Maisema-arkkitehti Ranja Hautamäen maisema-arkkitehtuurin väitöskirja ”Kartanot kaupungissa. Helsingin kartanoympäristöjen kaupunkimaistuminen, säilyttäminen ja yhteensovittaminen kaupunkirakenteeseen” tarkastettiin 8.1.2016 Aalto-yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi professori Harry Schulman Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Aino Niskanen. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa: https://shop.aalto.fi/p/866-kartanot-kaupungissa/.
Laakson reunalla kohoava ylväs rakennus hallitsee ympäröivää viljelymaisemaa. Maaseudun perinteisen kartanomaiseman tunnistaa jokainen, ja sen historialliset arvot ovat yleisesti tiedossa. Tällainen maisema oli tyypillinen myös Helsingin pitäjässä 1800-luvulla. Nyt tilanne on toisenlainen. Viljapellon paikalla voi olla esikaupunkiasutusta tai virkistysalueita. Maisemaa aiemmin hallinnut päärakennus voi jäädä monelta huomaamatta. Eheän kokonaisuuden tilalla on fragmentaarinen, kaupunkirakenteeseen lomittunut kartanomaisema. Vaikka monet arvokkaat piirteet ovat hävinneet, kaupungissa sijaitsevilla kartanoilla on silti kiinnostavuutta tutkijalle. Oman mielenkiintoni ovat herättäneet juuri Helsingin kartanot ja niiden suhde kaupunkiin. Ajatus tutkimusaiheesta on syntynytkin halusta tarkastella kartanoita osana muuttuvaa kaupunkiympäristöä ja kaupunkisuunnittelua.
Tutkimuskohteinani ovat kaupunkimaistuneet kartanomaisemat: rakennusten, pihapiirin, puiston ja kaupunkirakenteeseen sulautuneiden tilusten kokonaisuudet. Luon kokonaiskatsauksen kartanomaisemiin ja tarkastelen yhteensä 27 kohdetta, siis periaatteessa kaikkia kartanoiksi luokiteltavia ympäristöjä Helsingissä. Kartanoympäristöt ovat erilaisia säilyneisyytensä ja käyttönsä suhteen. Suurin osa kohteista on kaupungin omistuksessa ja niiden ympäristöt ovat julkisia viheralueita. Yhdessä ne muodostavat merkittävän osan kaupungin kulttuuriperintöä ja viherverkkoa.
Tutkimusaiheenani on kartanoiden ja kaupungin kohtaaminen. Olen lähestynyt aihetta historiallisena muutosprosessina, maisemallisena ilmentymänä ja suunnittelutehtävänä. Olen etsinyt vastauksia kysymyksiin, miten kartanoympäristöt ovat muotoutuneet osaksi kaupunkia ja miten ne ovat vaikuttaneet kaupunkirakenteeseen 1800-luvun lopulta nykypäivään. Lisäksi olen selvittänyt, millä tavoin kaupunkimaistumisen kehitystä on suunnittelun ja suojelun keinoin ohjattu. Olen tarkastellut, miten kartanoiden maisemallisia piirteitä on vaalittu tai uhattu sekä yhteensovitettu kaupunkisuunnittelun muiden intressien, erityisesti täydennysrakentamisen ja uusien käyttötapojen kanssa.
Tutkimukseni kytkeytyy maisema-arkkitehtuurin kentässä kulttuurimaiseman suojeluun ja suunnitteluun. Olen hyödyntänyt työssäni sekä historiantutkimuksen että suunnittelututkimuksen menetelmiä. Kokonaiskuvan rakentamiseksi olen käyttänyt monentyyppistä aineistoa: kirjallisia ja kuvallisia lähteitä, maastohavainnointia ja haastatteluja. Työni tarkastelukulma on suunnittelijakoulutuksen saaneen maisema-arkkitehdin. Professioni, koulutukseni ja kokemukseni kaupunkisuunnittelun kentällä ovat siten vaikuttaneet lähestymistapaani.
Työhöni liittyy kaksi näkökulmaa: kartanoympäristöjen säilyttäminen ja yhteensovittaminen kaupunkirakenteeseen. Johtoajatuksena on kartanomaiseman ymmärtäminen kaupunkirakenteen historiallisina juurina ja suunnittelun voimavarana. Maisemia ei voi museoida eikä tiloja säilyttää entisenlaisina, maataloutta harjoittavina kokonaisuuksina. Kartanomaisemien piirteitä voidaan kuitenkin ottaa monella tavalla huomioon suunnittelun lähtökohtina ja hyödyntää kaupunginosien identiteettitekijöinä.
Kartanomaisemat ovat esikaupunkialueiden vanhimpia historiallisen ajan kerrostumia. Ne kertovat ajasta ennen kaupunkia ja Helsingin pitäjän maatalouden leimaamasta kulttuurimaisemasta. Helsingin kartanoiden vaiheet ovat erottamattomasti sidoksissa kaupungin kehitykseen. Erityisesti Viaporin rakentaminen ja pääkaupungiksi tulo vaikuttivat ratkaisevasti pitäjän kartanokulttuurin syntyyn ja kukoistukseen. Kaupungin ja sen kasvun vuoksi kartanokulttuuri myös hiipui.
Tutkimukseni kuvaa kartanomaisemien kehitystä 1800-luvun lopulta nykypäivään ja niiden eri muutosreittejä osaksi kaupunkirakennetta. Kehitys tarjoaa läpileikkauksen Helsingin esikaupunkien urbanismiin: huvilapalstoitukseen, varhaiseen esikaupunkiasutukseen, lähiöiden toteuttamiseen ja viimein täydennysrakentamiseen. 1800-luvun lopulta lähtien kartanoiden tiluksia ryhdyttiin lohkomaan ja myymään, ja niille syntyi huviloita ja asutusta. Kaupunki kiinnostui kartanoiden laajoista tiluksista 1900-luvun alkupuolella. Systemaattinen maanhankinta jatkui vuonna 1946 tapahtuneeseen alueliitokseen asti, joka toi suurimman osan kartanoista kaupunkisuunnittelun vaikutuspiiriin. Tutkimuksessani osoitetaan, että kartanoiden laajoilla maa-alueilla on ollut huomattava maapoliittinen vaikutus Helsingin kaupunkirakenteen muovautumiseen. Moni esikaupunki on rakentunut kartanoiden entisille tiluksille. Kartanot ovat vaikuttaneet myös kaupungin viherverkon hahmottumiseen.
Kaupungistuminen jätti jälkensä kartanoihin, mutta samalla kartanot painoivat leimansa kaupunkiympäristöön. Olen tutkimuksessani tyypitellyt kartanoiden ja kaupungin kohtaamistapoja ja analysoinut kohteiden säilyneisyyttä. Olen tuonut esille myös säilymiseen vaikuttaneita syitä ja erityisesti kaupunkisuunnittelun linjausten merkitystä. Osa kartanoista on säilynyt laajoina maisemakokonaisuuksina kaupunginosien välisissä vihervyöhykkeissä, erityisesti Vantaanjoen ja Mätäjoen laaksoissa. Niihin sisältyy viljelyalueita ja toiminnassa olevia talouspihoja. Osa kartanoista on säästynyt meren rannalla virkistysalueina ja muodostavat nimenomaan Helsingille ominaisen ja hyvin säilyneen kartanotyypin. Muutamat kartanot ovat nivoutuneet osaksi kaupunginosaa ja kutistuneet suppeiksi saarekkeiksi. Joistakin on säilynyt vain rippeitä. Puistot ovat sulautuneet kerrostalopihoihin. Vanhat tiet ovat muotoutuneet osaksi katuverkostoa. Talouspihat, työväenasuinalueet, pellot ja hyötytarhat ovat hävinneet.
Tutkimukseni käsittelee myös kartanoympäristöjen käyttötapojen vaiheita yksityisomistuksen päätyttyä. Kartanoalueet ovat tarjonneet kehykset vaihtuville toiminnoille, jotka kuvastavat kunkin aikakauden tarpeita ja suhtautumista historiallisiin ympäristöihin. Ensimmäiset kaupungin omistamat kartanot valjastettiin virkistyksen ja laajenevan sosiaalihuollon tarpeisiin. Toisen maailmansodan jälkeen kartanomaisemiin kohdistui yhä voimakkaampia rakentamisen ja käytön tehostamisen paineita. Alueiden suojeluun herättiin vasta 1960-luvulta lähtien, jolloin monet rakennukset ja puistot olivat huonokuntoisia. Useita uhkasi myös hävittäminen.
Ratkaisevana käännekohtana oli erityisesti kulttuuriympäristöjen suojelun käynnistyminen 1970-luvun alussa. Kiinnostus laajentui 1990-luvulta lähtien kartanopuistojen systemaattiseen kaavasuojeluun ja kunnostukseen. Tärkeänä tekijänä oli eri hallinnonalojen yhteistyö — nk. kartanotyöryhmän toiminta. Kartanoalueiden virkistysmerkitys on korostunut ja ne ovat saaneet uusia käyttötapoja nähtävyyksinä, juhlatiloina, asukastiloina ja harrastuspaikkoina. Työni tuo esille, että Helsingin kartanomaisemien suojelu ja kunnostus ovat toimineet Suomessa monella tavalla edelläkävijöinä historiallisten puutarhojen ja maisemien merkityksen tunnustamisessa ja suojelumenetelmien kehittämisessä.
Tutkimukseni kuvaa, miten kartanoympäristöjä on yhteensovitettu kaupunkiympäristöön — erityisesti kaupunkirakentamisen ja uusien käyttötapojen kannalta. Olen analysoinut tarkemmin pariakymmentä eri suunnitteluhanketta, joista suurin osa on viime vuosikymmeniltä. Olen tarkastellut suunnittelun tavoitteita, keinoja ja tuloksia. Aineistona ovat olleet suunnitelmat, haastattelut, lehtiartikkelit ja maastohavainnointi.
Helsingissä on useita onnistuneita esimerkkejä kartanoiden ja kaupunkirakentamisen kohtaamisesta. Parhaimmillaan yhteensovittaminen on perustunut maiseman arvojen tunnistamiseen ja rakentamisen reunaehtojen määrittelyyn, mutta myös kartanoympäristöjen aktiiviseen kehittämiseen osana kaupunkia. Kartanomaisemia on hyödynnetty kaupunginosan identiteettitekijöinä, jotka liittyvät visuaalisesti ja toiminnallisesti uuteen alueeseen. Ne tuovat ajallista syvyyttä ja tarjoavat mahdollisuuksia myös monipuoliseen toimintaan. Niiden tärkeät näkymäakselit on nivottu osaksi kaupunkirakennetta. Sisääntulotiet ja kartanoalueiden tilusrajat on säilytetty. Myös kartanoiden asema maamerkkinä ja maisemalle ominainen väljyys on otettu huomioon. Kaupunkimaisessa ympäristössä varsinainen suojeltu kartanoympäristö on usein suppea ja maisema jatkuu suojellun alueen ulkopuolelle. Tämän vuoksi ei riitä, että vain kartanon ydin säilytetään, vaan myös sitä ympäröivä rakentaminen tulee sopeuttaa kulttuurimaisemaan.
Tutkimukseni tuo esille myös ristiriitoja ja kartanomaisemien ja rakentamisen vastakkainasetteluja. Viime vuosikymmeninä kaupungin tiivistäminen on tuonut aiempaa voimakkaampia muutospaineita. Tila kartanoiden ympärillä on käynyt entistä ahtaammaksi. Kartanomaisemia on nakerrettu täydennysrakentamisella pyrittäessä yhdyskuntarakenteen tiivistämiseen. Uusia teitä on linjattu kartanoiden kupeeseen vedoten liikenteen kasvuun ja sujuvuuteen. Myös ajankohtainen, valmistelussa oleva yleiskaava tuo kulttuuriympäristöjen suojelun uuteen valoon. Arvokkaatkin kulttuurimaisemat ovat joutuneet uudelleen arvioitaviksi.
Työni nostaa esiin useita suunnitteluhankkeita, joissa kartanoiden maisemalliset arvot ovat olleet uhattuina. Maiseman arvoja ei ole tunnistettu tai arvioitu merkittäviksi. On myös tapauksia, että rakentamisen vaikutuksia ei ole tutkittu tai arvioitu haitallisiksi. Erityisen paljon on keskusteltu, mitä arvoa kartanoiden viljelymaisemalla on tiivistyvässä Helsingissä. Myös kartanomaisemaa halkova liikenneväylä, kartalle piirretty melko huomaamaton viiva, voi vaikuttaa merkittävästi virkistysarvoihin ja kulttuurihistoriaan. Maisemaan kohdistuvat vaikutukset ovat kuitenkin huomattavasti vaikeammin osoitettavia kuin väylää perustelevat liikenteelliset laskelmat.
Tutkimukseni käsittelee myös käyttötapojen yhteensovittamista kartanoympäristöihin. Kartanoympäristöjen säilymisen kannalta on olennaista, että niillä on sopiva käyttötapa, joka tukee paikan historiallisen erityisluonteen säilymistä. Helsingin kartanoista välittyy edelleen niiden historia säätyläiskoteina, maatiloina, seuraelämän näyttämöinä ja kylän keskuksina. Julkisen käytön ansiosta mahdollisimman moni voi nauttia kartanoiden kulttuuriperinnöstä. Vaikka kartanopuistot ovat muuttuneet käytöltään, niistä aistii edelleen yksityispuutarhan tunnelman ja sille ominaiset piirteet: huolitellut istutukset, kapeat hiekkakäytävät ja sirot rakenteet. Hyötypuutarhat, viljelykset ja talouspihat kertovat tilojen tuotannollisesta merkityksestä. Maanviljely on jatkunut muutamissa Helsingin kartanoissa, ja niiden pelloilla on kulttuurihistoriallista ja virkistyksellistä arvoa tiivistyvässä kaupunkirakenteessa. Toisissa kohteissa viljely on saanut myös uusia muotoja: siirtolapuutarhoja ja viljelypalstoja.
Kartanoympäristöt ovat tyypillisesti erilaisten, keskenään ristiriitaistenkin intressien areenoita. Ne ovat historiallisia suojelukohteita, mutta myös julkisia virkistysalueita sekä erilaisten käyttötapojen ja yksityisten toimijoiden näyttämöitä. On olennaista, että kartanoympäristöillä on käyttöä, mutta uudet käyttötavat ja käyttöpaineen kasvu voivat olla myös uhka. Ne voivat tuoda historialliseen ympäristöön soveltumattomia rakenteita, jotka heikentävät paikan arvoa. Myös luonnonsuojelu saattaa asettua ristiriitaan kulttuurihistoriallisten arvojen kanssa. Umpeenkasvanutta maisemapuistoa voidaan puolustaa luontoarvojen kannalta, vaikka kulttuurihistoria puoltaisi puiston harventamista. Luontoarvot olisikin ymmärrettävä osana kartanoympäristöjen kulttuurihistoriaa. Puiston kunnostaminen voi luoda myös uusia luontoarvoja.
Kartanoiden kehittämiseen ovat vaikuttaneet myös taloudelliset intressit ja kaupungin yleinen linja kiinteistöjen omistamisen suhteen. Kaupunki asetti 1990-luvulla tavoitteeksi saattaa kartanoympäristöt julkiseen käyttöön ja yhteiseksi kansallisomaisuudeksi. 2010-luvun kiristyneessä taloustilanteessa useat kartanot ovat joutuneet myyntiin ja vuokralaiset vaihtuneet. Osa on vailla käyttötarkoitusta ja tyhjillään tälläkin hetkellä. Vaaroina ovat rakennusten rapistuminen, kartanoympäristöjen yksityistyminen ja historiallisia piirteitä uhkaavat käyttötarkoitukset. Kartanoiden julkisella käytöllä on Helsingissä pitkä perinne, joka ei toivottavasti katkea.
Tutkimukseni ydin on kartanoiden ja kaupungin suhteen tarkastelu. Kartanoita ja Helsingin kaupungin kehitystä on tutkittu yleisesti erillisinä ilmiöinä. Väitöskirjani tuoma uusi perspektiivi liittyy nimenomaan näiden kahden näkökulman yhdistämiseen. Tutkimukseni toisena antina on kokonaiskuvan muodostaminen Helsingin kartanomaisemista ja niiden 1800-luvun lopun jälkeisistä muutoksista, jotka ovat jääneet kartanotutkimuksessa vähemmälle huomiolle. Laajennan samalla kartanoiden tarkastelua ympäröivään maisemaan, mitä ei ole tässä mitassa aiemmin tehty. Helsingin rakentumisen osalta tutkimus tuo uuden näkökulman esikaupunkien ja kartanoiden toisiinsa kietoutuneihin vaiheisiin. Tutkimukseni jatkaa lisäksi keskustelua kulttuurimaiseman suojelusta ja maiseman sekä kaupunkirakenteen yhteensovittamisesta suunnittelutehtävänä. Aihepiiri on ajankohtainen ja kytkeytyy keskeisesti kaupunkirakenteen tiivistämispyrkimyksiin ja suojelun aseman määrittelyyn kaupunkisuunnittelussa.
Tutkimukseni korostaa, että kaupunkirakenteen tiivistyessä ja käyttöpaineiden kasvaessa olisi tärkeää edelleen vaalia kartanoiden kulttuuriperintöä, säilyttää arvokkaimmat kokonaisuudet jälkipolville ja kehittää kartanomaisemia osana kaupunkia. Historiallisen maiseman moniulotteiset arvot tulee tunnistaa ja tehdä näkyviksi muiden arvojen rinnalla. Arvojen säilyminen on varmistettava eri suunnittelutasoilla ja eri hallinnonalojen yhteistyöllä. Säilymistä turvaavien reunaehtojen lisäksi suojelun tulee olla myös aktiivista kehittämistä ja muutoksen ohjaamista. Lähtökohtana on paitsi ominaispiirteiden säilyttäminen, myös niiden hyödyntäminen osana kerroksellista kaupunkimaisemaa. Uuden ja vanhan kohtaamisessa syntyy uudenlaisia arvoja. Työni tuo esille, että kartanoympäristöt ovat kaupunkisuunnittelun voimavara ja mahdollisuus kaupunginosien identiteetin vahvistamiseen.