Oikeustieteen lisensiaatti, kauppatieteiden maisteri Markus Karin oikeushistorian alaan kuuluva väitöskirja ”Suomen rahoitusmarkkinoiden murros 1980-luvulla – Oikeushistoriallinen tutkimus” tarkastettiin lauantaina 13.2.2016 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjinä toimivat professori Niklas Jensen-Eriksen (HY, humanistinen tiedekunta) ja professori Heikki Pihlajamäki (HY, oikeustieteellinen tiedekunta) ja kustoksena professori Jukka Kekkonen. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-264-631-6.
I
Muistatteko vielä 1980-luvun?
Moni on kysynyt minulta, voivatko niin hiljattain tapahtuneet ja lähinnä taloutta koskevat asiat ylipäänsä olla oikeushistoriallisen tutkimuksen kohteena.
Kysyn nyt monilta: eikö noin kolmenkymmenen vuoden takaisten, yhteiskunnallisesti merkittävien tapahtumien kuuluisikin olla eri osatekijöitä analysoivan akateemisen historiantutkimuksen kohteena.
Epäilen, että kaikki tässä salissa olivat noin kolmekymmentä vuotta sitten erilaisessa elämäntilanteessa. Teimme kaikki tuolloin kovin erilaisia päätöksiä. Etenkin me nuoremmat elimme tyystin toisenlaista elämää. Sen ajan pienet ja suuret valinnat kuitenkin osin määrittävät elämäämme edelleenkin. Menneisyys on aina läsnä nykyisyydessä.
Aika kuitenkin tekee tehtävänsä ja monelle tuon aikaiset asiat ovat muisto vain, niin kuin on tapana sanoa. Ajatukset ja muistot ovat ohimeneviä, mutta muste paperilla on pysyvämpää. Siksi kirjallisten lähteiden avulla pääsemme hyvin lähestymään mennyttä maailmaa ja menneen maailman ajatuksia.
Kuin huomaamatta teemme kaikki tulkintoja menneisyydestä. Tulkinnat jäsentävät maailmaa, ne kertovat meille siitä mitä maailma on ollut ja mitä se on nyt. Myös historiantutkijan käsitys menneestä on aina tulkinta. Mutta akateemisten tulkintojen tulee perustua mielekkäisiin lähteisiin eli historiallisiin dokumentteihin. Akateemisten tulkintojen tulisi mielestäni myös koskea sellaisia asioita ja muutoksia, joilla on yhteiskunnallista merkitystä.
Esittelen nyt oman tulkintani menneestä maailmasta sekä sen, millaisin tutkimusmetodein tähän tulkintaan on päädytty.
II
Aikuiselämäänsä 1980-luvun alkupuolella eläneet ja taloudellisesti aktiiviset henkilöt voivat muistaa sen, että pankinjohtaja oli suuri herra ja että lainansaanti edellytti vakuuksia, pankin pitkäaikaista asiakkuutta ja ennakkosäästämistä tai pankinjohtajan tuntemista – tai kaikkia näitä. Monen muistoissa on, että vuosikymmenen loppupuolella asiat olivat jo toisin. Lainaa sai jo helpommin – joistain pankeista vaikka kottikärryillä kantamalla – mutta korko oli kalliimpi, eikä inflaatio enää syönyt lainan pääomaa niin nopeasti. Tällaiset muistikuvat kertovat rahoitusjärjestelmän muutoksesta.
Myös tutkimuksellisin keinoin on havaittavissa, että 1980-luku oli nopeaa muutoksen aikaa. Konsensushengessä Suomessa rakennettiin edelleen hyvinvointivaltiollisia rakenteita. Vastoin öljykriisin ja ylipolitisoitumisen leimaaman 1970-luvun pessimistisiä ajatuksia, Suomen sotienjälkeinen talouskasvu jatkui vahvana. Kun Suomen henkeä kohden laskettu bruttokansantuote euroiksi muutettuna vuonna 1975 oli noin 3.800 euroa, oli se vuonna 1980 noin 7.000 euroa, ja vuonna 1990 jo yli 18.000 euroa. 1980-luvun mittaan taloudellinen toimeliaisuus maassamme oli siis noin kaksi ja puolikertaistunut.
Vuosikymmenen lopulla ei pankkiin siis enää tarvinnut mennä hattu kourassa. Suomi oli kytketty kansainväliseen rahoitusjärjestelmään aiempaa tiiviimmin ja arvopaperimarkkinat olivat saaneet merkitystä rahoitusta välittävänä instituutiona. Kuin varkain maahan virtasi ulkomaista pääomaa, pörssin vaihto kasvoi ja ihmiset tulivat yhä tietoisimmiksi rahoituksensaannin eri vaihtoehdoista. Samalla suuryritykset alkoivat vähitellen irtaantua pankkirahoituksen piiristä ja pankit laajensivat liiketoimintaansa varsinaisen pankkitoiminnan ulkopuolella: rahoitusyhtiöt, notariaattiluototus ja strategisen yritysomistuksen muutokset olivat osa tätä rahoituksen murrosta.
Kyse ei ollut ainoastaan taloudellisesta kasvusta ja yhteiskunnan niin sanotusta kehityksestä. Kyse oli suomalaisen talousmallin murroksesta. Koko perinteinen rahoitusjärjestelmä murtui 1980-luvulla.
Muutos kuitenkin tapahtui järjestyksessä, jossa oikeudelliset instituutiot laahasivat markkinoiden muutoksen perässä. Keinottelu ja markkinoiden väärinkäyttö oli mahdollista. Kun lisäksi esimerkiksi sisäpiirin tekemien kauppojen rangaistavuus ei ollut lain tasolla säädetty asia, oli perusteltua puhua kasinokapitalismista tai Suomen markkinoiden villistä idästä.
Rahoitus on talousjärjestelmän kannalta hyvin keskeinen instituutio. Talouden instituutioiden järjestäminen on suuren kokoluokan asia. Tämä selviää jo seuraamalla eri aikoina kotimaisen politiikan eri osapuolten tavoitteita ja pyrkimyksiä. Kylmän sodan yksi keskeinen rintamalinja kulki juuri siinä, minkälainen talousmalli yhteiskuntien tulisi omaksua. Myös tämän rintamalinjan länsipuolella käytiin keskustelua talouden järjestämistavoista. Tähän yhteiskunnalliseen keskusteluun on osallistuttu myös tutkimuksellisin keinoin. Itse asiassa keskustelu jatkuu edelleen.
Miten muutos sitten tapahtui?
Tutkimuksin on selvitetty, että 1960- ja 70-lukujen oikeuspolitiikassa lainsäädäntö nähtiin instrumenttina yhteiskunnan tavoitteiden saavuttamiseksi. Vielä tiedämme, että 1980-luvulla juuri taloudellinen lainsäädäntö oli oikeuspolitiikan keskiössä ja että talouden hallintamallit nousivat niin yleisen kuin akateemisenkin keskustelun kohteeksi.
Päätöksentekijöistäkään ei ollut pulaa. Talouspoliittisen päätöksenteon eri osista vastasivat valtioneuvosto, sekä vielä 1980-luvulla vahvaa valtaa käyttänyt, eduskunnan takuulla ja hoidossa toiminut Suomen Pankki.
Talouspolitiikan yhteistyön sovittamiseksi oli olemassa Suomen Pankkia ohjaava pankkivaltuusto, hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta, valtiovarainministeriön yhteyteen perustettu keskipitkän aikavälin suunnittelutoimisto ja korkean tason kansallisena keskustelufoorumina toiminut talousneuvosto. Näiden elinten jäseninä ja valmistelijoina olivat Suomen talouspolitiikan johtavat päätöksentekijät ja asiantuntijat, joilla oli käytössään valtion laajat resurssit.
Voimme siis hyvin olettaa, että talousmallin muutoksen kaltaiset, syvällisesti päivittäisiin elinmahdollisuuksiimme ja hyvinvointiimme vaikuttavat prosessit perustuvat ennalta laadittuihin strategioihin, huolelliseen valmisteluun sekä eduskunnassa hyväksyttyyn lainsäädäntöön. Onhan tiedossamme, että Suomi on tasavaltainen oikeusvaltio, kansanvalta jossa kansaa edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Tällaisessa maassa isot asiakysymykset käsitellään eduskunnassa ja niistä annetaan lainsäädäntöä.
III
Tätä taustaa vasten onkin yllättävää havaita, että suunnitelmia rahoitusmarkkinoiden muutoksen suhteen ei ollut.
Suomella ei ollut selkeää ja hyvin viestittyä strategiaa, jonka yksityiskohdista olisi voitu käydä julkista, akateemista tai poliittista keskustelua.
Mullistukset rahoitusmarkkinoilla eivät aiheuttaneet kaikille ilmiselviä oikeudellisia muutoksia. Rahoitusmarkkinoiden murros oli asiatuntijavetoinen tapahtumien ketju, jonka joudumme rekonstruoimaan jälkikäteen. Väitän, että rahoitusmarkkinoiden murros hahmottuu parhaiten kolmen ydinkohdan avulla
Ensinnäkin on otettava huomioon Suomen Pankin toteuttama rahoitusmarkkinoiden deregulaatio – tai liberalisaatio, kuten sitä myös kutsutaan. Kyse oli päätöksiin perustuvasta aktiivisesta toiminnasta, ei historiallisesta välttämättömyydestä. Jo 1970-luvun puolivälistä alkaen keskuspankkimme muutti hallinnollista sääntelyään jatkuvasti ja vähitellen, sopeuttaen sitä muuttuvaan kansainväliseen rahoitusympäristöön. Tämä muutos tapahtui niin sanotusti tutkan alapuolella. Samalla on kuitenkin syytä huomauttaa, että mitään laitonta ei tapahtunut. Eduskunta oli delegoinut päätösvallan valtioneuvostolle, joka puolestaan delegoi päätöksenteon keskuspankille. Delegointilainsäädäntö kuului tapaan järjestää suomalainen talouspoliittinen päätöksenteko.
Toiseksi on tarkasteltava reregulaatiota eli lähinnä oikeusministeriön ja valtiovarainministeriön toteuttamia rahoitusmarkkinoiden sääntelyhankkeita. Vuosikymmenen loppupuolella saatettiin voimaan ensimmäisen sukupolven rahoitusmarkkinalainsäädäntö. Sen poliittinen hyväksyntä saatiin vuoden 1986 valtioneuvoston periaatepäätöksessä ja vuoden 1987 hallitusohjelmassa. Vuosikymmenen mittaan pyrittiin aikaansaamaan myös muuta sääntelyä, mutta monet lainsäädäntöhankkeet olivat tavalla tai toisella epäonnistuneita.
Kolmanneksi on huomattava talouspolitiikan eri osapuolten välisen koordinaation puute. Pääsyynä tähän on se, että Suomen Pankki ei kyennyt viestimään visiotaan rahoitusmarkkinoiden tulevaisuudesta muille talouspolitiikan osapuolille. Ainakaan tästä ei löydy merkkejä arkistolähteistä, eivätkä haastattelumateriaalikaan tue muuta johtopäätöstä. Kuten totesin, monenlaisia koordinointikanavia olisi ollut tarjolla.
IV
Väitteet voivat tuntua yllättäviltä. Voi olla, että ne eivät myöskään vastaa niitä muistoja, joita 1980-luvulla eläneillä on.
Tutkimukseen perustuva tulkinta kuitenkin pohjautuu aikalaisten päätöksenteostaan jättämiin dokumentteihin eli arkistolähteisiin. Rahoitusmarkkinoiden murroksen kannalta keskeisiä dokumentteja voi löytää Suomen Pankin arkistosta, oikeusministeriön arkistosta sekä kansallisarkiston säilyttämästä valtiovarainministeriön arkistosta.
Arkistotieto tulee lisäksi yhdistää kirjallisuudesta löydettäviin aikalaislähteisiin ja olemassa olevaan tutkimustietoon. Samalla tulee löytää mielekkäät kontekstit, joissa asiaa tarkastellaan. Tässä tapauksessa on keskeistä perehtyä ennen murrosta vallinneisiin päätöksentekomekanismeihin, eri intressitahoihin, taloudellisiin käytäntöihin ja Suomeen kohdistuneisiin kansainvälisiin vaikutteisiin.
Tähän mennessä 1980-luvun rahoitusmarkkinoiden murrosta on tutkittu lähinnä 1990-luvun suuren laman näkökulmasta, eräänlaisena laman esivaiheena. Mielestäni tutkimuskohdetta tulisi kuitenkin lähestyä toisesta suunnasta: tulee esittää kysymys siitä, miksi ja miten muutos tapahtui.
Jos deregulaatio, reregulaatio ja etenkin koordinoimattomuus eivät johtuneet pyrkimyksistä ajaa kansakunta sen historian syvimpään taantumaan, niin mikä murrosta selittää?
Yksinkertaistettuna asian voisi selvittää seuraavan kuvauksen kautta:
Teknologinen ja markkinoiden muutos sai aikaan uudistumista siinä kansainvälisessä rahoitusympäristössä, johon Suomi on ollut tavalla tai toisella kytkeytyneenä vähintäänkin 1800-luvun puolivälistä alkaen.
Reaktio tähän markkinoilla tapahtuvaan muutokseen jäi pitkään virkamiesten hoidettavaksi ja etenkin Suomen Pankki joutui reagoimaan muutospaineisiin omaa sääntelyään muuttamalla.
Poliitikot sen sijaan eivät pitkään ottaneet kantaa muutokseen. Vaikeasti ymmärrettävät rahoitusmarkkinat olivat asia, johon poliittiset päätöksentekijät eivät edes halunneet puuttua.
Päättäjien voimakkaista julkisista kannanotoista ei olisi poliittisia irtopisteitä ollut jaossa, sen sijaan tarjolla olisi ollut poliittisia sudenkuoppia.
Täytyy muistaa, että Neuvostoliitto oli vielä voimissaan ja sen vaikutus heijastui niin sanotun toisen tasavallan oloissa läpi suomalaisen politiikan.
Näissä oloissa myöskään eduskuntalainsäädännöstä on turha etsiä merkkejä oikeudellisesta muutoksesta. Sitä esiintyi alemman asteisessa sääntelyssä, jossa se oli poissa julkisuuden valokeilasta.
Viimein rahoitusmarkkinat muuttuivat niin paljon, ettei muutosta voinut enää olla havaitsematta. Kun aika oli kypsä, käynnistyi myös näkyvä oikeudellinen muutos.
Lopulta suomalaisen poliittisen kulttuurin muutos 1980-luvulla yhdistyi Euroopan etenevään integraatioon tavalla, jossa muutokset rahoitusmarkkinoilla sovellettavassa oikeudessa edelsivät poliittisia päätöksiä osallistua länsieurooppalaiseen integraatioon. Voimakkaat muutokset tulivat esiin suhteellisen lyhyessä ajassa.
V
Viikkoa ennen Juhannusta vuonna 1988 oikeusministeri Matti Louekoski käytti eduskunnassa seuraavan puheenvuoron: ”Tämä hallitus aikoo panna sekä arvopaperikaupan että optiokaupan valvottavan elinkeinotoiminnan piiriin, ja se on suurin kehitysaskel, joka Suomen arvopaperimarkkinoilla on koko sen historian aikana ollut”.
Näin jälkikäteen on syytä kysyä, miksi näin merkittävän kehitysaskeleen ottamiseen meni yli sata vuotta siitä, kun pysyvä arvopaperipörssikaupankäynti oli Suomessa alkanut.
Toivon, että tulkintani 1980-luvun rahoitusmarkkinoiden kehityksestä on antanut teille aihetta uudistaa omaa tulkintaanne menneisyydestä.
Tutkimani 1980-luvun asetelma johdattaa meidät myös ajattelemaan, mitä ovat ne muutosprosessit, jotka omana aikanamme jäävät piiloon ja joita koskevat sääntelyratkaisut tehdään mahdollisesti liian myöhään. Tällä vuosikymmenellä paljon energiaa on käytetty eurooppalaisten rahoitusmarkkinoiden instituutioiden korjaamiseksi ja rakentamiseksi viime vuosikymmenen lopun kriisin jäljiltä. Jälkikäteen näemme varmasti sen, mitkä ovat niitä muutoksia, jotka tapahtuvat pintajulkisuuden katveessa ja jotka muuttavat tulevaisuuttamme.