Filosofian maisteri Julia Donnerin taidehistorian väitöskirja ”Kasvitarhasta puutarhakotiin — Naiset kotipuutarhan tekijöinä Suomessa 1870—1930” tarkastettiin Helsingin yliopistossa 11.12.2015. Vastaväittäjänä toimi filosofian tohtori Silja Laine (Turun yliopisto) ja kustoksena professori Kirsi Saarikangas. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-1691-8.
Pienten kansain täytyy palkita vähälukuisuutensa lisätyllä hengen jäntevyydellä; sillä siinä on heidän ainoa väkensä ja voimansa. Mitä erittäin meihin tulee, on helppo huomata, että Suomen kansa on perikadon oma, ellei se henkisellä voimallaan, sivistyksellään, isänmaanrakkaudellaan voi toimittaa itsellensä sitä arvoa, jota ei aineelliset apuneuvot sille tarjoo. Valistus ei ole täällä hyödyn ja huvin asia, se on suoraan sanoen elämän ehto.
Näin kirjoitti Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen vuonna 1868. Yrjö-Koskisen kirjoitus heijasti 1800-luvun lopun henkeä: kansan sivistäminen oli yhteiskunnan elinehto. Suomi nousisi sivistysmaiden joukkoon vain kaikkiin yhteiskuntaluokkiin levinneen sivistyksen voimalla. Vuosisadan lopulla virinneen kansanvalistuksen piiriin otettiin myös kasvitarhavalistus. Puutarhanhoito oli taloudellinen ratkaisu ravintokysymykseen ja elannon hankkimiseen. Samalla puutarha symboloi kasvamista ja itsensä kehittämistä. Omasta kasvitarhasta versoivat ahkeruus, pitkäjänteisyys ja yritteliäisyys.
Romanttinen puutalon piha — Poimi ideat, ihana potager — Suositun bloggaajan keittiötarha — Puolivilli mökkipiha — Pala Ranskaa pellonlaidassa — Sovella puutarhatrendejä kotipihaan — Japanilaiset puutarhaideat — Ihanat liljat — Puutarhaunelmia — Ihastuttava puutarha.
Vilkaisu 2010-luvun populaarien puutarhalehtien ja -kirjojen maailmaan antaa vaikutelman, ettei ensimmäisen tekstiotteeni kansanvalistuksen sivistysajatuksesta ja kansakunnan rakentamisen prosessista versonutta puutarhaa ole enää olemassa. Sen tilalle on tullut puutarhaharrastus — yksilöllisten mielihalujen ja toiveiden toteuttaminen, muoti ja kaupallisuus. Kotipuutarha näyttäytyy tutkijan silmiin nykyisessä muodossaan — karusti ja kärjistetysti sanottuna kulutuspuutarhana, johon heijastuvat nopeatahtiset trendivaihtelut.
Toisaalta samaan aikaan puhutaan myös kaupunkiviljelystä, sissipuutarhoista, viherkatoista ja permakulttuurista. Huoli ruuan riittävyydestä ja maapallon kestokyvystä on suunnannut huomion hyötyviljelyyn ja vanhoihin viljelytapoihin ja kasveihin. Ihmiset ovat kiinnostuneet oman puhtaan ravinnon tuottamisesta, lähiruuasta ja alkuperäisten lajien ja lajikkeiden viljelystä. Puutarhanhoito nähdään hyvinvointia lisäävänä ja terveyttä edistävänä, parantavana toimintana.
Maiseman ja puutarhan historiaa tutkinut John Dixon Hunt on haastanut tutkijat selvittämään puutarhan kielioppia ja lauseenrakenteita eri aikakausina ja erilaisissa kulttuurisissa olosuhteissa. Käsillä olevassa tutkimuksessani tavoittelen, Huntin sanoja lainatakseni, ymmärrystä kotiin liittyvän puutarhan proosasta ja runoudesta, sen lauserakenteista ja rytmistä. Haluan tämän humanistisesta tieteestä ja taidehistoriallisesta tutkimuksesta kumpuavan tiedon avulla osoittaa, että puutarha on — ja sen pitää olla — tänäkin päivänä yhtä ajankohtainen ja tärkeä yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisemisen väline kuten runsaat sata vuotta sitten sen ajateltiin olevan.
Tutkimuksessani Kasvitarhasta puutarhakotiin. Naiset kotipuutarhan tekijöinä Suomessa 1870—1930 vertaan kotipuutarhaa arkiseen omenaan, jonka mukanaan kantamia kulttuurisia ja historiallisia merkityksiä tulee harvoin ajatelleeksi tuota hedelmää puraistessa. Samaan tapaan sanakirjamääritelmän mukaisen kotipuutarhan — ”kodin välittömässä läheisyydessä sijaitsevan alueen, jossa kasvatetaan kukkia, vihanneksia, marjoja ja hedelmiä” — mukanaan kantamat merkitykset ja viitteet jäävät helposti huomiotta. Ajatukseni kotipuutarhan tuttuudesta perustuu tapaan, jolla se on olemassa jokapäiväisessä puheessa ”ymmärrettynä”, osana arkeamme.
Pyrkimyksenäni on siten tässä tutkimuksessa katsoa puutarhaa kuin omenaa ja kysyä siltä, mitä kulttuurisia ja sosiaalisia merkityksiä se kantaa mukanaan tiettynä historiallisena hetkenä? Tutkimuksen keskeinen kysymys on, miksi ja miten puutarhasta tuli merkittävä yhteiskunnallinen keskustelunaihe 1900-luvun alussa ja ketkä osallistuivat puutarhan määrittelyyn? Tutkimusjaksoa rajaavat puutarhaviljelyn yleistymiseen vaikuttanut maatalouden modernisoituminen sekä puutarhaviljelyyn liittyvää valistuskirjallisuutta julkaisseen Kansanvalistusseuran perustaminen vuonna 1874. Tutkimus päättyy 1930-lukuun, jolloin ajatus kotiin liittyvästä puutarhasta oli vakiintunut osaksi yleistä keskustelua. Kyse on aikakaudesta, jota on pidetty yhtenä suomalaisen yhteiskunnan murroskausista. 1860-luvun nälkävuosien ja toisen maailmansodan välisenä aikana tapahtuneet kunnallishallintouudistukset, maatalouden ja teollisuuden kehitys, keskustelu työväen ja naisten asemasta olivat osa modernin kansalaisyhteiskunnan muotoutumiseen liittyvää kehitystä.
Tutkimuksen alkupisteenä on Aino Sibeliuksen puutarha Ainolassa, jota olen tarkastellut aiemmissa tutkimuksissani. Ainolan puutarhan tarkastelu herätti kysymään, mitä puutarhassa — erityisesti juuri kotiin liittyvässä puutarhassa — tapahtui tuossa edellä kuvatussa yhteiskunnan murroksessa? Lähdin seuraamaan Ainolan mukanaan kantamia viitteitä ja johtolankoja, jotka kutsuivat esiin moderniin ja moderniteettiin solmiutuvia teemoja: kysymyksiä puutarhan paikasta ja tehtävästä kulttuurissa, naisten koulutuksesta ja työstä, sekä kodista ja taiteesta. Tarkastelen yhtäältä sitä, miten puutarha ilmiönä näyttäytyy modernisaation virrassa yhtenä kansakunnan rakentamisen tapana, ja toisaalta sitä, miten suurten murrosten — kansakuntaistumisen ja modernin yhteiskunnan kehityksen — myötä puutarha avautuu naisten toimijuuden paikkana.
Tulkintani kotipuutarhan muotoutumisen prosessista ja puutarhaan sitoutuvista ja sidotuista merkityksistä rakentuu seuraamalla yksityisiä elämänkulkuja. Tutkimuksen avainhenkilöiksi valikoituivat Aino Sibelius (1871—1969), joka kotinsa puutarhasta ”kutsui” tutkimukseen Jenny Elfvingin (1871—1950), joka toimi opettajana, kirjoittajana ja keskustelijana puutarha-alalla 1900-luvun alkukymmenillä. Henkilövalintani korostavat yksityisen, kotiin liittyvän puutarhatoimijuuden ja julkisen puutarha-ammattilaisuuden välistä jännitettä. Pyrin kuvaamaan sitä, miten naisten toiminta puutarhoissa — kodissa ja ammatissa kodin ulkopuolella — sekä muovasi että heijasti niitä merkityksiä, joita puutarhalle annettiin.
Tutkimuksen aluksi tarkastelen niitä aatteita, joiden varaan ajatusta kotipuutarhasta alettiin rakentaa. Maiseman merkitystä kansakunnan omakuvan kannalta alettiin korostaa 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Zacharias Topelius esitteli suomalaisen maiseman kokonaisuutena kuvateoksessaan Finland framställdt i teckningar, joka ilmestyi vuosina 1845—1852. Topeliuksen teoksen kuvastoon valikoituivat kansallisen omakuvan kannalta tärkeiksi katsotut teemat: Kaupunki ja maaseutu, teollisuus ja luonnonnähtävyydet esitettiin rinnan, tasaveroisesti Suomen maisemaan ja kulttuuriin kuuluvina. Kuvastoon kuuluivat myös kartanomaisemat. Puutarhat puukujanteineen, huvimajoineen ja istutuksineen kuuluivat siihen käsitykseen omasta maasta, joka kuvaston katsojille haluttiin välittää ja tehdä tutuksi ja omaksi. Kartanopuutarhat kansallisen omakuvan osina eivät kuitenkaan suoraan voineet tavoittaa kansaa, jonka liittäminen osaksi kansakuntaa oli tärkeää. Näihin puutarhoihin sitoutuville ajatuksille maasta, luonnosta, kulttuurista ja perinnöstä tuli antaa merkitys ja sisältö, joka oli kansan omaksuttavissa.
Puutarhaan tiivistyivät kansakunnan omakuvan kannalta merkityksellisinä pidetyt seikat. Oman maan rakastaminen ja luonnon kunnioittaminen oli osoitus isänmaallisuudesta ja järkevästä taloudenpidosta; rakkaudesta luontoon ja kotiseutuun tuli puutarhaan liittyvän keskustelun keskeinen teema vuosisadan vaihteessa. Vuosisadan lopulla virinneen kansanvalistuksen teksteissä alettiin kehitellä kartanopuutarhojen ja pappilanpuutarhojen esimerkin nojalla soveliasta puutarhan muotoa kansalle. Torppien, mökkien ja mäkitupalaisten sattumanvaraiset istutukset ja pienet viljelykset; tupakka, syreenit, pelargoniat ja kaalimaat, piti järjestää uudelleen uusia perheen ja kodin ihanteita vastaaviksi. Kartanopuutarhojen lehtimajat, käytävät ja kukkaistutukset sulautuivat yhteen kaali- ja ryytimaiden, marjapensaiden sekä hedelmäpuiden kanssa kokonaisuudeksi, joka asultaan noudatti eliitin käsitystä oikeanlaisesta ympäristöstä. Puutarhakirjallisuudessa määriteltiin ne ainekset ja osat, joiden katsottiin kuuluvan ”kansan” kasvitarhaan, ja osoitettiin maalaiskansalle siellä olemisen oikea tapa.
Tukholmassa Gartner-seuran kokouksessa vuonna 1893 puutarhuri Rudolf Abelin kannusti puheenvuorossaan naisia yhä enemmän ryhtymään puutarha-alalle. Abelin liitti puheessaan puutarhan, kodin ja naisen kolmiyhteydeksi, jolla yhteiskunta saataisiin kukoistamaan. Työ kasvitarhassa oli Abelinin ajatuksissa ennen kaikkea perheenemännän työtä. Erityisesti työväen vaimojen tehtävänä oli kasvattaa itseään ja lapsiaan paremmiksi — raittiiksi, terveiksi ja ahkeriksi — kansalaisiksi. Abelin piti naisten kasvitarhakoulutuksen kehittämistä ensisijaisen tärkeänä. Viljelyn tehtävän ottivat vastaan myös sivistyneistön naiset, joille avautui sen kautta mahdollisuus koulutukseen ja omaan ammattiin.
Suomessa yksi naisten kasvitarhakoulutuksen alkuunpanijoista oli ruustinna Nora Pöyhönen, jonka oppilaaksi Haapavedelle Jenny Elfving hakeutui vuonna 1896. Elfving oli nuori naimaton säätyläisnainen, jolle puutarha merkitsi mahdollisuutta omalle säädylle ja sukupuolelle asetettujen rajojen purkamiseen. Toimi puutarhaneuvojan tai -opettajan ammatissa ei riittänyt Elfvingille, vaan hän pyrki kasvitarhakouluopintojensa jälkeen määrätietoisesti puutarha-alan vaikuttajaksi. Elfvingin vuonna 1908 perustama naisten korkeampi puutarhakoulu Järvenlinnassa tarjosi naisille mahdollisuuden opiskella puutarhanhoitoa yli kasvitarhan rajojen: kasvitarhaviljelyn taidoista puutarhan kaunotaiteeseen, puutarhasuunnitteluun. Hän ei hyväksynyt ajatusta lyhyistä kasvitarhanhoidon oppikursseista, vaan halusi kouluttaa naisista monitaitoisia osaajia, joilla olisi taidot työskennellä missä tahansa tehtävässä kaupunginpuutarhurista suunnittelijaan ja puutarhaopettajaan.
Kirjoittamisesta muodostui Jenny Elfvingille tapa rakentaa puutarhaa, kun Järvenlinnan koulun toiminta päättyi kansalaissodan kynnyksellä vuonna 1918. Elfvingin teokset Puutarhasuunnitelmia pienviljelijöille (1913), Kukkaviljelys avomaalla (1921) ja Suomalaista puutarhataidetta (1929) osoittavat hänen laaja-alaisen asiantuntemuksensa. Hän kirjoitti myös lehdissä puutarhasuunnittelusta, kasvitaudeista, uusista kasvilajikkeista ja osallistui puutarhasanaston kehittämiseen aikana, jolloin alan ammattisanasto oli vielä alkutekijöissään.
Jenny Elfvingin elämäntyö on tärkeä ja monipuolinen kokonaisuus sekä puutarhan kehityksen että naisten yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannalta Suomessa. Elfving vaikutti naisten puutarhakoulutuksen muotoon ja sisältöön sen alkuajoista lähtien. Hän solmi laajat suhteet puutarhavaikuttajiin Suomessa ja ulkomailla ja teki yhteistyötä muun muassa maisema-arkkitehtien Bengt Schalinin ja Paul Olssonin sekä puutarhurien J.K. Kornmanin ja Ossian Gauffinin kanssa. Elfvingin saavutukset tunnustettiin jo hänen elinaikanaan, mutta ei niin laajasti tai sellaisella tavalla, kuin hän olisi itse toivonut. Naisten puutarhakoulutuksen uranuurtaja toivoi tunnustusta kokonaisvaltaisena puutarhan tekijänä.
Taidemaalari Pekka Halonen maalasi 1910-luvulla joukon puutarha-aiheisia maalauksia. Pulleat, kypsyvät tomaatit, salaperäisen sinipunaiset punakaalien kuvut, ruusut ja kasvitarhan lavat avasivat ikkunan Halosenniemen taiteilijakodin puutarhaan. Maalauksissa pilkahtaa palanen arkea kodin ympäristössä — perunanistutusta maalauksessa Säkkejä puutarhassa (1910), kaaliperhosen toukkia poimiva tyttö maalauksessa Tyttö puutarhassa (1911) ja kasvimaan valmistelua maalauksessa Kesäinen puutarha (1912). Useimmat Halosen kodin piiriin sijoittuvista maalauksista ovat vapaita, hetkellisiä havaintoja ja ne muodostavat erityislaatuisen ryhmän suhteessa taiteilijan suomalaista kansaa ja maisemaa kuvanneisiin teoksiin.
Halosen maalausten hetkellisyys vievät ajatukset kodin, puutarhan, taidon ja taiteen suhteisiin. Puutarhassa, kuten maalaustaiteessa, tapahtui vuosisadan vaihteessa jotain uutta. Kun maalaustaiteessa suunnattiin katse arkeen, muuttui arki puutarhassa taiteeksi. Tuusulanjärven taiteilijakodeista muodostui 1900-luvun alussa merkittäviä uuden kotikulttuurin rakentamisen paikkoja. Huviloiden sisustuksissa ja puutarhoissa yhdistyivät monet eurooppalaisen kulttuurikeskustelun teemat kauneudesta ja naisten tehtävästä kodin kaunistajina.
Aino ja Jean Sibeliuksen Ainolan luentani alkaa tästä 1800-luvun lopulla käydystä keskustelusta. Kodeille annettu kaksoisrooli kotitalouden perustana ja perhe-elämän rauhan tyyssijana sai sivistyneistön ja erityisesti taiteilijoiden ajatuksissa kolmannen tehtävän: kodin tuli esteettisenä kokonaisuutena kuvastaa kansakunnan alkuperää ja kulttuuria. Sivistyneistön muotoilemaan kansakuntakuvaan tarvittiin työteliään kansan kasvitarhojen lisäksi puutarhoja, joissa luonnon ja kulttuurin kohtaaminen muotoutui taiteeksi joko puutarhan fyysisenä muotona tai taiteilijan inspiraation lähteenä. Puhuttiin ruotsalaisen vaikuttajan Ellen Keyn inspiroimana kauneudesta kaikille ja kodikkuuden kauneudesta — myös puutarhassa.
Puutarhasta tuli yksi kodin huoneista. Taiteesta puhuttiin suhteessa puutarhan tilan jäsentelyyn, kasvivalintoihin. Kaikessa pyrittiin kodin piiriin liittyvien yksityiskohtien hiomiseen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Ainolassa kansanvalistuksen puutarhaviljelyn käytännölliset opit yhdistyivät tähän kokonaisvaltaisen puutarhakodin ihanteeseen. Suomalaisen luonnon voima, joka kumpusi suhteesta omaan maahan, jalostui Ainolassa naisen työn kautta arkipäivän taiteeksi. Hyöty ja kauneus yhdistyivät saumattomasti puutarhassa, joka oli perheen kotitalouden perusta.
Kytkös kotiin ja naisen työhön teki Ainolan puutarhasta erityisen arvokkaan kansakunnan kulttuurisen omakuvan kannalta. Se liitti ajatuksen puutarhasta osaksi suomalaisuutta — helpommin, kuin mitä esimerkiksi puutarha-arkkitehtien suunnittelemat huvilapuutarhat — jotka näyttäytyivät tätä kotipuutarhaa vieraampina ”loistopuutarhoina”. Niitä ei voitu omaksua kaiken kansan esikuviksi samalla tavalla kuin Ainolaa, jonka puutarhassa tehty arkinen työ, kylväminen ja kitkeminen, teki siitä samaistuttavan ja tunnistettavan. Samalla puutarha säilyi kuusiaitansa suojissa salaperäisenä ja yksityisenä kodin piirinä — Locus amoenuksena, paratiisillisena ihanana paikkana — jossa kansallisesti arvokkaaksi koettu kulttuuri, Jean Sibeliuksen musiikki, saattoi syntyä. Eino Leinon kiitoskortissaan toukokuussa 1925 Ainolan väelle osoittama Voltaire -sitaatti ”Il faut cultiver notre jardin” viittaa taiteen, luovuuden ja taiteilijoiden tehtävän merkitykseen. Aino Sibeliukselle osoitettuna lause koskettaa myös Ainolan keväistä puutarhaa ja nostaa puutarhanviljelyn taidon taiteen — musiikin ja runouden — rinnalle.
Käsitykset kotipuutarhan muodosta ja sisällöstä vakiintuivat 1930-lukuun mennessä. Edelleen kannettiin huolta siivottomista pihapiireistä ja hoitamattomista huviloista, mutta tarjolla oli valmiita malleja ja ratkaisuja tilanteen parantamiseksi. Puutarhakirjallisuudessa ei enää tehty selvärajaista eroa ”kansan” tai ”yläluokan” puutarhojen välillä ja puutarha oli muuttunut turhuudesta ja hullutuksesta osaksi arkea kukkineen, hedelmäpuineen, marjapensaineen ja kasvimaineen. Hyötyviljelyn edistämistä pidettiin edelleen tärkeänä, mutta huomiota kiinnitettiin myös siihen, miten liiallinen hyötyviljelys oli pilannut monia kauniita paikkoja. Puutarhan kokonaisuuden tuli olla hyödyn ja esteettisyyden suhteen tasapainossa, eivätkä kasvimaiden suorat rivit enää riittäneet kauneuden mitaksi.
Kansanvalistuksen sivistysajatuksesta ja kansakunnan rakentamisen prosessista versonut puutarha näyttäytyy tutkimuksessani vanhan ja uuden ajan leikkauspisteessä syntyvänä uutena tai uudeksi kuviteltuna tilana. Ikiaikaista kantamustaan — paratiisin muistoa — mukanaan kuljettavana tilana se oli houkutteleva kasvualusta tutkimusajankohdan aatteille, ihanteille ja yhteiskunnallisille ilmiöille. Se oli kokeilujen tila, jossa taiteen ja luonnon, kaupungin ja maaseudun, sosiaaliluokkien ja sukupuolten, menneisyyden ja tulevaisuuden suhteita koeteltiin.
Nämä kokeilut ja mittelöt jatkuvat yhä edelleen — kuten alussa esitin. Kotipuutarhan proosa ja runous muotoutuvat yhä uudelleen kunkin ajan tarpeiden ja sille esittämien vaatimusten mukaan. Meidän on vain tunnistettava puutarhan lauseenjäsenet ymmärtääksemme, onko se, mitä puutarhassa tapahtuu, jotain aivan uutta vai vanhasta juuresta versovaa — ja mitä ne merkitsevät.