FM Mikko Mattlarin väitöskirja ”Ei mitä hyvänsä rilutusta”. Populaarimusiikin tie legitiimiksi kulttuuriksi Helsingin Sanomissa 1950-1982 tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa 10.6.2015. Vastaväittäjänä toimi professori Vesa Kurkela (Sibelius-Akatemia) ja kustoksena dosentti Turo Uskali (Jyväskylän yliopisto).
Musiikinhistoria on myös musiikkiin liitettyjen arvojen historiaa. Monet meistä tuntevat Elvis Presleyn 1950-luvun levytykset ja muistavat myös, miltä hän näytti silloin, mutta ei ehkä tulisi ensimmäisenä mieleen kuvata häntä marsipaanipossun tai narkomaanin näköiseksi. Nämä olivat kuitenkin vertauksia, joita Elviksen ulkonäöstä esitettiin 1950-luvun suomalaislehdistössä. Ajat olivat silloin toiset.
Ajat olivat toiset myös kesällä 1972, kun afrorockbändi Osibisa esiintyi Ruisrockissa ja erään suomalaisen sanomalehden kriitikko kirjoitti yhtyeen jäsenten heiluneen lavalla kaupallisesti hymyillen. Muusikoiden hymyily lavalla ei merkinnyt kirjoittajalle ensisijaisesti soittamisen iloa, vaan se oli laskelmoitua kaupallisuutta. Ruisrock järjestetään jälleen tänä kesänä ja uskon muutaman hymynkin näkyvän lavalla soittajien kasvoilla, mutta on vaikea kuvitella niitä tuomittavan julkisesti enää kaupallisuudeksi. Yhtyeet ja artistit esiintyvät lavalla kuten ennenkin, mutta kriitikot kiinnittävät huomionsa eri asioihin kuin 1970-luvulla.
Kaikki mitä lehtiin kirjoitetaan, muuttuu ajan mittaan mediahistoriaksi. Lehden reaktioita musiikin kentän tapahtumiin voi lukea paitsi musiikin, myös journalismin historiana. Journalismin ja toimitustyön historiaa on myös lehden organisaation rakenne. Esimerkiksi sanomalehden kulttuuritoimitus koostuu eri alojen spesialisteista, ja nämä alat ovat sellaisia, jotka toimituksen johto on määritellyt niin arvokkaiksi, että niitä on syytä seurata vakituisesti alaan perehtyneen toimittajan voimin. On myös olemassa lukuisia elämänalueita, joiden säännöllistä seuraamista toimituksissa ei katsota niin olennaiseksi, että niiden asiantuntija kuuluisi lehden toimitukseen tai avustajakuntaan. Sanomalehti esittelee yhteiskunnassa legitiimejä asioita ja näkökulmia, joten sanomalehden sisällön muutoksia voi tarkastella myös yhteiskunnan arvojen muutoksena.
Lehtiin kirjoittamisella saattaa olla myös yhteiskunnallista merkitystä, sillä lehden sisältöä luetaan ja on mahdollista, että lukijoiden ajatukset, käytös tai molemmat muuttuvat lehden kirjoitusten seurauksena. Näin uskoivat ainakin 1940-luvun lopun helsinkiläiset jazzaktiivit Paavo Einiö ja Johan Vikstedt, jotka turhautuivat suosikkimusiikkinsa huonoon julkisuuskuvaan ja ryhtyivät kirjoittamaan tästä musiikista lehtiin. Kaksikko toimitti omaa jazzin aikakauslehteä, mutta toimitti myös Ilta-Sanomien jazzpalstaa ja teki Yleisradiolle jazzohjelmia. Vikstedt kertoi minulle syksyllä 2013, etteivät hän ja Einiö toimittaneet jazzsisältöä suuriin tiedotusvälineisiin rahan vuoksi tai hankkiakseen journalistista työkokemusta, vaan heidän toimintansa motiivina oli jazzmusiikin ilosanoman levittäminen jazzpiirien ulkopuolelle.
Näistä 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun vuosista alkaa myös väitöskirjani tutkimusperiodi. Keskityn työssäni säännöllisen populaarimusiikkijournalismin ensimmäisiin vuosikymmeniin Suomen suurimmassa sanomalehdessä, Helsingin Sanomissa, ja säännöllisen populaarimusiikkisisällön alkamisen lehdessä voi jäljittää näihin vuosiin ja helsinkiläisten jazzpiirien aktiivisuuteen. Hesarin ensimmäiset jazzkriitikot Paavo Einiö ja Erkki Melakoski olivat tunnettuja helsinkiläisiä jazzvaikuttajia – Einiö päätoimitti Suomen ainoaa jazzaikakauslehteä, kustansi levyjä ja järjesti konsertteja, Melakoski puolestaan oli tunnettu jazzpianisti. Molemmat ovat jo edesmenneitä, joten en ole pystynyt selvittämään, millaisten vaiheiden jälkeen heistä tuli HS:n ensimmäisiä jazzkriitikoita. He kuitenkin käynnistivät säännöllisen populaarimusiikista kirjoittamisen lehdessä.
1950-luvun Helsingin Sanomista voi lukea musiikkityylien hierarkian, jossa korkeimmalla on klassinen musiikki, sen jälkeen tulee jazz ja sitten ei paljon mitään olekaan. Moderni yhdysvaltalainen, ruotsalainen ja myös suomalainen jazz saivat lehdessä säännöllisesti palstatilaa 1950-luvun alkuvuosista lähtien, ja etenkin Erkki Melakoski äityi välillä analysoimaan lehden palstoilla jazzin olemusta hyvinkin polveilevasti. Melakosken kritiikkien lukijoille ei jäänyt epäselväksi, oliko jazzissa kyse viihteestä vai oliko se jopa taidetta. Arvioiden kieli oli lähellä saman lehden klassisen musiikin arvioita, ja jazzia pyrittiin sen myötä kohottamaan musiikkityyliksi, joka oli korkeampiarvoista kuin viihde.
Jazz oli kuitenkin 1950-luvulla myös nuorisomusiikkia, sillä Helsingin Sanomien nuorten sivuilla alkoi syksyllä 1954 lähes viikoittain ilmestynyt jazzpalsta. Palstan nuorille lukijoille tehtiin palstan sisällössä selväksi, että jazz oli selvästi arvokkaampaa musiikkia kuin iskelmä, joka oli kaupallista, ja rock’n’roll, jota kuvattiin muun muassa aivoja kouristavaksi. ”Rock’n’rollilla ei ole minkäänlaista musiikillista arvoa, ts. se ei ole jazzia”, opasti rumpali Erkki Valaste palstan lukijoita haastattelussa syksyllä 1956. Oli vakava asia, kuunteliko nuoriso jazzia vai jotakin muuta musiikkia.
Vuosikymmenen vaihteessa tapahtui jälleen. Paul Anka vieraili Helsingin Linnanmäellä syksyllä 1959 ja hurmasi tuhannet nuoret kuulijansa. Pian Ankan konsertin jälkeen Helsingin Sanomien Päivästä päivään -osastolla alkoi säännöllinen iskelmämaailman tapahtumia esittelevä palsta. Syy-seuraus-suhdetta näiden kahden tapahtuman välillä ei välttämättä ole, mutta todennäköiseltä se näyttää. Päivästä päivään oli lehden osasto, jossa olivat syntymäpäivähaastattelut, lyhyet viihdeuutiset ja muu lehden kevyempi aineisto. Iskelmästäkin tuli näin hyväksyttyä ajanvietettä lehdessä.
Pian iskelmäpalstan alkamisen jälkeen jazzpalsta siirtyi Helsingin Sanomissa samoille Päivästä päivään -sivuille. Jazz ei ehkä tuolloin ollut enää nuorisomusiikkia, sillä suomalaisessa lehdistössä yleistyivät 1950- ja 1960-luvun vaihteessa laajemminkin kirjoitukset, joissa pohdittiin jazzin olevan mahdollisesti jopa taidetta. Koko 1950-luvun ajan monien sanomalehtien jazzkriitikot olivat yrittäneet havainnollistaa asiaa, ja viimeistään vuosikymmenen lopussa mielipiteet myös herättivät vastakaikua.
1960-luvun alkuvuosina Helsingin Sanomissa siis seurattiin säännöllisesti sekä jazzia että iskelmämusiikkia, jonka joukkoon laskettiin myös sähkökitaramusiikki. Iskelmälevyarvioiden joukossa saattoi nähdä myös rautalankayhtyeiden levyjä, vaikka palstojen pääpaino olikin kotimaisissa ja ulkomaisissa laulajatähdissä. Kun popmusiikista alettiin The Beatlesin myötä puhua vuoden 1963 jälkeen, Päivästä päivään -sivujen iskelmäpalstalla alkoi olla levyarvioiden lisäksi myös ulkomaisten kitarabändien esittelyjä ja arvioita näiden Helsingin-konserteista, jos sellaisia oli.
Vuosina 1963-1968 Päivästä päivään -osaston iskelmä- ja poppalstoja toimittivat parikymppiset toimittajat, jotka pitivät HS:n lukijoita ajan tasalla popmaailman tapahtumista ja saattoivat samalla painottaa, että kitarayhtyeiden esiintymisissä on kyse muustakin kuin lavalla riehumisesta ja yleisön tarkoituksellisesta saattamisesta hysteriaan. Kirjoittaminen oli niin aktiivista, että popmusiikin tapahtumista ja sen muotien vaihtumisista oli mahdollista pysyä ajan tasalla pelkästään Helsingin Sanomia lukemalla. Samaan aikaan jazzia kohdeltiin lehdessä jo taiteena. Kun lehteen perustettiin kulttuuriosasto syksyllä 1965, jazzkritiikistä tuli osaston vakiintunut osa.
1960-luvun lopussa popmusiikin maailmassa tapahtui paljon, mutta HS:n vakituiset iskelmä- ja poppalstat loppuivat syksyllä 1968 palstaa pitäneen toimittaja Eino Leinon lopetettua työt lehdessä. Sanoma Osakeyhtiö oli kuitenkin aloittanut edellisenä vuonna toimittajakoulun, joka tuotti HS:n toimitukseen vuosittain paljon uusia ja nuoria toimittajia, ja toimituksen nuorentuminen alkoi pian näkyä myös populaarimusiikista kirjoittamisessa. 1960- ja 1970-luvun vaihteessa kolmelta peräkkäiseltä toimittajakoulun vuosikurssilta löytyi nuori toimittaja, jota kiinnosti populaarimusiikki ja joka halusi kirjoittaa siitä HS:ään. Yksi heistä, Helena Ylänen, piti vuosina 1970-1972 viikoittaista popmusiikkipalstaa Päivästä päivään- ja sunnuntaiosastoilla. Lehden populaarimusiikkisisällön määrä kasvoi 1970-luvun alkuvuosina, koska kirjoittajien määrä lisääntyi.
Toimittajakoululaiset eivät tosin olleet lehden ainoita populaarimusiikkikirjoittajia. Toisen ammattiryhmän muodostivat jazzkriitikot, joita oli lehdessä 1960-luvun lopusta eteenpäin kaksi – Lauri Karvonen ja Julius Heikkilä – ja molemmat heistä kirjoittivat välillä myös iskelmästä ja rockmusiikista. 1970-luvun alkuvuosien jälkeen populaarimusiikista kirjoittaminen keskittyi kulttuuriosastoon, jonka jutuissa populaarimusiikin etevimmiksi katsotut tekijät olivat taiteilijoita musiikkityylistä riippumatta, mutta toisaalta viihteellisempään populaarimusiikkiin suhtauduttiin pääosin karsastaen, paikoin jopa vihamielisesti.
Kulttuuriosaston tapa käsitellä populaarimusiikkia ei ollut kaikkien mieleen, sillä lehden ajankohtaisosastolla alkoi popmusiikille omistettu palsta alkukesästä 1976. Palstan toimittajat Markku Fagerlund ja Kalle Heikkinen kertoivat yrittäneensä ensin kulttuuriosastolle, mutta heidät oli käännytetty sieltä pois saatesanoilla, että kulttuuriosasto käsittelee pääosin vain klassista ja jazzia. Popmusiikille löytyi kuitenkin viikoittaisen palstan paikka ajankohtaisosastolta, ja palstan alkaminen synnytti sen toimittajien mukaan kilpailutilanteen lehden sisälle. Kulttuuriosastolla ei ollut enää yksinvaltaa määritellä populaarimusiikin julkisuuskuvaa Hesarissa, vaan ajankohtaisosastollakin kirjoitettiin aiheesta säännöllisesti ja paikoin kulttuuriosastolta poikkeavin arvoin.
1970-luvun loppuvuosina kulttuuriosastolla alettiin käsitellä populaarimusiikkia myös haastatteluissa ja kirja-arvioissa, joita kirjoitti pääasiassa Mattiesko Hytönen. Osaston aiempi käsittelytapa oli kritiikkilähtöinen, mutta nyt myös populaarimusiikin tekijät ja julkaisijat pääsivät osastolla ääneen. Todellinen muutos populaarimusiikin asemassa lehdessä tapahtui kuitenkin vasta 1980-luvun alkuvuosina, jolloin lehdessä julkaistiin suomirockia ja sen ansioituneimpia tekijöitä käsitelleitä juttuja monilla osastoilla. Samalla lehdessä annettiin ensimmäistä kertaa arvoa myös tavallista iskelmämusiikkia tehneille artisteille, kuten Matille ja Tepolle tai Tarja Ylitalolle. Tanssilavojen suosikkiartisteja esiteltiin omassa Syvien rivien suosikit -juttusarjassa.
Tässä on se ajallinen kehityskaari, jonka työssäni kartoitan. Seuraavaksi keskeisimpiin tuloksiin.
Pyrin työssäni kartoittamaan sen muutoksen, jossa eri populaarimusiikkityylit saavuttivat legitiimin statuksen lehden sisällössä ja niitä alettiin käsitellä hyväksyttyinä luovan tekemisen muotoina, ehkä jopa taiteena. Ajallisesti ensimmäinen tällainen musiikkityyli oli jazz, josta kirjoitettiin esteettistä kritiikkiä 1950-luvun alusta lähtien. Kun kulttuuriosasto perustettiin syksyllä 1965, jazz hyväksyttiin sen kiinteäksi osaksi, mikä kertoo jazzin aseman olleen lehdessä melko korkea. Jazzista myös kirjoitettiin lehdessä kuten muistakin taidemuodoista, sitä esteettisesti analysoiden.
Popmusiikin kohdalla esteettinen lähestymistapa alkoi lehdessä 1960-luvun loppupuoliskolla, mutta sitä esiintyi vasta satunnaisesti. Säännölliseksi se muuttui 1970-luvun puolella. 1970-luvun alkuvuosina monista muistakin populaarimusiikin lajeista kuten bluesista ja vanhasta iskelmästä alettiin kirjoittaa kulttuuriosastolla niitä arvostaen.
1970-luvun alussa lehdessä alkoi myös näkyä kahtiajako, joka oli legitimoinnissa olennainen. Jazzin ja rockin parhaat tekijät olivat lehdessä taiteilijoita ja heidän tekemisistään saattoi kirjoittaa taiteena. Toisaalta dixieland-jazz, 1950-luvun rock’n’roll, vanha Suomi-iskelmä, blues ja kansanmusiikki olivat kulttuurihistoriaa ja niitä arvioitiin eri kriteereillä. Niistä teki arvokasta musiikin yhteys johonkin kansanperinteeseen, suomalaiseen tai ulkomaiseen.
Oli populaarimusiikki sitten taidetta tai kansanperinnettä, molemmissa tapauksissa legitimaatio tapahtui pääasiassa erottelemalla arvokkaana pidetty populaarimusiikki kaupallisuudesta. Kaupallisuus uhkasi toisaalta taiteentekijöitä ja heidän tekemistensä esteettistä laatua, toisaalta perinnemusiikin soittajia, joiden esittämän musiikin se saattoi vesittää epäaidoksi. Kaupallisuuteen suhtauduttiin neutraalisti ainoastaan lehden iskelmä- ja poppalstoilla vuosina 1959-1968. 1970-luvulla näkemykset viihteen positiivisuudesta olivat harvinaisia. Sen sijaan lehdessä oli mahdollista todeta ykskantaan, että levy on huono, koska se on kaupallinen.
1980-luvun alkuvuosina asetelma muuttui. Suomirockin parhaat tekijät olivat lehdessä taiteilijoita, mutta heidän musiikilleen annettiin arvoa myös, koska se toimi ”tämän päivän kansanmusiikkina” eli ilmaisi yleisönsä arvoja. Sama näkemys tuli myös uudesta iskelmästä kirjoittamiseen 1980-luvun alussa: se saattoikin olla arvokasta, koska se antoi kuuntelijoilleen, tavallisille ihmisille, äänen. Samalla suuren yleisön musiikkimaun status lehdessä muuttui. Suuri yleisö ei näyttäytynytkään enää massana, jonka jälkeenjäänyttä makua saattoi kritisoida lehdessä, vaan yleisön maku täytyi hyväksyä sellaisena kuin se on.
HS näyttäytyy tutkimukseni perusteella lehtenä, joka salli erilaisista asioista keskustelun palstoillaan, mutta rakenteelliset muutokset lehden toimituksessa saattoivat tapahtua hitaasti. Lehti antoi avustajien ja sivutoimisesti musiikista kirjoittavien toimittajien kirjoittaa populaarimusiikista sivuillaan, mutta kuukausipalkkaisen ja päätoimisen populaarimusiikkitoimittajan paikkaa ei tullut lehteen vielä tällä periodilla, vaikka sen puolesta oli kampanjoitu lehdessä jo 1970-luvulta lähtien. Lehti ei puuttunut toimittajien juttujen sisältöön, joten populaarimusiikista kirjoittavat toimittajat saivat vapaasti määritellä sen, mistä musiikista he kirjoittivat ja mikä oli näkökulma.
Maun käsitteeseen kuuluu aina se, että se yhdistää ja erottaa. HS:n jazz- ja rockkriitikot tekivät kirjoituksillaan näitä makuryhmiä ja niiden arvoja näkyviksi, mutta samalla kaupallinen populaarimusiikki jäi lehdessä 1970-luvulla ilman puhemiestä. HS:n ylin johto määritteli lehden ”tavallisen kadunmiehen” ja ”suuren yleisön” sanomalehdeksi, joten tätä taustaa vasten maan suosituimman musiikin sivuuttaminen vaikuttaa erikoiselta. Se palveli rockin, jazzin ja vanhan iskelmän legitimoitumista, mutta ei välttämättä lehden peruslukijaa, eikä myöskään hänen mielimusiikkiaan tehneitä artisteja.
Siirrytään 1980-luvun alusta nykyhetkeen. Onko tämä kaikki jo mennyttä maailmaa, vailla yhteyttä nykypäivään? Populaarimusiikin tarjonnan määrä eri tiedotusvälineissä, saati tiedotusvälineiden määrä, ovat muuttuneet merkittävästi tutkimani periodin jälkeen. Jotkut haastattelemani toimittajatkin painottivat sitä, että vielä 1980-luvun alussa ei ollut olemassa paikallisradioita eikä Ylen alueradioita. Radioiden jälkeen on tullut tv-kanavia ja lopulta internet, joka on muuttanut ja tuntuu edelleen muuttavan mediakenttää todella merkittävästi. Tutkimusperiodini musiikkitoimittajat tekivät työtään hyvin erilaisessa maailmassa kuin viime vuosikymmenten kollegat.
Mihin nykyisessä mediatarjonnassa sitten mahtuu perinteinen musiikkijournalismi, saati -kritiikki? Monet 1970-luvulla eläneet muistelevat nostalgisesti aikaa, jolloin kriitikoiden tekstit luettiin intohimoisesti ja ne luettiin myös siinä tapauksessa, että kriitikon kanssa oltiin eri mieltä. Nykyihmisen saattaa kuitenkin olla vaikea motivoitua tällaiseen. Voin ainakin omalta kohdaltani sanoa, etten jaksa lukea kritiikkejä, joissa kirjoittaja selvästi ajattelee asioista eri tavalla kuin itse ajattelen. Uutta tai vanhaa kiinnostavaa musiikkia saattaa lehtien lisäksi löytää blogeista, Youtube-käyttäjien soittolistoilta, eri radiokanavilta ja ties mistä muualta. Siirryn jonkun muun median pariin, kun kerran vaihtoehtoja on. Ehkä 1970-luvun lukijakin olisi tehnyt näin, jos hänellä olisi ollut vaihtoehtoja. Intohimoiset lukijasuhteet saattavat olla enää pienen marginaaliyleisön juttu, muille on keksittävä jotain muuta kuin perinteistä kritiikkiä.
Toisaalta tämänhetkisellä murroksella on myös hyviä puolia. Helsingin Sanomien musiikkikriitikko Vesa Sirén sanoi huhtikuussa kulttuurijournalismiseminaarissa Tampereella, ettei sanomalehti ole kovinkaan kaksinen musiikkia koskevan informaation julkaisualusta, jos sitä vertaa internetiin. Nettisivuilla voi havainnollistaa musiikkinäyttein mielipiteidensä taustoja merkittävästi helpommin kuin sanomalehdessä, ja sinne myös mahtuu enemmän tekstiä, jos sanottavaa sattuu olevan enemmänkin. Sanomalehti tuntuu oikeastaan hyvin rajoittuneelta medialta verrattuna siihen, mitä musiikkijournalismi ja -kritiikki voivat internetissä olla. Veikkaan, ettei kaikkia julkaisualustan mahdollisuuksia ole vielä käytetty, ja nämä mahdollisuudet ovat avoinna myös vakiintuneille medioille. On sitten eri asia, panostetaanko niiden toimituksissa tähän, vai onko populaarimusiikkisisältö lehtien päättäjille edelleen samassa asemassa kuin Helena Ylänen haastattelussani kuvasi sen olleen 1970-luvun alun Helsingin Sanomissa: ei haitaksi mutta ei paljon muutakaan.
Sanomalehden funktio musiikista tiedottajana ja toisaalta myös eri musiikkityylien arvostusten ilmaisijana ei varmaankaan ole hävinnyt, koska sanomalehdissä kirjoitetaan edelleen säännöllisesti eri musiikkityyleistä. Internetissä on paljon pieniä medioita, mutta myös institutionaaliset mediat ovat siellä, eikä niiden näkökulma maailmaan varmaankaan ole paljoa muuttunut. Omnibus-sanomalehdet heijastavat edelleen yhteiskunnassa yleisesti hyväksyttyjä asioita. Kun nykysanomalehtien tarjontaa katsoo, myös populaarimusiikki näyttää kuuluvan niihin, vaikka joskus asia oli toisin.