietty konformistisuus.9

Peter Aronsson artikkelissaan “Local Politics – The Invisible Political Culture” kiinnittää huomiota siihen, että pohjoismainen alueellinen ja yhteisöllinen perusyksikkö oli toiseen maailmansotaan asti pitäjä (socken, sogn). Päätöksenteon ja osallistumisen perusmuoto oli pitäjänkokous. Paljon mainostettu “vapaan pohjoismaisen talonpojan” vapaus ei ole niinkään perustunut maanomistukseen, jonka itsenäisyys on hyvin kyseenalaista, vaan pitkän linjan osallistumiseen paikallishallintoon. Se on pitänyt talonpoikia yhteiskunnallisina “subjekteina”, ei vain alamaisina.10 Elis Kesälän aika oli hieman myöhemmin kuin missä on Aronsonin ja kirjoittajatovereiden fokus, mutta hänen kautensa lisääntyvä organisoituminen oli samaa jatkumoa. Aikaisemmin talonpoikien ja hallinnon erikielisyys oli rajoittanut osallistumista, mutta Kesälän aikana oma kieli ilman muuta riitti ja näin oli saavutettu ”pohjoismainen taso”.

Hannu Soikkanen on kirjannut paikallisen itsehallinnon tradition teokseen Kunnallinen itsehallinto kansanvallan perusta; Maalaiskuntien itsehallinnon historia (1966). Siinäkin tarina alkaa keski-, tai suorastaan pakanuuden ajalta. ”Vanhan suomalaisen maalaisyhteiskunnan merkittävimpiä piirteitähän on ollut monipuolinen itsehallinto.”11 Samaa ilmiöperhettä on toisissa yhteyksissä käsitellyt mm. Pia Letto-Vanamo selostaessaan maallikkojen vahvuutta ruotsalaisessa ja samaa perintöä jatkaneessa suomalaisessa oikeudenkäytössä.12 Tunnettu Eino Jutikkalan Suomen talonpojan historia (1942) päättyy talonpojan ja julkisen vallan suhteen tarkasteluun ja muistuttaa monivuosisataisesta omasta valtiopäiväsäädystä. Jutikkala ei kuitenkaan idealisoi rahvaan osuutta paikallishallinnossa, vaan muistuttaa, kuinka se muodollisesta päätösvallasta huolimatta oli herkästi alakynnessä. Tilanne kuitenkin muuttui talonpoikaisväestön eduksi ja Jutikkala huipensi kehityksen talonpoikaispresidentti Kyösti Kallioon. Itsenäisessä Suomessa talonpojat ovat ”esittäneet valtion johdossa osaa, jolle mistään maasta ei voitane löytää vastinetta.”13

Pohjoismaiden vahvoista talonpoikaisliikkeistä poliittisena tekijänä ja niiden itsenäisen talonpojan ihanteesta muistuttaa myös Gestur Gudmundsson (1994).14 David Kirby (1995) nostaa pitkin Itämeren piirin yhteiskuntia käsittelevää teostaan useaan otteeseen esiin talonpoikien osuuden omien asioidensa hoitajina ja yleensä päätöksenteon avoimuuden, varsinkin Itämeren länsi- ja itäpuolisia alueita vertaillessaan.15

Selityksiä kiitetylle pohjoismaiselle talonpoikaisvapaudelle ei juuri näy pohditun kirjallisuudessa, mutta niitä voisi etsiä luonnonoloista ja harvasta asutuksesta. Varallisuutta ei ainakaan Tanskan pohjoispuolella päässyt kasaantumaan todellisen hallitsevan luokan muodostumiseksi ja harvan asutuksen keskellä kirkon ja valtion edustajienkin oli nojattava alueen asukkaiden myötävaikutukseen. – Toisaalta, Pohjois-Venäjän vastaavanlaiset olot eivät ole tuottaneet samanlaista yhteiskuntaa, ei liioin luterilaisuus Baltiassa.

Innostuin tutkimaan yllä selostettuja pohjoismaisen itsehallinnollisen osallistumisen, luterilaisuuden, valistuksen ja tasa-arvoihanteen ilmenemistä yksilössä, jota koskevien tietojen kanssa osuin kosketuksiin. Kuljetan rinnan kohdehenkilön toimintaa ja niitä ilmiöitä ja piirteitä, joita ’valistuneeseen talonpoikaan’ liitetään varsinkin lähtökohtateoksessa. Kuten viitteessä 3 selostan, minulla on tietyt kytkennät Kesälään ja hänen erityiseen arvostajaansa. Niinpä artikkeli on samalla harjoitus käyttää tällaisessakin tapauksessa tutkijan katsetta.

Elis Kesälän elämänvaiheet ympäristössään

Pitäjä toiminnan kehyksenä

Peter Aronssonin painottama paikallisyhteisö, pitäjä, oli myös Elis Kesälän toiminta-alue. Hän asui koko elämänsä, lyhyttä Tanskan harjoitteluaikaa lukuun ottamatta, Kosken Tl. Katteluksen kylässä. Melkein kaikki hänen toimintansa tapahtui Koskella ja tavalla tai toisella kotipitäjän hyväksi. Perhe ja laaja suku oli elämän toinen, intiimimpi kehys, mutta monissa kohdin suku ja pitäjä kytkeytyivät yhteen.

Paimionjoen rantamille, Varsinais-Suomeen, mutta Lounais-Hämeen rajoille sijoittunut Kosken kappeli kuului suhteelliseen vauraaseen maankolkkaan. Emäseurakunta Marttila sitoi joukkoa pitäjiksi kehkeytyneitä yhteisöjä, Kosken, Tarvasjoen ja Karinaisen vuoteen 1868 asti, jolloin kunnallisasetuksen mukaisesti kappeliseurakuntien väestö perusti omat kuntansa. Omat seurakunnat perustettiin myöhemmin. Koska Hämeessäkin oli Koski-niminen kunta, nämä erotettiin lääniä osoittavin kirjaimin Tl. ja Hl. (Toinen Koski muutti 1900-luvun lopussa nimenä Hämeenkoskeksi, jolloin erottelu tuli tarpeettomaksi, mutta Koski Tl:n nimimuotoon oli niin totuttu, että kuntalaiset halusivat säilyttää sen läänien lakkauttamisesta huolimatta. Näin myös vältetään sekaannuksia muiden Koski-paikannimien kanssa.) Pieni kilpailuasetelma kuuluu melko samankokoisten ja -luonteisten naapurikuntien elämään, mutta se ei ole estänyt yhteistyötä esim. kouluasioissa ja terveydenhuollossa. Neljä naapurusta perusti yhteisen kunnanlääkäripiirin jo 189116.

Elis syntyi 1875 varsin suurelle (270 ha) Ali-Katteluksen tilalle kymmenlapsisen sarjan nuorimmaksi.17 Pojista kolme muuta kuolivat pieninä. Isänsä Vilhelm Katteluksen Elis menetti kolmevuotiaana. Isä-Kattelus kuului paikallishallintoon aktiivisesti osallistuviin talollisiin. Vastuunkantoperinnettä kuvaa, että hän kuoli kokousmatkalla palatessaan iltapimeällä pitäjän lainajyvästön hoitokunnasta ja pudottuaan joen ylityksessä käytetyltä lautalta.

Isän kuolemaa seuranneiden mutkikkaiden taloudellisten järjestelyiden lopputulos oli Eliksen kannalta se, ettei perhe menetyksestä huolimatta kärsinyt köyhyydestä ja 16-vuotiaana hänestä tuli isäntä Ali-Katteluksesta erotetulle neljännekselle. Neljännes oli oleellisesti pienempi kuin Eliksen syntymäkoti, eikä Kesäläksi nimetty talo esimerkiksi näy Suomen maatilat -kirjassa, ilmeisesti riittämättömän kokonsa vuoksi. Talollisluokkaan kuitenkin kuuluttiin edelleen. Läntisen käytännön mukaisesti talon nimi otettiin myös sukunimeksi, tosin vasta vuosisadan loppuvuosina. Äiti oli avioitunut uudestaan itseään parikymmentä vuotta nuoremman miehen kanssa, joka sai jo 37-vuotiaana kirkonkirjassa vaari-määritelmän18. Miesten suhteen ja työnjaon voisi olettaa olleen jossain määrin herkän, mutta muistitiedon mukaan ristiriitoja ei ollut, päinvastoin.

Koski oli vireä pitäjä. Tietty näyttämisen tarve suhteessa emäpitäjä Marttilaan on voinut osaltaan innostaa erilaiseen aktiivisuuteen tai ehkä asujaimistoon vain oli sattunut sopivia herättäjiä. Heitä olivat esimerkiksi ne seitsemän miestä, jotka rakensivat omin varoin kansakoulun 1875, kun kuntakokous kieltäytyi sellaisen perustamisesta. Yksi heistä oli Eliksen isä, toinen nuori luutnantti Claes de Pont pitäjän ainoasta kartanosta.19 Kosken kartanosta oltiin myöhemminkin yhteistyöhakuisia muun pitäjän suuntaan20.

Viiden vuoden päästä yksityinen kansakoulu kunnallistettiin, yksimielisesti. Elis kävi koulua muutaman kymmenen muun toisella kymmenellä olevan kanssa ja sai päästökirjan 1888. Paras arvosana oli ”kuvaannossa” ja hän oli myös musikaalisesti erittäin lahjakas. Kaiken kaikkiaan koulu oli sujunut hyvin. Opintojen jatkaminen olisi kiinnostanut, mutta ainoana poikana kotitila velvoitti.21

Pidemmästä kouluttautumisesta olisi ollut jo malleja. Ida Digertin veli oli opiskellut Hämeenlinnassa ja yliopistossa. Läheisestä Ali-Liipolan sukulaistalosta oli lähetetty poikia Turun suomalaiseen lyseoon, Elistä kymmenen vuotta vanhempi Heikki Liipola asettui kaupunkiin kirjanpitotoimiston johtajaksi. Veli Selim Liipola kävi niinikään lyseota ja valmistui sitten agronomiksi Mustialasta.

Elistä koulivat vielä kansanopisto ja itseopiskelu, mutta ennen muuta käytäntö. Kuten usein varhain isännänvastuuseen joutuneet (orpo)pojat, Eliskin joutui tai pääsi jo aivan nuorena mukaan luottamustehtäviin. Koskelle perustettiin varhain sellaiset instituutiot kuin nuorisoseura (1889), maamiesseura (1900) ja säästöpankki (Marttilan kanssa yhteinen 1874, oma 1915). Kesälän nuori isäntä itse ehdotti osuusmeijerin perustamista 1901 ja valmista tuli seuraavana vuonna. Kesälä kuului alusta pitäen uusien instituutioiden sekä kunnan ja seurakunnan hallintoelimiin. Yleensä hän ei kuitenkaan ollut puheenjohtaja, vaan se rooli kuului jollekin muulle pitäjän tukipylväistä. Varsinkin sihteerin rooli oli kynänkäyttöön tottuneelle miehelle omiaan.

Tiheät kontaktit, joita pidetään edistyksen moottorina ja kaupunkien etuna, toteutuivat myös pienen Kosken aktiivien keskuudessa. Tavattiin raamatunselityksissä, esitelmätilaisuuksissa, kokouksissa ja niiden valmisteluissa. Se että Eliksen kirjoitustaidoton isä (asiakirjoissa puumerkki) kuului (vaimonsa vähintään myötävaikutuksella) samaan koulunperustajajoukkoon aatelissukuisen luutnantin kanssa, merkitsee melkoista virikkeiden vaihtoa. Pitäjähistorian ja Ida Digertin päiväkirjan maininnoista päätellen yhteisiin asioihin osallistuminen ei ollut aivan pois suljettua omistamattomaltakaan luokalta.22

Kesälän kalenterissa kohtaamiset näkyvät esimerkiksi 3.3.1912:

Sunnuntai. Suoja yhä! Olin Koivuk[ylän] Nokkalassa Ylhäisten arviokirjoja allekirjoittamassa.

Urho Kittilä, jonka isä niin ikään oli kuulunut pitäjän talollisvaikuttajiin, kirjoitti muistokirjoitukseen:

Aina silloin tällöin osui tiesi lapsuuskotiini. Jokainen käyntisi toi tullessaan tuulahduksen jolla voi sanoa olleen – kulttuurin leimaa. Laaja lukeneisuutesi, kirkas huumorisi ja ennen muuta ystävällinen olemuksesi sen aiheuttivat.23

Sitaatti viittaa asiainhoitokäynteihin ja myös siihen, että lapset saivat olla läsnä aikuisten keskustellessa. Varmaan näin oli myös Elis saanut valmennusta, vaikka isä ei enää ollutkaan läsnä.

Tukena seitsemän sisaren suku

Pitäjäyhteisön lisäksi Eliksen henkistä ympäristöä oli suku. Kirjallisuudessa äidinpuoleinen tausta jää helposti piiloon, mutta seudulla Eliksen äidin eli Tilkasten sisarusten suku on hyvin tiedostettu. 1980-luvulta lähtien tietoisuutta ylläpitää Tilkasten-Värrin sukuseura24) Toki Elis kasvoi vuorovaikutuksessa myös isänpuoleisen Katteluksen suvun sekä naapuruston kanssa.

Eliksen äiti Anna Tilkanen (1832-1915) kuului Karinaisten Tilkasten rusthollin kymmenlapsiseen sisarussarjaan, joka syntyi vuosina 1819-1843. Kahdeksasta aikuiseksi eläneestä lapsesta seitsemän oli tyttäriä. Poika jäi kotitilalle ja tyttäret naitettiin vuosina 1841-1864 oman luokkansa sisällä lähialueelle, neljä Koskelle. Lähimmäksi Annaa, jo mainittuun Ali-Liipolan rustholliin, avioitui nuorin sisar Vilhelmiina. Kuten tavallista, kaikki saivat paljon lapsia. Erikoista taas oli sisarusten pitkäikäisyys. Kahdeksasta aikuisiän saavuttaneesta viisi eli peräti 82-84 -vuotiaiksi.25) Pitkäikäisyyden voi päätellä säteilleen sukuun vakautta, varsinkin kun ensimmäiset lapset syntyivät jo äitiensä 20-vuotispäivän tienoilla. Eliksen syntyessä Anna oli 43-vuotias, mutta kuopuskin sai pitää äitinsä 40 vuotta, ja useimmille hänen lapsilleen jäi muisto samassa pihapiirissä asuneesta isoäidistä. Sama toistui seuraavassa polvessa.

Sisarusten kirjoitustaito oli vähäinen, joten laajempi kirjeenvaihto ei voinut tulla kyseeseen, mutta neljä Koskella asuvaa sisarusta varmasti pitivät yhteyttä. Naapuripitäjien sukulaisia tavattiin ainakin häissä ja hautajaisissa – joita laajassa suvussa riitti. Rustholli-tausta ja sukutietoisuus on varmasti antanut itseluottamusta kaikille osallisille. Hannu Soikkanen (1966) on kiinnittänyt huomiota juuri varsinaissuomalaisten talonpoikien ja erityisesti ratsutilallisten omanarvontunnon kasvuun ja uudenlaisiin tapoihin ja asemaan 1700-luvun loppupuolelta lähtien. Tilkasissa oli kyllä eletty askeettisesti, mutta uusien aatteiden omaksumiseen oli valmiutta.26 Kun Kosken Liipolassa oltiin Tilkas-sukuisen emännän myötä erityisen aktiivisia, monenlaista vaikutetta siirtyi muutaman kilometrin päähän Kattelukselle / Kesälään.

Sisarukset saivat oletettavasti kohtuulliset myötäjäiset, mutta he välittivät myös kahta aineetonta perintöä: uskonnollista mieltä ja taiteellista lahjakkuutta. Sukuun kuuluu mm. kolme valtakunnallisesti arvostettua kuvanveistäjää, kuuluisimpana Wäinö Aaltonen. Elis Kesäläkin peri luontaisen piirustustaidon.

Oman perheen Elis perusti 1904 avioituessaan juupajokelaisen talontyttären Alma Iso-Köllin kanssa. Tämä oli opiskellut Mustialassa ja tullut Koskelle muutama vuosi aiemmin perustetun karjantarkkailuyhdistyksen tarkastuskarjakoksi. Perheeseen syntyi kahdeksan lasta. Elis Kesälä kuoli syöpään tammikuussa 1943. Pojista vanhin, Lauri Kesälä, peri isännyyden ja jatkoi tilan viljelyä, niin myös hänen poikansa. Perhekunta on jatkanut myös yhteiskunnallista ja järjestöaktiivisuutta.

Maanviljelysstipendiaattina Tanskassa ja opin vaikutus

Elis Kesälän nuoruuden kohokohtia oli kasvukauden mittainen harjoittelujakso Tanskassa 1902. Kesälä haki, tiettävästi serkkunsa ja kansanopisto-opettajansa Selim Liipolan rohkaisemana, stipendiä, joka perustui kapteeni William Ruthin lahjoitukseen. Karhulan tehtaiden omistaja Ruth tahtoi muutamana vuonna edistää Suomen maataloutta tällaisen harjoittelujärjestelmän kautta. Ruthin yhteistyökumppanina oli Maanviljelyshallitus, joka hoiti kaikki käytännön järjestelyt. Ideana oli, että pienviljelijä-stipendiaatit levittäisivät uusia menetelmiä lähiympäristössään.27

Muutkaan stipendiaatit tuskin olivat pienviljelijöitä myöhemmässä merkityksessä, mutta silloisessa kielenkäytössä pientilallisella voitiin tarkoittaa ei-suurviljelijää. Maanviljelyshallitus jakoi stipendin hakemuksesta. Vuonna 1902 hakijoita oli 500 ja saajia kuusi. Elis Kesälän hakemuksen täytyi siis olla taiten kirjoitettu. Ehkä agronomiserkku vielä suositteli.

Kielitaidottomuus ei näytä olleen mikään lähdön este, ja ulkomaille matkustamisesta oli malleja. Amerikan siirtolaisten tiedettiin pärjäävän, ja hiukan ennen kuin Elis haki stipendiä Tanskaan, serkku Yrjö Liipola oli lähtenyt Firenzeen opiskelemaan kuvanveistoa. Ikätoveri Onni Liipola valmisteli Tanskan puutarhaopintoihin lähtöä ainakin 190428. Ulkomaisessa puutarhaopissa kävi jossain vaiheessa myös pari Nopola-serkkua Karinaisista.

Ruthin stipendi korvasi matkat. Perillä työskentely jyllantilaisella harjoittelutilalla vastasi elantokuluja. Oleskelu Tanskassa kesti huhtikuun alusta lokakuun loppuun ja sisälsi tutustumista myös esim. meijereihin. Tila oli aivan hiljattain perustettu ja käsitti vain muutaman peltohehtaarin. Isännän lisätoimi oli hoitaa koetoimintaa valtiollisen tutkimuslaitoksen laskuun. Elis oppi koetoiminnan systemaattisuutta ja dokumentointia. Maanviljelyshallituskin edellytti sekä väli- että loppuraportteja.

Jörgensenin pientilaa viljeltiin intensiivisesti. Väkilannoittein vahvistettu peltoala käytettiin pääasiassa viiden lehmän rehuksi. Lehmät lypsettiin peräti neljästi päivässä. Vesihuolto oli järjestetty painevesilaitoksella, jätevedet otettiin talteen peltojen kasteluun. Tarkassa raportissaan Elis kiinnitti huomiota myös rakennuksiin, jotka suomalaisin silmin olivat niin pienelle tilalla isot.

Vähintään yhtä lailla kuin maatalous, Elistä kuitenkin kiinnostivat yhteiskunnalliset olot. Matkan lähikaupunkiin perustuslain päivän eli kansallispäivän juhlintaan hän selosti myös matkakirjeessään Uuteen Auraan (28.6.1902). Kirje osoittaa kuinka Tanskaa pidettiin yleisestikin ihanteena.

Tanska sinä kansanopistojen, yhteistoiminta-aatteen, korkeimpaan kehitykseensä kohonneen maanviljelyksen, karja- ja meijeritalouden kotimaa – eli lyhyemmin: koko nykyisen kulttuurin ihannemaa! Kuinka monesti olen sinusta uneksinut ja haaveillut; toivonut kaihomielellä edes vilaukselta päästä silmäilemään kaikkia sinusta kuulemiani ja lukemiani edistyslaitoksia ja puuhia. Ja nyt – ennakolta aavistamatta – on toiveeni toteutunut.

Tuliko Elis Kesälästä esimerkkiviljelijä? Pojantyttären kirjoittaman elämäkerta-artikkelin mukaan tilanpito oli ennakkoluulotonta ja uudistushenkistä.  Pyrkimyksiä osoittaa, että tila-arkistoon sisältyvät mm. yksityiskohtaiset viljelykierto-ohjeet Lounais-Suomen maanviljelysseuralta 1905. Salaojasuunnitelman Kesälä teetti 1923, moderni navetta rakennettiin 1928. Erikoisuutena muistetaan käsinkylvökone, jolla Kesälä kylvi myös naapureiden maita lantulle ja turnipsille.

Tilan tuottavuutta ei ole mahdollista tässä tutkia. Joka tapauksessa tilanpito oli erittäin huolellista ja hyvin dokumentoitua. Kaikki menot ja tulot kirjattiin Maatalouskalenterin tilinpitosivuille. Esimerkiksi vuoden 1912 sivut kertovat, että meijeritili oli suurin tulolähde, munanmyynnistä tuli hiukan lisätuloa ja keväällä myytiin ympäristöön kesäporsaita. Vaikka kauppakin palveli, monia hyödykkeitä myytiin ja ostettiin suoraan pitäjäläisten kesken. Tämäkin lisäsi alituista sosiaalista vuorovaikutusta. Lähistön ”pieneläjien” kanssa elettiin tavanomaisessa symbioosissa; Kesälästä lainattiin hevosta tai isäntä kävi suoraan kylvämässä naapurin kaurahalmeen. Sieltä taas oltiin ”pykäyksellä” päiväpalkalla. Hiukan oli taloudellisia yhteyksiä kauemmaksikin. Rettigille Turkuun Kesälä myi erän lautaa, joka tulo-sarakkeen lisäksi näkyi myös menoissa, sahaus- ja höyläyspalkkioina. Tilinpidosta ilmenee myös, että pientä velkaakin yksityishenkilölle oli koronmaksuineen ja lyhennyksineen. Tilan lunastuksesta ei asiakirjojen mukaan jäänyt mitään raskasta taakkaa, ehkä kyse oli jostain investointilainasta.29

Kaiken kaikkiaan Kesälän taloudelliset olot näyttävät vakailta, vaikka eivät vaurailta. Ylijäämä kertyi kuitenkin niin paljon, että muuhunkin kuin voimien äärirajoille ulottuvaan raatamiseen oli mahdollista käyttää aikaa. Itsearvoinen vaurastuminen ei varmaan ollut edes tavoitteena. Muistokirjoitusten laatija Urho Kittilä ei mainitse maataloudellisesta esimerkillisyydestä. Joko se oli itsestään selvää tai tässä yhteydessä vähemmän tärkeää. Alma Kesälänkään muistelussa (1965) Kittilä ei kiinnitä huomiota aineelliseen puoleen, vaan esteettisiin ja eettisiin arvoihin: Pariskuntaa ohjasi ”syvä kauneudenkaipuu […] pihapuisto, rakennusryhmät ja rakennusten sisustus huokuivat kauneutta, viihtyisyyttä ja äärimmäistä siisteyttä”.

Perinteen tallettaja

Elämänalue, jolla Elis Kesälä erityisesti kunnostautui, oli kansanperinteen ja paikallistietouden keruu. Vuodesta 1910 pitäen hän toimitti tietoja SKS:n kansanrunousarkistolle (n. 1000 liuskaa), Sanakirjasäätiölle, Suomalaisen tiedeakatemian keräilytoimistolle sekä esineitä Kansallismuseolle. Samoista aiheista Kesälä kirjoitti maakunnan lehdissä. Taitavana piirtäjänä hän pystyi liittämään tietoihin myös pätevät kuvat esim. erilaisista työkaluista. Keruutoiminnalle oli Koskella jo mallia, ja alkuvaiheessa ehkä rohkaisivat kansallisia tieteitä opiskelleet pitäjäläiset, kuten suutarin ja maallikkosaarnaajan poika, tuleva akateemikko Yrjö H. Toivonen (1890-1950). Kesälästä tuli informantti myös mm. Kustaa Vilkunan ja Martti Rapolan tutkimuksille. ”Ensivaikutelma kovin hyvä”, kiitteli Vilkuna tammikuussa 1933, kun Kesälä oli lähettänyt Tiedeakatemian keräilytoimistolle tietoja vanhasta maataloudesta. Kirjeenvaihto kertoo Vilkunan myös vierailleen Kesälässä. Kesälän merkitystä tällä sektorilla kuvaa, että hänestä julkaistiin Yrjö Toivosen laatima arvostava muistokirjoitus myös Kotiseutu-lehdessä.30)  Täsmällinen mies otti vielä hoitaakseen säähavaintojen lähettämisen niitä kerääville viranomaisille sekä lehtiin. Tämä toimi kesti 1800-luvun puolelta 1940-luvulle. Muistiinpanovelvoitteita lankesi kyllä myös perheenjäsenille. Säiden tarkkailu kuuluu maanviljelijöiden elämänmenoon, mutta Kesälässä sitä tehtiin tieteellisellä tarkkuudella ja tarkoituksiin.

Säähavainnoinnista lienee maksettu jonkinlaista palkkiota, mutta perinteen tallennus oli silkkaa harrastusta. Pyynnöstä Vilkuna lähetti joskus kyniä ja paperia. Keruu- ja säähavaintotyössä Kesälä kuitenkin pääsi toteuttamaan sellaisia puolia lahjakkuudestaan, joille maanviljelyssä ei juuri ollut käyttöä eikä kovasti paikallishallinnossakaan. Toiminta johti kosketuksiin akateemisen maailman ja valtakunnallisten laitosten kanssa. Näin Kesälä tuli tavallaan vertaiseksi niiden tuttujen poikien kanssa, jotka olivat lähteneet kokonaan ”sivistyksen” palvelukseen. Kesälän papereista ilmeneviä lisäpanoksia akateemisuudelle oli osallistuminen Turun yliopiston ja Suomen Kulttuurirahaston keräyksiin ja neuvova avustaminen ainakin yhden opiskelijan murretutkimuksissa.

’Valistuneen talonpojan’ ulottuvuudet itse ja läheltä nähtyinä

’Valistunut talonpoika’ tai sellaista koskeva myytti tai ihanne on hankala määritellä, mutta siihen voisi laskea seuraavia piirteitä: kyky ja halu osallistua paikallisyhteisön päätöksentekoon, ilmaisukyky, viimeistään 1800-luvun puolivälistä myös kirjallisesti, yli välittömän paikallisyhteisön ulottuva näköpiiri (”isänmaallisuus”), omanarvontunto suhteessa säätyläistöön ja ylipäänsä esivaltaan sekä esteettisiä arvostuksia ja tiedostettuja arvoja. ’Talonpoika’ tässä käsiteparissa on vastapari säätyläisluokan jäsenelle. Kaikkein vauraimmat saattoivat jättää raskaat työt palkollisille, mutta muut elivät perheensä kanssa ruumiillisella työllä. Näin myös Kesälä.

Urho Kittilä jakoi Elis Kesälän kanssa saman kasvuympäristön ja maailmankatsomuksen. Hänen kuvailunsa mukaan:

Olit kansanopiston ja nuorisoseuran kasvatti. Jo nuorukaisena omaksuit Grundtvigin ja Alkion nuorisokasvatusihanteet. Äidiltäsi – Anna Tilkaselta, sait perinnöksi uskonnollisen maailmankatsomuksen, lähinnä evankelisen vakaumuksen, joka Sinussa yhä vuosien mittaan kirkastui ja syveni, kuitenkaan eksymättä ahtauteen ja suvaitsemattomuuteen. Olit todellinen grundtvigilainen, ’iloinen kristitty’, joka osasi soinnuttaa tasapainoon rakkauden maalliseen isänmaahan ja taivaalliseen kotiin.31

Nuoremman naapurin syvästi ihaileva muistokirjoitus on kirjoitettu sotavuosien paineessa ja paatoksessa ja tietysti menetyksen liikutuksessa. Mielenkiintoisesti se kuitenkin osuu yksiin juuri niiden piirteiden kanssa, joilla viisikymmentä vuotta myöhemmät pohjoismaisuuden tutkijat operoivat, Grundtvigin merkitystä myöten.

Maatyön ja valistuksen liitto

Elis Kesälä tuli itse kiteyttäneeksi elämänihanteensa jo siteeratussa matkakirjeessään Tanskasta.

Valistus pyhittää työn ja työ valistuksen, mutta työ ja valistus yhtyneenä yhdessä persoonassa tekee hänestä oikein ihannekansalaisen. Siksi juuri Tanskan kansa on kohonnut Euroopan sivistyneimmäksi kansaksi.32

’Valistus’ ei todellakaan ole termi, jota Kesälään soviteltaisiin jälkikäteen, vaan se oli jo hänen omassa käytössään. Tanskalaisten sivistyneisyyttä oli ”teroitettu jo kansakoulun penkillä”. (Erottelevaa käsiteanalyysiä ’sivistyksestä ja ’valistuksesta’ Elis tuskin piti tarpeellisena.) Tanskalainen valistus oli kohdistunut erityisesti maataviljeleviin luokkiin. Husmandeista oli määrä tulla hyvin toimeentulevia pienviljelijöitä. Yleisempi isänmaallishenkinen valistus sekä käytännöllinen neuvonta ja osuuskuntien perustaminen vaikuttivat samaan suuntaan.

Se että tanskalaisten sivistyneisyys kuului koskelaiseen kansakoulukurssiin, juontui paitsi tilanteen tosiasiallisuudesta, varmaan myös kouluvastaisuuden taustoista: Myös Koskella kansa pelkäsi, että koulu vierottaisi oppilaita työstä ja omasta ympäristöstään.33 Työstä vierottaminen ei suinkaan ollut koulun puolestapuhujien tarkoitus. Opettajat varmasti painottivat työnteon ja tiedon yhdistämistä, jo Uno Cygneauksen periaatteiden mukaan. Kaksoisajatus valistuksen pyhittämästä (ruumiillisesta) työstä ja työn pyhittämästä valistuksesta saattoi puhutella Elistä erityisesti siksi, että hän oli luopunut pidemmistä kouluopinnoista juuri kotitalon töiden vuoksi.

Kesälän kalenterimuistiinpanot havainnollistavat maatyön ja yhteisten asiain lomittumista. Esimerkiksi 17.1.1908 hän kirjasi:

Aloitimme lannanvedon vetämällä ensin navetan luukun alta pohjat valmiiksi sitte riihitarhasta yhteensä 10 kertaa = 20 kuormaa, oli Wertti patteria tekemässä. Tuli J Karhe ja samaan aikaan Virtanen – Seppä meille. Karhe jätti minulle piirustukset ja kustannusarviot Osuussahasta Hankkijan puolelta. Tilasimme sitte Sepän kanssa käsiharauskoneet 2 pyöräiset.

Ruumiillisen työn arvostus sivistykseen yhdistyneenä tuli Suomeen myös toista kautta: Leo Tolstoi ihannoi maatyötä ja saarnasi yksinkertaista ja kansanläheistä elämää. Hän kuitenkin suuntasi viestinsä enemmän säätyläistölle kuin rahvaalle. Pohjoismaisen sivistyksen malli taas kohdistui juuri rahvaalle ja siihen sisältyi rahvaan miesten yhteiskunnallinen osallisuus.

Suomessa tämä vaikuttajatyyppi tunnetaan jo Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen (1870) maantietoa tuntevassa ja pitäjäkirjeitä lehteen lähettävässä Eerossa ja eri tavoin yleistä etua edistävässä Aapossa. Kivi sekä dokumentoi että vahvisti snellmanilaista rahvaan osallisuuteen nojaavaa fennomaniaa. Elis Kesälän yhtäläisyyden Eeron kanssa pani merkille myös Kittilä. ”Sanalla sanoen Sinä olit kuin ilmetty Jukolan Eero varttuneena”.

Kun pitäjästä ja sukupiiristä oli lähtenyt miehiä, joille ”sivistys” tarjosi mielenkiintoisia tehtäviä maa- ja valtakunnallisella tasolla – Yrjö-serkku teki veistoksia Unkarissa asti – voi kysyä, olisiko Kesälä sittenkin kaipaillut jotain vastaavaa? Ainakin hän oli suunnitellut kirjallisia töitä vanhuuden varalle, tiesi Kittilä:

Sinä olit syntynyt myöskin kynällä kyntäjäksi, vaikka aurasi ei tähän kyntöön paljoakaan             antanut aikaa. Siksipä asetit toivosi tässä suhteessa ”vaarin päiviin”. Toivoit, että silloin olisi aikaa harrastaa kotiseutututkimuksia, kirjoittaa muistiin elämänpolulla koottuja ihmeellisyyksiä.

Varsinaisia eläkepäiviä ei kuitenkaan ehtinyt tulla, sillä pojat joutuivat rintamalle ja kuusiinkymmeniin ehtineen isän oli jatkettava talon töissä. Hämmästyksekseen hän jaksoi kyntöurakkansa kuten nuorempanakin. ”Silloin nöyränä kiitit Jumalaa, ’joka antoi voimia kuorman mukaan’.” Lopulta aikeiden toteutumisen esti sairaus ja kuolemaan valmistautuminen.

Uskonto ja luonne

Koska uskonnon merkitys on paljon vähentynyt, historiantutkijoilla on ollut taipumusta jättää kohteidensa uskonnollisuus ja uskontoon pohjaavat motiivit muutaman lauseen varaan.  Päinvastaista otetta on kuitenkin mm. Pirjo Markkolan tuotannossa.34  – Jos Elis tai Alma Kesälältä olisi kysytty, usko olisi varmasti ollut elämän tärkeyslistalla ensimmäisenä, itsestään selvästi ja sisäistetysti. Tähän viittaavat useaan kertaan myös Kittilän molemmat muistokirjoitukset.

Kittilän erikseen mainitsema uskon periyttäjä Anna Tilkanen (1832-1915) oli itse kasvanut renqvistiläisen rukoilevaisuuden ankarassa hengessä. Hänen äitinsä oli mm. muistuttanut lapsilleen, ”ettei Jeesuskaan koskaan nauranut”. Mutta kahdeksan lapsen kasvaessa seudulla alkoi vaikuttaa Gabriel Hedbergin saarnaama armoa ja pelastuksen iloa korostava evankelinen herätysliike.

Herätysliikkeet toivat julistajiksi ja hartaustilaisuuksien järjestäjiksi myös maallikoita. Evankelinen liike organisoitui 1872 ja tunnetaan nimellä Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys. Koskella Ali-Liipolasta tuli tämänkin aktiivisuuden kantapaikkoja, ”oikea Betania sekä papeille että maallikoille”. Tavanomaisten seurojen lisäksi vietettiin paikallisia ja maakunnallisia evankeliumijuhlia, joihin kuului sellaisiakin elementtejä kuin juhlaportteja, rusinasoppaa ja paakelseja. Epäilemättä Kesälän väki oli säännöllisesti mukana nuorimpia myöten. Vuonna 1907 Koskelle perustettiin Evankelis-luterilaisen Nuorisoliiton Kosken paikallisosasto. Nuorisoliittoa vetivät varsinaista kohderyhmää hieman vanhemmat henkilöt. Päälle 30-vuotias Elis Kesälä toimi alkuaikoina sihteerinä. Kesälä oli aktiivinen myös itse seurakunnassa ja vakituinen jäsen Kosken kirkkovaltuustossa.35

Uskovainen, joka ”osasi soinnuttaa tasapainoon rakkauden maalliseen isänmaahan ja taivaalliseen kotiin”, oli malliesimerkki pohjoismaisesta luterilaisesta, jonka subjektiutta vielä tuki kuuluminen herätysliikkeeseen.36 Mahdollisesti kristillisen vaatimattomuuden ihanne kuitenkin hillitsi häntä johtajan elkeistä. Edelleen Kittilän muistokirjoituksen mukaan

olit tosin vaatimaton kuin korven hiljainen luonnonlähde, joten vain ne harvat, jotka tiellesi osuivat ja Sinun tietojasi sekä ajatuksiasi ammensivat, oivalsivat, mikä olisit voinut olla, jos             olisit tuntenut kutsumusta nousta enemmän muita opettamaan ja johtamaan.

Pari valokuvaa Kesälän nuoruudesta ja matkakirje Tanskasta kyllä antavat vaikutelman, että hänellä olisi ollut potentiaalia opettamiseen ja johtamiseenkin. Vanhuuden kuvissa taas näkee pikemminkin uutteraa tutkijaa kuin paikkakunnan merkkimiehen. Nöyryyden ihanteen lisäksi merkitystä saattoi olla Kesälän vain tavanomaisella varallisuudella. Se ei ehkä sittenkään antanut samaa arvovaltaa ja painoarvoa kuin muutaman isomman tilan manttaalit ja hänen henkistä työtään eivät kaikki osanneet arvostaa.

Kansanopisto ja nuorisoseura

Urho Kittilä määritteli Kesälän Grundtvigin ja Alkion nuorisokasvatusihanteet omaksuneeksi kansanopiston ja nuorisoseuran kasvatiksi. Alkio oli kotoperäisen nuorisoseuraliikkeen aatteellinen isä ja N. F. S. Grundtvig oli kehitellyt kansanopiston kaikkialle Pohjoismaihin levinneen idean. Ensimmäinen opisto perustettiin Etelä-Jyllantiin 1844. ”Laitoksesta toivottiin tukea sille kansallisuustaistelulle, jota tanskalaiset kävivät saksalaisuutta vastaan,” kertoi Tietosanakirja 1912, jolloin tällainen lause viittasi suomalaisten autonomiataisteluun.

Kotimaisen kansanopiston tarkoituksen ja toiminnan Kansanopisto-artikkeli kuvasi seuraavasti:

Kansanopisto on oppilaitos varttunutta nuorisoa (miehiä ja naisia37) varten ja sen tarkoituksena             on kansakoulun oppimäärälle perustuvan yleisen kansalaissivistyksen syventäminen ja kohottaminen. Tärkeimpänä kasvatusvälineenä k:ssa on elävä, puhuttu sana. […] Opetusaineiden joukossa annetaan yleensä etusija historialle ja runoudelle, kuuluen viimemainittuun erittäin runsaassa määrässä harjoitettu laulu. […]

Länsi-Suomen kansanopisto Huittisissa käynnistyi 1892 yhtenä varhaisimmista kansanopistoista ja Kesälä kävi talvikauden kurssin 1897 aikoihin. Aineisiin sisältyi myös maatalouden teoriaa, mutta Elis Kesälälle erityisen hyödyllinen aine lienee ollut äidinkieli, sillä hänen tekstinsä ja kirjoitetut puheensa ovat rakenteeltaan ja kielenkäytöltään hallittuja. Kalenterimerkinnät ovat kiireisempiä ja murteellisempia.

Opintoja Elis Kesälä jatkoi kotona. Häneltä on jäänyt kirjoja, joiden alaotsikot viittaavat itseopiskeluun, mikä puolestaan kertoo, että sellainen oli odotettua. Kesälään myös tilattiin Tietosanakirjaa vihkoina. Kannetkin tulivat, mutta Kesälässä vihkoset jätettiin niiden sisään irrallisina. Arvattavasti sidottaminen tuntui tarpeettoman kalliilta.

Koko Suomen mitassa Elis Kesälä oli ikäluokassaan pitkälle koulutettu. Muutama kymmenen vuotta myöhemmin opettajat alkoivat suositella etevimmille lapsille oppikoulua, ja varakkaampi maalaisväestö koulutti mielellään lapsiaan jo aiemmin. Suomenkielisillä ylioppilailla talonpoikaistausta oli yleinen jo vanhastaan, selosti Jutikkala 1942 ja selitti tilannetta ”liikkeellepanevalla aatteellisella voimalla”, joka ruotsinkieliseltä rahvaalta puuttui38. Viimeistään peruskoulun tultua Kesälän tapaisen lahjakkuuden jäämistä perittyihin töihin voitaisiin pitää hänen aliarvioimisenaan ja älyllisen pääoman tuhlauksena. Tosin nimenomaan maanviljelyssä perustyö omalla tilalla on edelleen sopivaa myös ”menestyjälle”, kuitenkin pidemmän koulutuksen kautta.

Itsekasvatus oli erityisesti nuorisoseuraliikkeen kantava idea, mutta idean toimeenpanijat olivat kyllin realistisia huolehtiakseen siitä, että järjestö vastasi nuorten muihinkin tarpeisiin, kuten vastakkaisen sukupuolen tapaamiseen. Kansallinen eliitti oli ensin kaavaillut nuorisokasvatusta raittiusyhdistysten tai Kansanvalistusseuran yhteyteen, mutta muutamissa pohjalaispitäjissä aloitettiin omin yhdistyksin 1880-luvun alussa. Koskelle ajatus ehti 1889, eli sangen varhain, tuojanaan – jälleen kerran –  serkut Ali-Liipolasta. 15 -vuotias Elis Kesälä oli Heikki ja Selim Liipolan kanssa Kosken nuorisoseuran perustajajäseniä ja kuului johtokuntaan. Seuran tarkoitukseksi määriteltiin ”sopivin ja luvallisin keinoin aikaansaada ja voimassa pitää virkeämpää isänmaallista ja yhteiskunnallista henkeä Koskenkappelin väestössä ja semminkin sen nuorisossa”. Monista toimintamuodoista Elistä varmasti miellyttivät ainakin lukutuvat ja lainakirjasto. Vakavamieliset vanhemmat koskelaiset kyllä suhtautuivat toimintaan epäluuloisesti; nuorten itsenäinen julkinen toiminta oli uutta ja uudet harrastukset näyttivät vanhojen silmissä jumalattomilta.39

Henrik Berggrenin Modernity and the Nordic Concept of Youth -artikkelin mukaan 1800-luvun pohjoismainen nuorison käsite oli omaleimaisensa, pro-modernistinen. Pohjoismaissa, päinvastoin kuin muualla Euroopassa, murros- ja teini-ikä (adolescence) ei saanut erityistä painoa. Nuoruutta ei erityisesti määritelty, mutta sen katsottiin ulottuvan puberteetista päälle 30-vuotiaaksi. Nuoruuden käsite nojautui vahvaan maalaistraditioon eikä mikään anti-urbanismi Saksan (Wandervögel) tai Iso-Britannian (partiopojat) tapaan ollut ajankohtaista. Keskiluokan oppikoulujen merkitys nuorison roolin rakentajana oli, päinvastoin kuin muualla, vähäinen. (Vrt. koskelaiset lyseolaiset suuntasivat aktiivisuutensa kotikunnan nuorisoseuraan.40) Sen sijaan nuoriso kuului merkittävänä osana vahvojen kansansivistysliikkeiden piiriin. Vasemmistolaiset ja edistykselliset (progressive) aatteet olivat läheisempiä kuin konservatiiviset.41

Berggren mainitsee eron Suomen ja Norjan ja toisaalta Ruotsin ja Tanskan nuorisojärjestöjen välillä. Edellisissä pyrkimys kansalliseen itsemääräämisoikeuteen antoi käyttövoimaa, suvereeneissa Tanskassa ja Ruotsissa tällaista ei tarvittu. Jo koskelaissääntöjen tarkoituspykälässä tosiaan mainitaan isänmaallinen ja yhteiskunnallinen henki ja sama henki leimasi kansanopistoja. Koskellakin nuorisoseura oli nuorten aikuisten perustama ja johtama, ei minkään auktoriteettien aikaansaama, ellei auktoriteeteiksi lasketa kouluja käyneitä pitäjäläisiä.

Nuorisoseuratoiminnan pioneeripolvi jäi aatteen piiriin, joka ei enää siis ollut yhtä nuorison omaa kuin aluksi. Yksi Kesälän huolenaiheista kuolinvuoteellaan oli ”käsittääkö nykyhetken varhaisnuoriso sen perinnön suuruutta, mikä sille on sankarien verellä pelastettu.” Nuorisoa ei saanut jättää yksin, vaan opetettava ”oikein käyttämään kallista etsikkoaikaansa”42. – Sellainen sukupolvi, joka itse on käynnistänyt jonkin asian nuorena ja elänyt sen kanssa aikuisikänsä, ei ehkä oikein osaa luottaa seuraajiin. Tulivatkohan Kesälä ja Kittilä ajatelleeksi, kuinka vanhempi polvi oli ollut huolissaan kyseenalaisilta tuntuneista nuorisoseuraharrastuksista?

Raittius oli yksi nuorisoseuratoiminnan painotuksia. Kaikki joukkoinstituutiot, koulu, kirkko, herätysliikkeet, nuorisoseurat ja työväenjärjestöt alkoivat ainakin julkisuudessa suosia ehdotonta raittiutta 1880-luvun lopusta lähtien.43 Koskelta oli heti 1884 evästetty valtiopäivämiestä vastustamaan alkoholin valmistusta ja myyntiä. Raittiusseura perustettiin 1890. Pian kuntakokous päätti, että juovuttavien juomien käyttö lukusilla ja muissa pidoissa jätettäisiin tarpeettomana pois.44 Raittiusseurassa Elis Kesälä ei näytä olleen aktiivinen tai ainakaan pitäjähistoria ei mainitse häntä. Kesälän raittiuden voi kyllä päätellä mm. aktiivisesta nuorisoseuralaisuudesta. Mahdollisesti seurat olivat kilpailijoita.

Eräs näkymätön ja vähän käsitelty jako maaseutuyhteisöissä on kulkenut alkoholia käyttävien ja käyttämättömien välillä. Osa tavanmukaiseen juhla- ja vierastarjoiluun tottuneista todella luopui alkoholista eikä heidän aatteellinen nuorisonsa edes maistanut sitä. Toiset taas pitivät vanhat tapansa, mutta eivät enää julkisesti. Silloin tällöin salaa ryyppäävistä miehistä muodostui keskinäisiä verkostoja. Ehdottoman raittiit olivat oma, tiettyä moraalista ylemmyyttä kokeva joukkonsa. Kuinka suuri osa kuului kumpaankin lajin, ja mikä vaikutti puolen valintaan, on vaikea arvioida, samoin lasinkallistajien mahdollista piiloista veljeskuntamerkitystä. Jos sellaista kumppanuutta Kosken vaikuttajien keskuudessa esiintyi, Kesälä oli ilman muuta ulkopuolella.

Politiikka

Tanskassa Kesälä näki myös yhteiskunnallisen ihanteensa: ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuusaate on täällä saavuttanut täydellisyytensä.” Matkakirjeessään Kesälä kuvasi edelleen, kuinka kaikki luokat seurustelevat kursailematta keskenään ja koko talonväen kesken, suomalaisten suureksi ihmeeksi, sinutellaan. ”Suomalaisen suurviljelijän, joka valittaa palkollisväkensä vuosi vuodelta kasvavaa tyytymättömyyttä ja kalleutta olisi tärkeä läksy opittavana tanskalaiselta ammattiveljeltään.”

Ennen itsenäisyysaikaa Kesälässä oltiin nuorsuomalaisia, mistä Kittilä mainitsi vielä 1965. Tämäkin oli yhteistä Ali-Liipolan sukulaisten ja varsin laajan koskelaismielipiteen kanssa. Vaikka rusthollariluokka yleensä suosi vanhasuomalaisia, samoin Kosken pappi, Liipolassa oltiin perustuslaillisia, ”mamma” etummaisena45. Entä puoluemurroksen jälkeen? Kesälä ei näytä olleen puolueaktiivi eikä poliittisesta väristä edes ole selvää tietoa, kun kunnallisvaaleissakaan ei käytetty puoluetunnuksia. Turunmaan tilaaminen sekä tilastollinen todennäköisyys viittaavat siihen, että Kesälän olisi ollut lähinnä maalaisliittolainen. Eduskuntavaaleista 1927 lähtien (jolloin paikallinen kokoomuslainen ei enää ollut ehdokkaana) koskelaiset suosivat aatetta 40-50 % ääniosuudella.46

Kesälä oli kuntakokouksen varaesimies 1909-1919 ja hänet valittiin ensimmäiseen kunnanvaltuustoon 1913 sekä kausille 1923-25 ja 1929-30. Hänen poikansa Lauri Kesälä istui valtuustossa 1937-1945.  Elis Kesälä kuului kylän koulun perustajiin ja toimi loppuikänsä sen johtokunnan puheenjohtajana. Hän kuului myös Kosken tilattoman kansan yhdistykseen / hoitokuntaan, joka järjesteli maanhankintaa sekä toimi kunnan tilintarkastajana.47

Aivan, pohjoismaisen ’valistuneen talonpojan’ ideaali kulminoituu aktiiviseen yhteiskunnalliseen vastuunkantoon. Laajimmin sitä harjoitettiin pitäjän puitteissa, kuten Peter Aronsson kuvaa artikkelissaan paikallispolitiikasta. Silloin tällöin Kesälän paikkakunnallisuus laajeni Turkuun. Esimerkiksi tammi-toukokuussa 1908 kalenteriin merkityistä 32:sta kodin ulkopuolisesta tapahtumasta kaksi merkitsi matkaa läänin pääkaupunkiin: nuorsuomalaisen kokous ja maanviljelysseuran pientila-rakennuskilpailun palkintolautakunta.

Perhesuhteet

Elis Kesälän nuoruusajan asemaa piireissään voi ajatella kuvaavan sen, että juuri hän sai emännäkseen sen ”päivänpaisteisen naisen”, jonka tulo pitäjään

merkitsi todella uutta aikaa. Tietysti karjanhoidon parantaminen oli hänen pääasiallinen pyrkimyksensä, mutta sen ohella hän oli paljon muuta. Hänestä tuli emäntien ylin ystävä,             tyttärien toveri, karjapalvelijain opastaja vielä lasten viihdyttäjä ja lohduttaja.

Hannan Heikin / Urho Kittilän äitienpäivän aattona 1965 julkaistu muistokirjoitus korostaa Alma Kesälän äidin ja isoäidin roolia eikä juuri kerro yhteiskunnallisesta toiminnasta nuorisoseuratyötä lukuun ottamatta. Kodin ulkopuolinen osallistuminen olikin tässä naispolvessa harvinaista muutoin kuin käytännöllisissä naisjärjestöissä. Alma Kesälän erityispanos oli puutarha, josta myös opintoretkikunnat saivat nauttia. Aktiivinen lukeminen kuului harrastuksiin; Kittilän mukaan kirjat olivat pääasiassa hengellisiä. Kittilä mainitsee myös, kuinka pariskunta periytti lapsille historian ja työn kunnioitusta sekä kotiseutu- ja maakuntahenkeä.

Elis Kesälän omissa muistiinpanoissa ei juuri näy isän roolia, lapsiin viitataan vain jonkin satunnaisen hankinnan yhteydessä. Voi päätellä, että ajan tavan mukaan lasten arjesta huolehti äiti.

Tyypillinen, epätyypillinen, arkki- ja ideaalityyppi

Kesälän kokoluokan tiloja oli Koskella Tl. kymmeniä ja niiden viljelymallit ja elämänmeno olivat sangen samanlaisia. Niiltä osin Elis Kesälä oli tyypillinen, joskin varmasti keskimääräistä tietorikkaampi, uudistavampi ja huolekkaampi koskelaisviljelijä. Sellaiset kehitysaskeleet kuin heinänviljely, karjantarkkailu ja kirjanpito tulivat käyttöön pian sen jälkeen kun niitä oli alettu propagoida.

Yhteiskunnallisena osallistujana Kesälä taas kuului vähemmistöön. Käytännössä kaikki viljelijät kuuluivat yhteistoiminnan piiriin vähintään meijerin osakkaina, mutta pitäjähistorian henkilöhakemistosta erottuvat nopeasti varsinaiset vaikuttajat. (Kesälälle sivunumero-mainintoja tulee myös hänen dokumentoivista piirroksistaan.) Se, että poliittisesti aktiivisten koskelaisten joukko ei itsenäisyyden alkukymmeninä ollut suuri, kuvastaa kunnallisvaalien äänestysprosentti: Vain joka kolmas tai neljäs vaivautui uurnille. Lukuja voi tulkita myös niin, että paikallispolitiikka hoitui ilman intohimoja. Eduskuntavaaleissakin äänestysprosentti pysytteli 60 tuntumassa, kun luku yksikamarisen eduskunnan alkuaikoina oli ollut 84-71 %. Kesälästä käytiin melkoisella todennäköisyydellä aina äänestämässä. Perheessä ei siis oltu tyypillisiä koskelaisia, mutta tyypillisiä yhteiskunnallisesti aktiivisten joukossa.

Elis Kesälän epätyypillisiä piirteitä taas oli pitkälle viety paikallishistorian ja kansatieteen harrastus. Pojantytär arvelee, että vanhojen tavaroiden kerääjää ja ihmisten puheiden muistiin kirjaajaa pidettiin maalaisoloissa jopa kummajaisena. Kesälä itse kirjoitti 41-vuotiaana:

Kyllä tämmöistä vanhaa homehtunutta historiaa riittää vaikka kuinka paljon, mutta kun jotenkin arvaan, ettei sellaiseen ole innostuneet muut kuolevaiset kuin minä yksi, niin täytyy lopettaa sitäkin suuremmalla syyllä, kun nykyinen käytännöllinen yhteiskuntalainen halveksien hymähtää.

Kesälän lohtuna oli kuitenkin Snellmanin lausuma: ”Se kansa joka ei kunnioita menneisyyttään ei voi rakastaa tulevaisuuttaankaan” ja vielä neljäs käsky.48  – Kiinnostus paikallistietouteen on ollut niin yleistä, että Suomen museo- ja perinnearkistolaitos saattoi menestyksellä rakentaa tallettaja- ja vastaajaverkoston juuri Kesälän kaltaisista asianharrastajista. Kesälän voi kyllä päätellä kuuluneen aikansa parhaimmistoon.

Luonteena Kesälä oli muistokirjoituksen mukaan harvinainen. Samaa työn pyhittämää sivistystä ja sivistyksen pyhittämää työtä arvosti samassa ympäristössä kasvanut Urho Kittilä ja nosti esiin juuri näitä piirteitä. Hän ylistää kuinka ”olit ihmeellinen mies, erikoisimpia, mitä olen tavannut”. Samanhenkisten silmissä Kesälä oli ideaalityyppi. Jopa 2000-luvulla eräs Kesälän lapsena tavannut muisti hänet jotenkin erityisenä hahmona49.

Tutkija taas voi nähdä hänessä lajinsa proto- tai arkkityypin, sekä maan- että sivistyksen viljelijänä. Vähän koulutetun väestönosan kirjoittamista tutkitaan esimerkiksi Anna Kuisminin (ent. Makkonen) johtamassa Kansanihmiset ja kirjallistuminen 1800-luvulla -verkostossa. Kuin Kesälää ajatellen Makkonen kirjoitti Kosken oloista: ”Aina joku alkaa kirjoittaa sanomalehteen, taistella kansakoulun puolesta, puuhata osuusmeijeriä, kerätä perinnettä, puhua raittiuden puolesta. Ja aina on niitä, jotka heittävät kapuloita rattaiden eteen tai niitä, jotka eksyvät kaidalta tieltä.”50 Britt Liljewall on jo aiemmin tutkinut maalaisväestön kirjoittamista Ruotsissa (1995, myös 2001). Agraarisissa yhteiskunnissa valistunut rahvaan jäsen oli useimmiten maalta, mutta kiinnostusta kohdistuu myös urbaaneihin työväenluokkaisiin sivistyksen harrastajiin. ”Lukeva työläinen” tunnetaan Bertold Brechtin runosta. Samaa ilmiötä on tutkinut esim. Martyn Lions teoksessa The writing culture of ordinary people in Europe ca 1860-1920. (2012)

Kaikessa tyypillisyydessään ja epätyypillisyydessään Elis Kesälä vahvistaa sen, että ’valistunut talonpoika’ ei ole pelkkä myytti. Juuri hänenlaisiaan on kyllä ollut harvassa, mutta kaikkea hänen elämäänsä kuulunutta on ollut jakamassa myös muita maalaispoikia tavallisista oloista.

Jokainen heistä on kuitenkin tarvinnut jotain virikkeitä ja kannustusta. Kesälän tapauksessa malleja tuli jo rusthollisuvulta, mutta kaikille merkitsivät kannustusta suomalaisuusliikkeen ja sivistysinstituutioiden odotukset talonpoikien valistumista kohtaan. Samanlaiset odotukset vallitsivat myös läntisissä naapurimaissa ja toteuttivat itseään.

Vai noudattivatko odotukset talonpoikien todellisuutta? Myytit, konstruktiot, toiveet, odotukset ja todellisuus ovat monensuuntaisessa vuorovaikutuksessa keskenään.

Kirjoittaja on valtiotieteiden lisensiaatti ja (maaseudun) henkilö- ja järjestöhistoriaan erikoistunut tietokirjailija.

Arkistolähteet ja kirjallisuus

Antti Kesälän hallussa Koskella Tl olevasta Kesälän kotiarkistosta olen tarkastellut erityisesti kalentereita, muita muistiinpanoja, puheita, valokuvia ja Elis Kesälää koskevia kirjoituksia samalla hänen lapsenlapsiensa Antti Kesälän ja Kirsti Kesälä-Lundahlin kanssa keskustellen. Jälkikäteen olen vielä saanut kopioita tilinpidosta. Kesälän omia kirjoituksia tavoitin myös Historiallisesta sanomalehtikirjastosta digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti‎

Aronsson, Peter, Local Politics – The invisble Political Culture. Teoksessa Øystein Sørensen & Bo Stråth (ed.), (ks. tämä), 172-205.

Berggren, Henrik, Modernity and the Nordic Concept of Youth. Teoksessa Øystein Sørensen & Bo Stråth (ed.), (ks. tämä), 231-252.

Elfving, Östen, Uusia teitä pienviljelyksen kohottamiseksi. Ruthin säädöksen toiminta 1917-1932. WSOY, Helsinki 1932.

Gudmundsson, Gestur, En nordisk samfundsmodel? Teoksessa Svenolof Karlsson (red.) Norden är död. Länge leve Norden! En debattbok om de nordiska länderna som en ’megaregion’ i Europa. Nordiska Rådet, Stockholm 1994.

Jutikkala, Eino, Suomen talonpojan historia sekä katsaus talonpoikien asemaan Euroopan muissa maissa. WSOY, Porvoo 1942.

Kesälä-Lundahl, Kirsti. Eelis Vilhelm Kesälä. Teoksessa Tilkasten-Värrin sukukirja. Osa 2. Jälkipolvet. Toim. P. T. Kuusiluoma & Maria Vasenkari. Tilkasten-Värrin sukuseura ry, [Pöytyä] 2002, 484-489.

Kettunen, Pauli. A Return to the Figure of the Free Nordic Peasant. Acta Sosiologica 1999, 259-269.

Kirby, David, The Baltic world 171-1993. Europas Northern Periphery in Age of Change. Longman, New York 1995.

[Kittilä, Urho] Tompan Tuomo, Elis Kesälän muistolle. Turunmaa 14.1.1943.

[Kittilä, Urho] Hannan Heikki, Muistelemme erästä äitiä. Maaseudun Tulevaisuus 7.5.1965.

Kittilä, Urho. Liipolan perhe. Postuumisti teoksessa Tilkasten-Värrin sukukirja. Osa 2. Jälkipolvet. Toim. P. T. Kuusiluoma & Maria Vasenkari. Tilkasten-Värrin sukuseura ry, [Pöytyä] 2002, 490-493.

Letto-Vanamo, Pia, Oikeuden Eurooppa. Luentoja oikeushistoriasta.  Rikos- ja prosessioikeuden sekä oikeuden yleistieteiden laitos, Helsinki 1998.

Liipola, Yrjö, Vaellusvuosiltani. Muistelmia I. WSOY, Helsinki 1956.

Liljewall, Britt, Bondevardag och samhällsförändring : Studier i och kring västsvenska bondedagsböcker från 1800-talet. Historiska institutionen i Göteborg, Göteborg 1995.

Makkonen, Anna, Kadonnut kangas : retkiä Ida Digertin päiväkirjaan. SKS, Helsinki 2005.

Mäkinen, Riitta, Vuorineuvoksen perintö pienviljelijäin hyväksi : Fanny ja William Ruthin historia 1916-2014. Fanny ja William Ruthin säätiö, Helsinki 2015.

Nallinmaa-Luoto, Terhi, Kosken Tl historia kivikaudesta vuoteen 1993. [Kosken Tl kunta], Koski 1994.

Oja, Aulis, Kosken T.l. seurakunta 1647-1947. Kosken T.l. seurakunta, Koski 1949.

Siitonen, Aino, Rönnemaa, Olli & Urmas, Olli, Tilkasten-Värrin jälkipolvet. [Sukutaulut]. Teoksessa

Tilkasten-Värrin sukukirja. Osa 2. Jälkipolvet. Toim. P. T. Kuusiluoma & Maria Vasenkari. Tilkasten-Värrin sukuseura ry, [Pöytyä] 2002.

Soikkanen, Hannu, Kunnallinen itsehallinto kansanvallan perusta : Maalaiskuntien itsehallinnon historia. Maalaiskuntien Liitto, Helsinki 1966.

Stenius, Henrik. The Good Life is a Life of Conformity. The Impact of Lutheran Tradition on Nordic Political Culture. Teoksessa Sørensen & Bo Stråth (ed.), (ks. tämä), 161-171.

Suolahti, Gunnar, Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla. WSOY, Porvoo 1919.

Sørensen, Øystein & Stråth, Bo (ed.) The Cultural Construction of Norden. Scandinavian University Press, Oslo 1997.

Sørensen, Øystein & Stråth, Bo. Introduction: The Cultural Construction of Norden. Teoksessa Øystein Sørensen & Bo Stråth (ed.), (ks tämä) 1-24.

Thorkildsen, Dag. Religious Identity and Nordic Identity. Teoksessa Øystein Sørensen & Bo Stråth (ed.), (ks tämä), 138­160.

Witoszek, Nina. Fugitives from Utopia: The Scandinavian Enligtenment Reconsidered. Teoksessa Øystein Sørensen & Bo Stråth (ed.), (ks. tämä), 72-90.

 

1. Käytössä myös nimimuoto Eelis. Alkuperäinen sukunimi oli Kattelus / Ali-Kattelus. Käytän etunimeä poika- ja nuorukaisiässä ja sukunimeä aikuisena. [↩]
2. Aiempaa suomalaisen ja skandinavisen maaseutukehityksen yhteyksistä: Mäkinen, Riitta, Finska agronomers skandinavista kontakter, deras alternativ och bondens nationella roll. Verkkojulkaisussa Civilsamhällets Norden. Papers presenterade på ett seminarium om nordiskt samarbete i januari 2004. Red Heidi Haggren, Ruth Hemstad & Jani Marjanen (red.). CENS 2005.http://www.helsinki.fi/hum/nordic/civilsam.pdf. [↩]
3. Kesälän asiakirjat ovat jälkeläisten hallussa Koskella Tl. Kiitos erityisesti Antti Kesälälle ja Kirsti Kesälä-Lundahlille yhteistyöstä. Elis Kesälä oli minulle nimenä tuttu, kun havaitsin hänet ns. Ruthin stipendiaatiksi kirjoittaessani Fanny ja William Ruthin säätiön historiaa. (Juha Vuorelan blogi: http://juhansuku.blogspot.fi/2011/02/william-ruthin-stipendiaatti.html. Valmis teos: Mäkinen 2015). Ennestään tiesin muistokirjoituksen: Tompan Tuomo, Elis Kesälän muistolle. Turunmaa 14.1.1943. Nimimerkkiä käytti kansa- ja maamieskoulun käynyt, muutoin itseoppinut lehtimies Urho Kittilä (1897-1977, ks. Ilkka Seppisen artikkeli Kansallisbiografiassa). Kittilä käytti myös nimimerkkiä Hannan Heikki, jolla hän kirjoitti Eliksen puolison, Alma Kesälän muistolle: Muistelemme erästä äitiä. Maaseudun Tulevaisuus 7.5.1965. Kittilä oli isoisäni, olen kasvanut tässä kuvattujen ajattelutapojen vaikutuspiirissä ja tunnen seutua. Yhteys aiheeseen antaa itselleni ns. hiljaista tietoa, mutta sisältää myös riskejä. [↩]
4. Bonde ja muut viljelijäluokan nimitykset Ruotsissa, ks.  Liljewall 1995, 301-327. [↩]
5. Stenius 1997, 168. Kettunen 1999, 43. [↩]
6. Stråth & Sørensen 1997, koko johdanto. [↩]
7. Witoszek 1997, 76-77. Sørensen & Stråth 1997, 8-10. Thorkildsen, 142-143. [↩]
8. Papin ja seurakuntalaisten suhteesta Suolahti 1919, erit s. 53-56. Koskelaisten omavaltaisesta kirkonrakentamisesta 1801-1814 Oja 1949, 79-. [↩]
9. Stenius 1997, erit. 169-170. [↩]
10. Stråth & Sørensen, 6. [↩]
11. Soikkanen 1966, sitaatti s. 10. [↩]
12. Letto-Vanamo 1998, 136-142. 2010-luvulla maallikkoperinnettä on kyllä heikennetty. [↩]
13. Jutikkala 1942, 617-619, 622, 641. [↩]
14. Gudmundsson 1994, 15 ja 21. Gudmundssonin mukaan Pohjoismaiden myöhempi erityisyys perustuu työmarkkinasäätelyn kolmikantamalliin. [↩]
15. Kirby 1995, osallisuudesta päätöksentekoon s. 7, päätöksenteko-osallisuuden vaikutuksesta talonpoikiin esim. Tanskan talonpoikaisliikkeiden yhteydessä, 89-91. Maan ja viljelyn merkityksestä Pohjoismaissa, 403 ja passim, Baltiassa, 417-418. [↩]
16. Soikkanen 1966 s. 277. [↩]
17. Henkilö- ja perhetiedot pääasiassa Kesälä-Lundahl 2002. [↩]
18. William Ruthin stipendiaatti. Juhan suku-uutiset 18.2.2011. HTPP:// juhasuku.blogspot.fi/2011/02/william-ruthin-stipendiaatti.html. Viitattu 29.5.2015. [↩]
19. Nallinmaa-Luoto 1994, 249-250. [↩]
20. Suhteellisen toimivat luokkasuhteet vaikuttavat paikkakuntaan positiivisesti. Clas de Pont avioitui Koskella asuneen, porilaissyntyisen Edith Kjäldstömin kanssa 1885. Kartanonrouvasta tuli Ida Digertille hyvä ja säätyeroa korostamaton ompeluasiakas; Makkonen 2005, päiväkirja passim ja s. 118-119. Seuraavan kartanonisännän Johannes Nybergin toimista Koskella ks. Riitta Mäkisen artikkeli Suomen Talouselämän vaikuttajat  -verkkojulkaisussa. [↩]
21. Kesälä-Lundahl 2002, 485. [↩]
22. Makkonen 2005, läpi päiväkirjan. [↩]
23. Tompan Tuomo, Eelis Kesälän muistolle. [↩]
24. www.tilkasten-varrinsukuseura.fi (Osoite 25.5.2015 [↩]
25. Sukutaulut (Siitonen, Rönnemaa & Urmas) teoksessa Tilkasten-Värrin sukukirja. (2002 [↩]
26. Esim. Makkosen 2005, 159 mainitsema Juho Tilkasen lehtikirjoitus 1863; tämä toivoi koulumestareita pitäjiin ja valitti ruotsinkielisistä virkamiehistä. Soikkanen 1966, 29-31. [↩]
27. Elfving 1932, 14. Harjoitteluun liittyviä asiakirjoja Kesälän arkistosta. [↩]
28. Liipola 1956, 67.  Kiellettyyn poliittiseen toimintaan osallistunut Yrjö pakeni toiselle ulkomaanmatkalleen Onni-veljensä passilla. [↩]
29. Taloutta koskevat tiedot perustuvat kotiarkistosta saamiini asiakirjanäytteisiin ja tietoihin. [↩]
30. Aiemmista koskelaisista informanteista Makkonen 2005,156-157. Kirsti Kesälä-Lundahl & Antti Kesälä. Elis Kesälä (ent. Kattelus) – henkilöstä, elämästä, harrastuksista, suvusta. (Moniste s.a. [↩]
31. Grundtvigista mm. Thorkildsen 1997, 142-143. [↩]
32. Kesälä, Elis, Matkakirje Tanskasta. Uusi Aura 28.6.1902. [↩]
33. Nallinmaa-Luoto 1994, 294 ja 251 [↩]
34. Ks. esim. Pirjo Markkola: Synti ja siveys. Naiset, uskonto ja sosiaalinen työ Suomessa 1860-1920. SKS:n toimituksia 888. 2002. [↩]
35. Nauramisesta ja Liipolasta, Kittilä 2002, 490. Evankeliumijuhlista Kittilän välittämä muistitieto. Makkonen 2005, luku Autuuden tiet selostaa Kosken ja Marttilan evankelisuuden historiaa opillisine ristiriitoineen. [↩]
36. Stenius ja Witoszek 1997. [↩]
37. Vrt. Tanskassa kansanopistot olivat alkuun vain miehille, seuraavassa vaiheessa omin kurssein myös naisille. – Kansanopisto-hakusana Tietosanakirja, osa IV 1912. [↩]
38. Jutikkala 1942 s. 616-617. [↩]
39. Nallinmaa-Luoto 1994, 274-. [↩]
40. Sama. [↩]
41. Kesälä-Lundahl 2002, 487-488, lainaten Yrjö H. Toivonen, Eelis Kesälän muistokirjoitus. Kotiseutu 1943. [↩]
42. Tompan Tuomo, Eelis Kesälän muistolle. 1943. [↩]
43. Vrt. Ilma Sulkusen väitöskirja Raittius kansalaisuskontona (1986). [↩]
44. Nallinmaa-Luoto 1994, 278-279. Raittiusaatteesta myös Makkonen 2005, 167-172. [↩]
45. Hannan Heikki, Muistelemme erästä äitiä. 1965. Urho Kittilä, Liipolan perhe. (s.a., käytetty 2002.) Papin vanhasuomalaisuuden hankauksesta nuorsuomalaisten seurakuntalaisten kanssa muistitietoa Kittilän kautta. [↩]
46. Nallinmaa-Luoto 1994, 346-348. Puolueoloista ja erityisen kiihkeästä Marttilan nimismies Sjömanista Makkonen 2005, passim. [↩]
47.   Kirsti Kesälä-Lundahl ja Antti Kesälä, Elis Kesälä (ent. Kattelus) – henkilöstä, elämästä, harrastuksista, suvusta. (Moniste s.a.). [↩]
48. Kesälän arkiston muistiinpanoja. [↩]
49. Kirsi Kesälä-Lundahlin kertomaa sukuseuran kokouksesta. [↩]
50. Makkonen 2005, 269. [↩]