FL, KK Leena Rossin väitöskirja ”Yksilö ja ympäristö: Maalari Frans Lindin (1903–1988) elinikäinen ympäristösuhde muistitiedon ja maisemamaalausten valossa” tarkastettiin Turun yliopistossa 16.6.2015. Vastaväittäjänä toimi dosentti Laura Hollsten Åbo Akademista ja kustoksena professori Hannu Salmi Turun yliopistosta. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-6132-0.
Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat!
Väitöskirjani, Yksilö ja ympäristö, on kulttuurihistoriallista ympäristötutkimusta. Tarkastelen siinä tavallisen ihmisen ja työläisen, sisustusmaalari Frans Lindin elinikäistä suhdetta aineelliseen ympäristöönsä hänen vapaa-aikanaan. Lind eli vuosina 1903-1988. Hän asui koko ikänsä Varkauden teollisuusyhdyskunnassa Haukiveden rannalla ja työskenteli yli 50 vuotta Ahlström Osakeyhtiön palveluksessa.
”Mittees minussa on tutkimista!” totesi Lind elokuussa 1985, kun pyysin häntä haastateltavakseni. Mielestäni hänessä oli paljonkin tutkimista, sillä tiesin hänen maalanneen tauluja, jotka esittivät luonnonmaisemia ja yhteisen kotikaupunkimme rakennuksia ja näkymiä. Tunsin Lindin, koska olin lapsuudessani asunut samalla alueella kuin hän ja koska hän oli erään leikkitoverini isä.
Lindin ympäristökuvat saivat minut aloittamaan tutkimuksen Frans Lind rakennetun kulttuuriympäristön kuvaajana. Siksi halusin keskustella hänen kanssaan ennen kaikkea hänen tauluistaan ja maalausharrastuksestaan. Toivoin hänen kertovan myös jokapäiväisestä elämästään lapsuudestaan lähtien, sillä olin aikaisemmin tehnyt paljon kansatieteellisiä työväenhaastatteluja ja ajattelin, että tuosta arkisesta aineistosta voisi olla hyötyä jollekulle. – En silloin arvannut, että tuo joku olisin minä itse.
Lausahduksellaan – ”Mittees minussa on tutkimista” – tulkitsin Lindin tarkoittaneen, ettei hän, tavallinen työläinen olisi tutkimuksen arvoinen. Ilmeisesti hän oletti, että yliopistossa tutkitaan vain yhteiskunnan merkkihenkilöitä. – Moni historioitsijakin on ajatellut niin.
Kotvan mietittyään Lind totesi: ”Mutta ehäm minä voe sitä sinulta kielteekkään, nuapurin tytöltä. Sehä oes jo epäkohteliasta.” Näin hän naamioi mahdollisen kiinnostuksensa naapureiden välisiin kirjoittamattomiin kohteliaisuussääntöihin. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi: ”Ethän sinä kirjuta mittääl lehteen! … Ei lehteen … minun elinaekana.” Lupasin, etten kirjoittaisi lehtiin.
– Näin alkoi tutkimusyhteistyömme.
Tutkimukseni edetessä aiheeni muuttui alkuperäisestä – näinhän usein käy. Alussa mainitsemani Yksilö ja ympäristö kiteytyi pääotsikoksi, jota täsmentää alaotsikko Maalari Frans Lindin (1903-1988) elinikäinen ympäristösuhde muistitiedon ja maisemamaalausten valossa. Tähän kokoomaväitöskirjaan sisältyy johdanto-johtopäätös-osan lisäksi yksi suomenkielinen ja neljä englanninkielistä artikkelia, joissa lähestyn Lindin ympäristösuhdetta paikkojen ja kokemusten kautta.
Tutkimusaiheen vaihdosta huolimatta saatoin hyödyntää alkujaan tuottamaani muistitietoa: 26:ta Lindin haastattelua sekä 15 hänen sukulaisensa, naapurinsa ja työtoverinsa haastattelua. Nuo henkilöt omistivat Lindin maalauksia tai muuten tiesivät hänen elämästään. Muistitietoaineistoa kertyi kaikkiaan noin 500 tekstinnettyä liuskaa.
Lind muisteli vanhoja asioita mielellään, ja minä nautin hänen kuuntelemisestaan, kun puhuimme yhteistä äidinkieltämme, savoa. Olin haastatellut häntä jo toistakymmentä kertaa, kun hän totesi: ”Mikäs tässä, mukavahan näetä on muistella. Eihän niitä tuu yksinään muistellukskaan. Mutta mihinkä sinä näetä kaekkia tarvihet? Eihän näelä voe olla mittää arvoo.” Ilmeisesti hän ei oikein uskonut, että hänen elämänsä ja muistonsa olisivat tärkeitä, vaikka sitä vakuuttelin.
Muistitiedon ohella keskeisin lähdeaineistoni muodostuu Lindin maisematauluista, joista varhaisimmat ovat 1920-luvulta ja viimeiset 1970-luvulta. Nuo ympäristökuvat esittävät varkautelaisia yksityistaloja – mökkejä, kuten Lind sanoi – julkisia rakennuksia ja taajamanäkymiä sekä luonnonmaisemia. Kolmasosa tauluista on luonnonmaisemia ja loput kulttuuriympäristön kuvia. Muistitiedon ja maisemien ohella olen hyödyntänyt myös vuosien mittaan kohteestani tekemiäni havaintoja, mitä harvat historioitsijat voivat tehdä.
Lähestyn tutkimuksessani Lindin ympäristösuhdetta kolmesta näkökulmasta: kulttuurihistoriallisen ympäristötutkimuksen, henkilöhistorian ja muistitietohistorian näkökulmasta. Kuten kulttuurihistorioitsijat yleensä, käytän ennakkoluulottomasti eri tieteenalojen käsitteitä. Monipuolinen metodologiani avaa yhteyksiä lukuisille tutkimusaloille ja liittää tutkimukseni laajaan tieteelliseen kontekstiin.
Ympäristöhistoriallinen tutkimus on aikaisemmin painottunut ihmisen luontosuhteen kartoittamiseen, ja suhde kulttuuriympäristöön on jäänyt vähemmälle huomiolle. Useimmiten kiinnostuksen kohteena on ollut ihminen yleensä tai ihmisryhmät. Yksilöiden ympäristösuhteen tutkimuksen kohteina ovat olleet lähinnä huomattavat ympäristöajattelijat sekä ympäristöliikkeen uranuurtajat ja vaikuttajat. Vain harvat tutkijat ovat olleet kiinnostuneita työväenluokan edustajista, eivätkä näistäkään yksilöinä.
Aiempaan tutkimukseen nähden väitöskirjani uusi avaus on juuri siinä, että kohteenani on työläinen yksilönä ja että tutkin hänen elinikäistä ympäristösuhdettaan huomioiden sekä luonnon että kulttuuriympäristön. Uutta on myös se, että käytän lähteinäni maisemamaalauksia. Muistitietoa ovat eräät muutkin tutkijat käyttäneet lähteinään.
Väitöskirjani kahdessa artikkelissa käsittelen Lindin paikkoja ja kolmessa hänen ympäristökokemuksiaan. Koti on paikka, josta käsin yksilön ympäristösuhde alkaa ja laajenee kattamaan yhä suuremman ja monipuolisemman alueen. Siksi artikkelissani ”One Man’s Thirteen Abodes” (2012) käsittelen Lindin 13:a vakinaista ja rinnakkaisasuntoa, asuntojen hankkimista ja asuinkumppaneita. Selvitän, miten hän teki paikoista koteja, mitä merkityksiä ja tunteita koteihin liittyi. Julkaisu on tavallaan hänen kotihistoriansa ja asumiselämäkertansa.
Lindin koteihin liittyviin merkityksiin ja tunteisiin vaikuttivat sekä läheiset että ulkopuoliset ihmiset. Synnyinkodistaan pojan oli muutettava pois 10-vuotiaana rautatien rakentamisen takia. Paikasta jäi hänelle muutenkin ristiriitainen muisto ankaran isän ja lempeän äidin vuoksi. Mutta kaksinaiset tunteet eivät estäneet häntä kiintymästä paikkaan. Myöhemmin, 1930-luvulla, hankittuun omaan taloon ja 1950-luvulla hankittuun kesämökkiin liittyi vuorostaan ylpeys ja tyytyväisyys.
Artikkelissa ”Ordinary Man’s Everyday Places” (2012) tarkastelen luonnossa ja kulttuuriympäristössä sijainneita Lindille merkityksellisiä paikkoja laajemmin. Paikat ovat tärkeitä, koska yksilön ympäristösuhde konkretisoituu niissä. Tutkin, miten Lind paikkojaan teki eli miten hän niissä toimi ja kenen kanssa ja millaisia merkityksiä paikoilla oli.
Kaikki Lindin paikat olivat ensin koettuja sekä myöhemmin muistettuja ja muisteltuja. Haastatteluissa niistä tuli myös kerrottuja. Paikat olivat eri aikoina aktiivisesti käytettyjä tai passiivisia. Osa oli pakollisia, osa vapaaehtoisia. Eräät olivat pitkäaikaisia, lähes elinikäisiä, kuten Haukiveden saaret. Toiset olivat lyhytaikaisia, kuten työväen näyttämö. Tehtaanpiippu, jonne Lind kiipesi työtoverinsa yllytyksestä, oli ainutkertainen paikka. Puolison kuoleman jälkeen kesämökistä tuli hylätty paikka. – Lindin paikkojen perustella laatimani kategoriat soveltuvat kenen tahansa paikkasuhteen analyysin lähtökohdaksi.
Kodin tavoin Lindin muutkin paikat saivat merkityksiä läheisten ja ulkopuolistenkin vaikutuksesta. Esimerkiksi vuonna 1918 Varkauden valloituksen jälkeen koulu-kirkko-rakennus sai järkyttäviä merkityksiä, kun valkoiset kokosivat punavangit sinne. Joukossa oli Lindin veljistä kolme, ja yksi heistä teloitettiin. – Myös maalaamillaan ympäristökuvilla Lind osoitti tiettyjen paikkojen merkitystä itselleen ja muille.
Vesistöjen pirstomassa Varkaudessa vesi oli tärkeä osa Lindin ympäristösuhdetta, ja valaisen sitä artikkelissani ”One Man’s Waters: A Finn’s Lifelong Relationship with Water and Waterways” (2007). Tarkastelen siinä hänen tapojaan hankkia ja käyttää puhdasta vettä sekä hävittää jätevesiä vesijohdottomissa ja viemärittömissä asunnoissa. Käsittelen myös hänen liikkumistaan Varkauden vesillä ja Haukivedellä: miten hän hyödynsi vesistöjä ja miten hän teki niihin omia paikkojaan eri henkilöiden kanssa, eri vuodenaikoina ja elämänsä eri vaiheissa. Tutkin myös veden ja vesistöjen merkityksiä.
Lindin vesisuhde oli arkinen, käytännöllinen, perinteinen, taloudellinen, virkistyksellinen ja sosiaalinen kuten muidenkin työläisten. Veden läheisyys aiheutti myös pelon hukkumisvaarasta. Yleensä Lind ei liene pohtinut vesisuhdettaan, mutta vesien saastuminen sai hänet tiedostamaan sen. Myös maisemien maalaaminen vaati tiedostavaa havainnointia ja lisäsi vesisuhteeseen esteettisen ulottuvuuden.
Väitöskirjani laajimmassa, suomenkielisessä artikkelissa, ”Sunnuntai-maalarin maisemat – Kulttuurihistorioitsija tavallisen ihmisen ympäristökokemusten jäljillä” (2004), tarkastelen Lindin maalausharrastusta, sen tavoitteita ja merkitystä, kuvauskohteita ja taulujen arvostusta. Selvitän myös hänen maalauksissaan ja haastatteluissa ilmenevien ympäristökokemustensa ulottuvuuksia.
Lindin maalaustyyli oli dokumentoiva: hän kuvasi ympäristöään tarkasti ja todenmukaisesti – sellaisena kuin hän sen havaitsi. Taiteilijana hän ei itseään pitänyt. Hän teki taulujaan vain kotinsa kaunistukseksi ja lahjaksi. Saajat arvostivat tauluja, ja yleisempää arvostusta teoksilleen Lind sai, kun viisi hänen kaupunkinäkymäänsä ripustettiin Varkauden kaupungin 50-vuotisjuhlanäyttelyyn vuonna 1979.
Henkilökohtaiset kokemukset ja ihmissuhteet olivat Lindin ympäristökuvien taustalla. Hänen kuvaamiinsa paikkoihin liittyi monia ihmisiä sekä lämpimiä ja kipeitäkin muistoja. Useat kuvat ilmaisivat tekijänsä vahvaa samaistumista työväenluokkaan: esimerkiksi työläisten mökkejä Lind kiirehti ikuistamaan, ennen kuin ne puretaan.
Maisemien ja haastattelutietojen avulla löysin Lindin ympäristökokemuksista 10 ulottuvuutta, jotka kietoutuvat läheisesti toisiinsa. Ne ovat: sensuaalisuus, esteettisyys, emotionaalisuus, nostalgisuus, progressiivisuus, sosiaalisuus, informatiivisuus, ekonomisuus, possessiivisuus ja spatiaalisuus. Näin jälkeenpäin myös proosallisuus ja konservatiivisuus tuntuvat osuvilta. Lindin ympäristösuhteen eri ulottuvuudet antavat lähtökohdan muidenkin ihmisten ympäristösuhteen tutkimiselle.
Väitöskirjani viimeisessä artikkelissa ”Oral History and Individual Environmental Experiences” (2011) analysoin Lindin suhdetta rakennettuun kulttuuriympäristöön kolmen taulun kautta. Nämä ovat 1940-1950-luvulla maalatut Varkauden näkymät ”Karppisen kirjakauppa”, ”Reikkalaiskatolinen kirkko” ja ”Vesitorni”.
Kustakin taulusta selvitän, mitä niissä näkee henkilö, joka tuntee suomalaista 1900-luvun aineellista kulttuuria. Toiseksi osoitan, mitä minä kuvausten kohteita tuntevana voin antaa tulkintaan. Kolmanneksi lisään tulkintaan Lindin omat huomiot. Osoitan näin tekijän tuottaman muistitiedon tärkeyden ympäristökuvien tulkinnassa. Kaikkiin kolmeen maisemaan liittyy tekijän havaintoja ja kokemuksia, sekä kulttuuriperintöä, sosiaalisia suhteita ja yhteisiä kokemuksia. Nämä eivät kuitenkaan paljastu suoraan maaluksista, vaan ne selviävät vain kuvien tekijän tuottamasta haastatteluaineistosta.
Frans Lindin suhde luontoon ja kulttuuriympäristöön oli jokapäiväinen ja konkreettinen; se muotoutui yksinkertaisesti elämällä. Tutkimus tutkimukselta se alkoi näyttää yhä monipuolisemmalta. Ympäristösuhteen moninaisuutta onkin vaikea tiivistää vain muutamaan yksiselitteiseen ja yleispätevään kategoriaan. Mutta kokonaisuudessaan Lindin ympäristösuhde asettui aina ajallisiin, kulttuurisiin ja sosiaalisiin yhteyksiinsä.
Vaikka Lind koki olevansa tavallinen työläinen, hänen maalausharrastuksensa teki hänestä vertaisryhmästään poikkeavan, ainutlaatuisen yksilön. Sitä paitsi ottamalla Frans Lindin tutkimuskohteekseni minä osaltani tein hänestä erityisen henkilön.
Frans Lind kuoli maaliskuussa 1988 eikä ehtinyt saada tietää, mitä kirjoitan hänestä. En siis voi olla varma, olisiko hän hyväksynyt tulkintojani hänen ympäristösuhteestaan. Historiantutkimuksessa tällainen tilanne on kuitenkin tuiki tavallinen, sillä yleensä tutkimuskohteet eivät ole lukemassa valmiita tekstejä. Kaikesta huolimatta olen pyrkinyt tekemään Lindille ja hänen ympäristösuhteelle oikeutta ja päästämään hänen äänensä kuuluville väitöskirjassani.