Eino Jutikkala ja yhteiskunnallinen muutos maatalouden historiassa

Vaikka Eino Jutikkalaa pidetäänkin perustellusti sosiaali- ja taloushistorian klassikkona, hänen agraarihistoriallisia johtopäätöksiään Suomen historiasta jäsentävät näiden yleisesti tunnettujen ulottuvuuksien lisäksi myös voimakas ideologinen ulottuvuus, joka nousee esiin muutoksen kuvaamisessa ja käsitteiden käytössä. Artikkelin myötä historiografinen kuva Jutikkalasta maatalouden historiantutkimuksen merkkihenkilönä tarkentuu entisestään.

1. Johdanto

Käsittelen tässä artikkelissa yhtä Eino Jutikkalan (1907-2006) agraarihistoriallisten tutkimusten pääteemaa, yhteiskunnallista muutosta. Historiallisen muutoksen teema kietoutuu tiiviisti Jutikkalan tieteelliseen uraan. Hänen monipuolisesta ja pitkästä urastaan on kirjoitettu, että hän edusti itse sitä yhteiskunnallista muutosta, jota tutki ja selitti.1 Suomalaisen yhteiskunnan rakennemuutosta ja Jutikkalan käsityksiä historiallisesta muutoksesta ei kuitenkaan kannata ohittaa vain kuittaamalla Jutikkalan tutkineen suomalaisen modernisoituvan yhteiskunnan historiaa, samalla kun hän itsekin edusti aikalaisilleen elämäntarinaa maaseudun säätyläiskartanon kasvatista yhtenä valtakunnan johtavana historiantutkijana teollistuvan Suomen pääkaupunkiyliopistossa.2 Muutos ja sen monimutkaisuus on nostettava esiin historiografisena haasteena Jutikkalan agraarihistoriallisissa tutkimuksissa, joiden keskiöön on usein totuttu asettamaan talonpoika ja historialliseksi kehyskertomukseksi suomalaisen yhteiskunnan modernisaatio.3 Onhan muutos historiantutkimuksen merkittävä ajallinen kategoria, joka päästää menneisyyteen sisään tutkijan käsitykset nyky-yhteiskunnan ominaispiirteistä.4

Erotan artikkelissa historiografisen5 analyysin avulla Jutikkalan tutkimuksista kaksi erillistä tasoa. Toisaalta tutkin historian eli menneisyyden esittämistä ja toisaalta tarkastelen historian ymmärtämistä ja selittämistä.6 Poimin Jutikkalan tutkimuksista esiin ilmiöitä, jotka hän esitti lukijoille Suomen yhteiskuntahistorian kannalta olennaisina asioina. Representaatiotason lisäksi tarkastelen Jutikkalan selityksiä, joiden avulla hän ymmärsi kyseiset ilmiöt Suomen historian ja hänen historiankäsityksensä kannalta merkityksellisinä. Näin tarkasteluni keskittyy analysoimaan, miten ja minkälaisten ilmiöiden välityksellä Jutikkala ymmärsi historian kehittyvän. Vaikka tarkastelenkin Jutikkalan tekstejä kriittisesti, artikkelin tehtävänä ei ole kumota tai kiistää hänen tutkimustuloksiaan. Historiografisen tutkimuksen tarkoitus on pikemminkin tehdä näkyväksi historiallisen esittämiseen ja selittämiseen kuuluvia ilmiöitä, joihin historiantutkijat eivät aina kiinnitä huomiota käyttäessään toisten historiantutkijoiden tuotantoa tutkimuskirjallisuutena.

Keskityn tarkastelemaan ensisijaisesti Jutikkalan käsittelemiä sosioekonomisia ilmiöitä, jotka artikkelissa on ymmärretty laaja-alaisina yhteiskunnallisina prosesseina erotettuna erityisemmistä teknisistä ja etnografisista ilmiöistä, joilla toki on omat yhteiskunnalliset funktionsa, ja joita Jutikkala innokkaasti esitteli kotiseutu- ja maataloushistoriasta kiinnostuneelle yleisölle.7 Näkökulmaa tukee se, että Jutikkala käytti muutoksen kuvaamiseen yhteiskunnan kattokäsitettä: hänelle suuri muutos tapahtui feodaalisesta yhteiskunnasta porvarilliseen, sääty-yhteiskunnasta luokkajakoiseen tai kartanoyhteiskunnasta kapitalistisen tuotannon jäsentämään moderniin yhteiskuntaan. Artikkelini näyttää, että Jutikkalan ajattelussa korostuivat sosioekonomisten seikkojen lisäksi myös ideologiset, aatteelliset tai maailmankatsomukselliset ilmiöt. Näiden ulottuvuuksien avulla Jutikkala hahmotti tutkimuksissaan siirtymän varhaisen uuden ajan valtiokeskeisestä yhteiskunnasta dynaamisen liberalistisen maailmankatsomuksen koossapitämään porvarilliseen kansalaisyhteiskuntaan.

Aloitan artikkelini selventämällä Jutikkalan käsityksiä omistamisen, maatalouden historian ja suomalaisen yhteiskunnan välisestä yhteydestä. Tämän jälkeen tarkastelen Jutikkalan käsityksiä maanluonnoista ja feodalismista, jotka muodostivat hänelle uhkan Suomen historiaa ja sen olemusta vastaan. Kolmannessa osiossa siirryn tarkastelemaan 1700-luvun suurta muutosta, joka sammuttaa sääty-yhteiskunnan ja asettaa suomalaisen yhteiskunnan modernisaation liikeradalle. Johtopäätöksissä teen yhteenvedon ja tarkastelen havaintojani suhteessa 1800-luvun maatalouden vallankumoukseen.

Jutikkalan pitkä tutkijan ura pitää sisällään monia merkittäviä agraarihistoriallisia tutkimuksia, jotka kannattelevat hänen mainettaan agraarihistorian suurena auktoriteettina ja klassikkona8, jonka perustuksiin suuressa määrin nykyinen talous- ja sosiaalihistoriallisesti painottuva agraarihistoriallinen tutkimus on rakentanut uudet ja tarkentuneet johtopäätöksensä. Jutikkalan mittavaa uraa ei vielä ole historiografisessa analyysissa tarkastelu lainkaan riittävästi suhteutettuna siihen, kuinka paljon historiantutkimusten merkkihenkilöiden tutkimusten systemaattinen tai tapauskohtainen analyysi auttaa tutkijayhteisöä ymmärtämään historiantutkimuksen keskeisiä haasteita, muotoja ja ominaispiirteitä. Tämä artikkeli lisää ymmärrystä Jutikkalan tieteellisistä tutkimuksista ja kuvaa hänen tutkimustensa agraarihistoriallisten teemojen, suomalaisen yhteiskunnan suurten kansallisten kertomusten ja historiallisen muutoksen suhdetta.

2. Omistaminen suomalaisen yhteiskunnan laillisuusperiaatteena

Talonpoikaisella historialla on vankka asema pohjoismaisessa historiakulttuurissa, sillä talonpojat ovat olleet suurin yhteiskuntaryhmä ja eläneet suhteellisen vapaana ja itsenäisenä ryhmänä läpi kirjoitetun historian.9 Suomessa ”vapaa” perintötilallinen talonpoika – erotettuna vuokraviljelijöistä ja muista maaseudun ihmisistä – nousi suomalaiseksi tyyppi-ihmiseksi jo 1800-luvulla suomalaisen menneisyyden ja kansallisen heräämisen yhteyden ymmärtäneiden historiantutkijoiden teksteissä.10 1900-luvun alussa vauhdikkaasti modernisoituva historiantutkimus tarvitsi uusia ajanmukaisia standarditutkimuksia yhteiskunnallisesti merkittävistä aiheista, jollaiseksi myös talonpoikaiston historia koettiin. Kulttuurihistoriallisen koulukunnan avainhenkilö Gunnar Suolahden mielestä talonpojat eivät vielä 1900-luvun alussa olleet saaneet osakseen arvoistaan historiaa. Myöhemmin Suolahti ilmaisi toiveensa, että hänen oppilaansa ja kollegansa Jutikkala olisi sopiva tutkija tarttumaan aiheeseen muun muassa hänen maaseutuun ja talonpoikaiseen kartanoympäristöön liittyvän taustansa takia.11 Jutikkalan tehtäväksi tulikin myöhemmin kirjoittaa Suomen talonpojan historia ja liittää tuon yhteiskuntaryhmän tarina omistamisen ja valtion perustavanlaatuisten instituutioiden yhteyteen.12

Taustansa lisäksi Jutikkala oli jo uransa alkuvaiheista alkaen erikoistunut maaseutua käsittelevään sosiaalihistorialliseen tutkimukseen. Väitöstutkimuksensa 1700-luvun kartanolaitoksesta (1931) jälkeen hän jatkoi saman aihepiirin parissa Sääksmäen pitäjän historiassa (1934), samalla kun toimi Suomen kulttuurihistorian toimituskunnan sihteerinä.13 Agraarihistorialliset aiheet johtivat hänet pohtimaan 1930-luvulla muinaisen omistusoikeuden syntyä ja kehitystä, sillä työskennellessään vuosikymmenen lopulla Suomen talonpojan historian parissa hän kirjoitti useita tutkielmia, joiden välityksellä hän pyrki muuttamaan kuvaa suomalaisesta omistushistoriasta.14 Jutikkalan hypoteesin mukaan yksityisomistus oli historiallisesti määräävä muoto Suomen historiassa ja siten myös suomalaisuutta kulttuurisesti määrittävä tekijä.

Jutikkalan kiinnostus maanhallintaan ja omistusoikeuksiin liittyy Suomen historian lisäksi yleisempiin yhteiskuntahistoriallisiin ilmiöihin. Maahan, viljelyyn ja omistamiseen kytkeytyy vanhakantaisen, agraarisen sääty-yhteiskunnan, ancien régimen sosioekonominen dynamiikka. Maa oli yhteiskunnallisesti merkittävä pääoma, koska sen tuotosta syntyi suuri osa ravinnosta yhteisön jäsenille.15 Oli selvää, että joku asutti ja viljeli maata, mutta ei kuitenkaan ollut välttämättä oikeutettu päättämään itsenäisesti, mitä hän tekisi tuottamillaan tuotteilla. Maatilan ja sen tuotteiden hallinta olivat ratkaisevasti eri asia.16 Taloudellinen ja poliittinen valta limittyivät ja tämän seurauksena omistus ja maaresurssien hallintaoikeudet liittyivät verotukseen, mikä puolestaan on eurooppalaisessa poliittisen ajattelun historiassa ollut avain hallitsijan ja alamaisten välisen vallan ymmärtämiseen. Jos esimerkiksi maan nähtiin kuuluvan ensimmäiseksi hallitsijalle ja vasta sen jälkeen alamaisille, on ymmärrettävää, että hallitsija saisi päättää maan käytöstä ja verotuksesta. Toisaalta jos maan nähtiin ensisijaisesti kuuluneen sitä asuttaneille ihmisille ja vasta sen jälkeen ihmisten valitsemalle hallitsijalle, verotusoikeus alistui ihmisten hyväksynnälle ja hallitsijan rooli muuttui erilaiseksi. Kyse on siis laillisen hallinnon periaatteista. Juuri tähän teemaan ottivat kantaa kirjoituksillaan muun muassa länsimaisen yhteiskunnallisen ajattelun klassikot Jean Bodin, Thomas Hobbes ja John Locke, jotka kaikki käsittelivät teemaa historiallisessa viitekehyksessä. He pyrkivät perustelemaan oman aikansa legitiimiä valtiota hahmottelemalla kehitystä, jossa valtiota ei vielä ollut ja yksilöt muodostivat yhteisön, josta vähitellen kehkeytyi valtio.17 Jutikkalan tutkimuksista voidaan mielestäni havaita samanlainen ulottuvuus, jonka välityksellä hän ymmärsi omistamisen historian ja yhteiskunnallisen kehityksen suhteen.

Suomi sai Jutikkalan mukaan alkunsa valtauksista, kun yksilöinä toimineet uudisraivaajat alkoivat viljellä maata vapaina maanomistajina nykyisen Suomen alueella. Hänen mukaansa ”uusi yhteiskunta ei rakentunut vanhoille raunioille, eivätkä maantulijat saapuneet tänne kiinteinä ’heimoina’ tai edes suurina kansanjoukkoina, vaan yhteiskunnallinen järjestäytyminen tapahtui vasta Suomessa.”18 Suomalainen yhteiskunta syntyi siis Jutikkalan mukaan yksilöistä, jotka tulivat nykyisen Suomen alueelle ja vasta täällä suomalainen yhteiskunta alkoi kehittyä. Sitten kun ”historiallisen ajan” ensimmäinen asutusliike tuli Suomeen lännestä, kyseessä olikin jo ruotsalaisten suorittama muuttoliike. Tässä Jutikkalan hahmottamassa kehityksessä 1900-luvun kansalliset rajat vaikuttavat taustalla perimmäisenä kontekstina historialliselle muutokselle.19 Jutikkala kiisti suomalaisen heimon muinaisen muuttoliikkeen ja painotti suomalaisuuden kehittymistä sillä maantieteellisellä alueella, jolla Suomi 1900-luvulla sijaitsi. Kyse oli historian lisäksi myös suomalaisuuden ominaispiirteistä. Jos 1900-luvun Suomen alueen olisi asuttanut heimo, joka olisi kehittynyt jo jossain muualla, olisi se samalla tarkoittanut, että suomalaisuuden ydin ei olisi ollut sidottu maantieteellisesti juuri tähän alueeseen. Silloin suomalaisuuden ydintä ei olisi määrittänyt uudisraivaamisen, maanviljelyn ja omistamisen kautta syntyvän vapauden voima.

Jutikkala lähestyi uudisraivaamisen avulla yksityisomistamisen käsitettä, joka yhteisomistamisen lailla on keskiajan ja uuden ajan alun kohdalla ongelmallinen käsite, koska silloin jää huomioimatta yliomistuksellinen ulottuvuus, jossa omistamista jäsentää samaan kohteeseen liittyvät päällekkäiset omistusoikeudet ja taloudelliset valtasuhteet ja jossa maataloustuotannon ylijäämän haltuunotolla on olennainen merkitys.20 Ongelmallisuudesta huolimatta yhteis- ja yksityisomistuksen käsitepari on määrittänyt maaomaisuudesta käytyä keskustelua historiantutkimuksessa jo 1800-luvulta alkaen. Asiaan ovat vaikuttaneet myös kapitalistisen ja kommunistisen yhteiskuntakatsomusten välinen hegemoninen kilpailu, mikä näkyi myös Jutikkalan historian ymmärtämisessä. Jutikkala otti esimerkiksi tietoista etäisyyttä 1800-luvun tulkintatraditioon, jossa muinainen omistus oli tulkittu hänen mukaansa virheellisesti yhteisomistukseksi, esimerkiksi väittämällä venäläisten MIR-tilojen olevan peräisin muinaisilta ajoilta.21 Hänen mukaansa väärät käsitykset juontuivat 1800-luvun edistysuskon synnyttämästä yksinkertaistuksesta, jossa suuri historiallinen muutos tapahtuu siirryttäessä agraarisesta yhteisomistuksesta yksityisomistukseen.22 Jutikkala kritisoi myös sitä, että yhteisomistuksen aikaisempi painoarvo oli syntynyt deduktiivisen päättelyn avulla. Se ei sopinut hänelle, koska hän ymmärsi suomalaisen yhteiskunnan kehittyneen olennaisilta osin alhaalta ylöspäin, erityisestä yleiseen.23 Tällainen induktiivinen malli sopii Jutikkalan käsitykseen suomalaisuudesta, joka oli saanut perimmäisen kulttuurisen hahmonsa talonpoikaisuudesta.

Jutikkalan yksityisomistusta painottanut tulkinta pohjasi Väinö Voionmaan tutkimuksiin, joissa hän oli selvittänyt asutus- ja omistushistoriaa sekä tutkinut ”alkutiloja” ja verolukujen jakautumista sukupolvisissa siirtymissä.24 Jutikkala sai tästä mallia historiallisen kehityksen esittämiseen: ”omistus oli aluksi tilapäistä, kuten nautintakin, mutta kun peltoviljely alkoi, syntyi pysyvä yksityisomistus. Työ loi omistuksen, kuten Voionmaa karjalaisen heimon historiassaan on osoittanut, ja omistuksen rajojen merkitseminen oli suorastaan uskonnollinen kokemus.”25 Muinaisen yksityisomistuksen selvittäminen lämmitti Jutikkalan mieltä vielä kokeneena historiantutkijanakin, jolloin hän muisteli nuoruutensa taistelua hallitsevia mutta vääriä käsityksiä vastaan ja sitä, kun päätyi itse ‒ teorioista piittaamatta ‒ yksityisomistukseen ja yksittäisasutukseen.26 Tätä taistelua hän ei kuitenkaan käynyt yksin; historiantutkimus oli tuolloinkin kansainvälistä ja ideat liikkuivat tekstien muodoissa historiantutkijalta toiselle. Eurooppalaisista tutkijoista Jutikkalaa inspiroivat yhteisomistusta kritisoineet keskiaikaan erikoistuneet historiantutkijat Alfons Dopsch (1868-1953) ja Numa Denis Fustel de Coulanges (1830-1889).27 Yhteisomistuksen sijaan yksilön uudisraivaajamentaliteetista nousi Jutikkalan historian- ja yhteiskuntakäsityksessä yhteiskunnallisen vaikuttamisen perusta ja valtiovallan laillisuusperiaate. Jutikkala selitti historiaa vastakkain asetuksen välityksellä, jossa ääripäät olivat todennäköisen pyhän yksityisomistuksen ja luulotellun, teoreettisen, sekä romantiikasta voimaa ammentaneen vääränlaisen yhteisomistuksen välillä.

Yksityisomistamista painottaneen tulkinnan avulla Jutikkala kritisoi perinteisiä suomalaisen historiantutkimuksen kannatelemia näkemyksiä. Y.S. Yrjö-Koskinen oli ollut sitä mieltä, että koukut saivat alkunsa yhteisten kyläpeltojen jakauduttua yksityisille viljelijöille. Jutikkalan mukaan Yrjö-Koskisen käsitys menneisyydestä ei ollut pelkästään virheellinen, vaan hänen teoriansa yhteisomistuksesta oli väärien ihanteiden synnyttämä.28 Tässä näkyy selvästi, että Jutikkalan kielteinen suhtautuminen teorioihin johtui siitä, että teorioiden avulla vääränlaiset ihanteet vaikuttavat historiantutkimukseen. Mielenkiintoista on, että vaikka hän kritisoikin (virheelliseen) teoriaan perustuneita käsityksiä, hänen omat näkemyksensä olivat myös todennäköisyyksiin tai tapauskohtaisiin selvityksiin perustuneita yleistyksiä. Jutikkalan analyysi muinaisista suomalaisista omistussuhteista perustui osaksi vakuutteluun suhteellisen varman empiiriseen tiedon sijaan, sillä esimerkiksi Suomen talonpojan historiassa hän liitti yksityisomistuksen muinaiseen aikaan oletuksella yksityisomistuksen todennäköisyydestä: ”Emme voi osoittaa, että jo varhaisella keskiajalla lounaisissa maakunnissa tavattava pelto-omistus olisi syntynyt samaan tapaan kuin se sai alkunsa savo-karjalaisella alueella paljon myöhäisempänä aikana, mutta ei ole myöskään mitään perustetta väittää päinvastaista.”29

Jutikkalan painottaman alkuperäisen ja muinaisen yksityisomistuksen takia hän pohti toistuvasti, miten ja miksi maa kuitenkin lohkottiin niin useisiin lohkoihin sarkajaossa.30 Sarkajako oli hänelle varhaisen pohjoismaisen valtion ”veroherruudellinen” ratkaisu maaseudun tuoton jakoon edelleen ja siten hän pystyi esittämään Pohjoismaat erillään muista eurooppalaisista valtioista. Vaikka sarkajako oli talonpoikainen menetelmä, sarkajaon historia kuvasi Jutikkalan mukaan myös valtion kehittymistä ja kruunun vahvistuvaa veroherruutta, jonka hän ymmärsi feodaaliselle yhteiskunnalle vieraana ilmiönä: ”Meikäläinen, matemaattisen säännöllinen sarkajako edellytti kruunun veroherruutta ja talonpoikaisvaltaista kyläyhteisöä. Keski-Euroopasta, Tanska mukaan luettuna, puuttui kumpiakin ja niiden tilalla oli feodaaliherruus.[- -]Mitä useampi feodaaliherra, sitä epäsäännöllisempi jako.”31 Feodaaliset maanherrat eivät pystyneet kompromisseihin maanjaosta, koska heidän toimintaansa vaikuttivat itsekkäät pyrkimykset, jotka olivat ristiriidassa tärkeän muinaisen pohjoismaisen historiallisen seikan kanssa – nimittäin, että ”Pohjolan keskiaikaiset lait tunsivat käsitteen sukutilallinen.”32 Tähän näkemykseen perustuu Jutikkalan historian- ja yhteiskuntakäsityksessä olennainen vapaan talonpojan historiallinen ulottuvuus, jossa yhdistyvät itsenäisen talonpojan, taloudellisen individualismin, perustuslaillisen yhteiskunnan ja eurooppalaisen sivistyshistorian ulottuvuudet: ”Suvun ja maan yhteenkuuluvaisuudesta ja tähän liittyvien käsitysten merkityksestä koko eurooppalaisen sivistyksen syntymiselle ja kehitykselle olisi helppo pitää laaja esitelmä.”33

Jutikkalan tavassa selittää yhteiskunnallinen kehitys nousee yksilölähtöinen teoria omistamisesta ratkaisevaan rooliin. Jutikkalan tutkimusten yksi kantava piirre onkin se, kuinka hän esitti pohjoismaisen talonpoikaisen vapauden kunniakasta historiaa ja samalla kuitenkin esitti uskottavaa historiaa uuden ajan alun yhteiskunnasta, jossa taloudellinen ja poliittinen valta limittyivät ja päällekkäiset omistussuhteet synnyttivät väkivaltaisia konflikteja yhteiskuntaan. Hänelle yksityisomistus suomalaisen yhteiskunnan ominaispiirteenä muovasi maataomistavasta talonpojasta tärkeimmän toimijan suomalaisen yhteiskunnan kehityksen ilmentäjänä. Tämän seurauksena Jutikkala oli myös muiden vuosisatojen osalta jäljittävä yhteiskunnallisia muutoksia agraariyhteiskunnan omistussuhteista, sillä maatalous taloudellisena toiminnan kenttänä oli muuten ancien régimen aikaan vielä staattisessa tilassa.34 Maanomistuksen muinainen historia toimi Jutikkalan tutkimuksissa tulevan muutoksen kannalta käsitteellisenä kehikkona, minkä seurauksena maatalouden historialla oli Jutikkalan historiallisessa selittämisessä yksi kehityssuunta; tehostua niin, että talonpoikainen yksityisomistus tulisi vahvistetuksi ja maanluontoinen sekaannus virallisesti lakanneeksi.35

3. Feodalismi ja sekavat maanluonnot yhteiskunnan uhkana

Jutikkalan agraarihistorian merkittävä käsite – talonpoika – sai syvimmän merkityksensä omistamisesta. Määritelmä johti hänen historian selittämisessään asetelmaan, jossa jaetut ja sekavat omistusoikeudet ja herruudellinen yliomistaminen feodaalisena maanherruutena olivat talonpojan – ja siten myös suomalaisen agraariyhteiskunnan historian – kannalta kielteisiä ilmiöitä.36 Hän tarkastelikin useissa varhaista uutta aikaa käsittelevissä tutkimuksissaan kysymystä pohjoismaisen yhteiskunnan feodaalisuudesta, omistussuhteiden vaikutusta yhteiskuntaryhmien välisiin suhteisiin ja toisaalta sitä, miten koko ajan kehittyvä ja voimistuva valtio kilpaili aatelin kanssa maanhallinnasta, jonka vaikutuksesta talonpoikien asema saattoi heikentyä.

Feodalismin käsite on pahamaineisen epäselvä, häilyvä ja moniaalle leviävä, mikä on johtanut kirjaviin määritelmiin ilmiön ominaispiirteistä.37 Jutikkalalle, jonka feodalismikäsitteestä ovat kirjoittaneet Jouko Nurmiainen ja Mikko Piippo38, feodalismi oli asiayhteydestä riippuen oikeudellinen, ideologinen tai taloudellinen ilmiö ja tämän lisäksi aikakautta yleisesti luonnehtinut jäsennysperiaate. Nämä kaikki ulottuvuudet vaikuttivat Jutikkalan katsannossa heikentävästi joko yhteiskunnan funktioihin tai talonpojan asemaan ja varhaisesta uudesta ajasta tuli hänen esityksissään yhteiskuntahistoriallisesti sekavaa aikaa39 Jutikkalan mukaan ”laadullisesti jaetun omistusoikeuden” teorian lisäksi yksi olennaisimmista feodalismin tunnuspiirteistä oli valtion alueella tapahtuva vallansiirto julkiselta alueelta yksityiselle eli sosioekonomisen vallan pilkkoutuminen. Kruunu lahjoitti verotusoikeutta aatelille ja siten loi feodalismia suomalaiseen yhteiskuntaan. Tämän seurauksena mielivaltaisuus – yksi Jutikkalan feodalismiin liittämistä piirteistä – lisääntyi, sillä feodaalista kartanovallan tuomiovaltaa käytettiin ”siellä täällä” ilman lain voimaa.40 Esimerkiksi Jokioisten läänityskauden riitojen käsittelyssä Jutikkala piti maanherra Cruusin talonpoikien kanssa sopimia veroja laittomina, mutta kerta toisensa jälkeen ne sovittiin laillisiksi maanherran päätöksellä.41 Yksityistetty taloudellinen valta ei kuitenkaan johtanut siihen, että kruunun valtaa olisi kokonaisuudessaan kiistetty. Jutikkala selitti tässä feodalismin juontuvan kruunun toiminnasta, jolloin feodalismissakin ”vallan lähtökohta oli silti ylhäällä”42. Tämä muotoilu sai Jutikkalan esittämään, että feodalismi oli ”periaatteessa itsevaltiutta, joka ei kuitenkaan käytännössä voinut toteutua.”43 Feodalismi liikkuu Jutikkalan historiallisessa ymmärtämisessä irti todellisuudesta.

Näin nousee esiin Jutikkalan käsitys feodalismista hierarkkisena teoriana, joka oli irrallaan todellisuudesta ja suomalaisen yhteiskunnan historiallisista perusteista. Silti samanaikaisesti feodalismi liittyi Jutikkalan selityksissä siihen, miten kruunun valta asemoitui suhteessa muiden yhteiskuntaryhmien valtaan. Jutikkalan mukaan feodaalisessa yhteiskunnassa kuninkaalla oli täysi valta, jolloin kruunulla oli oikeus määrätä läänityksistä.44 Tässä määritelmässä kruunun valta oli siten suurempaa kuin esimerkiksi muinaiseen nautintaan perustunut sukuoikeus, mikä puolestaan tarkoittaa, että suomalainenkin yhteiskunta oli Jutikkalalle feodaalinen varhaisella uudella ajalla, jolloin talonpojat menettivät sukuoikeuksiaan. Jutikkala totesikin, että ”feodaaliyhteiskunnassa ei voi olla sanan täydessä mielessä maata omistavaa talonpoikaa, ei voi olla talonpoikien paikallista itsehallintoa, eivätkä talonpojat voi osallistua valtiopäiviin, sen paremmin kuin sotamiehet voivat lähettää päätösvaltaisia edustajiaan päämajaan.”45 Kuten tässä kuitenkin tulee esiin, hänen käsitys oli feodalismista niin laaja, että yhdenkin seikan toteutumattomuus tarkoitti käytännössä sitä, että Pohjoismaat eivät olleet missään vaiheessa feodaalisia yhteiskuntia hänen tarkoittamassaan laajassa mielessä. Hän pehmensi ja monimutkaisti määritelmäänsä lisäämällä, että vaikka läänityslaitos lakkautettiinkin Euroopassa, niin silti feodalismin historiallinen perinne saattoi hyvinkin vaikuttaa yhteiskunnassa.46 Taloudellisen ja poliittisen vallan lisäksi feodalismiin liittyi Jutikkalan selityksissä vahva ideologinen ulottuvuus, jollaisena feodalismi sitten vaikutti varhaisella uudella ajalla suomalaisessa yhteiskunnassa. Lisäksi feodalismin historiallinen perinne ei ollut sidoksissa mihinkään erityiseen aikakauteen, vaan feodalismi vaikutti jatkuvasti Jutikkalan tavassa selittää yhteiskunnallista muutosta.

Jutikkalalle feodalismi ei ollut pohjoismaissa yleinen ilmiö, mikä johtui suureksi osaksi historiallisista tekijöistä, joista hän nimesi erityisesti maanomistuksen muinaisen perinteen, rälssin omintakeisen kehittymisen, kuninkaanvallan luonteen, kruunun ja ylimystön välisen valtakamppailun ja pohjoismaisen yhteiskunnan kotikutoisuuteen.47 Jutikkalan käsityksissä maaseudun olosuhteet muuttuivat olennaisesti 1600-luvun läänityskaudella, jolloin talonpojat alistuivat feodaalisten maanherrojen valtaan. Julkinen veroalamaisuus oli vaihtunut osittain persoonalliseen alustalaissuhteeseen.48 Suomessa ilmiö ei silti vahvistunut Jutikkalan mielestä liikaa, sillä taloushistoriallisesti tarkkanäköisen Jutikkalan mukaan vähäiseen feodalismiin vaikutti, että Suomessa oli hyvin vähän ihmisiä ja maaseudulla työvoimasta pulaa. Hän painottikin, että kun kaikkia näitä seikkoja tarkastellaan yhdessä, niin on selvää, että feodalismi tuli Ruotsiin ulkopuolisena kasvannaisena. ”Vasta uudella ajalla feodalismi alkoi tunkeutua valtakuntaan.”49 Näin hän jälleen toi esiin feodalismin ideologisen leviämisen merkityksen, kun ”Ruotsi-Suomeen tunkeutui suurvaltakaudella roomalaisen oikeuden mukana feodaalisia käsityksiä talonpoikien maannautinnasta.”50

Suomalaisen yhteiskunnan historia ja feodalismi olivat suurimmaksi osaksi yhteen sovittamattomia Jutikkalan historiallisissa esityksissä.51 Vaikka edellisessä osiossa huomasimme, että Jutikkala kritisoidessaan 1800-luvun tutkimuksen virheellisiä käsityksiä muinaisen yhteisomistuksen yleisyydestä kritisoi Yrjö-Koskista, päätyi hän 1600-luvun lahjoitusmaiden historiassa Yrjö-Koskisen kanssa samansuuntaisiin johtopäätöksiin. Taustalla vaikuttivat Jutikkalan käsitykset feodalismista Suomen historian kannalta vierasperäisenä ilmiönä.52 Hän erotti feodalismin Suomen historian kannalta merkittävistä asioista. Tämä näkyy muun muassa siinä että feodalismi ei hänen mukaansa pureutunut ajatusrakennelmana suomalaiseen yhteiskuntaan ja vaikuttanut talonpoikaiston ja maalaisrahvaan rakenteeseen. Ennen kaikkea Jutikkalan mukaan sillä ei ollut vaikutusta yhteiskunnan perustaan.53 Siitä kertoi sekin, että vieras baltti-aateli oli kotimaista aatelia feodaalisempi: ”Suomeen Baltiasta suurvaltakautena muuttanut aateli sen sijaan osoitti suurempaa harrastusta tätä feodaalilaitoksen kasvannaista kohtaan.”54 Vaikka Jutikkalalle Pohjoismaat olivatkin osa länsi-eurooppalaista sivistyshistoriaa, niin feodalismin puute erotti Suomen ja muiden Pohjoismaiden historiat tässä suhteessa myönteisesti muun läntisen maailman historiasta. Feodalismi olikin keskiajalta 1700-luvulle asti yhteiskuntaa globaalisti jäsentänyt kattokäsite, josta Pohjoismaat olivat poikkeus.55 Jutikkala suhtautui kuitenkin kriittisesti siihen, että itäisen Euroopan feodalismia olisi tarkasteltu kapeasti vain itäsaksalais-balttilaisesta valloituksellisesta näkökulmasta. Hänen mukaansa suurimmassa osassa itäistä Eurooppaa aateli oli kansallista ja alustalaissuhde ei perustunut valloitukseen, jolloin kyseessä oli pikemminkin tuotannollinen ratkaisu: ”Taloushistorian tutkija näkeekin maaorjuudessa väestököyhän maataloudellisen ylituotantoalueen yhteiskuntamuodon.”56 Näin hänen pohjoismaisesta kulttuurista erottama feodaalisuus olikin itäiselle Euroopalle tyypillistä, sillä Baltian ja Itämeren viljantuotantoalueilla aateliset tavoittelivat suurviljelyä.57

Agraarisen kehityksen ja kokonaisyhteiskunnallisen muutoksen kannalta feodalismi oli Jutikkalalle valtakuntaa hajauttanut kielteinen ilmiö, joka heikensi tehokkuutta. Aateliset maanomistajat käyttivät feodaalisella aikakaudella taloudellisen voiton koroilla elämiseen. Maan synnyttämät tuotot sijoitettiin kerskakuluttamiseen eikä sitä useimmiten investoitu takaisin taloudelliseen toimintaan. Maanherruudellinen yliomistaminen perustuikin useimmiten instituutioihin ja poliittisiin statuutteihin eli sen pohja oli ulkotaloudellisissa säädöksissä. Näitä Jutikkalan käsityksiä selventää se, että feodalismi edusti hänelle valistuksen poliittisen ideaalin ja John Locken työtä painottavan yksityisomistuksen teorian kannalta vastakkaista tilaa, jossa omistaminen oli ennen kaikkea poliittista. Poliittisen omistamisen oikeutus ei noussut työstä tai tuottavasta toiminnasta. Jutikkalalle feodalismi oli kielteinen ilmiö, koska feodaalinen yhteiskunta, jossa maanomistus oli poliittista valtaa, kohotti maa-aristokratian säätyprivilegioiden avulla valtaan. Tämä tapahtui talonpoikien kustannuksella: ”Teoria kahdenlaisesta omistusoikeudesta kielsi talonpojilta omistusoikeuden viljelemäänsä maahan.”58 Jutikkalan historiankäsityksessä moraalinen oikeus omistaa, feodalismi, hierarkkisuus ja sääty-yhteiskunta liittyvät olennaisesti toisiinsa.

Jutikkalan käsitysten mukaan omistusoikeus oli moraalisesti jakaantunut vain oikeusoppineiden teorioissa. Teoria oli unohtanut, että talonpojalla ylimuistoisista ajoista Ruotsi-Suomessa oli ollut täydellinen omistusoikeus maahansa, kruunun esittäessä vaatimuksiaan vain viljelemättömiin takamaihin, erämaihin ja pitäjien tai kihlakuntien sekä maakuntien yhteismaihin, ja että kun keskiajan lopussa ja eritoten Kustaa Vaasan aikana talonpojan omistusoikeudelle asetettiin eräitä rajoituksia, niin määräävinä olivat ensi sijassa käytännölliset näkökohdat, etupäässä kruunun pyrkimys turvata jatkuva verojen saanti tiloilta, joskin jo Kustaa Vaasa tuki näitä määräyksiä kaikista juridisista teorioista vapailla käsityksillään kruunun ja kuninkaan yliomistusoikeudesta.59

Vapaan talonpojan muinainen kunniakkuus ja 1600-luvun teoreettinen – ulkoa istutettu ja väärien ihanteiden kyllästämä – feodalismi eivät kohtaa harmonisesti Jutikkalan historiankäsityksessä. Hän asetti feodalismin teorian sosioekonomisen historian monimutkaisuuden aate- ja oikeushistoriallisen esittämisen taakse ja samalla vastakkain muinaisen suomalaisen talonpoikaistradition kanssa.60 Olen sitä mieltä, että feodaalisessa yhteiskunnassa konkretisoitui Jutikkalan karsastama väärä ideologia, ja siksi hän ei sitonut feodalismia erityisesti mihinkään aikaan ja paikkaan, vaan saattoi kuvata sääty-yhteiskunnassa vallinneita privilegioiden synnyttämiä valtasuhteita feodalismiksi ja sitä vieraaksi suomalaista yhteiskuntaa uhkaavaksi ilmiöksi. Hänen konstruoimassa kansallisessa historiassa talonpoikien omistamisen vahvuus ja sen vaihtelut muodostavat eräänlaisen u-kirjaimen muotoon asettuvan käyrän, jossa talonpoikaisen omistamisen kannalta myönteinen muinaisuus ja nykyisyys heikentyvät 1600-luvulla.61 Nykyaikainen ja muinainen yksityinen omistusoikeus lähenevät toisiaan ja 1600-luvun yhteiskunta päällekkäisine omistuksineen sekä kruunun ja aatelin suorittamine ylijäämän haltuunottoineen muuttuu niiden suhteen kielteiseksi esimerkiksi. Ylijäämää haltuun ottava kruunu, liian voimakas ja epäinhimillinen valtio oli Jutikkalalle kielteinen ilmiö.62 Näin 1900-luvun hegemoninen taistelu – länsimaisen, liberaalin yhteiskunnallisen ajattelun ja itämaisen, kommunistisen ajattelutradition välillä – jäsensi Jutikkalan ajattelua.

Jutikkalan käsitys maanluonnoista jäi yhdeksi hänen merkittävimmistään sosiaalihistoriallisista kontribuutioista Suomen ja Pohjoismaiden agraarihistoriassa. Käsitys jaetuista omistusoikeuksista kulkee lähes sanasta sanaan vuosikymmenestä toiseen hänen töissään ja muun muassa Antti Kujala on tutkinut 1600-luvun sosioekonomisia valtasuhteita Jutikkalan käyttämää problematiikkaa syventäen.63 Kun Jutikkala oli ensin määritellyt muinaisen omistamisen ja toisaalta sen avulla liittänyt Suomen eurooppalaiseen henkiseen traditioon, johtui siitä tilanne, jossa sekaantumat maanluonnoissa olivat haitallisia suomalaisen yhteiskunnan ja eurooppalaisen tradition yhteydelle. Feodaalisen jaetun omistamisen aikakausi uuden ajan alussa oli vain välivaihe, todellisuuden ulkopuolella oleva teoria, jonka sääty-yhteiskunnan vähittäinen sortuminen ja maatalouden ja teollisuuden vallankumouksen jättivät vähitellen taakseen.

4. 1700-luvun aatteelliset muutokset vakauttavat kehityksen

Kun tarkastellaan Jutikkalan tieteellistä tuotantoa ja siinä ilmenevää historiankäsitystä, 1700-luvun historia saa korostuneen merkityksen. Keskeinen teema hänelle oli sääty-yhteiskunnan mureneminen, jonka seurauksena yhteiskunta alkoi muuttua moderniksi. Prosessi oli monimuotoinen, ja Jutikkalan maataloushistoriallisen näkökulman lisäksi hän esitteli historiankulkua aatteellisten ilmiöiden ja poliittisten käännekohtien – Kustaa III:n vallankaappaus, Yhdistys- ja Vakuuskirja – viitoittamana.64 Vaikka Jutikkala painottikin poliittisten reformien merkitystä, oli hän tarkkanäköinen kruunun suorittamien muutosten luonteesta ja vaikutuksista. Hänen mukaansa reformit eivät olleet kruunun hyväntahtoisuutta talonpoikia kohtaan. Vainiopakolliset kyläjärjestykset tulivat maaseudulle pakotettuina samalla tavoin kuin isojakokin65, sillä kruunu pyrki reformeilla nostamaan vanhojen peltojen tuottavuutta ja kohentamaan valtiontalouden tilaa.66 Ehkä juuri siksi isojako ei ollut hänelle aatteellinen vaan teknillinen uudistus; isojakoa koskevat lainsäädökset eivät esimerkiksi olleet täynnä valistusajan aatteellista retoriikkaa. Talonpojat saattoivat kyllä hyötyä isojaosta, mutta ”innostusta isojakoon ei Suomen talonpoikien keskuudessa ilmennyt, ja loppumattomat riidat pitkittivät työtä.”67 Kyläjärjestyksiin puolestaan liittyi Jutikkalan karsastaman merkantilistisen säätelyn ulottaminen osaksi 1700-luvun nousevaa elinkeinoa, maataloutta.68 Vielä tässä vaiheessa suomalainen talonpoika oli vanhoillinen, mikä hidasti maaseudun muutosta.69 Jutikkalan selityksissä muutos oli tuleva jostakin toisesta suunnasta ja maanomistusta muokanneet reformit ”ainoastaan jonkinlaisena katalysaattorina joudutti sitä kehitysprosessia, joka siitä riippumatta oli parhaillaan käynnissä.”70

Jutikkalan esittämä 1700-luvun kehityskulku sai suuntansa ja sisältönsä henkisestä tai maailmankatsomuksellisesta murroksesta. Jutikkala painotti tässäkin kohtaa tyypillisesti ideoita, valistusta ja fysiokraattisia talousteorioita, koska niissä esiintyi ajatus yksityisomistamisten tärkeydestä.71 Suomen talonpojan historiassa, joka on sosiaali- ja taloushistoriallinen tutkimus, muutoksen pohja oli aatteissa ja teorioissa. Tässäkin, Jutikkala piti aatteet kuitenkin irti todellisuudesta, sillä hänen mukaansa todellisuus oli vapaudenajan lopulla ja kustavilaisen ajan alussa niin vanhakantainen, että uudet ihanteet eivät vielä päässeet vallitsemaan: ”Ruotsin puolella oli melkoinen osa talonpojista milloin tahansa häädettäviä ja mielin määrin verotettuja, usein rajattomasti päivätyövelvollisia aatelin rälssilampuoteja.”72 Jutikkala säilytti 1700-luvun tutkimuksissaan feodalismin teeman taustalla vaikuttavana uhkana. Tämän takia hän saattoi selittää, että aatelivastaisuus pysyi talonpoikaisessa yhteiskunnassa voimissaan ja levisi edelleen. Perintötalonpoikien lisäksi myös rälssitalonpojat tiedostivat oman kurjan asemansa, mikä laukaisi ketjureaktion, joka eräässä mielessä huipentui Kustaa III:n aatelinvastaisiin toimiin muiden säätyjen hyväksi. Muutos näyttää Jutikkalan mielestä olleen siis ketjureaktion kaltainen kausaalinen väistämättömyys. Sosiaalisesta tyytymättömyydestä kiehuneen reaktion lisäksi kyse oli uuden mentaliteetin synnyttämästä harrastuneisuudesta, jolloin uusi maataloudellinen henki alkaa näkyä.73

Jutikkalan esittämä tuloillaan oleva modernisaatio näkyy hänen tutkimuksissaan huomioina uudenlaisesta hengestä, joka liittyi uudenlaisen taloudelliseen toimintaan. Taloudellinen harrastus ja Turun akatemiaan perustettu talousopin professuuri johtivat ajatuksiin kotiseudun kehittämisestä ja elinkeinojen tilan kohentamisesta.74 Maatalouden arvo nousi talouskeskustelussa viimeistään 1740-luvun puolivälistä alkaen.75 Muutos oli merkittävä, sillä vielä 1700-alkupuolella merkantilismin henki oli vallalla ja ”merkantilistisen hengen mukaisesti käsityön ja teollisuuden ylimmäksi elinkeinoksi ja piti maataloutta ja vuorityötä niitä alhaisempina.”76 Jutikkalan mukaan ei ollut ihme, että aikaisemmin hallituksen tukiessa teollisuutta aatelismieskin alkoi mieluummin teollisuudenharjoittajaksi kuin maanviljelijäksi. ”Mutta vähitellen syntyi vastavaikutus. Se esiintyi kaikkialla Euroopassa maataloutta suosivana fysiokraattisena järjestelmänä, mutta se tuli näkyviin Ruotsi-Suomessa itsenäisesti jo ennen uusien ulkomaisten virtausten tunnetuksi tuloa.”77 Tässä on merkittävää se, että yhtä vahvasti kuin feodalismi oli Pohjoismaille ulkoinen ilmiö, niin uudenlainen maatalouden henki oli Jutikkalalle sisäsyntyinen ja siten myös ominainen pohjoismainen piirre. Maataloudesta tuli ”muotiharrastus” ja sovinnaisuus ja vuosisataiset perinteet hylättiin ja säätyläiset alkoivat viljellä maata.78 Taustalle Jutikkala sijoitti yhden merkittävän muutosvoiman – väestönkasvun, josta riippui valtakunnan voima.79 Väestöhistoriallinen dynamiikka oli hänelle maanomistuksellisten seikkojen ja uudenlaisen hengen lisäksi yksi agraarisen yhteiskunnan merkittävimmistä dynaamisista tekijöistä.80

1700-luvun rooli suuren murroksen vuosisatana korostuu Jutikkalan kartanotutkimuksissa. Kartanot olivat instituutiona tiukasti sääty-yhteiskunnan ilmiö, ja muutosten seurauksena kartanotalous muuttui suurtilaviljelmiksi.81 Kartanoita määritti ”kartanoluontoinen maaomaisuus”, jollaista ei hänen mukaansa tavata vanhemmissa heimoyhteiskunnissa, eikä myöskään nykyaikaisessa yhteiskunnassa, jossa suurtilojen ja aivan pienempien tilojen välillä ei ole määritelmällistä eroa, pelkät erot koossa.82 Hänen mukaansa läänityskausi oli ohimenevä, mutta se vaikutti kahdella olennaisella tavalla kartanolaitoksen kehitykseen, säterien perustamisena ja läänitystalonpoikien muuttumisessa rälssilampuodeiksi.83 Tämän takia yksi 1700-luvun merkittävä ilmiö oli, että perinnöksiostot aiheuttivat uudenlaisen konfliktiulottuvuuden maaseudun ihmisten välille.84 Jutikkalan tuomio perinnöksiostoista olikin tyly, sillä niiden avulla kruunu loi institutionaalisen väylän kruununtalonpoikien muuttumiselle yksityisten lampuodeiksi. Siten vielä 1700-luvulla feodalismia ilmentäneet taloudellisen vallan mekanismit uhkasivat suomalaista talonpoikaa.

Jutikkala esitti, että kartanot kartanotaloudellisina yksikköinä hävisivät sääty-yhteiskunnan murenemisen myötä ja merkittävää on, että tämän muutoksen myötä Jutikkala alkoi esitellä kaupallisen suurtilan historiaa.85  Tässä on syytä painottaa Jutikkalan talonpoikaisesta omistuksesta kumpuavaa tulkintaa, sillä esimerkiksi Viljo Rasilan ja Alex Snellmanin mukaan aatelin merkittävä rooli suomalaisessa yhteiskunnan vallankäyttäjinä ja toisaalta kartanokulttuuri eivät lakanneet sääty-yhteiskunnan murenemisen hetkellä.86 Jutikkalalle tuntui olevan tärkeää, että maanomistajasta ei tullut englantilaisen mallin mukaista koroillaaneläjää ja maitaan eteenpäin vuokraavaa suurmaanomistajaa, vaan kansakunnan taloudellisen hyvinvoinnin eteen tuottavaa toimintaa harjoittava työnantaja.87 Feodalismikin tuntuu tässä kohtaa jo hieman väistyvän Jutikkalan ideologisena haasteena, sillä hänen mukaansa uudet henkiset virtaukset ja läänityskauden vaikutukset muuttivat alustalaistalonpoikien ja maanherrojen suhteita. Silti Jutikkalan hieman kielteinen suhtautuminen aatelisiin maanherroihin tuli esiin kommentteina maanherrojen toiminnan motiiveista. Jutikkalan mukaan yläluokka ei halunnutkaan automaattisesti kehittää maataloutta, kun oli olemassa myös mahdollisuus pitää maanomistusta tulolähteenä korkotulojen muodossa, mikä olisi käytännössä merkinnyt paluuta feodalismiin.88

Päivätyöt nousivat kartanomailla yhteiskunnalliseksi konfliktiksi. Näin Jutikkalan historiankäsityksen kannalta olennainen feodalismi näkyi myös päivätöissä, jotka olivat Jutikkalalle kehittymätön työmuoto, työteho oli alhainen ja se johtui osittain ”päivätyöjärjestelmästä, osittain primitiivisistä ja kehittymättömistä oloista.”89 Tässä feodaaliselle kartanotaloudelle tyypillinen ilmiö rinnastuu alkukantaisuuteen. Läänitystalonpojan asema oli heikko, mikä johti siihen, että 1700-luvulla toteutui Axel Oxienstiernan ihanne läänitystalonpojan itsenäisyyden ja maaorjuuden välillä, jossa ”aatelismiehellä on oikeus verottaa talonpoikaansa niin paljon kuin haluaa, ja talonpojalla on vapaus pysyä tilalla tai lähteä.”90 Päivätyömatkat saattoivat olla pitkiä,91 mutta esimerkiksi talkoopäivinä työteho saattoi olla erinomainen, sillä työntekijät olivat silloin herran vieraita.92 Toisaalta urakkatyö oli keino, jolla alustalaisia yritettiin pakottaa suurempaan tehokkuuteen. Jutikkalan mukaan kapitalistinen voitontavoittelu alkoi näkyä taloudellista toimintaa synnyttäneenä henkenä:

Urakkatyössä saavuttaa päätepisteensä se kehitys, mikä alkujaa itsenäisestä talonpojasta teki ensin läänitystalonpojan, joka teki laissa määrättyjä päivätöitä lääninherran pellolla, sitten rälssilampuodin, joka suoritti vanhaan tapaan kartanon maakirjaan merkityt sovinnaiset työpäivänsä säterin vainioilla, ja lopuksi epäitsenäisen pienviljelijän, joka antoi ilmaista työvoimaa kapitalistisessa hengessä hoidetulle suurtilalle.93

Kapitalismin hengen lisäksi myös muut moderniin maailmaan ja markkinatalouteen liittyvät maailmankatsomukselliset ilmiöt nousevat esiin Jutikkalan teksteissä historian kulkuun vaikuttavina muutosvoimina. Esimerkiksi industrialismin henki muokkasi kartanolaitosta uudenlaiseksi.94 Kapitalistinen henki oli Jutikkalan mukaan aloittanut eurooppalaisen ”vaelluksensa” keskiajan lopulla Pohjois-Italian kaupungeista, joissa feodaalinen aateli oli kerääntynyt kaupunkeihin nauttimaan korkotuloja maaomaisuudestaan.95 Industrialismin ja kapitalismin henget konkretisoituivat Jutikkalan mukaan vuosisadan loppupuolella, samalla kun sääty-yhteiskunnan jäsentämä ancien régime sai kuoliniskunsa Kustaa III:n hallituskauden myötä. On olennaista huomata, että nyt Jutikkala antaa aatteille mahdollisuuden tulla mukaan todellisuuteen ja Suomen yhteiskunnan historiaan.

Jutikkala selitti aatteiden vaikuttaneen myös Kustaa III:n vallankumoukseen.96 Tuon vallankumouksen ja uuden valtiomuodon seurauksena talonpoikien omistusoikeus sai vahvistuksen.97  Suomen kannalta tähän hallitusmuotoon liittyi Jutikkalan painottama jälkinäytös, jossa talonpojat alkoivat aktiivisesti nostaa esiin koettuja vääryyksiä, mutta ei suinkaan kruunua vastustaen.98 Tästä seurasi aatelin kartanomailla päivätyölakkoja ja rettelöintiä, mutta missään talonpoikien toiminta ei tuottanut tulosta, minkä seurauksena talonpoikien oli alistuttava ja petyttävä kuninkaaseen, joka ei heitä auttanut.99 Kaiken tämän keskellä valtakunta kuitenkin luopui feodaalisista käsityksistä vuoden 1789 Yhdistys- ja Vakuuskirjassa.100 Niinpä Jutikkalan esityksissä vasta yhdistys- ja Vakuuskirja poliittisena historiallisena tapahtumana ”loi perustan Ruotsin ja Suomen talonpojiston vahvalle yhteiskunnalliselle ja taloudelliselle nousulle.”101 Sääty-yhteiskunta alkoi hajota, juuri kun se oli ikään kuin tullut täydelliseksi.

Sääty-yhteiskuntaa on totuttu pitämään kaavoihinsa kangistuneena. Siinä on kuitenkin alituista liikettä, kuten meressä, ja merta se muistuttaa siinäkin, että aivan kuten vesimassojen pohjakerrokset syksyllä jatkavat lämpenemistään pintakerrosten jo jäähtyessä, samoin sääty-yhteiskunnan alimmat portaat vakiintuivat silloin kun sen ylimmät jo murenivat.102

Ratkaiseva yhteiskunnallinen murros tapahtui Jutikkalan hahmottamassa historiassa 1700-luvulla, mutta prosessi ei ollut suoraviivainen ja yksinkertainen. Vielä 1700-luvun alkupuolella suomalainen yhteiskunta näyttäytyi hänelle sekavien ja nykyaikaan verrattuna erilaisten maanluontojen ja omistuskäytäntöjen jäsentämänä.103 Jutikkala loi kehitysprosessista synteesin. Passiivimuotoinen kerronta yhdistettynä aatteilla selittämiseen oli tyypillinen Jutikkalan keino 1700-luvun monimuotoisten historiallisten prosessien sitomiseen yhtenäiseen historialliseen jatkumoon. Yksi tuon historiallisen kehityksen nimittäjä on yhteiskunnan liberaaliin porvarillisuuteen liittyvä modernisaatio, jonka piirteitä Jutikkala kannatteli teksteissään mukana. Näitä piirteitä olivat muun muassa liberalismin aiemmista maailmankatsomuksista erottanut dynaaminen maailmankuva104 ja agraariyhteiskuntaa lopullisesti muuttaneen liberalismin keskeiset piirteet: elinkeinovapaus, sopimusvapaus ja omistusoikeus.105 Näin oli mahdollista, että talouselämä heräsi Jutikkalan teksteissä kuin itsestään eloon unettavan keskiajan jälkeen. Suomalaisen talonpojan vapauttaminen oli tämän moninaisen historiallisen prosessin merkittävä ja yksinkertaisesti kouriintuntuva tulos. Muutos, joka konkretisoitui Yhdistys- ja Vakuuskirjassa, tarkoitti muutosta pois feodalismista ja ”avasi tien tulevaisuuteen, porvarilliseen yhteiskuntaan, joka ei tunne säätyeroja eikä maanluontoja. Ilman sitä olisi puolet Suomen talonpojista pysynyt kruunun vuokraajina ja toinenkin puoli ollut mitä suurimmassa määrin viranomaisista riippuvaisia.”106 Maanluonnot ja säätyerot eivät merkinneet Jutikkalalle enää pelkästään historiallisia ilmiöitä, joiden lähtökohdat olisivat oman esiintymisajankohdan kontekstissa, vaan ne määrittyvät porvarillisen yhteiskunnan kannalta kielteisinä ilmiönä.

5. Lopuksi

Jutikkalan maatalouden historiaa ja talonpoikaissäätyä käsitelleet tutkimukset otettiin suomalaisessa ja pohjoismaisessa yhteiskunnassa hyvin vastaan. Kun hänelle myönnettiin Kotiseutuliiton kunniajäsenyys ”Kansallisen kulttuurin juhlavuonna” 1994, liiton hallituksen perustelut kuuluivat: “Jutikkala on selvittänyt suomalaisen yhteiskunnan juuria ja voimistanut kansallista identiteettiä.”107 Olen tässä artikkelissa tarkastellut Jutikkalan käsityksiä yhteiskunnallisesta muutoksesta ja sitä, miten hän tuota muutosta on esittänyt ja ymmärtänyt. Jo lähtökohta kuului, että Jutikkala kirjoitti yhteiskunnallisesta muutoksesta nimenomaisesti suhteessa suomalaisen yhteiskunnan perustaan, historialliseen asemaan ja kansalliseen identiteettiin.

Asetelman johdosta laaja maataloudellinen muutos oli Jutikkalalle muutakin kuin vain sarja teknisiä kehitysaskeleita. Tästä on esimerkkinä artikkelissa esiintyvä omistamisen ja maanluontojen historia ja sen suuri rooli Jutikkalan tutkimuksissa. Yksityisomistaminen oli hänelle – ei pelkästään perinteisempi ja suositumpi omistusmuoto sosialistiseen yhteiskuntaan liitettyyn yhteisomistukseen verrattuna – vaan lisäksi myös avain hahmottamaan suomalaisen yhteiskunnan syntyä ja perustaa, joiden välityksellä hän pääsi käsiksi Suomen asutushistorian, omistamisen ja valtion laillisuusperiaatteen yhteyteen.

Jutikkala otti kuitenkin huomioon, että keskiajan ja varhaisen uuden ajan aikana voimistunut valtio toimi kuitenkin herruudellisen yliomistajuuden ja päällekkäisten yhteiskunnallisten omistussuhteiden jäsentämänä. Feodaalinen yhteiskunta ja feodalismi – vieras ajatusrakennelma ja suomalaiseen yhteiskuntaan ulkoa istutettu virheellinen teoria – merkitsivät Jutikkalalle uhkaa, joka liikkui historian yli paikasta ja ajasta riippumatta nykyisen ja vanhan ajan välillä. Feodaalinen yhteiskunta oli Jutikkalan historiankäsityksessä staattisen ancien régimen mielivaltainen, kehitystä lamauttava ilmiö sekä uhka suhteellisen itsenäiselle suomalaiselle talonpoikaisyhteiskunnalle. Jutikkala ymmärsi feodaalisen yhteiskunnan kokonaisuutena, jossa yksilö ei mahdollisista ponnisteluistaan huolimatta saanut tarvittavaa palkkiota elämässään. Pohjoismaisten ja etenkin suomalaisen yhteiskunnan erottaminen itäisestä feodaalisesta sai 1900-luvun aikana korostuneen merkityksen.

Tämän seurauksena Jutikkalan maataloushistoriallisten tutkimusten merkittävintä murrosta ei tule etsiäkään 1800-luvun jälkipuolen modernisaatiosta ja tuottavuusloikasta.108 Jutikkalan teksteissä 1700-luvun maailmankuvallinen murros yhdistettynä sääty-yhteiskunnan vähittäiseen murenemiseen johti kehityksen oikealle uralle, joka myöhemmin seuraavan vuosisadan aikana mahdollisti entistään voimistuvan kehityksen. 1700-luvun aikana useat Jutikkalan yleisestikin suotuisana pitämät maailmankatsomukselliset ilmiöt (maatalouden harrastus, industrialismi, kapitalismi, valistus) heräsivät ja toimivat yhteisön ja yksilön tulevan edun mukaisesti. Monessa suhteessa Jutikkalan asettikin ihmisten ajatustavan muutosten taustalle, jolloin sosioekonominen edistys vaati toimiakseen oikeanlaisen tai suotuisan maailmankatsomuksen tai ideologian. Hän painotti, että toisin kuin feodalismi maataloudellinen harrastuneisuus ja kehitystä tukeva maailmankuva oli ominaista ruotsalaiselle ja suomalaiselle yhteiskunnalle. Niinpä suomalaisen yhteiskunnan kehityksessä ja maataloudellisessa muutoksessa osana yleiseurooppalaista kehitystä ei ollut kyse äkkinäisestä vallankumouksesta, vaan pikemminkin liberalistisen yhteiskunnan vähittäisestä kehkeytymisestä.109 Olihan vallankumouksen käsite Jutikkalalle liian jyrkkä ja poliittinen110 kuvaamaan kehitystä ja hänen käsitystään muutoksesta on siten pidettävä osana suomalaista historiantutkimuksen jatkumoa, jossa historiankäsitys on ollut kansallista kulttuuria ja edistystä yhdistelevä, ja kehitys on koettu pikemminkin vähittäisenä ja tasaisena kuin äkkinäisenä ja vallankumouksista voimansa ammentavana.111 Koska Suomi oli ollut agraariyhteiskunta suuren osan menneisyydestään, ja Jutikkala arvosti perinteistä voimansa saavaa kehitystä, joka suomalaisessa yhteiskunnassa liittyi olennaisesti itsenäisen talonpojan suureen kertomukseen, kiinnitti hän tutkimuksissaan erityistä huomiota maaomistukseen ja siihen kytkeytyneeseen yhteiskuntakehitykseen sekä kamppailuun oikeiden ja väärien ihanteiden välillä.

 

Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka tekee Suomen ja Pohjoismaiden historian väitöskirjaa Helsingin yliopistossa Eino Jutikkalan ja Eli F. Heckscherin historiantutkimuksista.

 

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Arkistolähteet

Eino Jutikkalan arkisto, Kansallisarkisto (KA)

Painetut lähteet

Jutikkala, Eino. Läntisen Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana. Historiallisia tutkimuksia 15, osat 1-2. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1932a.

Jutikkala, Eino. Läntisen Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana. Historiallisia tutkimuksia 15, osat 1-2. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1932b.

Jutikkala, Eino. Sääksmäen pitäjän historia. Gummerus, Jyväskylä 1934a.

Jutikkala, Eino. Kartanoyhteiskunta. Teoksessa Suolahti, Gunnar, Voionmaa, Väinö, Aaltonen, Esko, Renvall, Pentti, Kuusanmäki, Lauri, Waris, Heikki & Jutikkala, Eino (toim.)  Suomen kulttuurihistoria II. Gummerus, Jyväskylä 1934b, 478-533.

Jutikkala, Eino. Väestö ja asutus 1500-luvulta 1800-luvun puoliväliin. Teoksessa Suolahti, Gunnar, Voionmaa, Väinö, Aaltonen, Esko, Renvall, Pentti, Kuusanmäki, Lauri, Waris, Heikki & Jutikkala, Eino (toim.)  Suomen kulttuurihistoria II. Gummerus, Jyväskylä 1934c, 95-135.

Jutikkala, Eino. Tulivatko suuressa reduktsionissa peruutetut talon kruununtiloiksi? Historiallinen aikakauskirja 1937, 274-280.

Jutikkala, Eino. Suurmaanomistuksen historiallinen kehitys Suomessa. Erillispainos teoksesta Suomen kartanot ja suurtilat. 1938.

Jutikkala, Eino. Kylänkeskisen yhteistoiminnan historiaa. Teoksessa Historiain ystäväin liitto (toim.) Yhteiskunnallisen järjestäytymisen historiaa. Historian aitta IX. Gummerus, Jyväskylä 1939a, s. 120-130.

Jutikkala, Eino, Yksityis- ja yhteisomistus maanomistuksen varhaisimpina kausina. Historiallinen aikakauskirja 1939b, 259-277.

Jutikkala, Eino. Suomen talonpojan historia. Sekä katsaus talonpoikien asemaan Euroopan muissa maissa. Werner Söderström, Porvoo 1942.

Jutikkala, Eino. Suomalaisen talonpoikaisvapauden historiallinen pohja. Suomalainen Suomi 1 (1943), 11-16.

Jutikkala, Eino. Merkantilismi ja liberalismi I. Suomalainen Suomi 7 (1949a), 402-408.

Jutikkala, Eino. Merkantilismi ja liberalismi II. Suomalainen Suomi 8 (1949b), 463-465.

Jutikkala, Eino. Vapauden aika. Teoksessa Korhonen, Arvi (toim.) Suomen historian käsikirja.  Edellinen osa. Suomen tiedettä 1:1. Suomalainen tiedeakatemia. WSOY, Porvoo 1949c, 499-589.

Jutikkala, Eino. Kustavilainen aika. Teoksessa Korhonen, Arvi (toim.) Suomen historian käsikirja.  Edellinen osa. Suomen tiedettä 1:1. Suomalainen tiedeakatemia. WSOY, Porvoo 1949d, 590-688.

Jutikkala, Eino. Pohjoismaisen yhteiskunnan historiallisia juuria. Universitas 3. WSOY, Porvoo 1965a.

Jutikkala, Eino. Uudenajan taloushistoria. Muuttumaton lisäpainos. WSOY, Porvoo 1965b.

Jutikkala, Eino (toim). Suomen talous- ja sosiaalihistorian kehitysviivoja. WSOY, Porvoo 1968.

Jutikkala, Eino. Godsdriften i Norden under 1600-talet. Från medeltid till välfärdssamhälle. Teoksessa Rantanen, Tuula (toim.) Historiantutkijan sana. Maisterista akateemikoksi. Historiallisia tutkimuksia 105. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1977, 211-218.

Jutikkala, Eino. Bonden – adelsmannen – kronan. Godspolitik och jordegendomsforhållanden i Norden 1550-1750. Temahefter i Nordeans historie. Liber Läromedel, Lund 1979.

Jutikkala, Eino. Talonpoika, aatelismies, kruunu. Maapolitiikkaa ja maanomistusoloja Pohjoismaissa 1550-1750. Tietolipas 92. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 1983.

Jutikkala, Eino. Oliko Ruotsi puolitoista vuosisataa edellä Suomea? Historiallinen aikakauskirja 99:2 (2001), 213-216.

Jutikkala, Eino. Aatelisvalta ja lahjoitusmaat. Teoksessa Jutikkala, Eino, Mäkelä-Alitalo, Anneli & Rasila, Viljo (toim.) Suomen maatalouden historia. Osa 1. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 914:1. Suomen kirjallisuuden seura, Helsinki 2003, 269-291.

Jutikkala, Eino. Maalaisrahvaan sosiaaliseen rakenteeseen 1500-luvulta 1800-luvun keskivaiheille vaikuttaneista tekijöistä. Teoksessa Julkunen, Martti, Jungar, Sune & Kostiainen, Auvo (toim.) VI Suomalais-neuvostoliittolainen yhteiskuntahistorian symposiumi Turussa 22. – 25.10.1980. Turun historiallisen yhdistyksen julkaisuja 36. Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknillisen yhteistoimintakomitean julkaisusarja 14. Vammalan kirjapaino, Vammala 1980, 106-124.

Rinne-Jutikkala, Eino. Kartano ja rälssitalonpojat Jokioisilla 1700-luvulla. Teoksessa Jokioinen 1631-1931. Forssan kirjapaino, Forssa 1931, 157-197.

Suomalainen tiedeakatemia 1952: Esitelmät ja pöytäkirjat. Suomalaisen Tiedeakatemian esitelmät 1952-1953.

Tutkimuskirjallisuus

Aaltonen, Esko. Jokioisten kartanon alue- ja omistusvaiheista. Teoksessa Jokioinen 1631-1931, 136-156. Forssan kirjapaino, Forssa 1931.

Ahtiainen, Pekka & Tervonen, Jukka (toim.). Menneisyyden tutkijat ja metodien vartijat. Matka suomalaiseen historiankirjoitukseen. Käsikirjoja17:1. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1996.

Ahtiainen, Pekka & Tervonen, Jukka. Paikallishistorian kaavan pitkä kaari. Ja tulevan akateemikon kriittinen katse. Teoksessa Ahtiainen, Pekka, Tervonen, Jukka & Teräs, Kari (toim.) Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Vastapaino, Tampere 2010, 27-90.

Anttila, Olavi. Kartanosta kunnaksi. Jokioisten historia. Jokioisten kunta, Forssa 1991.

Appleby, Joyce. Relentless revolution. History of capitalism. W. W. Norton, New York 2011.

Aronsson-Fulsås-Haapala-Jensen, Nordic National Histories. Teoksessa Berger, Stefan & Lorenz, Chris (toim.) Contested Nation. Ethnicity, Class, Religion and Gender in National Histories. Writing the Nation Series. Palgrave Macmillan, Hampshire 2008, 256-282.

Ashley, W. J. Introductory Chapter. English Manor. Teoksessa Fustel de Coulangesin, Numa Denis. Origin of property in Land. Translated by Margaret Ashley. With an introductory chapter by on English Manor by W. J. Ashley. Original French edition 1889, originan English version 1891. Batoche Books, Kitchener 2000.

Braudel, Fernand. Kapitalismens dynamik. Gidlunds, Tukholma 2001.

Brenner, Robert. Agrarian Class Structure and Economic Development in Pre-Industrial Europe. Teoksessa Ashton, T. H., Philpin, C. H. E. (toim.) The Brenner Debate. Agrarian Class Structure and Economic Development in Pre-Industrial Europe. Cambridge University Press, Cambridge 1988a, 10-63.

Brenner, Robert. The Agrarian Roots of European Capitalism. Teoksessa Ashton, T. H., Philpin, C. H. E. (toim.) The Brenner Debate. Agrarian Class Structure and Economic Development in Pre-Industrial Europe. Cambridge University Press, Cambridge 1988b, 213-327.

Davis, Kathleen. Periodization and sovereignty. How ideas of feudalism and secularization govern the politics of time. The Middle Age Series. University of Pennsylvania Press, Philadelphia 2008.

Fustel de Coulangesin, Numa Denis. Origin of property in Land. Translated by Margaret Ashley. With an introductory chapter by on English Manor by W. J. Ashley. Original French edition 1889, originan English version 1891. Batoche Books, Kitchener 2000.

Gadd Carl-Johan. Den agrara revolutionen 1700-1870. Det svenska jordbrukets historia 3. Natur och Kultur, Borås 2000.

Gaunt, David. The Peasants of Scandinavia. 1300-1700. Teoksessa Tom Scott (toim.) The Peasantries of Europe. From the Fourteenth to the Eighteenth Centuries.  Longman, Lontoo 1998, 313-338.

Haapala, Pertti. Kulturgeschichte i den finländska historieskrivningen. Teoksessa Gustafsson, Harald, Persson, Frederik, Tjornber, Charlotte & Wallette, Anna (toim.) Den dubbla blicken. Historia i de nordiska samhällena. Sekel, Lund 2007, 51-61.

Haapala, Pertti. Talous- ja sosiaalihistorian tutkimus Suomessa 1900-luvulla. Teoksessa Kangas, Sini, Hietala, Marjatta & Ylikangas, Heikki (toim.) Historia eilen ja tänään. Historiantutkimuksen arkeologian suunnat Suomessa 1908-2008. Bidrag till Kännedom av Finlands Natur och Folk 179. Helsinki 2009, 70-82.

Haapala, Pertti. Eino Jutikkala (1907-2006). Talonpojan historian kirjoittaja, s. 128-129. Teoksessa Markkanen, Tapio, Tiitta, Allan & Havaste, Paula (toim.) Suomalaisia tieteen huipulla. 100 tieteen ja teknologian saavutusta. Gaudeamus, Tallinna 2014, 128-129.

Halila, Aimo, Väinö Voionmaa. Tammi, Helsinki 1969.

Hietaniemi, Tapani, Karasjärvi, Tero, Kokkonen, Ossi, Lehtonen, Tuomas M.S., Malkki, Janne, Nurmiainen, Jouko, Piippo, Mikko & Sadeniemi, Matti. Feodalismi. Uuden ajan käsite, keskiajan ilmiö, maailmanhistorian kategoria. Sivilisaatiohistoria-sarja. Vastapaino, Tampere 1997.

Jalava, Marja. Latecomers and Forerunners. Temporality, Historicity, and Modernity in Early Twentieth-Century Finnish Historiography. Teoksessa Mishkova, D., Trencsényi, B. & Jalava, M. (toim.)  ’Regimes of Historicity’ in Southeastern and Northern Europe, 1890-1945. Discourses of Identity and Temporality. Mishkova, D.. Basingstoke, Palgrave Macmillan, 2014, 43-61.

Karonen, Petri. Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 15211809. Neljäs uudistettu painos. Ensimmäinen painos 1999. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2014.

Kettunen, Pauli. Historiallistaminen ja suunnitteleminen. Ajan hallinnan jännitteitä sodanaikaisessa ja sodanjälkeisessä Suomessa. Teoksessa Ahtiainen, Räty, Strömberg & Tervonen (toim.) Historia, sosiologia ja Suomi. Yhteiskuntatutkimus itseymmärryksen jäljillä. Hanki ja Jää, Helsinki 1994, 75-114.

Kujala, Antti. Crown, the Nobility and the Peasants 1630-1713. Tax, Rent and Relations of Power. Studia Historica 69. Finnish Literature Society, Helsinki 2003.

Kulha, Keijo K. Jutikkala. Tinkimätön akateemikko. Edita, Helsinki. 2006.

Lappalainen, Mirkka. Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Siltala: Helsinki 2012.

Lee, Daniel. “Office is a thing Borrowed”. Jean Bodin on Offices and Seigneurial Government. Political Theory 41:3 (2013), 409-440.

Lähteenmäki, Marja. Väinö Voionmaa. Puolue- ja geopoliitikko. Historiallisia tutkimuksia 264. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2014.

Magnusson, Lars. Sveriges ekonomiska historia. Neljäs uudistettu laitos. Prisma, Tukholma 2010.

Mansén; Elisabeth. Sveriges historia 1721-1830. Norstedts, Tukholma 2011.

Meinander, Henrik. Suomen historia. Linjat, rakenteet, käännekohdat. Suomentanut Paula Altio. WSOY, Helsinki 2006.

Munslow, Alun. Deconstructing History. Routledge, New York 2006.

Mäkinen, Riitta. Kulttuurikööri. Talonpoikaiskulttuurisäätiö 1938-2008. Talonpoikaiskulttuurisäätiö; Maahenki, Helsinki 2008.

Nurmiainen, Jouko & Piippo, Mikko. Suomalainen historiankirjoitus ja feodalismi. Teoksessa Hietaniemi, Tapani, Karasjärvi, Tero, Kokkonen, Ossi, Lehtonen, Tuomas M.S., Malkki, Janne, Nurmiainen, Jouko, Piippo, Mikko & Sadeniemi, Matti. Feodalismi. Uuden ajan käsite, keskiajan ilmiö, maailmanhistorian kategoria. Sivilisaatiohistoria-sarja. Vastapaino, Tampere, 1997, 309-328.

Peltonen, Matti (toim.). Suomen maatalouden historia 2. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 914:2. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2004.

Pipes, Richard. Property and Freedom. Harvill, London 1999.

Pipes, Richard. Russia under the Old Regime. Penguin Books, Harmondsworth, 1979.

Rasila, Viljo, Jutikkala, Eino & Mäkelä-Alitalo, Anneli (toim.) Suomen maatalouden historia 1. Perinteisen maatalouden aika esihistoriasta 1870-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 914:1. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2003.

Rasila, Viljo. Suomen kartanolaitoksen viimeinen kukoistuskausi. Eino Jutikkalan historiapalkinnon saajan emeritus Viljo Rasilan esitelmä Eino Jutikkalan 100-vuotisjuhlassa. Historiallinen aikakauskirja 105:4 (2007). Suomen historiallinen seura: Helsinki,  484-490.

Reynolds, Susan. Fiefs and Vassals. The Medieval Evidence Reinterpreted. 2. painos. Oxford University Press, New York, 1994.

Ryan, Alan. Property. Open University Press, Milton Keynes, 1987.

Sihvola, Juha. Aristoteles ja antiikin talous. Teoksessa Heiskala, Risto & Virtanen, Akseli (toim.) Talous- ja yhteiskuntateoria. Osa 1, vanhan maailman talous ja suuri murros. Gaudeamus, Helsinki 2011, 91-112.

Siltala, Juha. The Material Basis for Psychological Boundaries. Erillisjulkaisu teoksesta Kurth, Winfried, Janus, Ludwig & Galler, Florian (toim.) Emotionale Strukturen, Nationen und Kriege. Jahrbuch für psychohistorische Forschung 7. Mattes Verlag, Heidelberg 2006.

Sivula, Anna. Kysymyksiä ja voimaviivoja. Marc Blochin historiantutkimuksellisen tuotannon metodologinen perintö. Sarja C Scripta Lingua Fennica Edita. Turun yliopiston julkaisuja. Turun yliopisto. Turku 2006.

Snellman, Alex. Suomen aateli. Yhteiskunnan huipulta uusiin rooleihin 1809-1939. Historiallisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta XXXIV. Helsingin yliopisto: Helsinki 2014.

Sombart, Werner. Der moderne Kapitalismus. Erster Band, Die Genesis des Kapitalismus. Duncker & Humblot, Leipzig 1902.

Sperber, Jonathan. Property and Civil Society in South-Western Germany 1820-1914. Oxford University Press, Oxford, 2005.

Suominen, Petteri. Suomalaisen historiantutkimuksen käsitykset feodalismista ja talonpoikien vapaudesta Ruotsin valtakunnassa 1600-luvulla. Pro Gradu -tutkielma. Julkaisematon, Helsingin yliopisto 2010.

Teschke, Benno. The Myth of 1648. Verso, Lontoo 2003.

Topelius, Zacharias. Välskärin kertomuksia. Lyhennetty laitos. Toimittanut Helle Kannila. Suomentanut Juhani Aho. Werner Söderström, Porvoo 1946.

Tucker, Avizier (toim.) A Companion to the Philosophy of History and Historiography. Blackwell Companions to Philosophy. Wiley-Blackwell: Oxford 2011.

Turpeinen, Oiva. Mittava maataloushistoria. Historiallinen aikakauskirja 104:1 (2006) Suomen historiallinen seura: Helsinki, 79-83.

Turunen, Harri. Suomalainen kotiseutuliike 1945-2000. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 983. Suomen kotiseutuliiton julkaisuja A 9. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki, 2004.

Vahtola, Jouko. Suomen historia. Jääkaudesta Euroopan Unioniin. Otava, Helsinki 2003.

Viikari, Matti. Historiallinen ajattelu, edistys ja yhteiskunta. Tutkijaliiton julkaisusarja 79. Tutkijaliitto, Helsinki 1995.

Voionmaa, Väinö. Suomen karjalaisen heimon historia. Kansanvalistusseura, Helsinki 1915.

Voionmaa, Väinö. Maailman työ ja tuotanto. Talousmaantieteellinen katsaus maailmantalouden perusteisiin. WSOY, Porvoo 1918.

Wallerstein, Immanuel. Historical capitalism. With capitalist civilization. Verso, Lontoo. 1983

White Hayden. Droysen’s Historik. Historical Writing as a Bourgeois Science. Teoksessa White, Hayden The Content of the Form. Narrative Discourse and Historical Representation. John Hopkins University Press, Baltimore 1987, 83-103.

Wood, Ellen Meiksins. Origin of capitalism. A Longer view. Verso, Lontoo 2002.

Wood, Ellen Meiksins. Liberty and property. A Social history of Western political thought from renaissance to Enlightenment. Verso, Lontoo 2012.

Ylikangas, Heikki. Käännekohdat Suomen historiassa. Pohdiskeluja kehityslinjoista ja niiden muutoksista uudella ajalla. WSOY, Juva 1986.

Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari. Oppikirja Suomen kansan historiassa. Tekijä, Helsinki 1869.

Ågren, Maria. Att hävda sin rätt. Synen på jord ägandet i 1600-talets Sverige, speglad i institutet urminnes hävd. Rätthistorisk bibliotek 57. Nerenius & Santerus, Tukholma 1997.

 

1. Haapala 2014, 128-129. [↩]
2. Kattavin Jutikkala elämäkerta on Keijo Kulhan julkaisema teos vuodelta 2006, jossa Kulha käy läpi Jutikkalan tieteellisen uran lisäksi myös akateemikon elämänvaiheita. Kulha 2006. [↩]
3. Jutikkalaa on oikeutetusti pidetty suomalaisen talonpojan historioitsijana, mutta välillä Jutikkalan agraarihistoriallisia kirjoituksia ja painotuksia on pidetty niin paljon esillä, että Jutikkalan muut tieteelliset puolet ovat jääneet taustalle. Kettunen 1994, 82. [↩]
4. Nykyään on jo itsestäänselvyys, että historiantutkijat tutkivat menneisyyttä oman aikakautensa välityksellä, mikä synnyttää väistämättä vinoumia tai painotuksia menneisyyttä koskeviin tulkintoihin. Hayden White pitää historiantutkimusta ideologisena toimintana, koska historiantutkija vaikuttaa lukijan käsityksiin julkisen tilan, yhteisön ja inhimillisen toiminnan rajoista ja mahdollisuuksista. Niinpä esimerkiksi Jutikkala tutkiessaan suomalaisen yhteiskunnan kehitystä vaikutti käsitteillään ja painotuksillaan siihen, minkälaiseksi kuva suomalaisen yhteiskunnan kehityskulusta muotoutuu. Näistä merkittäviä olivat juuri muutos ja kehityksen suunta. White 1987, 86-88. [↩]
5. Historiografinen tutkimus tarkoittaa tässä artikkelissa historiantutkimusta, jonka tehtävä on tutkia historiantutkimusta. Käytän tässä artikkelissa kyseistä termiä nimittämään historiantutkimuksen ja historiankirjoituksen historiaa tutkivaa historiantutkimusta. Mielestäni tämä on hyvä termi kuvaamaan tällaista tutkimusta, vaikka on olemassa myös esimerkkejä, että historiografialla tarkoitetaan historiografisen tutkimuksen sijaan niitä esityksiä, joita historiantutkijat tuottavat tutkiessaan menneisyyttä. Sivula 2006, 38-40; Tucker 2011, s. xii. [↩]
6. Esimerkiksi Anna Sivula on Paul Ricoeur’n historianfilosofiaa edelleen kehittäen käyttänyt jakoa esittämisen ja selittämisen/ymmärtämisen välillä tutkiessaan Marc Blohin historiantutkimuksellista perintöä. Sivula 2006, 43-49.  [↩]
7. Jutikkalan työssä talonpoikaiskulttuurin ja kotiseutuliikkeen hyväksi katso Kulha 2006, 109-125; Ahtiainen & Tervonen 2010, 27-90; Turunen 2004, 170. Jutikkala oli myös perustamassa esimerkiksi Sääksmäki-seuraa, jonka toimintaan hän osallistui aktiivisesti. [↩]
8. Haapala 2009, 70-82. [↩]
9. Katso esimerkiksi Mäkinen 2008, 117-118; Gaunt 1998. [↩]
10. Topelius 1946; Yrjö-Koskinen 1869. [↩]
11. Ahtiainen & Tervonen 2010, 53-54; Haapala 2007; Kulha 2006, 126-129. [↩]
12. Suomen talonpojan historian syntyhistoriasta katso Kulha 2006, 126-143; Mäkinen 2008, 21-22; Jutikkala 1942, esipuhe. [↩]
13. Kulha 2006, 90-166. Jutikkala 1932; Jutikkala 1934a. [↩]
14. Jutikkala 1942. Suomen talonpojan historian ensimmäisen laitoksen yleinen osa; Jutikkala 1939 Kylänkeskisen yhteistoiminnan historiaa; Jutikkala 1939b Yksityis- ja yhteisomistus maanomistuksen varhaisimpina kausina; Jutikkala 1937 Tulivatko suuressa reduktsionissa peruutetut talot kruununtiloiksi?; Jutikkala 1938 Suurmaanomistuksen historiallinen kehitys Suomessa. [↩]
15. Vrt. Appleby 2011, 5-15. Joyce Applebylle pääoma tarkoittaa ensisijaisesti rahaa tai valuuttaa, jota käytetään erityiseen tarkoitukseen. Pääomaa ei siis kätketä kammariin pahan päivän varalle, vaan pääoma investoidaan taloudelliseen toimintaan, jonka uskotaan tuottavan investoinnille rahaa. Pääomasta tulee pääomaa, kun sitä käytetään tuoton tavoittelussa, yleensä jotain tuottamalla. [↩]
16. Länsimaisen aatehistorian ajattelijoiden kaanonissa, klassisen kauden Ateenassa Aristoteles eritteli omistusta yhteisen ja yksityisen välillä ja sisällytti erittelyyn jaon maan ja sen tuotteiden välille. Juuri tämän erittelyn myötä Aristoteles on noussut esiin yhteisöllistä omistusta painottaneen opettajansa, Platonin vastakohtana. Tämä vastakkainasettelu ja Aristoteleen kohottaminen modernin eksklusiivisen yksityisomistuksen kannattajaksi perustuu kuitenkin väärään kuvaan Aristoteleen ajattelusta. Aristoteles ei kannattanut yksityistä maan ja maan tuotteiden omistusta, vaikka hän olikin sitä mieltä, että yksilöiden tulisi omistaa esimerkiksi sen takia, että hyväntekeväisyyden hyve olisi ylipäätään mahdollinen. Sihvola 2011, 91-112. Vertaa kapitalistista muutosta yleensä käsitteleviin teoksiin ja niissä esiintyvään tematiikkaan omistamisesta ja yhteiskunnan toiminnasta. Wood 2002, 11-72; Brenner 1988a; Brenner 1988b; Teschke 2003, 116-150; Appleby 2011; Wallerstein 1983; Braudel 2001; Sombart 1902. [↩]
17. Wood 2012, 147-289; Lee 2013, 409-44; Davis 2008, 23-51. [↩]
18. Jutikkala 1942, 199. [↩]
19. Jutikkala 1942, 203. [↩]
20. Katso esimerkiksi Pipes 1999; Pipes 1974; Ryan 1987; Sperber 2005; Ågren 1997. Omistusmuotojen tutkiminen onkin kiehtonut historioitsijoita varhaisen uuden ajan kohdalla, koska siihen liittyy poliittisen ja taloudellisen vallan limittyminen tavalla, joka tuntuu vieraalta 1900-luvun näkökulmasta. Yliomistusoikeudesta ja yhteiskunnallisista omistamissuhteista katso Teschke 39-41, 49-57; Siltala 2006, 181-184. [↩]
21. Jutikkala 1939, 121.  [↩]
22. Jutikkala 1968, 40-42. [↩]
23. Jutikkala 1968, 42. Suomen talous- ja sosiaalihistorian kehitysviivoja. [↩]
24. Voionmaa 1915; Voionmaa 1918. Voionmaan henkilöstä ja suhteesta Jutikkalaan katso Lähteenmäki 2014, 75-76; Halila 1969, 126, 142; Kulha 2006, 133-134; Ahtiainen & Tervonen 1996, 152; Jalava 2014, 43-61. [↩]
25. Jutikkala 1939, 122. [↩]
26. Eino Jutikkalan kotimaiset esitelmät, Historian laitoksen juhla 11.5.1992, KA Eino Jutikkalan arkisto [↩]
27. Fustel de Coulangesin teos, Origin of property in Land (1891) on selvä esikuva ja innoittaja Jutikkalan omille tutkimukselle. Fustel de Coulanges kirjoitti teoksen, joka sisälsi – William Ashleyn englantilaiseen laitokseen kirjoittaman esipuheen mukaan – ”in a a comparitively brief compass all the main arguments of that great historian against the various attempts which have been made to support the theory of primitive agrarian communism by an appeal to historical records.” Ashley 2000, x-xix. Jutikkala kritisoi Fustel de Coulangesin tavoin 1800-luvun Mark-teoriaa. Fustel de Coulanges 2000, 3-5. (Mark-teorian merkittävä kehittäjä G.L. von Maurer). Jutikkala 1942, 1-19; 1939b. [↩]
28. Jutikkala 1942, 254. [↩]
29. Jutikkala 1942, 228. [↩]
30. Suomalaisen Tiedeakatemian esitelmät 1952-1953, 144-166. Vertaa Jutikkala 1942, 263-276. [↩]
31. Suomalaisen Tiedeakatemian esitelmät 1952-1953, 166. [↩]
32. Kotimaiset esitelmät. Jutikkalan Sääksmäki seuran esitelmä vuodelta 1949. Alkaa sanoin ”Olemme tottuneet mittaamaan yksilön”. KA Jutikkalan arkisto, [↩]
33. Kotimaiset esitelmät. Jutikkalan Sääksmäki seuran esitelmä vuodelta 1949. Alkaa sanoin ”Olemme tottuneet mittaamaan yksilön.” KA Jutikkalan arkisto, [↩]
34. Katso esimerkiksi Jutikkalan Eli F. Heckscheriltä omaksumaansa synteesiin merkantilistisen ja liberalistisen ajan eroista ja yhtäläisyyksistä: Jutikkala 1949a, 402-407; Jutikkala 1949b, 463-465. [↩]
35. Rekonstruoinnin ja konstruoinnin erosta katso Munslow 2006, 39-61. [↩]
36. Jutikkala 1942, 193. ”Nykyaikaisessa kielenkäytössä tarkoitetaan talonpojalla henkilöä, ”joka joko omistaa tai vakaalla asukasoikeudella pitää hallussaan sekä itse perheineen viljelee niin suura alaa manttaaliin pantua maata, että hän siten saa pääasiallisimman toimeentulonsa”, kuten Hytönen Suomen talonpoikaissäädyn historiassa käsitteen määrittelee. Mutta vaikka jättäisimmekin pois erikoisesti meidän maamme varhaisempiin oloihin kohdistuvat sanat ”manttaaliin pantua”, ovat maanviljelijät, jotka täyttävät määritelmän ehdot, sekä menneissä että nykyisissä yhteiskunnissa pikemmin poikkeuksena, joskin yleisenä poikkeuksena, kuin sääntönä.” [↩]
37. Feodalismista katso Viikari 1995; Davis 2008; Hietaniemi et al. 1997; Reynolds 1994; Suominen 2010; Wood 2002. [↩]
38. Nurmiainen ja Piippo 1997, 315-323. [↩]
39. Jutikkala 1934b, 479-480. ”Tällaiseen sekaantumiseen vaikutti se, että 1500- ja 1600-luvuilla Ruotsi-Suomessakin pääsi valtaan feodaalisiin käsityksiin pohjautuva, Bolognan yliopiston ja sittemmin Keski-Euroopan oikeusoppineiden kehittämä teoria kahdenlaisesta omistusoikeudesta. Samalla maalla saattoi tämän mukaan olla kaksi omistajaa, ei niin, että kummatkin olisivat omistaneet jonkin murtoluvuilla ilmaistavan osuuden siitä, vaan niin, että kummankin omistusoikeus laatuunsa nähden oli erilainen. Toisella oli oikeus nauttia maan antama puhdas tuotto, dominium directum, toisella valta viljellä maata ja antaa tämä käyttöoikeus perinnöksi jälkeläisilleen, dominium utile. Milloin molemmat oikeudet olivat samoissa käsissä, puhuttiin täydestä omistusoikeudesta, dominium plenum, milloin ne olivat eri henkilöillä, oli voimassa jaettu omistusoikeus, dominium divisum.” [↩]
40. KA Jutikkalan arkisto, kotimaiset esitelmät. Esitelmä 1950-luvun lopulla. Alkaa sanoin ”Vuonna 1606 Kaarle IX lahjoitti.” Katso myös Jutikkala 1934b, 486. [↩]
41. KA Jutikkalan arkisto, kotimaiset esitelmät. Esitelmä 1950-luvun lopulla. Alkaa sanoin ”Vuonna 1606 Kaarle IX lahjoitti.” Jokioisten historiasta katso Aaltonen 1931, 136-156; Anttila 1991; Rinne-Jutikkala 1931, 157-191. [↩]
42. Jutikkala 1943, 11. [↩]
43. Jutikkala 1943, 11. [↩]
44. Vertaa Nurmiainen ja Piippo 1997, 320. Jutikkala on heidän mukaansa noudattanut Sven Tunbergin ajatusta kruunun vallan täydellisyydestä ja toisaalta ajatusta siitä, että feodalismi olisi kehittynyt Kaarle Suuren aikana. Katso esimerkiksi Jutikkala 1965a, 51, jossa Jutikkala viittaa Tunbergiin mannermaista feodalismin syntyä selventäessään. [↩]
45. Jutikkala 1943, 11. [↩]
46. Jutikkala 1943, 11. [↩]
47. Jutikkala 1965a, 42-59. [↩]
48. Jutikkala 1965a, 41-59. [↩]
49. Jutikkala 1942, 336. Keskiaikaiset läänit, joilla ei ollut mitään tekemistä maanomistuksen kanssa, muuttuivat Kustaa Vaasan aikana läänityksiksi. ”Vastakohtana laajoille lääneille (I) läänitykset käsittivät tavallisesti vain yksityisiä taloja, kyliä, korkeintaan jonkin verokunnan tai pitäjän, eikä niihin liittynyt hallintovaltaa, vaan läänityksensaajan ainoana oikeutena oli kerätä itselleen läänitysalueen talojen kruununverot.” Katso myös Jutikkala 1943, 13.  ”Feodalismi yritti kotiutua Ruotsi-Suomeen.” [↩]
50. Jutikkala 1965a, 58. Jutikkala myöntää: ”Tässä mielessä enimmät Suomenkin talonpojat olivat lyhyen aikaa aatelin alustalaisia.” [↩]
51. Jutikkala 1965a, 46-59; Jutikkala 1942, 341-353; Jutikkala 1979, 72-74. [↩]
52. Jutikkala 1932, 14. ”Suurmaanomistus tuleekin, kuten tunnettua, maalaisyhteiskuntaan ulkopuolisena kasvannaisena. Sen muodostuminen sotii näennäisesti niitä periaatteita vastaan, joita kuninkaat maapolitiikassaan usein harjoittivat. Tämä politiikka koski kuitenkin ainoastaan talonpoikaissäätyä, ja suurmaanomistuksen ja sen mukana kartanolaitoksen loi toinen sääty, aatelisto, jota ei käsitetty maanviljelijä-, vaan sotilas- ja myöhemmin virkamiesluokaksi ja jota ei voitu valtiontalouden silloisella kehitysasteella palkata eikä palkita muutoin kuin luovuttamalla sille talonpoikien veroja, jakamalla sille läänityksiä.” [↩]
53. Jutikkala 1980, 106-124. [↩]
54. Jutikkala 1942, 356. [↩]
55. Jutikkala 1943, 11. ”Pohjoismaita lukuun ottamatta kaikissa Euroopan valtioissa yhteiskunta rakentui keskiajan alusta 18. vuosisadalle saakka läänityslaitoksen, feodalismin pohjalle, ja vastaavanlaisia järjestelmiä tapaamme jokaisesta kulttuuripiiristä Amerikan atsteekeilta Kauko-Itään saakka.” [↩]
56. Jutikkala 1965a, 58. [↩]
57. Jutikkala 1965a, 59. [↩]
58. Jutikkala 1942, 341. [↩]
59. Jutikkala 1942, 343. [↩]
60. Jutikkala 2003, 278. ”[Juridisten] teorioiden omaksumiseen eivät johtaneet vain vilkastuneet kauppa- ja kulttuuriyhteydet tai aatelisnuorukaisten ulkomaiset opintomatkat vaan ennen kaikkea se, että Ruotsin valtakunnan keskiaikainen maanlaki oli puutteellinen ja vanhentunut. Koska katsottiin, että kaikki lainsäädäntö, positiivinen oikeus, ilmensi joitakin korkeita oikeusperiaatteita, voitiin historiantutkija Stig Jägerskiöldin mukaan `ainakin jossain määrin kansallisen oikeuden rinnalla ottaa huomioon vierasmaalainen laki`. Roomalaisen oikeuden katsottiin tulkitsevan yleispäteviä lausumia, joita luonnonoikeudellinen teoria piti koko ihmiskunnalle yhteisinä. Myöhemmin luonnonoikeus joutui ristiriitaan roomalaisen oikeuden kanssa ja Kaarle XI kielsi tuomioistuimia vetoamasta roomalaiseen Corpus Juris -lakikokoelmaan, mutta itse vetosi siihen reduktiota toimeenpantaessa. Ei tietenkään ole kiellettävissä, etteivätkö teorioiden hyväksymiseen tai hylkäämiseen olisi vaikuttaneet yhteiskunnalliset etunäkökohdat ja siten kruunun ja aatelin väliset voimasuhteet.” Nurmiainen ja Piippo 1997, 315-320. [↩]
61. Kansallisen historiantutkimuksen suurten kertomusten u-käyrästä ja pohjoismaisen historiantutkimuksen suhteesta katso Aronsson, Fulsås, Haapala, Jensen 2008, 256-282. [↩]
62. Esimerkiksi Mirkka Lappalainen on kritisoinut Jutikkalan ja Eli Heckscherin käsityksiä 1600-luvun valtiosta liiallisina kärjistyksinä. Lappalainen 2012. [↩]
63. Nurmiainen & Piippo 1997, 323; Jutikkala 1942, 341-353; Jutikkala 1979, 26; Jutikkala 1983; Jutikkala 2003, 273. Vertaa Kujala 2003, 34-41. [↩]
64. 1700-luvun käännekohdista ja yhteiskunnallisista kehityskuluista katso Gadd 2000; Ylikangas 1986, 75-91, 93-101; Karonen 2014; Vahtola 2003, 7; Meinander 2006, 74-88; Mansén 2011, 13; Magnusson 2010, 10-12. [↩]
65. Jutikkala 1942, 446. Jutikkalan mukaan vainiopakolliset kyläjärjestykset ”tyrkytettiin talonpojille ja isojakoihin heidät pakotettiin.” ”Niitä koskevien asetusten syntyvaiheet tarjonnevat yhtä vähän kuin maalaisyhteiskunnan siihenastinen kehityskään perusteita sille käsitykselle, että edellinen merkitsi ikivanhojen talonpoikaisten tapojen vakiinnuttamista, kun taas jälkimmäinen oli uudenaikaisen, yksilön vapautta ajavan talouspolitiikan varhainen oire.” [↩]
66. Jutikkala 1949c, 572. ”Maatalouselinkeinon kohottamiseksi oli myös vanhojen peltojen tuotantokykyä nostettava. Parannuksia oli kuitenkin turha toivoa, ellei entistä ankaramman säännöstelyn avulla sarkajaon aiheuttamia haittoja pienennetty tai ellei päinvastoin päästy kylien yhteisistä vainioasetuksista.  Edellinen tiet vei 1742 annettuihin ohjeihin vainiopakkoa tiukentavista kyläjärjestyksistä, jälkimmäinen isojakoihin. Näitä näennäisesti toisilleen vastakkaisia menetelmiä ei ole katsottava erilaisten taloudellisten katsomustapojen ilmauksiksi. Talonpoikien kannalta kumpikin toimenpide merkitsi epäilemättä hänen etuaan silmälläpitäviä, mutta viranomaisten taholta tulleita pakkomääräyksiä.” [↩]
67. Jutikkala 1949c, 573. [↩]
68. Jutikkala 1942, 447-448. [↩]
69. Jutikkala 1934a, 317. ”Kyläjärjestyksen avulla ylläpidetty yhteistalous oli esteenä maanviljelijäin yksityiselle yritteliäisyydelle ja sen kautta koko kylän maatalouden edistymiselle. Talonpoika oli luonnostaan vanhoillinen, ja jos hän halusi toimeenpanna jonkin uudistuksen, oli hänen siihen saatava koko kylän suostumus.” [↩]
70. Jutikkala 1942, 457. ”[E]rilaiset tulokset on selitettävissä siten, että kummassakin valtakunnassa tämä uudistus, joka asetti vanhan maannautinnan valinkauhaan, ainoastaan jonkinlaisena katalysaattorina joudutti sitä kehitysprosessia, joka siitä riippumatta oli parhaillaan käynnissä” [↩]
71. Jutikkala 1942, 431. ”Valistusaatteet ja fysiokraattiset talousteoriat, jotka samalla kun ne korostivat maanviljelyksen keskeistä asemaa talouselämässä vaativat, että maan tuli olla viljelijänsä omistamaa ja että omistusoikeuden tuli olla rajoittamattoman, niin että isäntä saattoi hallita taloaan mielensä mukaan.” [↩]
72. Jutikkala 1942, 431. [↩]
73. Jutikkala 1932, 170. ”Isovihan jälkeen huolehtivat kartanonomistajat siitä, että vanhat pellot ja niityt otettiin viljelykseen ja että karja saavutti entisen päälukunsa, ja kun siihen päästiin, oltiin tyytyväisiä. Mutta vapauden ajan loppupuolella heräsi harrastus uutisraivauksiin ja maataloudellisiin uudistuksiin. Alaa käsittelevä kirjallisuus kasvoi nopeasti. Uusia menetelmiä kokeiltiin ja otettiin käytäntöön.” [↩]
74. Jutikkala 1949c, 506. ”Taloudellinen harrastus vei akatemian piirissä kotiseuduntutkimukseen, jonka tarkoituksena ei enää ollut oman paikkakunnan luonnon, kansan ja mahtavan muinaisuuden ylistäminen kuten suurvaltakaudella, vaan sen elinkeinojen ja niiden kehittämismahdollisuuksien selvittäminen. 1747 perustettiin Turun akatemiaan sovelletun luonnontieteen, ’talousopin’ professuurin virka.” [↩]
75. Jutikkala 1949c, 571-572. [↩]
76. Jutikkala 1932, 182. [↩]
77. Jutikkala 1932, 183. [↩]
78. Jutikkala 1934b, 499. ”Mutta kun maatalouden, nimenomaan viljanviljelyn konjunktuurit 1700-luvun lopulla olivat erittäin hyvät ja seuraavan vuosisadan alkupuolella suorastaan loistavat, kun fysiokratia nosti maatalouden tieteisopissa ja sitten käytännössä kunniaan, kun hallitus teollisuuden ja kaupan sijaan alkoi yksipuolisesti suosia maataloutta, kun tämä elinkeino tuli muotiharrastukseksi ja kun siinä hylättiin vuosisataiset sovinnaiset menettelytavat ja alettiin kiihkoisasti kokeilla kaikkea uutta, tuli halveksittu maanviljelijän ammatti sellaiseen kunniaan, että moni maataomistava säätyläinen jätti virkansa ja antautui yksinomaan tilaansa hoitamaan.” [↩]
79. Jutikkala 1934c, 115. ”Valtakunnan ulkonaisen voiman ja sen taloudellisen merkityksen katsottiin oleellisesti riippuvan sen väkiluvusta – katsottiinhan vielä 1740-luvulla väkilukuja valtionsalaisuudeksi -, ja korkeaa väestönlisäystä alettiin pitää suorastaan hyvin hallitun yhteiskunnan kulmakivenä.” [↩]
80. Jutikkala 1977, 87. ”Maalaisyhteiskunnan sosiaalista luonnetta eivät määrää yksinomaan maanomistussuhteet ja niitä koskeva lainsäädäntö, vaan se on tulos monista eri komponenteista, joista ensinmainitun ohella tärkeimmän muodostaa väestöliike.” [↩]
81. Jutikkala 1934b, 478-501. ”Eräät lainsäädännölliset seikat edistivät tätä talonpoikaistilojen valtausta, johon vaikuttavana syynä viime sijassa tietysti oli halu sijoittaa varallisuuttaan maahan, suurten maanomaisuuksien yhä ilmeisempi taloudellinen edullisuus ja erikoistapauksissa ruukkien tarve hallita laajoja maa-aloja hiilenhankinnan vuoksi.” [↩]
82. Jutikkala 1932a, 1; Jutikkala 1934b, 478.  ”Sääty-yhteiskunnan aikana oli joukko maatiloja, jotka pysyväisesti olivat ylempien kansanryhmien, aatelismiesten tai ainakin muiden säätyläisten asumia ja jotka suuruudeltaan niin huomattavasti poikkesivat talonpoikaistiloista, että niiden ja kylien pikkutalojen välillä oli selvä juopa.” Katso myös Jutikkala 1932a, 1 ”Nykyaikaisessa yhteiskunnassa ei mielellään voi lainkaan puhua kartanoista, vaan suurtiloista, joista keskeytymätön jakso yhä pienempiä tiloja ilman minkäänlaisia hyppäyksiä jatkuu aina mitättömiin palstatiloihin asti. Ruotsi-Suomen yhteiskunnassa 1700-luvulla oli sensijaan tällainen hyppäys, tällainen erottava juopa olemassa kartanon ja muunlaisen viljelystilan välillä, ja tämä erotus tekee mahdolliseksi puhua erikoisesta kartanolaitoksesta.” [↩]
83. Jutikkala 1932a, 23. ”Kahdella tämän ohimenevän läänityskauden yhteiskunnallisella ilmiöllä oli pysyväinen ja erinomaisen tärkeä vaikutus kartanolaitoksen kehitykseen. Nämä olivat läänitystalonpoikien muuttuminen rälssilampuodeiksi ja tavallista vilkkaampi säterien perustaminen. Edellisen kautta vedettiin suurmaanomistuksen ja jälkimmäisen kautta suurviljelyksen piiriin suunnattomat määrät talonpoikaismaata.” [↩]
84. Jutikkala 1942, 426-428. ”Varsinkin Uudenmaan ja Turun läänien rajalla sijaitsevalla ruukkialueella ja samoin Hämeen ja Satakunnan kartanoseudulla sekä Uudenmaan sisäosissa, missä oli runsaasti säätyläisille kuuluvia ratsutiloja säteriratsutiloja monine augmentteineen, muuttui 1700-luvulla suuri joukko kruununtilallisia yksityishenkilöiden lampuodeiksi.” [↩]
85. Jutikkala 1934b, 533. ”Kartanot hävisivät sääty-yhteiskunnan mukana. Jo pitkin tämän sääty-yhteiskunnan rappeutumisvaihetta oli syntynyt kartanoita maaperälle, joka verotuksessa nautti hyvin vähäisiä tai ei mitään etuoikeuksia, ja toiselta puolen myönnettiin vähitellen kaikensäätyisille lupa omistaa minkälaista maata hyvänsä. Juopa kartanon ja talonpoikaistilan, herrasomistajan ja talonpoikaisen maanomistajan välillä kasvoi umpeen. Lampuotien päivätyöjärjestelmä oli jo kuollut, torpparilaitos oli jo aikansa elänyt ja odotti vuosikymmenten ajan surmaniskua. Maatalous muuttui kaupalliseksi elinkeinoksi. Suurtilalla ja pientilalla ei enää ollut kvalitatiivista, laatueroa, vaan kvantitatiivinen, määräero.” [↩]
86. Rasila 2007, 484-490; Snellman 2014, 91-95,  243-253. [↩]
87. Jutikkala 1934b, 499. [↩]
88. Jutikkala 1932a, 203. ”Mutta pelastettuaan täten itselleen moraalisen oikeuden yhteiskunnalle onnelliseen suurmaanomistukseen, ei yläluokka ollutkaan haluas käyttämään sitä kartanoittensa maatalouden kehittämiseksi, vaan katsoi tällaisen toiminnan liian epämukavaksi – talonpoikien ja torpparien tehtäväksi, eikä säätyläisten -, ja alkoi pyrkiä takaisin siihen, että tämä entistään paljoa arvokkaampi maaomaisuus muuttuisi jälleen ainoastaan tulolähteeksi ja aatelismies kartanonherrasta koronnauttijaksi.” [↩]
89. Jutikkala 1932b, 89. [↩]
90. Jutikkala 1932b, 144. [↩]
91. Jutikkala 1932b, 92. [↩]
92. Jutikkala 1932b, 100-101. [↩]
93. Jutikkala 1932b, 102. Vertaa Jutikkala 1932a, 187-188. ”Sekä yhteiskunnallista, että teknillistä traditionaalisuutta säilyi epäilemättä Ruotsi-Suomenkin maataloudessa, mutta kuitenkin on se uusi henki, joka esiintyy 1700-luvun lopulla, suurviljelyksen nopea kehittyminen, kartanoiden taajat omistajanvaihdokset ja hintojen äkkinäinen nousu merkkinä mullistavasta käännekohdasta. Kapitalistinen henki alkaa näyttäytyä myöskin kartanotalouteen liittyvissä yhteiskunnallisissa oloissa: alustalaisten veroja ja rasituksia, jotka vuosikymmenestä toiseen olivat pysyneet muuttumattomina, korotettiin 1700-luvun lopulla pitkin linjaa.” [↩]
94. Jutikkala 1932a, 215. ”Kartanoiden työvoimana ei ole käytettävä päivätyötalonpoikia – eivätkä ruukitkaan ole koskaan sellaisia käyttäneet – vaan muonatorppareita ja renkejä: pääpaino pantiin edellisille, koska 40-50 naimattoman rengin ja piian kurissapito olisi ollut vaikeata. Näille alustalaisilleen tuli kartanonherran perustaa kouluja, lastentarhoja ja vanhainkoteja. Sanalla sanoen: uusi industrialismin henki alkoi muokata vanhaa kartanolaitosta omiin kaavoihinsa.” [↩]
95. Jutikkala 1932a, 193. ”Vielä selvempi oli tällainen kehityssuunta Pohjois-Italiassa, missä feodaaliaateli jo keskiajan lopulla kerääntyi kaupunkeihin. Heidän maatalousmaansa jakaantui vuokratuiksi hajatiloiksi, ja sen omistaminen muuttui pelkäksi korkolähteeksi varsinkin rahatalouden varhain tultua yleiseksi. Melkoiselta osalta juuri nämä maaseudulta kerääntyneet tulot loivat Euroopan ensimmäiset kapitalistit, ja harrastus porvarillisia elinkeinoja kohtaan käänsi huomion pois maanviljelyksestä.” [↩]
96. Jutikkala 1949c, 585. ”Keskieurooppalaiset valistusaatteet antoivat herätteitä paitsi valtiolliselle myös yhteiskunnalliselle uudistusliikkeelle, ja samalla kun politiikassa säilyi hattujen ja myssyjen vastakohtaisuus, kärjistyi ristiriita aatelisten ja aatelittomien välillä.” [↩]
97. Jutikkala 1949d, 591. [↩]
98. Jutikkala 1949d, 598-599. ”Vapaudenajan loppuvuosien myssyjen hyökkäykset aatelin erioikeuksia vastaan eivät olleet voineet jäädä tuntemattomiksi syrjäseutujenkaan talonpojille, ja kun Kustaa III sitten uuden hallitusmuodon säätämistilaisuudessa lausui, että säätyvallan ajalla ’vapaus oli muutettu aristokratian ikeeksi’, rälssitalonpojat katsoivat olevansa juuri ’niitä Kun.Maj. alaisia, joita viimeksi kuluneina vuosina on sorrettu.’” [↩]
99. Jutikkala 1949d, 599. ”[P]ettyivät lopulta sokeassa luottamuksessaan kuninkaaseen, jonka armollisuus rahvasta kohtaan ilmeni tuskin missään muussa kuin siinä, että hän parissa tapauksessa lievensi niitä rangaistuksia, mihin oikeusistuimet olivat lakkoihin ja mellakoihin osallistuneet talonpojat tuominneet.” [↩]
100. Jutikkala 1949d, 651. [↩]
101. Jutikkala 1949d, 652. [↩]
102. Jutikkala 1965a, 166. [↩]
103. Jutikkala 1934b, 480. ”Maanluontojen merkitys oli säätyajalla mitä tärkein, sillä maayksikköä kohti kannettujen verojen ollessa tavattoman raskaita merkitsi verovapaus arvaamatonta ylivoimaa taloudellisessa kilpailussa aatelisten ja talonpoikien välillä ja esiintyi siten suurviljelyksiä luovana tekijänä. Ja vaikka verovapaus tällä tavoin oli kiinnitetty maahan eikä henkilöön, pysyi se silti säätykauden lopulle saakka samalla ylempien säätyjen erioikeutena, sillä verovapauksia nauttivien tilojen eri ryhmien omistaminen oli sallittua ensin vain aatelisille ja myöhemmin (1723:n jälkeen) osittain ’aatelin vertaisille niinhyvin papistosta kuin porvaristostakin’.” [↩]
104. Jutikkala 1965b, 229. ”Muuttunut käsitys ulkomaisista taloussuhteista [naapurivaltioiden hyvinvointi oli taloudellisesti myös oman kansakunnan edun mukaista] johtui viime sijassa uudesta, dynaamisesta elämänkatsomuksesta, jolla valistus oli korvannut keskiajalta perityn staattisen näkemyksen. Rikkauksien summaa ei enää pidetty kerta kaikkiaan ihmiskunnalle annettuna, vaan sitä voitiin rajattomasti kartuttaa.” [↩]
105. Jutikkala 1965b, 232. ”Aikana, jolloin traditiot menettivät arvonsa ja jolloin talouselämä ikään kuin unesta heräten siirtyi staattisesta tilasta dynaamisimpaan, mitä milloinkaan oli nähty, ei ollut helppo määrätä kurssia, ja vielä työläämmäksi tuli sen ylläpitäminen siksi, että ruhtinaiden valta vajosi ja oli ohjattava uutta valtiolaivaa, jonka koneistoon ei vielä ollut perehdytty.” [↩]
106. Jutikkala 1942, 499-500. [↩]
107. Turunen 2004, 170. Asiasta saa selkoa myös Jutikkalan kirjeenvaihdosta. Katso esimerkiksi Sandnes, Jörn – Jutikkala 2.12.1979 Jutikkalan ulkomaiset kirjeet, Eino Jutikkalan arkisto, KA. Sandnes piti Jutikkalaa Bonden – adelsmannen – kronan -teoksen jälkeen Pohjoismaiden johtavana tutkijana siinä aiheessa. [↩]
108. Turpeinen 2006, 79-80; Rasila, Jutikkala, Mäkelä-Alitalo 2003; Peltonen 2004. 1800-luvun loppu on usein nähty suuren kasvun, kaupallistumisen ja välttämättömän infrastruktuurin kehityksen aikana suomalaisen maatalouden historiassa. Jutikkala oli itsekin sitä mieltä, että tuottavuuden suhteen maatalouden vallankumous käynnistyi aikaisintaan 1800-luvun viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. Katso Jutikkala 2001. [↩]
109. Jutikkala 1965b, 247. [↩]
110. Jutikkala 1965b, 247, 260. ”[T]apahtuneet muutokset eivät olleet olleet jyrkkiä eivätkä nopeita.” [↩]
111. Vertaa Jalava 2014, 57. [↩]