FK Ritva Savtschenkon Suomen ja Pohjoismaiden historian väitöskirja ”Kompuroiden korporatismissa. Eheytyneen SAK:n ristipaineet suomalaisessa korporatismissa 1968—1978” tarkastettiin 11.12.2015 Helsingin yliopistossa. Virallisena vastaväittäjänä toimi professori Kari Teräs (Tampereen yliopisto) ja kustoksena professori Juha Siltala. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-93-6402-2.
Elämme juuri nyt keskellä työmarkkinadraamaa. Se vyöryy eteemme mediasta jokapäiväisenä jatkumona. Yhteiskuntasopimusta työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen välille ei syntynyt ja EK haluaa eroon kolmikantaisesta sopimusmallista. Aikataulun mukainen työehtosopimuskierros käydään vasta ensi vuonna. Silti EK ilmoitti jo nyt muuttavansa sääntöjään siten, ettei keskitettyjen työmarkkinasopimusten tekeminen ole enää tulevaisuudessa mahdollista.
Etelärannasta toivotaan kuitenkin konsensuksen jatkuvan — mutta työpaikkatasolla. Tämä palauttaisi työmarkkinajärjestelmän paikallisen sopimisen aikaan ennen tulopolitiikan syntyä vuonna 1968. Tarkastettavana olevan väitöskirjan tekijänä mieleeni nousee kysymys, olemmeko palaamassa tilanteeseen, joka vallitsi tutkimukseni ajanjakson alussa.
Yhteiskuntasopimus ei ole tämän päivän hanke. Sen yhteydessä voidaan puhua déjà vu -ilmiöstä. Yhteiskuntasopimusta yritettiin 1970-luvulla, 1990-luvun alussa ja nyt jälleen 2015. Yhteistä näille hankkeille on se, että niitä on yritetty tehdä aina talouslaman olosuhteissa, tietynlaisessa murrosvaiheessa. Pyrkimyksenä on ollut saada talouskasvu nousuun työn hintaa laskemalla. Tässä on myös yksi syy siihen miksi nämä niin kutsutut yhteiskuntasopimukset eivät ole onnistuneet.
Yhteiskuntasopimus kuului vuonna 1974 perustetun Elinkeinoelämän Valtuuskunnan EVAn ensimmäisiin tavoitteisiin. EVA kuitenkin arasteli termiä yhteiskuntasopimus. Elinkeinoelämän edustajat nimesivät sen siis kainosti kansantalouden runko-ohjelmaksi. Nimitys kertoo kuvaavasti sen, että elinkeinoelämä mielsi käsitteen ”yhteiskunta” samaksi kuin ”kansantalous”.
Pääministeri Esko Aho yritti puolestaan ajaa 1990-luvun alussa vallan kolmijako-oppiin perustuvaa yhteiskuntasopimusta, joka olisi lopettanut tulopolitiikan ja keskitettyjen työehtosopimusten kauden. Samassa yhteydessä entinen pääministeri Kalevi Sorsa oli yrittämässä sisäistä devalvaatiota eli palkkojen ja työvoimakulujen leikkausta. Yritys kariutui ensi sijaisesti vientiteollisuuden ajamaan devalvaatioon, mutta myös monien ammattiliittojen vastustukseen.
Kun siirryttiin EU- ja EMU-Suomeen rahan ulkoisen arvon muuttaminen rahapolitiikan työvälineenä jäi historiaan, ja samalla D-vitamiinin käyttö vientiteollisuuden elvytykseen. Uusliberaalien pääomaliikkeiden aikana rahan arvo ja maailmanmarkkinoiden korkokuri rajoittavat kansallista politiikkaa.
EMUun siirryttäessä myös Ammattiliittojen keskusjärjestö SAK totesi, että talouden alamäessä kansantalouden työkalupakista löytyisivät jatkossa enää muutokset työllisyyteen ja palkkoihin. Toisin sanoen kansantalouden tasapainottaminen jäi tulevaisuudessa työmarkkinajärjestöjen varaan. Arkisemmin ilmaistuna, tavallinen palkansaaja kokisi talouden heikkenemisen ensimmäisenä menettäessään työpaikkansa.
Yritysten ja ennen kaikkea vientiteollisuuden kilpailukyvystä on tullut 1970-luvun loppupuoliskolla alkaneen kehityksen myötä vallitseva paradigma. Sille ovat joutuneet alisteisiksi niin kaupan kassa, siivooja, paperimies kuin professorikin. Hallitus ja elinkeinoelämä muistuttavat päivittäin, että meidän kaikkien on kannettava huolta yritystemme kilpailukyvystä ja tuottavuudesta ja niinhän me kannammekin — viimeiseen pitkäaikaistyöttömään saakka.
Nyt tarkastettavassa väitöstutkimuksessa palaan tämän kehityksen alkuvaiheisiin.
Eurooppalaisen suuren lakkoaallon vuonna 1968 solmittiin Suomessa ensimmäinen tulopoliittinen sopimus. Tulopoliittisen kauden alku merkitsi paikallisen sopimistoiminnan ajanjaksoon verrattuna uudenlaista aikakautta. Keskusjärjestöt kävivät neuvottelut ja tarvittaessa hallitus nimesi tulopoliittisen virkamiehen edustajakseen.
Tulopolitiikan tavoitteena oli suunnittelijoidensa, Suomen Pankin ekonomistien mukaan, hillitä palkankorotuksia ja ay-liikkeen vaatimuksia. Taustalla oli kansainvälisten esimerkkien lisäksi SAK:n eheytymisprosessi, joka oli vahvistava SAK:n neuvotteluvoimaa kasvavan jäsenmäärän ja vahvistuvan talouden ansiosta.
SAK suhtautui aluksi tulopolitiikkaan epäröivästi. Ensimmäinen tulopoliittinen sopimus sai kuitenkin heti jatkoa. Samalla matalatasoisten palkankorotusten, korkean inflaation ja työvoimapulan olosuhteista on helppo johtaa yhteys työläisten vastarintaan. Vastarinta ilmeni lähes koko 1970-luvun ajan lukemattomina villeinä, työpaikkakohtaisina lakkoina. 1940- ja 1950-luvulla syntyneet, maaseudulta kaupunkeihin 1970-luvulla muuttaneet nuoret tavoittelivat elintason nousua ja turvallista elämää.
Tämä sukupolvi rakensi hyvinvointi-Suomea ja rakennusaineiksi tarvittiin tavoitteellisuutta, neuvotteluita, kompromisseja, mutta myös vastarintaa. Samalla luotiin uutta teollista ay-kulttuuria, jossa oppi-isinä toimivat usein paikallisen sopimisen työriidoissa parkkiintuneet veteraanit.
Kun tutkitaan ammattiyhdistysliikettä, tutkitaan samalla yhteiskunnan valtarakenteita. Valtarakenteiden määrittelemiseksi keskeistä ovat asioiden valmistelu ja päätöksenteko, jäsendemokratia tai sen puute, prosessin läpinäkyvyys tai pienen eliitin julkisuudelta pimennossa oleva valta.
Korporatismi käsitteenä on monitulkintainen ja monikerroksinen. Osassa korporatismin tutkimusta tulkitaan sen hillitsevän työläisten vaatimuksia, kun taas osa tutkijoista on tarkastellut korporatismia tasavertaisena vaihdantana, jossa kaikki osapuolet voittavat. Viimeksi mainitun vaihtoehdon on sanottu edellyttävän ay-liikkeelle myötämielistä vasemmistolaista hallitusta. Tämä argumentti ei sovi kuitenkaan palkankorotusten siirtoon syksyllä 1977. Palkankorotusten siirron yhteydessä 1977 oli kyse samankaltaisesta prosessista puuttua vapaaseen työehtosopimustoimintaan kuin mitä koettiin 1990-luvun alussa ja nyt 2015.
Vuonna 1977, talouslaman ollessa syvimmillään ja työttömyyden jatkaessa kasvuaan, SAK:n molemmat poliittiset ryhmät sopeutuivat hallituksen tahtoon hyväksyä työehtosopimuksissa jo sovittujen palkankorotusten siirto. Molemmat vasemmistopuolueet olivat tuolloin hallitusvastuussa. Uhkana oli hallituksen kaatuminen, ellei ay-liike hyväksyisi hallituksen elvytyspakettiin sisältynyttä palkankorotusten siirtoa.
Tapahtumasarja antaa toisenlaisen kuvan ay-liikkeen ja hallituksen välisistä suhteista kuin mihin on totuttu. Julkisuudessa yleensä esiintyneistä käsityksistä voisi päätellä, että ay-liike vie ja hallitus vikisee. Todellisuudessa 1970-luvulla SAK:n poliittisten ryhmien kiinteä sitoutuminen työväenpuolueisiin, ja niiden poliittisten tavoitteiden tukeminen, tekivät SAK:n ja hallituksen välisistä suhteista monimutkaisen. Tähän liittyen ei pidä myöskään ohittaa hallitusta edustaneen tulopoliittisen virkamiehen asemaa. Tulopoliittisen virkamiehen ja valtakunnansovittelijan roolit kietoutuivat toisiinsa hämäävällä tavalla.
Väitöstutkimuksessani pidän korporatismia valtarakenteisiin liittyvänä hallinta- ja hallintomenetelmänä, joka yhdisti tulopolitiikan avulla keskusjärjestöissä ja ammattiliittojen johdoissa tehdyt päätökset hallitus- ja elinkeinopolitiikkaan. Korporatistisessa järjestelmässä kohtasivat toisensa ylätason eliitin pienen piirin neuvottelut ja työläisten tavoitteet saada toimeentulon takaavaa palkkaa, työtä, kohtuuhintaista asumista, koulutusta, päivähoitoa tai terveydenhoitoa.
Vaikka korporatistisen rakenteen tarkoituksena olisikin ollut tuottaa ainesosia hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen, se ei ole kuitenkaan demokraattinen järjestelmä. Tarkastellessani SAK:n ristipaineita 1970-luvulla ay-demokratian näkökulmasta, joudun toteamaan, että korporatistisella rakenteella on ollut selkeästi jäsendemokratiaa kaventava vaikutus. Salaiset, epäviralliset työmarkkinaneuvottelut jättivät ay-jäsenet tietämättömiksi mistä neuvotellaan. Tieto ei välittynyt siitä, miten työpaikoilta lähteneet tavoitteet ovat neuvotteluissa esillä tai mikä on lopputulos, ja miksi siihen on päädytty.
On ehkä syytä tarkastella myös korporatismin ja tulopoliittisen järjestelmän välisiä eroja. Korporatistinen järjestelmä institutionalisoi tulopolitiikan neuvottelu- ja sopimustoiminnan välineeksi. Tulopolitiikka tarkoittaa työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen välisiä neuvotteluja, joista tuloksena saattaa olla keskitetty sopimus. Ammattiliitot joko hyväksyvät tai hylkäävät sen. Palkkojen ohella voidaan sopia lainsäädännön piiriin kuuluvista asioista kuten verotuksesta tai sosiaalipoliittisista uudistuksista. Jos jäsendemokratia toimii ammattiliitoissa ja niitä edustavissa keskusjärjestöissä, tulopolitiikastakin voitaisiin päättää demokraattisesti. Korporatististen valtarakenteiden takia se on ollut kuitenkin mahdotonta.
Tutkimuksen yhtenä tavoitteena on ollut tutkia miten korporatistiset käytännöt vaikuttivat SAK:n toimintakulttuuriin tulopolitiikan ensimmäisellä vuosikymmenellä. Tämä on vaatinut perehtymistä SAK:n valtuuston, hallituksen ja poliittisten ryhmien työn dokumentaatioon, jota on käsitelty ansiokkaasti myös SAK:n omassa historiankirjoituksessa, ja jota on sivuttu myös ammattiliittojen historian kirjoituksissa.
Liikkeelle panevana voimana omassa tutkimuksessani ovat olleet kuitenkin kysymykset miksi näin tapahtui, mitä siitä seurasi, vastasiko toimintakulttuuri hyväksyttyjä periaatteita tai vaihtoehtoisesti miksi se ei vastannut. Näihin kysymyksiin vastausten etsiminen tuo uuden lisän SAK:hon kohdistuvaan tutkimukseen.
SDP:n ja SAK:n hajaannuksen jälkeen eheytynyt SAK uusi sääntönsä, jolloin valtaa siirtyi ammattiliitoille. Ne saattoivat irtaantua keskistetyistä sopimuksista ja julistaa työtaistelun pyytämättä SAK:lta lupaa. Erilaiset poliittiset mielipiteet hyväksyttiin samanarvoisiksi ja SAK:n itsenäisyys hallituksista tai poliittisista puolueista kirjattiin periaateohjelmaan. SDP:n ja SKP:n välinen kilpailu eheytyneen SAK:n enemmistöstä ratkesi SDP:n voitoksi, mutta keskinäinen kilpa vaikutti työmarkkinatoimintaan. Kahdeksi joukkueeksi eriytyminen heikensi kasvavan järjestäytymisen tuomaa neuvotteluvoimaa, jota työnantajat saattoivat käyttää hyväkseen.
Näen 1970-luvun SAK:n historian murroskautena. Silloin luotiin toimintakulttuuria, joka ulottui pitkälle tulevaisuuteen. Toimintakulttuurilla tarkoitan SAK:n sisäisiä ja ulkoisia menettelytapoja. Kolmikantaisessa järjestelmässä SAK osallistui komiteatyöskentelyn tai työmarkkinaneuvottelujen kautta keskeisesti lakien valmisteluun. Varsinkin eduskunnasta kritisoitiin järjestelmää siitä, että se mahdollisti eduskunnan ohittamisen lainsäätäjänä.
Toisaalta ammattiliittojen jäsenistöstä kritisoitiin SAK:ta siitä, että se ei edistänyt työpaikoilta tulleita liitto- tai alakohtaisia tavoitteita. Näyttää siltä, että välimatka työpaikoilta keskusjärjestöjen huipulle kasvoi tulopoliittisen kauden alusta lähtien eikä sen kaventamiseksi ryhdytty erityisiin toimenpiteisiin.
SAK:n toimintakulttuuriin vaikutti vahvasti jako kahteen poliittiseen ryhmään ja niiden väliseen valtakamppailuun. Tilannetta voi luonnehtia sanomalla sosialidemokraattisen ryhmän olleen osa korporatistista rakennetta ja kansandemokraattisen ryhmän olleen sen ulkopuolella.
Kahtiajako leimasi myös suhdetta hallituspolitiikkaan, varsinkin silloin kuin sosialidemokraatit olivat hallituksessa ja kansandemokraatit oppositiossa. Muutos keskinäisiin suhteisiin alkoi syntyä silloin, kun molemmat vasemmistopuolueet olivat hallitusvastuussa. Vuoden 1977 esimerkki osoittaa kuitenkin, että samanlaista saumatonta yhteistyötä ei syntynyt SAK:n ja ay-liikkeelle ”myötämielisen” hallituksen kanssa kuin esimerkiksi Ruotsissa LO:n ja Ruotsin sosialidemokraattisen puolueen välille. Korporatismia on arvosteltu siitä, että parlamentaarinen demokratia jää työmarkkinajärjestöjen panttivangiksi. Tutkimani ajanjakso kertoo päinvastoin siitä, kuinka työmarkkinoiden vapautta rajoitti huolenpito hallituksesta.
1970-luvulla työnantajat pyrkivät keskitettyyn sopimukseen ja kolmikantaiseen kuriin, kun taas ay-liikkeen vasemmistosiipi kritisoi keskitettyä tulosopimusta ja kolmikantaa luokkaetujen vastaisena — se pyrki hyödyntämään liittokohtaisia ja paikallisia palkkaliukumia. Nyt kehä näyttää kiertyneen umpeen, kun ay-puoli tavoittelee keskitettyä sopimusmallia, mutta EK tahtoo periaatteen vuoksi ajaa keskitetyn sopimisen alas palkkakustannuksia ja työriitoja pelkäämättä.
Tämän vuoden syyskuussa SAK:n, STTK:n ja Akavan järjestämät mielenosoitukset osoittivat, että ammattiyhdistysliikkeessä vallinnut jäsenkentän passivoituminen on väistymässä. Ammattiliitot raportoivat uusista jäsenistä. On normaalia, että painostuksen alla ihmiset hakevat tukea toisistaan ay-liikkeen alkuperäisen idean mukaisesti. Ehkä SAK:n vuoden 1971 periaateohjelma puolueista ja hallituksista riippumattomasta, demokraattisesta ja jäsentensä etuja ajavasta ammattiyhdistysliikkeestä on nousemassa uudelleen ajankohtaiseksi.