LAPSUUS LAITOKSESSA – suojelukasvatuksen kolhuja kahdessa polvessa

12-vuotias Pauli päätyi Pernasaaren koulukotiin 1940-luvun lopussa. 13-vuotias Timo katseli toisen koulukodin koivukujaa 1980-luvun alussa. Suojelukasvatusaate oli sitonut isän ja pojat kohtalot yhteen. Artikkelissani kohtaavat saman perheen miesten yhteinen elämänhistoria, kokemukset pahantapaiseksi määrittymisestä ja koulukodista eri vuosikymmeniltä sekä institutionaaliset rakenteet ongelmallisina pidettyjen yksilöiden koulimiseksi. Ylisukupolvinen kokemushistoria valottaa koulukotien kasvatustodellisuudesta puolia, jotka tähänastinen tutkimus ja historiankirjoitus ovat ohittaneet.

Johdanto

On Pohjolassa talo valkoinen, on Muhoksella talo valkoinen. Se on lepokoti pikkuroistojen. Siellä hapanleipä syödään, siellä vesivelli juodaan ja pullapala vaihtaa omistajaa. On Pohjolassa iso keittiö, siellä sai kai maitoa heittiö, on siellä myöskin yksi mustalainen, omaa sukuansa Anne Kainulainen.

Näin kertoo haastateltaessa 77-vuotias Antero poikien laulelleen Pohjolan Poikakodissa 1950-luvulla. Hän on yksi 35 haastatellusta tutkimuksissa, joissa koulukodissa 1940  ̶ 1980-luvuilla olleet henkilöt ovat kertoneet kokemuksistaan1. Heidän joukostaan olen valinnut tämän tarinan päähenkilöiksi Paulin ja Timon, isän ja pojan, joista toinen oli koulukodissa 1940-50-luvuilla ja toinen 1980-luvulla. Artikkelissani kohtaavat saman perheen miesten yhteinen elämänhistoria, kokemukset suojelukasvatuksesta ja koulukodista eri vuosikymmeniltä sekä institutionaaliset rakenteet, joilla ongelmallisina pidettyjä yksilöitä on ojennettu. Samalla kun kuuntelen isän ja pojan kertomuksia kokemuksistaan, tarkastelen niiden yhteiskunnallista kehystä. Yksilön kokemus ei ole tutkimuksessani väline päästä käsiksi johonkin yleisempään, vaan pyrkimykseni on katsoa samaa ilmiötä läheltä ja kaukaa2. Tuon ilmiön, yhteiskunnallisten valtasuhteiden, määrittelyssä nojaan Michel Foucault’n käsitykseen vallasta arkipäiväisen toiminnan strategiana3.

Antero sanoo, kuten Pauli ja Timo, että hän ei ollut koulukotiin joutuessaan roisto, ei edes pikkuroisto. ”Kerran varastin tupakat eräältä mieheltä, kun se oli jättänyt puseronsa sinne, kun ne lähtivät pois työmaalta”, muistelee Antero koulukotia edeltänyttä rikosuraansa. Hän ei ole ainut: Moni poika4 on sijoitettu koulukotiin yhtä vähäpätöisistä syistä. Kontolla on saattanut olla näpistyksiä, kenties pieniä varkauksia, ehkä ilkivaltaa; lähinnä kolttosiksi luettavia tekoja, mutta joskus ei niitäkään.5 Koulunkäynti on ollut monelle vaikeaa, joko lapsen omana tai muiden kokemana, ja kouluvaikeudet löytyvätkin usein koulukotisijoituksen taustalla vaikuttaneista syistä6.

En väitä, että koulukotiin päätyneiden joukossa ei ole ollut rikoksiin tai vakaviin tekoihin syyllistyneitä poikia, näin on varmasti ollut. Kyse on näkökulman valinnasta. Lähtökohtanani on ollut laitossijoitusten taustalla vaikuttanut ajattelu, jonka mukaan pahantapainen alaikäinen on, jollei jo rikollinen, niin ainakin potentiaalinen sellainen. Huomioni on kohdistunut tähän deterministiseen ajattelutapaan ja sen seurauksiin yksilötasolla.

Kouluvaikeuksien takia koulukotiin 1960-luvulla joutunut Pentti totesi haastattelussa, että:

Rikoksenahan nämä käsitteli tämän koko koulunkäynnin. Ja valmis kaavakehan siinä on näköjään, ovatko tehneet sitä ja ovatko nähneet rikollisuutta. On ihmeellisiä kaavakkeita tommoset, ovatko nähneet rikollisuutta… Minä en missään muualla nähnykkään rikollisuutta kun kasvatuslaitoksessa. Siellä minä ihan maan ja taivaan välillä näin kaiken.7

Kaavakkeella Pentti viittaa henkilötutkintalomakkeeseen, jonka huoltoviranomaiset täyttivät kaikista koulukotiin sijoitettavista. Lomake on artikkelissani keskeisessä osassa, sillä, kuten pian esitän, se on ollut dokumentti, jolla kenties vain vähän pahantapainen on muutettu rikolliseksi8.

Antero ei ryhtynyt roistoksi, ei edes pikkuroistoksi koulukodin jälkeenkään. Moni muu laitoksessa osan lapsuuttaan elänyt poika on kuitenkin myöhemmin poikennut kunnon kansalaisen polulta, kuten Pauli ja Timo. Kerron jo näin alussa, että isän ja pojan tarinat sisältävät paradoksin: heistä yritettiin koulia sellaista, mitä heissä ei ollut – pahantapaisuutta – mutta tultiin tuottaneeksi sitä, mitä yritettiin ehkäistä – rikollisuutta. Ei isästä eikä pojasta mestarivarasta, suurrikollista tai kansakunnan kauhua tullut, pikkuroisto vain, kuten laulussakin ennakoivasti rallateltiin. Onko joidenkin ihmisten kohtalo ollut kirjoitettu tähtiin, joista suojelukasvattajat ovat sen pystyneet lukemaan, vai voidaanko ajatella, että kontrollikoneisto luo ja valikoi kohteensa9?

Tutkimukset10, joihin artikkelini perustuu, ovat saaneet teoreettisesti ja metodologisesti vaikutteita Michel Foucault’n valta-analytiikasta, mutta myös niin ikään hänen ajattelustaan ja tutkimuksistaan innoituksensa saaneesta hallinnan tutkimuksesta11. Foucault’ tutki klassikossaan Tarkkailla ja rangaista12 laittomuuden hallitsemisen historiallisten muotojen muutoksia13; oma tutkimuskohteeni on ollut lapsen määrittyminen pahantapaiseksi ja pahantapaisen muovautuminen rikolliseksi. Prosessissa on kyse vallasta, ja vallan käsitän Foucault’n tunnetun määritelmän mukaisesti, ei perinteisessä mielessä resurssiksi tai kyvyksi, jota jollakulla on enemmän kuin toisella ja jota ihminen voi kohdistaa toiseen. Sen sijaan valta on ymmärrettävissä yhteiskunnassa vallitsevana monimutkaisena strategiana, taktiikkana ja tekniikkana, jolloin se sisältyy ja vaikuttaa erilaisissa suhteissa ja ilmenee ihmisten teoissa ja toiminnassa. Yhteiskunnan mikrosuhteissa vaikuttava valtasuhteiden verkko ei ole staattinen rakenne, vaan eräänlainen jatkuva konflikti, jossa valtasuhteet voivat muuttua, jolloin myös alistetun ja alistajan paikat voivat ainakin väliaikaisesti vaihtua. Foucault’n näkemyksessä korostuu, että instituutioilla ei ole valtaa itsessään ts. valta ei ole niistä itsestään peräisin, vaan valta nousee yhteiskunnallisissa suhteissa tapahtuvasta toiminnasta.14

Hallinnan (governmentality) käsitän johdonmukaiseksi ja laskelmoiduksi toiminnaksi, jonka tavoite on ohjata yksilöitä, yhteisöjä tai kokonaista väestöä kulloinkin tärkeiksi ymmärrettyjen päämäärien saavuttamiseksi15. Hallinnan takaa on aina löydettävissä joukko järkeilyn tapoja, käsitteellistyksiä, tiedollisia perusteita ja historiallisia kehityskulkuja, jotka ovat mahdollistaneet ja oikeuttaneet kulloiseenkin ilmiöön kohdistuneet hallinnan muodot ja käytännöt16. Lasten pahantapaisuus on ollut ilmiö, joka on määritelty ongelmaksi, ja jotta ilmiö olisi paremmin hallittavissa, siitä on ajateltu ja sitä on luokiteltu tietyllä tavalla ja siihen on kohdistettu tiettyjä toimenpiteitä.

Hannu Simola, Sakari Heikkinen ja Jussi Silvonen ovat lähestyneet Foucault’ta ”totuuden historioitsijana”. Heidän näkemyksensä mukaan Foucault’n omat tutkimukset liikkuivat aina kolmen pääteeman, tiedon, vallan ja subjektin ympärillä, ja että hän harjoitti koko ajan samaa ”ammattia”, totuuksien tuottamisen historian tutkimista. Foucault ei ollut kiinnostunut siitä, ”Mikä on totta?’, vaan siitä, ’Miten totuus on luotu?”.17 Historiallisten totuuksien jäljittäminen on tässä kontekstissa tarkoittanut kysymystä, miten totuudet koulukotiin sijoitetusta pahantapaisesta on tuotettu? Analysoinnin työkaluna on toiminut Simolan ym. esittämä malli, ”Foucault’n kolmio”18, jota olen muokannut tutkimukseeni sopivaksi (kuvio 1). On syytä korostaa, että tieto/subjekti/valta -kolmio (TSV-kolmio) ei ole teoria siitä, miten totuudet muodostuvat, vaan se on tutkijan huomioita suuntaava apuväline. Sitä voi ajatella ”mahdollisuuksien luettelona” tai heuristisena apuvälineenä, joka ohjaa tutkijan kysymyksenasettelua. TSV-kolmio kehottaa kysymään aineistolta, miten jokin tietty totuus epätotuuden vastakohtana on tuotettu. Totuuksien jäljille päästäkseen tutkijan olisi analysoitava miten ne  – tässä tapauksessa totuudet pahantapaisuudesta – ovat muotoutuneet tiedon, subjektiviteetin ja vallan ulottuvuuksissa.19

Artikkelin taustalla olevissa tutkimuksissa21 on käytetty kahdenlaisia aineistoja: historiallisia tekstejä ja koulukodissa eläneiden haastatteluja. Tekstit ovat suojelukasvatusta ja koulukoti-instituutiota käsitteleviä komiteamietintöjä, lakitekstejä, koulukotien ohjesääntöjä, oppikirjoja ja asiasta lausuneiden asiantuntijoiden muita kirjoituksia. Totuuksia pahantapaisuudesta jäljittäessäni esitin teksteille TSV-kolmion ohjaamana konkreettisia kysymyksiä, kuten esimerkiksi: Mitä pahantapaisuudesta on puhuttu ja miten? Kuka on esittänyt siitä käsityksiään ja missä yhteydessä? Mitä pahantapaisuudesta tuli tietää ja miten ilmiötä on tutkittu? Miten pahantapaisia on hallittava ja muokattava?

Tutkimuksen haastatteluaineisto on alun perin kerätty sen takia, että lapsuutensa koulukodissa viettäneiden ääni kuuluu tutkimuksessa heikosti. Aiemmat koulukoteja käsittelevät tutkimukset perustuvat valtaosin kirjallisuuteen, asiakirja-aineistoihin, lomakekyselyihin ja strukturoituihin haastatteluihin22. Laitoksessa varttuneiden kokemustieto on sivuutettu tutkimuksissa koulukotien historiasta, joten sitä käsittelevä historiakuva on puutteellinen. Haastattelut on tehty tämän aukon paikkaamiseksi sekä yhtä lailla siksi, että ns. toinen tieto23 koulukotien käytännöistä elettynä ja koettuna tulisi kuulluksi.24 Haastatteluissa oli elementtejä sekä elämäkerta- että teemahaastatteluista; haastateltavat saivat kertoa vapaamuotoisesti elämästään ennen koulukotia, siellä ja sen jälkeen.

Haastattelut on analysoitu teoriaohjaavasti vallan ja hallinnan analytiikan lähtökohdista. Se on tarkoittanut, Foucault’n tarjoaman ohjenuoran mukaisesti, huomion kiinnittämistä erottelujen järjestelmiin, vallan tavoitteisiin ja kohteisiin sekä keinoihin, joilla valtasuhteita muodostetaan25. Analyysini on kohdistunut siihen, ketkä ovat valikoituneet koulukotiin ja miten he ovat sinne päätyneet, mitä lapsesta on koulukodissa pyritty muovaamaan, miten häntä on siellä kohdeltu ja käsitelty ja mitä valtasuhteet ovat tehneet siihen osallisille.

Olen valinnut haastatelluista Paulin ja Timon artikkelini päähenkilöiksi kahdesta syystä. Ensinnäkin heidän tarinoissaan on paljon tyypillistä, mutta toisaalta jotakin melko poikkeuksellista26. Kummankaan kokemukset eivät merkittävästi poikkea samaan aikaan koulukodissa olleiden muiden haastateltavien kokemuksista, mutta lastensuojelun ”viimesijaisen” keinon, koulukotisijoituksen osuminen samaan perheeseen ei ollut tavallista, jos kohta ei aivan tavatontakaan. Toiseksi, isän ja pojan elämänvaiheissa heijastuvat muutokset, joita tapahtui huoltoviranomaisten normeista poikkeaviin kansalaisiin kohdistamissa käytännöissä sodan päättymisestä 1980-luvun puoliväliin ulottuvalla ajanjaksolla.

Liikun mikro- ja makrotasojen välillä – katsoen välillä lähelle ja välillä kauas27 – tavoitteena kuvata yksilön toimintaa yhteiskunnan rakenteissa. Orientaationi on sosiologiassa ja koko tieteenalan olemassaolon ajan on pohdittu ihmisen jokapäiväisen toiminnan ja yhteiskunnan rakenteiden välistä suhdetta28. En pyri tämän ”ikuisuuskysymyksen” ratkaisemiseen, vaan tavoitteeni on paljon vaatimattomampi. Pyrin esittämään, että yksilöllisten toimintastrategioiden näkökulmasta katsottuna rakenteet on mahdollista nähdä eri tavalla kuin aiemmin29. Paulin ja Timon elämäntarinat ovat yksittäistapauksia, joiden perusteella en voi sanoa mitään yleistä koulukodeista tai koulukotikokemuksista, yleistä ainakaan siinä mielessä kuin yleistettävyyden vaatimus on sisäänkirjoitettu sosiologian tutkimusperinteeseen. Väitän kuitenkin, että heidän kokemuksensa, toimintansa ja ratkaisuyrityksensä suojelukasvatuksen puristuksessa koskettavat jollakin tavalla kaikkia koulukotiin eri aikakausina sijoitettuja ja heidän läheisiään.

Suojelukasvatuksen idea pahantapaisesta ja käytännöt

En tunne vieläkään syyllisyyttä siltä lapsuusajalta. En sano et olin mikään mallioppilas, mutta samanlaisia asioita teki kaikki muutkin. Kun jos jotain vakavampaa oli tapahtunu niin sen olin minä tehny vaikken ollu lähimaillakaan.30

Haastatteluhetkellä 79-vuotias Pauli muistelee aikaa ja tapahtumia ennen sijoitustaan koulukotiin 1940-luvun lopulla. Hän kertoo kymmenkunta vuotta sitten vierailleensa synnyinseudullaan ja tavanneensa Matin, jo hyvin iäkkään entisen naapurinsa. Kohtaaminen herätti muistot lapsuudenaikaisista epäoikeudenmukaisuuksista.

Sillä (Matilla, ML) oli lapsia kans, Johannes tais olla vuoden minua nuorempi. Poika oli sit kerran katkonu suksesa kouluun mennessä hiekkakuopalla, ja se oli sit sanonu et Pauli katko ne. Mattihan tuli kato meille, mulla on helkatin hyvin, elävästi muistissa kun se tuli meille hyvin kitkeränä, kiros ja sano perkele teijän poika on meijän pojan suksetkin särkeny, kato sellanen meuhu alko siellä. Äiti et herrai jumala miten ja koska se on tapahtunu, no tänä päivänä, mut Paulihan on ollu kipeenä tossa sängyssä. (…) Että mä en itteäni haluais laskea pahantapaseks.31

Pauli puhuu luontevasti pahantapaisuudesta, joka nykyisin kuulostaa vanhahtavalta ja välittää mielikuvan pikemminkin pientä ilkeyttä tekevästä pojanvintiöstä kuin yhteiskunnan tulevaisuutta uhkaavasta sosiaalisesta ongelmasta. Käsitys pahantapaisuudesta kasvavan polven siveellisen turmeluksen ilmenemismuotona on perua 1800-luvun ajattelusta. Kasvatusfilosofisella, oikeustieteellisellä ja psykiatrisella tiedolla ja uskonnollisella vakaumuksella varustetut asiantuntijat32), aikansa valtaeliitin edustajat, määrittelivät pahantapaisuuden sosiaaliseksi ongelmaksi, josta oli syytä olla huolissaan yhteiskunnan edun nimissä. Kotiolojen katsottiin pitkälti määräävän lapsen kehityksen ja kohtalon: köyhien ja joutilaiden vanhempien laiminlyödyistä ja huonohoitoisista lapsista tuli ennen pitkää koulusiirtoloihin ja turvakoteihin sijoitettavia pahantapaisia, ja näistä laitoksista heidän tiensä jatkui valtion kasvatuslaitoksiin päätyviksi nuoriksi rikoksentekijöiksi. Köyhäinhoidon tarkastaja Gustav Helsingius kuvasi prosessia ”siveellisen turmeluksen asteiksi”.33 Timo Harrikari on myöhemmin nimennyt prosessin ”siveellisen turmeluksen kronologiaksi”34. 1950-luvulta alkaen käsitteen ’pahantapaisuus’ rinnalla alkoi esiintyä tai sen korvasi käsite ’sosiaalinen sopeutumattomuus’, mutta yleensä niillä viitattiin jokseenkin samaan ilmiöön35. Pahantapaisuus-kategoria esiintyy useissa yhteyksissä vielä 1970-1980-luvuilla, joten käytän sitä johdonmukaisesti läpi artikkelini.

Yksinkertaisimmillaan pahantapaisuus on tarkoittanut suojelukasvattajien sanastossa pahoja tapoja36, mutta termi on saanut eri aikoina hieman eri sisältöjä. Yksi aitiopaikoista, missä pahantapaisuuden rajoja vedettiin ja venytettiin, oli Järvilinnan vastaanottokeskus. Sen johtaja Olavi Vuolle löysi 1940-luvulla laitokseen lähetetyistä pojista seuraavanlaista pahantapaisuutta: omaisuusrikokset, koulunkäynnin laiminlyönti, karkailu ja kuljeskelu, irtolaisuus, ilkivalta ja vahingonteko, petos, kavallus, juopottelu, eläimeen sekautuminen, tuhopoltto, pahoinpitely, tottelemattomuus, uppiniskaisuus, laiskuus, tupakanpoltto ja kortinpeluu37. Vuolle ei, kuten vuoden 1905 suojelukasvatuskomitea, maininnut päihteisiin ja sukupuoliviettiin liittyvää ”himokkaisuutta”38, mutta hänen jälkeensä Järvilinnaa pitkään johtanut Erkki Saari määritteli pahantapaisuudeksi varkauden, kouluvaikeuksien, karkaamisen, väkijuomien käytön, tupakanpolton, väkivallan ja ilkivallan lisäksi myös siveellisyysrikkomuksen39.

Sosiaalihallituksen 1980-luvun alussa teettämässä tutkimuksessa ’sopeutumattomuuden’ todettiin sisältävän ”negatiivisen arvolatauksen” ja se esitettiin korvattavaksi sopeutumishäiriö-käsitteellä. Sopeutumishäiriö määriteltiin ”käyttäytymiseksi tai tilaksi, joka sisältää yksilössä ilmetessään tunnepitoista tyytymättömyyttä, psyykkistä tuskaa tai kärsimystä ja joka yhteisötasolla merkitsee vakiintuneisuuden tai yleisesti hyväksyttyjen normien rikkomista”. Tutkimuksen empiiriset mittarit olivat kuitenkin vanhaa perua, joten tuloksena esitetyissä koulukotioppilaan yksilötason ”tuntomerkeissä” hänet (poika) esiteltiin koulupinnariksi ja rikoksentekijäksi tai vähintään ”rikostelleeksi”, hän yleensä tupakoi, käytti toisinaan alkoholia ja laitoksesta hän oli karannut keskimäärin kaksi kertaa. Uutta määrittelyssä oli se, että koulukotioppilas oli ”sosioemotionaalisesti monivammainen”, mikä viittaa psykoterapeuttista ajattelua edustavaan häiriintyneisyyden tematiikkaan.40

Yhteiskunnan väliintuloa, joka tähtäsi siveettömyyden oravanpyörän (turvaton -> pahantapainen -> rikollinen) pysäyttämiseen, alettiin 1800-1900-luvun vaiheessa nimittää suojelukasvatukseksi41. Varhaisten suojelukasvattajien 1900-luvun alun suunnitelmista poiketen kasvatuslaitokset jäivät ainoiksi pahantapaisten ja alaikäisten rikoksentekijöiden ojennuslaitoksiksi. Sotien jälkeen pahantapaisten kasvatus ja suojelukasvatus alkoivat yhä useammin tarkoittaa samaa kuin laitoskasvatus, ja ne kytkeytyivät aiempaa kiinteämmin koulukoti-instituutioon42. Kasvatuslaitosten nimet muutettiin koulukodeiksi vuonna 194743. Kansan suussa kasvatuslaitos taipui koulukodiksi vasta pitkällisen harjoittelun tuloksena ja nykyisin meitä totutetaan sanomaan koulukodin sijasta esimerkiksi palvelu- tai kuntoutuskeskus. Jokainen aikakausi luo omat ideansa, tai ainakin nimityksensä, mutta yhä tänään koulukodista puhutaan ”viimesijaisena vaikeahoitoisten nuorten hoito- ja käsittelyinstituutiona”44.

Valtion 1890-luvulla perustamat ensimmäiset kasvatuslaitokset olivat vankiloita lapsille.45 Laitokset rakennettiin ”7-15 -vuotiaille rikoksentekijöille”46, ne toimivat ensimmäiset vuosikymmenet vankeinhoidon alaisuudessa47 ja ne olivat suljettuja laitoksia, vaikkakaan muureja niiden ympärillä ei ole ollut, vuonna 1931 perustetun Pernasaaren koulukodin suljettua osastoa Leppäniemeä lukuun ottamatta. Laitoksesta sai poistua vain luvan ja yleensä vain saattajan kanssa ja karkaamisesta rangaistiin ankarasti. Kuri kasvatusteknologiana ja vitsa sen käytännön toteuttajana säilyttivät asemansa koulukodeissa pitkään48. Ruumiillinen kuritus oli sallittua koulukodeissa vuoteen 1965 saakka49, vaikka vankiloissa se kiellettiin 1800-luvun lopussa50. Vanhempien oikeus kasvattaa lasta kurittamalla poistettiin rikoslaista vuonna 1979, lisäksi lapsen kuritus kiellettiin erillisellä lailla vuonna 198451. Kriminologiassa ensimmäisen kerran 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa esitetty ajatus, jonka mukaan rikoksentekijää oli pyrittävä myös parantamaan52, omaksuttiin alusta lähtien kasvatuslaitosten toiminnan perusperiaatteeksi. Parantamisen välineeksi valikoitui luontevasti kasvatus, sillä pahantapaisten alaikäisten kohdalla oli enemmän toivoa kehittymisestä kunnon kansalaiseksi kuin aikuisten rikollisten.53

Suojelukasvatuksen avainhenkilöt arvelivat 1900-luvun alussa, että nimenomaan lasten ja nuorten pahantapaisuus ja rikoksellisuus kasvaisivat merkittävästi väen pakkautuessa kaupunkeihin54, ja näin tapahtuikin55. Maalaisten arveltiin olevan erityisen herkkiä ”kaupunkielämän turmeleville vaikutuksille”, ja pahantapaisuuden katsottiin syntyvän vanhempien poissaolosta, ahtaista asunto-oloista, huonosta seurasta, työn puutteesta ja ”viettelyksistä”56. Seuraava aalto suojelukasvatuksen taistelussa nuorisorikollisuutta vastaan kohosi 1960-luvun alussa, mutta ei enää soraäänittä. Kuria ja yhteiskunnan etua painottaneiden käsitysten lisäksi keskustelussa esitettiin yhä enemmän nuoria ja heidän kulttuuriaan ymmärtämään pyrkiviä kantoja. Keskusteluun myös tuotiin ilmi- ja piilorikollisuuden käsitteet ja kysyttiin, tekivätkö nuoret enemmän rikoksia kuin aiemmin vai jäivätkö he vain niistä kiinni entistä useammin poliisin toiminnan tehostumisen seurauksena.57

Vaikka vuosisadan alun suojelukasvattajien näkökentässä orasti lasten ja nuorten rikollisuuden lisääntyminen, kasvatuslaitoksia perustettaessa otettiin huomioon, että paikat eivät välttämättä täyttyisi nuorista rikoksentekijöistä. Ensimmäisen valtion kasvatuslaitoksen, Koivulan poikalaitoksen ohjesäännössä oli varaus, että jos ”talo ei täyty rikoksentekijöistä”, voidaan joukkoon sijoittaa pahantapaisia.58 Menettely oli linjassa suojelukasvatusideologian kanssa, sillä siveellisen turmeluksen asteiden perusteella pahantapaisuus oli rikollisuuden esiaste59. Siten oli lasten itsensä ja ennen kaikkea yhteiskunnan edun mukaista ottaa pahantapaisetkin talteen hyvissä ajoin. Paulin joutuessa kasvatuslaitokseen 1940-luvun lopussa aiempi käsitteellinen raja rikoksen tehneen alaikäisen ja pahantapaisen välillä oli häivytetty: sotavuosina kasvatuslaitosten toiminnan kehittämistä pohtinut komitea totesi, että ne olivat sama asia60. Ajatus pahantapaisesta pikkuroistona vaikutti ensimmäisen lastensuojelulain taustalla61, mikä ei sinänsä ole erikoista, sillä samat henkilöt muovasivat suojelukasvatusaatetta ja olivat laatimassa sitä koskevaa lainsäädäntöä62.

Vuoden 1937 alussa voimaan tullut ensimmäinen lastensuojelulaki ilmaisi monia joko lapsen tai tämän vanhempien moitittavia käyttäytymismuotoja, joita havaittaessa huoltoviranomaisten oli aloitettava lapseen kohdistuvat suojelukasvatustoimenpiteet.63 Järein asteittain kovenevista kontrollitoimista oli sijoitus koulukotiin. Lain mukaan lapsi (alle 16-vuotias) tai nuori (16-17-vuotias) voitiin sijoittaa koulukotiin, mikäli hänet oli huostaan otettu ja ”jos tämä oli tehnyt rangaistavan teon, mikä hänen ikänsä tähden tai muusta syystä on jätetty syytteeseen panematta tai rankaisematta”, tai hän oli kerjännyt tai hänet oli ”havaittu irtolaiseksi” tai ”tavattu juopuneena”, ja mikäli häntä ei voitu lautakunnan mielestä muualla kasvattaa (kursivointi, ML)64. Käytännössä asia ei aina ollut näin selvä, kuten seuraavassa luvussa esitän.

Koulukotisijoituksen lailliset perusteet olivat sekoitus rikoslakia ja moraaliarvostelmia. ”Tehnyt rangaistavan teon…” viittaa rikoslakiin ja sen sisältö on tarvittaessa yksiselitteinen (rikos on rikoslain vastainen teko65), mutta muut sijoitusperusteista ovat epämääräisempiä ja herkempiä tulkitsijan mielipiteille. Esimerkiksi irtolaisuuteen vetoaminen tarkoitti poikien kohdalla lähinnä (kaupunkien kaduilla) toimettomana vetelehtimistä ja laiskuutta; tyttöjen kohdalla se viittasi pääasiassa siveettömään eli ”seksuaalisesti holtittomaan elämään”66. Voidaan ajatella, että eräällä tapaa ennen kaikkea kaupunkilaislasten ja -nuorten vapaa-ajanvietto muodostui suojelukasvatukselle ongelmaksi ja lastensuojelulain ns. suojelukasvatuspykälä teki kaduilla maleksivista nuorista helposti lainrikkojia.

Kasvatuskyvyttömien vanhempien pahantapaiset lapset talteen

Pauli kertoo olleensa yksinäinen lapsi ja hän arvelee myös olleensa vanhemmilleen ei-toivottu. Kavereita oli vähän ja kolttosista usein syytettyä lasta ei kotona puolustettu, pikemmin uskottiin kyliltä kuultua pojan tekemisistä. Pauli ei muista sosiaaliviranomaisten heillä hänen asiassaan vierailleen. Mitä vanhempien kanssa oli puhuttu, ei pojalle asti kiirinyt, joten kun sosiaalilautakunta kokouksessaan vuonna 1948 päätti, että Pauli kuuluu laitokseen, asia tuli hänelle yllätyksenä. Kuten monet koulukodissa sotien jälkeisinä vuosikymmeninä olleista, Paulikin sanoo, että hän ei tiedä, miksi hän joutui koulukotiin ja kuka asiassa oli alun perin aloitteellinen. Välit vanhempiin, sisaruksiin ja sukulaisiin katkesivat täysin laitosvuosien aikana, joten hänellä ei ole ollut ketään, jolta menneistä kysyä. Vierailulla kotikylässä vuosikymmen sitten vanhat asiat nousivat pintaan.

…lähti puhe näistä sen aikasista asioista kun minut vietiin sinne kasvatuslaitokseen. Niin Matti sano näin että, jos hänen päätösvalta ois ollu niin Paulia ei olis viety. Se oli naapurin mies mut se kuulu senaikaseen sosiaalilautakuntaan. Maanviljelijä mut kuulu siihen sosiaalitoimen kokoonpanoon mikä kunnassa oli.67

Paulin kertoma välittää kuvan 1940-1950-lukujen sosiaalilautakunnasta. Sosiaalilautakunnissa istuivat maallikot, joilla ei välttämättä ollut koulutusta, kiinnostusta tai kyvykkyyttä lastensuojelullisiin kysymyksiin. Tutkimuksessa huostaanotoista vuosina 1932-1951 todetaan, että kaikissa kunnissa ei ollut sosiaalisihteeriä, vaan kunnansihteeri hoiti huoltoasiat. Saman tutkimuksen mukaan tasapuolisuus on ollut koetuksella naapuruus- ja tuttavuussuhteiden takia, koteja tarkastamassa käyneet kenttätyöntekijät ovat kirjoittaneet selostuksia paikalla käymättä, ja kaikissa kunnissa ei aina edes tiedetty mitkä lapset on huostaan otettu. ”Erään Keski-Suomen kunnan sosiaalisihteeri ilmoitti tutkimuksen päätyttyä sosiaalilautakunnan puheenjohtajalle, että huostaan otetut lapset on nyt saatu selvitetyksi, ja kertoi avoimesti, että virallisiin tilastoihin annetut luvut oli aina ilmoitettu umpimähkäisesti”, tutkimuksessa todetaan.68 Yksi 1960-luvulla laitosasukkaiden oikeusturvan parantamista peränneen Marraskuun liikkeen69 keulahahmoista, sosiologi Kettil Bruun totesi sosiaalilautakuntien toimivan kuten tuomioistuimet, mutta vailla juridista osaamista70.

Sosiaalilautakunnan rooli oli keskeinen lasten laitossijoituksissa. Tuolloin sijoituksista valtion koulukoteihin päätti sosiaaliministeriö (vuodesta 1977 alkaen lääninhallitukset), mutta lapsen huostaan ottaneen kunnan huolto- tai sosiaalilautakunnan esityksestä. Sijoitus kunnalliseen koulukotiin ei edellyttänyt ylemmän viranomaisen vahvistusta ja yksityiseen koulukotiin lapsi voitiin lähettää ilman sosiaalilautakunnan välitystä, toisin sanoen ilman huostaanottoa, vain anomalla paikkaa laitoksen johtajalta. Ero selittyy sillä, että kunnallisten ja yksityisten laitosten toiminnasta määrättiin 1920-luvulta peräisin olevassa lainsäädännössä, jota ei esimerkiksi lastensuojelulain yhteydessä muutettu.71 Käytäntö on ollut lapsen oikeusturvan kannalta vähintään kyseenalainen, mutta nykyiset lastensuojelua ohjaavat periaatteet lapsen edusta ja oikeusturvasta ilmestyivät suojelukasvatuksen retoriikkaan vasta 1970-luvun lopulla ja alkoivat sen jälkeen vähitellen siirtyä käytäntöihin72. Vuoden 1984 alussa voimaan tullessa uudessa lastensuojelulaissa lapsen etu nostettiin lastensuojelua määrääväksi periaatteeksi. Lisäksi korostettiin lapsen oikeuksia, olihan YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen ratifiointi tuolloin ilmassa.7374

”Isän kanssa sain nukkua sen viimisen yön siellä niin sanotussa vierashuoneessa. Itkettihän mua siinä tietysti kun isä lähti”, muistelee Pauli saapumistaan Järvilinnan vastaanottolaitokseen Laukaaseen, missä hän oli joitain viikkoja ennen siirtoa muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan Pernasaaren koulukotiin. Vastaava eron hetki oli käsillä vajaat 40 vuotta myöhemmin, kun Pauli saatteli omaa poikaansa Timoa matkalle koulukotiin 1980-luvun alussa.

Sosiaaliviranomaiset olivat olleet ajoittain läsnä isän ja pojan elämässä Timon syntymästä lähtien. Pauli on Timon biologinen isä ja he asuivat yhdessä pojan vauva-ajoista lähtien; äitiään Timo ei ole montaa kertaa nähnyt. Pauli ei ole koskaan ollut poikansa juridinen huoltaja, vaan huoltajuus oli toisella paikkakunnalla asuvalla äidillä, kunnes Timo 7-vuotiaana otettiin ensimmäisen kerran huostaan. ”Minä en tänä päivänäkään tiiä minkä takia se haluttiin multa viiä pois”, sanoo Pauli. ”Timolla oli ihan täyvet mahollisuudet elää koko aika mun kanssa ja kehittyä”, hän toteaa.

Kuten isälle aikoinaan, myös pojalle ovat laitossijoitusten syyt jääneet jokseenkin epäselviksi. Kuten huostaanottoasioissa usein, myös Timon kohdalla sosiaaliviranomaiset turvautuivat poliisin virka-apuun.

Ekalla luokalla mä oon ollu ku mut on sitte haettu faijalta pois. Konstaapelikyydillä lähdin kesken koulupäivän [lastenkotiin]. (…) En mä tiedä, kyl se töitä teki ja totta kai se kävi joraamassa jossain… Mä en sitte tiedä olinko mä jonkun mielestä liikaa yksinään tai jotain, mulle ei oo täysin varma toi asia miks. En mä oo viittiny tutkia tuolta, lähtenny tutkii miksi mut on huostaanotettu.75

Sosiaalihuollon asiakirjoissa keskeiseksi syyksi Timon ensimmäiselle huostaanotolle 7-vuotiaana on kirjattu kotona vallitseva ”epäsäännöllinen elämäntapa”. Sosiaalityöntekijän kirjauksista ei löydy viittauksia laiminlyönteihin Timon kohtelussa, mutta isän ja tämän naisystävän todettiin käyttävän alkoholia ja olevan keskenään eripuraisia. Näistä syistä viranomainen arvioi, että koti oli sopimaton lapselle.76 Kunnan lastenvalvoja oli ”virkansa mukanen ihminen”, muistelee Pauli, mutta ”siellä oli, miten mä nyt sen sanoisin, sellasia kärttysiä vanhojapiikoja ne muut…”77. Pauli kyseenalaistaa joidenkin naispuolisten huoltoviranomaisten ammattitaidon tukeutuen arvottavaan ja ilmeisen yleiseen asenteeseen, jossa naimattomaan ja lapsettomaan naiseen liitetään ”tiukkapipoisuus” ja ymmärtämättömyys lapsenkasvatuksessa. Kaiken kaikkiaan sekä Paulin kertomuksesta että Timon asiakirjoista kuitenkin ilmenee, että isän ja huoltoviranomaisten käsitykset kyllin hyvästä vanhemmuudesta kohtasivat huonosti.

Eija Saurama on nimittänyt lastensuojelua ”kirotuksi tehtäväksi”. Hän viittaa siihen, kuinka idea ydinperheestä ja sen loukkaamattomuudesta sekä ajatus lapsiväestöstä kansakunnan varallisuutena syntyivät valistuksen vanavedessä samoihin aikoihin ja ovat siitä lähtien olleet paradoksaalisessa suhteessa toisiinsa. Vanhempien kasvatusoikeuden kumoaminen ja ulkopuolisen astuminen luvatta kodin kynnyksen yli ovat lähtökohtaisesti ristiriidassa perhe-elämän ”pyhyyden” ja koskemattomuuden kanssa.78 Kuitenkaan keiden tahansa kotiin eivät hyvää tarkoittavat rouvasväen yhdistykset ja yhteiskunnan kontrollikoneiston edustajat ole koskaan ilmestyneet olojen sopivuutta tarkastamaan. Köyhyys, yksinhuoltajuus ja avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset ovat olleet maamerkkejä, joihin arvioiva katse on kohdistunut.79

Huostaanotto ja koulukotisijoitus yhteiskunnan väliintulon äärimmäisenä muotona ovat ennen kaikkea kannanotto siihen, millainen on ”oikea” ydinperhe ja koti, ja ketkä ovat sopivia ja riittävän hyviä kasvattajiksi. Lapsen oma lainvastainen käytös yksistään ei siis ole huostaanoton juridinen peruste, vaan viranomaisen pitää todeta vanhemmat vanhempina puutteellisiksi. (Vanhemmat voivat tietysti itse tehdä aloitteen ja esittää lastaan huostaan otettavaksi.) Joidenkin vanhempien ”kykenemättömyys kasvatustoimeen” todettiin jo suojelukasvatusta pohtineessa komiteassa vuonna 1905, jolloin sillä viitattiin lähinnä osaamattomuuteen80. Lastensuojelulaissa asia esitettiin siten, että suojelutoimenpiteisiin tuli ryhtyä, mikäli vanhemmat eivät sairauden, ymmärtämättömyyden, juoppouden tai ”muiden sellaisten syiden tai olosuhteiden takia” (kursiivi ML) pystyneet antamaan lapselle tarpeellista hoitoa ja kasvatusta81. Käytännön sosiaalityössä kasvatuskyvyttömyys oli samanlainen kategoria kuin ”epäsäännöllinen elämäntapa”; termien sisältö venyi tarvittaessa siinä missä käsitys pahantapaisuudestakin, joten ne olivat käyttökelpoisia sosiaaliviranomaisten päätöksenteossa. Sauraman mukaan kasvatuskyvyttömyys kirjattiin yleisesti huostaanoton syyksi vielä kauan sen jälkeen, kun kasvatusvaikeudet, hankaluudet lapsen huollossa työssäkäynnin tai asuntovaikeuksien takia oli 1950-luvulla otettu huostaanoton teknisiksi välineiksi82.

”Minä olen pojan suhteen määrännyt paitsi näissä suhteissa kun yhteiskunta on ottanu niskaotteen”, sanoo Pauli ja luettelee mitä niskaotteella on heiltä viety: ”oikeus kasvattaa, oikeus huoltaa, oikeus olla yhessä jatkuvasti”. Pauli vastusti Timon sijoitusta koulukotiin ja sitä vastusti myös poika itse, mutta ”ei se nuori sälli pysty siinä vaiheessa paljo sanomaan”, Timo toteaa. ”Tai pystyy paljon sanomaan mut ei siitä mitään hyötyä ollu siihen aikaan, Et se oli vaan oltava niinku sanotaan.”83 Timon asiakirjoista selviää, että häntä ei kuultu missään vaiheessa84. Siihen ei millään tavalla velvoittanut hänen koulukotisijoituksensa alussa edelleen voimassa ollut vuoden 1936 lastensuojelulaki. Uudessa, lapsen etua korostaneessa laissa viitisen kymmentä vuotta myöhemmin todettiin erikseen, että huoltajan ohella 15 vuotta täyttäneellä lapsella oli oikeus käyttää puhevaltaa häntä itseään koskevassa lastensuojeluasiassa85. Lain valmistelun yhteydessä kuitenkin korostettiin, että ”jo aivan pienen lapsen” toivomuksia ja mielipiteitä pystytään selvittämään ja erityisen merkittävänä pidettiin 11-13-vuotiaan lapsen mielipidettä86. 2000-luvun alussa lapsen ikäraja suhteessa oikeuteen tulla kuulluksi lastensuojeluasiassaan asetettiin 12 vuoteen87

Asiakirjojen perusteella myös koulukodissa ennen kaikkea isä on koettu ongelmaksi. Koulukodin henkilökunnan kirjausten mukaan pojan kanssa sujui ”alkuvaikeuksien” jälkeen hyvin, mutta isän kanssa oltiin usein törmäyskurssilla. Muistiinpanoista on tulkittavissa, että koulukodissa ei aina pidetty tavasta, jolla Pauli pyrki osallistumaan Timon kasvatukseen koulukodissa. Pauli ei kiellä, ettei hankauksia olisi ollut.

Kyllähän mä asioihin kantaa otin. Kyllähän mä [johtajan] kanssa juttelin (…), mutta meillä oli niin erilaiset näkökannat näistä asioista. Hän oli sitä mieltä että kun hän on kouluja käynyt niin hän tietää kaiken ja osaa vastata kaikkeen. Kylhän mä hälle aika paskamaisesti sanoin, et kylhän sä oot ku poronpaskaa tuolla pohjosessa.88

Kati Kataja on soveltanut Pierre Bourdieun käsitteitä habituksesta ja pääomista pohtiessaan lastensuojelutoimenpiteiden kohteeksi päätymistä. Hänen mukaansa vääränlaista habitusta ilmentää tilanteisiin sopimaton käytös, joka voi olla joko liian passiivista tai liian aktiivista tilanteesta riippuen. Vääränlainen käytös ilmentää selvää ”pelisilmän” puutetta, kirjoittaa Kataja ja toteaa, että habitus ilmenee myös puheessa. Esimerkiksi ”törkykielenkäyttö” ei sovi normaalin lapsuuden kentälle.89 On mahdollista ajatella, että Paulin habitus ei ole ollut paras mahdollinen hänen neuvotellessaan poikansa asioista. Lastensuojelun perhetyö eli pyrkimys pitää huostaan otetun lapsen vanhemmat tiiviisti mukana tämän elämässä otti 1980-luvulla vasta ensiaskeleitaan90, joten Paulin tapaiseen voimakastahtoiseen ja puheissaan ronskiin isään ei ole aina suhtauduttu myötämielisesti.

Pahantapaisen muuttaminen rikolliseksi

Miten pahantapaisesta tulee rikollinen? Yhden vastauksen voi antaa hyödyntäen Timosta laadittuja asiakirjoja.91

Timosta on tehty sosiaalitoimistossa henkilötutkinta keväällä 1983. Tutkinta on tehty nuoria rikoksentekijöitä koskevan kyselylomakkeen ohjaamana. Lomakkeessa tiedustellaan, että ”Minkä epäilyn rikoksen johdosta tämä henkilötutkinta on tehty (useista vain törkeimmät)?”  Tilanne on oletettavasti ollut hankala tutkinnan tehneelle lastenhuollontarkastajalle, sillä Timo ei ollut syyllistynyt rikoksiin, ei edes lainvastaisuuksiin. Viranomainen on ratkaissut asian kirjoittamalla lomakkeeseen, että ”varsinaista rikollisuutta ei ole ollut”, mutta Timo oli ”käyttäytynyt väkivaltaisesti” [kasvatusäitiään] kohtaan. Tarkastaja toteaa, että tiedossa ei ole ”alkoholin eikä muiden päihteiden käyttöä”, Timo ei ole pinnannut koulusta eikä häneen ole kohdistettu ”aiempia rikosoikeudellisia toimenpiteitä”. Lomakkeen osassa, jossa käsitellään ”tutkittavan omaa sekä henkilötutkinnan suorittajan arviointia rikostilanteesta ja teon aikoihin vallinneista olosuhteista”, tarkastaja esittää omia arvioitaan Timon tunne-elämästä ja käyttäytymisen taustalla vaikuttavista syistä. ”Huolto- ja auttamistoimenpiteeksi” hän esittää sijoitusta koulukotiin.92

Henkilötutkintalomake93 oli oikeusoppineiden ja psykiatrien 1940-luvun innovaatio. Lomake liittyi vuonna 1943 voimaan tulleeseen nuorisorikollisia koskevaan lainsäädäntöön. Nuorta rikoksentekijää koskevan asetuksen mukaan henkilötutkinta tuli tehdä kaikista 15-21-vuotiaista rikoksentekijöistä, mikäli rikoksesta oli odotettavissa ankarampi rangaistus kuin sakko tai kuusi kuukautta vankeutta.94 Tutkinta oli kohdistettava ”tutkittavan ruumiilliseen, älylliseen ja siveelliseen kehitykseen ja erityisesti niihin luonteenominaisuuksiin, jotka ehkä ovat johtaneet hänet rikokseen”. Lisäksi ohjeistettiin, että ”tutkittavan aikaisempia elämänvaiheita selvitettäessä on kiinnitettävä erityistä huomiota myös siihen, onko tutkittavan suvussa ilmennyt rikollisuutta tai muuta pahantapaisuutta tai mielisairautta.”95 Nuoria rikoksentekijöitä koskevassa laissa toteutui myös keskeinen muutos, jota suojelukasvattajat olivat ajaneet alusta alkaen: alle 15-vuotiaiden rikoksentekijöiden asiat siirrettiin tuomioistuimilta huolto- tai lastensuojeluviranomaisille96.

Nuorten rikoksentekijöiden tutkimiseen laadittu lomake otettiin käytännöllisesti katsoen sellaisenaan suojelukasvatuksen apuvälineeksi eli jokaista koulukotiin sijoitettavaa alettiin tutkia rikollisena ikään tai tekoon katsomatta. Lomakkeessa tiedusteltiin muun muassa, ”Minkälaisia rikoksia tutkittava on tehnyt ja milloin? (Myöskin vähäiset rikokset on mainittava.)”, ”Miten tutkittava itse suhtautuu rikoksiinsa?”, ”Miten hän käyttäytyi kuulustelussa?”. Kuitenkaan kaikki koulukotiin sijoitetut eivät ole, ainakaan todistetusti ja todennetusti, syyllistyneet rikokseen tai edes lainrikkomukseen, eivät aina edes pahantapaisuuteen, minkä totesi myös Järvilinnan vastaanottokeskuksen johtajana vuosikymmenet toiminut Erkki Saari97. Varsinaisesta tutkintalomakkeesta, jonka täytti huoltoviranomainen, oli olemassa myös lyhennetty versio, joka oli tarkoitettu lapsen itsensä täytettäväksi98. Ei ole tiedossa, kuinka usein lapsi todella sai tilaisuuden sanoa itse asiassaan. Koulukotien arkistoissa säilytettävistä oppilaiden akteista lapsen täyttämää lomaketta ei kovin usein tapaa.

Henkilötutkintalomakkeen ensimmäisen, aina 1970-luvun alkuun asti käytössä olleen lomakkeen suunnitteli Helsingin yliopiston mielitautiopin professorina toiminut Martti Kaila99. Lapsen rikoksia koskevien kysymysten lisäksi lomakkeessa tiedusteltiin tämän koulunkäyntiin ja elämäntapoihin liittyviä asioita, mutta myös esimerkiksi isovanhempien, sisarusten ja näiden lasten juoppoutta, irtolaisuutta, mielisairautta ja vajaamielisyyttä. Myös itsemurhista ja laitoshoidosta oli kysymyksensä, samoin kuin siitä, millaisen vaikutelman lapsen kodin tarkastamassa käynyt henkilö oli siitä saanut ja millaiset hänen arvionsa mukaan olivat vanhempien välit.100 Kysymyksistä, joita oli yhteensä yli 60, ilmenee taustalla vaikuttanut, 1920-luvulla suojelukasvatuksen perusteluihin juurtunut ns. degeneraatio-oppi. Moraalisesti heikot yksilöt aiheuttavat tuhoa senhetkiselle yhteiskunnalle ja huonon perimänsä vuoksi he heikentävät myös tulevat sukupolvet, on Minna Harjula kiteyttänyt degeneraation ydinajatuksen. Pahantapaisuuden ja rikollisuuden lisäksi moraalisina sairauksina (moral insanity) pidettiin pitkään myös hulluutta ja itsemurhaa101. Henkilötutkintalomake muutettiin 1970-luvun alussa. Enää ei kysytty yksityiskohtaisia tietoja lapsesta eikä tämän perheestä ja kysymysten määräkin oli vähentynyt alle kahdenkymmenen.  Muutamissa kohdissa myös mainittiin, että ”asiantuntijalausunto voidaan esittää liitteenä”. Näin jos kyse oli esimerkiksi ”kehitysasteessa tai lahjakkuudessa ilmenneistä poikkeamista” tai ”fyysisestä ja psyykkisestä terveydentilasta”.102

Timon rikollisen positio esiintyy henkilötutkinnan kanssa samoihin aikoihin tehdyssä uudessa huostaanluovutussopimuksessa, jonka jälleen äiti on allekirjoittanut. Perusteeksi on merkitty lastensuojelulain kohta ”rangaistava teko”, vaikka sellaisesta ei ole merkintää missään asiakirjassa. Seuraava arkistotapahtuma Timon koulukodin oppilaskansiossa on sosiaalilautakunnan päätös, jonka mukaan hänet oli sijoitettava kiireellisesti koulukotiin. Oli hyvin lähellä, ettei suojelukasvatus kuljettanut poikaa samaan laitokseen kuin missä isä oli ollut nelisen kymmentä vuotta aiemmin. Timolle nimittäin haettiin ensin paikkaa Pernasaaren koulukodista, mutta sieltä kehotettiin kääntymään yksityisen koulukodin puoleen.103 Pernasaaren päätöksentekijöillä on ilmeisesti ollut käytettävissään samat asiakirjat kuin tämän kirjoittajalla, joten epämääräisyys ja suoranaiset virheet sijoituksen perusteissa on oletettavasti nähty myös siellä. Yksityisestä koulukodista paikka järjestyi ja sinne Timo lähti papereiden perusteella ”rikollisena”.

Koulukotipojan ojentaminen

”Pernasaari oli kauhia paikka”, toteaa Pauli ykskantaan. Pauli oli koulukotipiireissä kovimmaksi paikaksi arvioidussa Pernasaaressa 13-vuotiaasta lähes 18-vuotiaaksi. Pahimpana asiana hän muistaa toveriterrorin, jota hänen mukaansa tapahtui henkilökunnan hyväksynnällä tai joskus jopa sen rohkaisemana. Väkivalta oli joskus rajua, sanoo Pauli, joka sai sen myös omakohtaisesti kokea.

Paskamaha (laitoksen johtaja, ML) määräs sakinhivutusta. Saunaan sinne perkele, mulla oli silimät mustana, persnahka hellänä ja… (…) Tätä on ehkä vaikee uskoo mut näin se oli. Ei siellä katsastajat puuttuneet eikä kurittaneet, se oli paskamaha mikä kuritti taikka isommat pojat, paskamahan suostumuksella. (…) Henkilökunta suostu siihen että vietiin sinne, ei sinne tullu kukaan auttamaan… (…) Ne eivät olleet tietävinään, tää on mun käsitykseni.104

Sakinhivutuksen taustalla oli tapahtumaketju, jossa yhdestä makuusalin patjasta löytyi ulostetta. Yökastelijat, kuten Pauli sijoitettiin aina omaan, ”kusijoitten” kämppään, hän kertoo. Joka aamu muut pojat saivat seurata heidän patjamarssiaan kuivaushuoneelle ja iltapäivällä patjat haettiin takaisin. ”Ei sitä tienny oikeestaan kun niitä heiteltiin niitä patjoja ja saman värisiä olivat että mikä se kenenkin patja oli, niin se oli jääny se paskapatja mulle viimiseks kun kävin hakemassa.” Tapahtumista on lähes 70 vuotta aikaa, mutta Pauli ottaa ne puheeksi heti haastattelun alussa. Muisto häpeästä ja nöyryytyksestä nostaa kyyneleet vanhan miehen silmiin ja ääni särkyy. ”En helvetti vieköön ole sellasta teheny”, mutta ”piti tunnustaa”.

Karkaamisesta Pernasaaressa – kuten muissakin koulukodeissa – rangaistiin aina, Pauli kertoo, ja hänen aikanaan vitsaa ei koulukodeissa säästelty. Koulukotien ohjesäännössä puhuttiin nimenomaan vitsasta105, mutta Pernasaaressa oli Paulin mukaan ”sellanen punottu nahkavyö millä lyötiin”. ”Kaikkien nähden housut kinttuihin ja sitten ne raipat”. ”Raippojen” sijaan tai niiden lisäksi karkuri saattoi joutua Leppäniemeen, joka oli Pernasaaren muista rakennuksista erillään sijainnut suljettu osasto. Siellä asuttiin selleissä ja siellä oli myös sementtivalimo; pakkotyöyksikkö, jonne päätyivät töihin kaikkein vaikeimmiksi ja vaarallisimmiksi arvioidut pojat. Pauli kertoo, että hän ei joutunut valimolle kertaakaan lukuisista karkureissuistaan huolimatta.

…minä en ollut pahoja tehnyt karkureissuilla ollenkaan. Jotkuthan varasteli karkureissuilla, tekivät pahojaan niinku tänäkin päivänä. Mulla oli se että… ei tee rikoksia… Kun onhan mulle nyt lapsena opetettu… Eihän se nyt mikään varkaitten koulu ollu munkaan koti.106

Leppäniemen selliin Pauli kuitenkin joutui karkailuistaan useita kertoja, pisimmillään kahdeksi viikoksi. Jotkut pojista viettivät siellä kuukausia, hän kertoo ja kuvailee muutaman neliön suuruista selliä:

Ne oli sellasia, sängystä pysty syömään, akkuna helvetin korkealla, ruoka tuotiin selliin, sieltä ei päässy mihinkään. Siellä ei ollu palju niinku vankilassa, vaan siellä oli sankko, tällanen muistikuva mulla on. Sinkkisankko, olihan siinä tietty kansi mutta se nyt ei paljo… eipä niin loistanu mitä siellä oli.108

Koulukodissa vuosia eläneenä Pauli oli huolissaan, kun sama oli edessä Timolla. Laitoskasvatuksen vakuutettiin muuttuneen radikaalisti 1980-luvulle tultaessa109, mutta Pauli sanoo olleensa skeptinen.

Minä tiesin miten on eletty, ei se voi yhtäkkiä hävitä mihinkään. Ei, mä en uskokaan että joku menee ku tosta leikataan. (…) Kyllä siitä [johtajan] kanssa keskustelin, että sillä kertaa kun pojalle ilmestyy jotain mustia silmiä niin se on kyllä perkele varma että minä marssin tänne.110

Perhekoti asumismuotona alkoi yleistyä koulukodeissa 1980-luvulta alkaen. Timo asui perhekodissa koko koulukotiaikansa ja hän kertoo, että ei joutunut kertaakaan muiden poikien kurituksen kohteeksi, mitä isä oli pelännyt. Väkivalta on yksi koulukoti-instituution pitkäikäisistä ongelmista. Koska väkivallan käyttö sallittiin virallisesti ohjesäännössä aina 1960-luvun puoliväliin saakka, ei ole ihme, että sen kitkeminen on tapahtunut hitaasti. ”Kylhän moni kaatu saippuaan niin sanotusti ja, kylhän saippua sukassa on paha lyömäase”, kertoo poikien välisestä väkivallasta Jari111, joka oli koulukodissa Timon kanssa samaan aikaan. Myös henkilökunnan jäsen saattoi käyttäytyä väkivaltaisesti vielä 80-luvulla.

Timo: Hatkasta (karkureissu, ML) joutu ilmeisesti kyllä yleensä putkaan mut mä en joutunnu. (…) Ellei sitte… ellei ollu karannu tän, tän… (…) Se oli se yks perhekodinpitäjä, jos ei siltä ollu karannu niin… (…) Se veti pataan ihan rauhassa ja vei omaan putkaansa.

Haastattelija: Niinkö?

Timo: No kyllähän ne on kaikilla tiedossa jotka siel on ollu siihen aikaan.

Haastattelija: Tästä ei kukaan puhu. Tää on vain teillä keskenään tiedossa.

Timo: No olihan se tiedossa silloinkin, kaikilla työntekijöillä.

Nurinkääntyminen

Keväisinhän ne arvioi (koulukodissa, ML) että onko niinku yhteiskuntakelponen ja juuri kukaan ei ollu kyllä. Munkin piti olla et mä käyn siellä että mulle löydetään joku muu paikka mut mä olinkin sitte sellanen vähän huonokuntosempi ihminen et ei mua voitu päästää ihmisten ilmoille.112

Timon puheen sävy on sarkastinen hänen kertoessa käynneistä koulukodin psykologin luona. Hänen mukaansa vastaanotolla käyminen perustui pakkoon, mutta toisaalta psykologin lausunto oli ratkaiseva poispääsyn kannalta, Timo arvelee: ”Siis mä luulen et se sano jotain ja fattahan (sosiaalitoimisto, ML) kuuntelee suoraan. Jos ne oli sitä mieltä että kannattaa jäädä tänne niin sinne kannatti jäädä silloin.”.

Timon epämääräiset käsitykset ja muistikuvat koskien koulukodista poispääsyä selittyvät ainakin osaksi osattomuudella omassa asiassaan. Koulukodissa jokaiselle sijoitetulle laadittiin tuolloin, kuten nykyisinkin, niin sanottu hoitosuunnitelma ja hänen ”edistymistään” arvioitiin neuvottelutilaisuuksissa, joissa lapsi itse ei ollut läsnä. Timon sopeutumista koulukotiin, elämän sujumista siellä ja jatkosuunnitelmia pohtivat monta kertaa muun muassa psykiatri, psykologi, erityisopettaja ja sosiaalityöntekijä. Tilanne oli aivan eri kuin isän koulukotiaikana, jolloin asiat olivat käytännössä yhden henkilön käsissä: laitoksen johtajan. Tällä oli valta pitää poika laitoksessa 18-vuotiaaksi, jopa 21-vuotiaaksi saakka, mikäli se katsottiin tarpeelliseksi. Monen muun pojan tapaan Pauli oli koulukodissa, kunnes lähti armeijaan 18-vuotispäivänsä kynnyksellä. Timon asiakirjoista ilmenee, että koulukodissa ajateltiin hänen käyvän sieltä myös ammattikoulun eli asuvan laitoksessa täysi-ikäiseksi asti.113 ”Mä tiesin sinä päivänä kun mä läksin toukokuun 31. kesälomalle et mä en tuu takasin sinne ikinä”, Timo kertoo. ”Mä sanoin et ei, ei oo vaihtoehto mulle se takasinpaluu”. Timo tuli kesälomalle isänsä luo ja loman päätyttyä Pauli ilmoitti koulukotiin, että hän ei aio ilmoittaa poikansa olinpaikkaa ja että tämä ei enää palaisi laitokseen.

Minä sanelin siinä ehdot kun Timo oli rippikoulun käynyt että nyt loppu tämä. Rupesin vähän ajattelemaan että voidaanko meitä ihan pitää sellasena että me ollaan, niinko yhteiskunnan hylkiöitä, ja määrätä miten tykätään meijän elämästä. Minä hain Timon, Timo tuli lomalle, olin [kaupunginosassa] silloin hommissa. (…) Timo halus kans töihin ja tuttu rakennusmies otti lautapojaks.114

Nuori on aina päässyt varmimmin pois koulukodista, mikäli on pystynyt osoittamaan saaneensa työ- tai koulutuspaikan. Pääsy rakennustyömaalle oli Timon ”vapaudut vankilasta”-kortti. Kesälomaa seuraavana syksynä laitoksen johtaja kirjoitti pojan papereihin, että koska Timo on ”saattanut peruskoulunsa päätökseen ja koska hän on haluton hankkimaan itselleen ammattikoulutuksen sekä hänellä on ’vakituinen’ työpaikka, ei ole syytä enää jatkaa koulukotisijoitusta”115.

”On Pohjolassa talo valkoinen, on Muhoksella talo valkoinen. Se on lepokoti pikkuroistojen…” Miten vanhasta rallatuksesta kuitenkin tuli sekä Paulin että Timon kohdalla tosi? Timo sanoo silloin tällöin ajatelleensa vankilaan päätymisensä syitä.

Mä oon sitä tietenkin joskus funtsinu. Mä luulen et jos mä oisin jossain muualla (kuin koulukodissa, ML) asunu, niin varmaan mä en ois käyny missään istumassa. Tai se on mun epäilys, ei voi tietää tietenkään, ei voi sanoo varmaksi. Mut kyl mä melko varma olen koska siellä mä opin kaikennäköset asiat mitä mä en ollu kuullukaan ennen sinne joutumista. Ei mulla ollu mitään hajuakaan sellasista asioista. (…) Pään sekasin vetäminen milloin mistäkin tai keikalla käymisistä (…) mä osasin varastaa autot mä osasin mitä vaan. Siinähän oli niinku hyvä koulumalli siinä, kylhän kaikki kerto kaikki asiat toisilleen, et eihän se varmaan ihan helvetin hyviä lähtökohtia kellekään…116

”Timo otti ensimmäisestä vankilatuomiosta opikseen, mutta minä en ottanu”, sanoo Pauli, ja toteaa kuten poikansakin, että ”sitä jollakin tavalla jatku se opiskelu linnassa, mitä ei oppinu tuolla laitoksessa”. Niin Foucault vankilaklassikossaan kuin moni muukin tieteentekijä on pohtinut samaa asiaa. Hyvistä laeista, teorioista ja aikomuksista huolimatta, vankila onnistuu kääntämään päämääränsä päinvastaiseksi ja kunnon kansalaisten sijaan se kasvattaakin rikollisia117.

Pauli ehti saada useamman tuomion muun muassa omaisuusrikoksista ennen kääntymistään kaidalle tielle alle 40-vuotiaana. Timo joutui vankilaan melko pian koulukodin jälkeen. ”Mä kävin vaan kerran istumassa”, hän sanoo, hymyilee, ja toteaa, että ”mä huomasin et se ei sovellu mulle”.

Totuudet pahantapaisesta

Olen tarkastellut suojelukasvatuksessa muovattua käsitettä ’pahantapaisuus’ ja sellaiseksi määrittymisen seurauksia. Pahantapaisuudella voi katsoa olleen huomattavaa ”performatiivista” voimaa118. Käsitteen vaikutusvallasta kertoo se, miten termi levisi suojelukasvattajien ajattelusta asiantuntijakirjoittelun, tieteellisten tekstien ja lainsäädäntötyön kautta sosiaalihuollon ja laitoskasvatuksen käytäntöihin sekä osaksi ihmisten arkiymmärrystä. 1940- ja 1950-luvuilla koulukodissa ollut Pauli toi oma-aloitteisesti pahantapaisen lapsen positionsa laitoselämää käsitelleeseen haastatteluun noin 70 vuotta tapahtumien jälkeen.

Pahantapaisuus ei sen vajaan sadan vuoden ajan, kun se kuului suojelukasvatuksen sanastoon, ollut erityisen ”liikkuva kohde”. Jos verrataan vastaavana aikana rikollisuuden määrittelyssä tapahtuneita kriminalisointeja ja dekriminalisointeja119, niin käsitys pahantapaisuudesta säilyi suhteellisen vakaana. Koulua on käytävä, kaduilla ei saa maleksia, aikuisia, eikä varsinkaan viranomaisia saa kyseenalaistaa, päihteitä ei saa käyttää eikä seksielämää saa aloittaa aikaisin. Nämä näyttäisivät olleen keskeiset lapselle ja nuorelle sopimattoman, pahantapaisuutta ilmentävän käyttäytymisen muodot 1900-luvun alussa, 1950-luvulla, 1980-luvulla ja ilmeisesti hyvin pitkälle myös tänä päivänä. Lisäksi pahantapaisuuden pysyvän ytimen on muodostanut rikollisuus. Aluksi pahantapaisuus viipyili rikkomusten marginaalissa, luvattoman ja luvallisen välisellä epämääräisellä vyöhykkeellä, mutta siirtyi ennen pitkää selvästi rikollisuuden kentälle. Varhaiset suojelukasvattajat totesivat vielä hieman varovaisesti, että pahantapaisuus on rikollisuuden alku, mutta ennen pitkää ne käsitettiin samaksi asiaksi. Ajattelutavassa pahantapaisesta melkein rikollisena on mahdollista nähdä yhteys tämän päivän käsitykseen ehkäisevästä lastensuojelusta. Lastensuojeluinstituutio oli sotien jälkeisinä vuosikymmeninä kuitenkin vielä niin kehittymätön, että nykyisenkaltaista apua ja tukea ei edes tunnettu, tai jos tunnettiinkin, niihin ei ollut resursseja.

Pahantapaisuudella on saattanut olla merkittävä, jopa käänteentekevä vaikutus ihmisen elämään. Lapsen leimautuminen pahantapaiseksi on käynnistänyt yhteiskunnan kontrollitoimet ja on oikeuttanut yhteiskunnan väliintulon, jossa on arvioitu, kuinka pitkällä rikoskehityksessään lapsi on ja pystyvätkö hänen vanhempansa häntä ojentamaan. Huostaanotto ja sijoitus koulukotiin ovat kertoneet moraalittomuuden lisäksi kahdenlaisesta kyvyttömyydestä; vanhemmista kasvattajina ja lapsesta kunnon kansalaisena. Pahantapaisuuden välityksellä on voitu kohdistaa huomio koko perheeseen. Perhekasvatuksen historiaa tarkastelleen Katja Yesilovan mukaan 1970-luvulta alkaen perhekasvattajien kohteeksi valikoituivat ennen kaikkea perheet, jotka eivät heidän mielestään olleet osaavia ja täysivaltaisia. Näissä moniongelmaperheissä oli muun muassa heikko tai erittäin heikko taloudellinen tilanne, perheessä esiintyi kaoottista tai ympäristöä häiritsevää käyttäytymistä ja ulospäin näkyviä häiriöitä vanhempien ja lasten välillä, perhe asettui usein vastarintaan viranomaisia kohtaan ja sillä oli jatkuva kontakti ainakin kahteen, yleensä useampaan hoitolaitokseen.120 Moniongelmaisen perheen ongelmat näkyvät ulospäin siis ennen kaikkea vanhempien kasvatuskyvyttömyytenä. Pahantapainen lapsi on toiminut merkkinä tästä kyvyttömyydestä ja oikeutus yhteiskunnan interventiolle on syntynyt sitä kautta.121

Tarkasteluni polttopisteessä on ollut totuuksien muodostuminen pahantapaisesta ja erään perheen, isän ja pojan, kokemukset laitoksessa kasvatettavaksi määrittymisestä. Lastensuojelun käytäntöihin 1940-luvulla vakiintuneessa henkilötutkinnassa ja sen konkreettisessa välineessä, henkilötutkintalomakkeessa kiteytyvät pahantapaisuudesta tietäminen ja sen hallintapyrkimykset. Henkilötutkintalomakkeen tarkoitus on ollut perustella lapsen koulukotisijoitus, joten siinä esitetyt kysymykset on laadittu sen mukaisesti. Lomakkeessa ei, kuten ei muissakaan koulukodin arkistossa säilytettävissä lasta koskevissa asiakirjoissa, ole tiedusteluja tai kirjauksia lapsen tarpeista, tämän kokemista vaikeuksista, toiveista tai saavutuksista; ylipäätään mitään, joka kertoisi lapsen persoonasta tai identiteetistä. Lomaketta ei ole laadittu siinä tarkoituksessa, että olisi pyritty ymmärtämään lasta tai tämän perhettä. Se on ollut apuväline, jolla on haettu legitimiteettiä viranomaisten toimenpiteille.122

Jokainen täytetty henkilötutkintalomake paitsi lisäsi pahantapaiseksi virallisesti määriteltyjen lukumäärää yhdellä, muunsi kohteensa rikolliseksi kysymyksillään. Läheskään kaikkien koulukotiin lähetettyjen lasten ja nuorten ei ollut todennettu syyllistyneen rikokseen eikä aina edes lainrikkomukseen, mutta rikoksia heiltä lomakkeen avulla tivattiin. Lomake on toiminut ennen kaikkea vallan välineenä. Henkilötutkinta koulukotiin sijoitettavasta on saanut oikeutuksensa lainsäädännöstä. Se on tehty jokaisesta koulukotiin sijoitettavasta tältä itseltä mitään kysymättä ja siihen kirjatut arviot ovat kulkeneet lapsen edellä laitokseen.

Olen edellä kertonut, kuinka Pauli lähetettiin koulukotiin 1940-luvun lopussa ja Paulin poika Timo 1980-luvulla. Miesten kokemukset kattavat puoli vuosisataa suojelukasvatuksen ja koulukodin käytäntöjä. Mikä tuona aikana muuttui? Ainakin suomalainen yhteiskunta vaurastui, lastensuojeluun liittyvä lainsäädäntö uudistui ja sosiaalihuolto ammatillistui. Sosiaalihuollon työntekijämäärä moninkertaistui ja koulutustaso nousi,  ei nopeasti eikä tasatahtia eri puolilla maata, mutta vähitellen, suurimmista kaupungeista alkaen123.

Lastensuojelulaki muuttui aivan Timon koulukotisijoituksen loppupuolella, joten hänelle sillä ei ollut erityistä merkitystä, lukuun ottamatta uusia säädöksiä lapseen kohdistuvista rajoituksista ja pakotteista. Nyt laki määräsi tilanteista, joissa lastensuojelulaitoksessa oli sallittua rajoittaa lapsen liikkumista, tarkastaa hänet tai hänelle tullut posti, tai eristää lapsi muista ihmisistä määräajaksi124. Aiempi, vuodelta 1936 peräisin ollut lastensuojelulaki ei tuntenut asiaa lainkaan, vaan pykälät pakkotoimista sisältyivät koulukotien ohjesääntöihin125. Esimerkiksi eristämisen (”putkaan” joutumisen, kuten Pauli ja Timo kaikkien koulukotipoikien tapaan sitä nimittävät) suhteen laki oli merkittävästi ohjesääntöä tiukempi. Lapsen sai eristää muista vain, mikäli tämä oli vaaraksi omalle tai muiden terveydelle, ja eristys sai kestää yhtäjaksoisesti enemmillään 24 tuntia.126 Lainsäätäjien tavoite oli puuttua siihen, että eristämistä oli koulukodeissa koko instituution olemassaolon ajan käytetty ennen kaikkea rangaistuksena. Uudistusta ei toivotettu koulukodeissa tervetulleeksi. Pohjolan Poikakodin silloinen johtaja Seppo Saloranta totesi koulukotien johtajien lehtihaastattelussa, että ”nyt ovat keinot loppu”. Hänen mukaansa eristys menetti lainuudistuksessa merkityksensä ja ”pojat nauravat sille”. Ennen oli tapana lukita nuoret yöksi huoneisiin, sillä päivisin karkaamisia ei juuri tapahdu, Saloranta totesi.127

Yleisesti ottaen vanhaa lastensuojelulakia oli jo pitkään pidetty aikansa eläneenä. Se katsottiin jälkeenjääneeksi monesta syystä, mutta ennen kaikkea sen oirekeskeisyyden takia. Laissa keskityttiin määrittelemään lapsen tunnusmerkit, joiden perusteella viranomaisten oli ryhdyttävä huostaanottoon. Laissa nimettiin tilanteeseen syylliset   ̶  joita olivat joko vanhemmat tai lapsi  ̶  ja tästä johdettiin seuraamusajattelu, jonka mukaan syyllisiä on rangaistava.128 Uusi laki nojasi paljossa lapsen oikeuksien julistukseen vuodelta 1959 ja sittemmin vuonna 1989 ratifioituun lapsen oikeuksien sopimukseen. Lapsen edun ja oikeuksien ensisijaisuuden lisäksi keskeisiä lähtökohtia olivat lapsen kasvuolojen kehittäminen ja huoltajien tukeminen kasvatustyössä. Perhe- ja yksilölähtöinen lastensuojelutyö painotti avohuoltoa, ennaltaehkäisyä ja neuvontaa, kun vanhassa laissa korostuivat valvonta ja rankaisu. Uuteen lakiin kirjattiin myös kunnille velvollisuus huolehtia lastensuojelulaitoksesta pois pääsevien lasten jälkihuollosta.129

Paulin joutuessa koulukotiin Suomessa oli pitkälle toistakymmentä koulukotia ja niissä yhteensä noin tuhat oppilaspaikkaa130. 1980-luvulla, kun Timo joutui koulukotiin, laitoksia ei ollut juuri vähempää kuin 40 vuotta aiemmin, mutta oppilaiden määrä sen sijaan oli pudonnut alle puoleen aiemmasta ja henkilökuntaa oli suunnilleen saman verran kuin oppilaita131. Henkilökunnan määrässä, pätevyydessä ja monipuolistumisessa sekä hoitoideologiassa tapahtuneet muutokset vaikuttivat siihen, että elämä koulukodissa ei ollut niin ankaraa pojan kuin isän aikana. Esimerkiksi asumisolot ja vapaa-ajan vietto olivat 1980-luvulla jotakin aivan muuta kuin 30-40 vuotta aiemmin. Vielä 1960-luvulla vallinnut pakkotyö132 koulukodin maatilalla oli vähentynyt enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseksi puuhasteluksi. Myös laitosväkivalta oli, jollei vähentynyt, niin ainakin muuttunut vähemmän näkyväksi.

Monista 1960-luvulla esille nostetuista muutostarpeista ja sittemmin toteutuneista uudistuksista huolimatta Timo jakaa isänsä kanssa hämmennyksen ja epätietoisuuden huostaanottoprosessista ja koulukotisijoituksen syistä sekä kokemuksen osattomuudesta omassa asiassaan. Suojelukasvatuksen sisällöt ja käytännöt vähitellen muuttuivat isältä pojalle, mutta Paulille ja Timolle myös kokemus määrittelyjen, luokittelujen ja kurinpidon kohteena olemisesta on vielä yhteinen. Näistä koulukoti-instituution totaalisista piirteistä huolimatta miesten elämäntarinat kertovat myös vastarinnasta. Siitä, että pahantapaisen identiteetti ei ole kelvannut sellaisenaan kaikille. Varsinkin Paulin ja sosiaaliviranomaisten kanssakäyminen näyttäytyy toistuvina konflikteina, jossa isä ei koe jääneensä täysin vallattomaksi. Kieltäytyessään viime kädessä palauttamasta poikaansa koulukotiin hän on asettunut koko järjestelmää vastaan ja onnistunutkin – ainakin sillä erää – ohjailemaan omaa ja poikansa elämää.

Kirjoittaja on kasvatustieteiden maisteri, joka työskentelee Oulun yliopistossa ja tekee väitöskirjaa pahantapaisuudesta.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Painamattomat lähteet

Haastattelut: Antero, Pauli, Pentti, Timo ja Jari.

Järvilinnan vastanottokodin arkisto, oppilasaktit.

Lastensuojelulomake N:o 10.

Lastensuojelulomake N:o 9.

Timon arkistoaktit koulukodin arkistossa.

Nuoria rikoksentekijöitä koskeva lomake n:o 1.

Kirjallisuus

Lait ja komiteamietinnöt ym.

A 19.12.1889/39B. Asetus rikoslain voimaanpanemisesta.

A 203/1936. Lastensuojeluasetus.

A 10001/1942. Asetus nuorista rikoksentekijöistä.

HE 13/1983 vp. Hallituksen esitys Eduskunnalle lastensuojelulaiksi.

L 19.12.1889/39. Suomen Suuriruhtinanmaan Rikoslaki.

L 294/1922. Laki kunnallistenjayksityisten kasvatuslaitostenvaltioavusta.

L 52/1936. Lastensuojelulaki.

L 1940/262. Laki nuorista rikoksentekijöistä.

L 361/1983. Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta.

L 683/1983. Lastensuojelulaki.

L 434/2003. Hallintolaki.

L 417/2007. Lastensuojelulaki.

Keisarillisen Majesteetin Armollinen Ohjesääntö. 23/1890. Annettu 17.11.1890.

KM 1905: 9a. Ehdotus suojelukasvatuksen järjestämiseksi: komitean mietintö 1.

KM 1946: 1. KM 1946: 1. Kasvatus- ja työlaitoskomitean mietintö I.

KM 1958:1. Koulukotikomitean mietintö.

KM 1966: B 2. Nuorisolaitostoimikunnan mietintö.

KM 1972:B 135. Suojelukasvatustoimikunnan mietintö.

OikMp 1942/1002. Oikeusministeriön päätös nuorista rikoksentekijöistä.

YK:n Lapsen oikeuksien julistus. 1959.

YK:n Yleissopimus lapsen oikeuksista. 1989.

Tutkimuskirjallisuus

Abrams, Lynn. Oral history theory. Routledge. New York 2010.

Ahlbeck-Rehn, Jutta. Diagnostisering och disciplinering. Åbo Akademi. Åbo 2006.

Ahvenainen, Ossi, Lindholm, Hannu & Nikkanen, Pekka. (toim.). Suomen koulukotioppilaat keväällä 1981. Valtion painatuskeskus. Helsinki 1984.

Alapuro, Risto. Ylioppilasliike ja sosiologia 1960-luvulla. Tieteessä tapahtuu, 4 (1997).  Tieteessä tapahtuu julkaisuarkisto http://www.tieteessatapahtuu.fi/497/sisalto.html 28.12.2015.

Alapuro, Risto. Missä ovat toimijat? Sosiologia 38:1 (2001), 51-57.

Andersson, Marja, Anttila, Anu-Hanna & Rantanen, Pekka. Kleio ja nuorempi sisko. Teoksessa Marja Andersson, Anu-Hana Anttila & Pekka Rantanen (toim.) Kahden muusan palveluksessa. Turun historiallinen yhdistys. Turku 2005.

Augstein, H.F. J C Prichard’s concept of moral insanity − a medical theory of the corruption of human nature. Medical History 40:3 (1996), 311-343.

Bruun, Kettil. Koulukotijärjestelmämme ja sukupuolisesti hairahtuneet tytöt. Sosiologia 2:1 (1967), 3-13.

Dean, Mitchell. Governmentality. Power and rule in modern society. SAGE Publications. London 2010.

Eduskunnan oikeusasiamiehen kertomus toiminnastaan 1966. Eduskunta. Helsinki 1967.

Foucault, Michel. Tarkkailla ja rangaista. Otava. Helsinki 2014.

Foucault, Michel. Turvallisuus, alue, väestö. Tutkijaliitto. Helsinki 2010.

Foucault, Michel. The Subject and Power. Critical Inquiry 8:4 (1982), 777-795.

Ginzburg, Carlo. Johtolankoja. Gaudeamus. Tampere 1996.

Ginzburg, Carlo. An interview by Keith Luria and Romulo Gandolfo. Radical History Review 35 (1986), 89-111.

de Godzinsky, Virve-Maria. Lapsen etu ja osallisuus hallinto-oikeuksien päätöksissä. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 267. Helsinki 2014.

Haatanen, Pekka. Sosiaaliministeriö sosiaalipolitiikkaa suunnittelemassa ja toteuttamassa. Teoksessa Pekka Haatanen & Kyösti Suonoja (toim.) Suuriruhtinaskunnasta hyvinvointivaltioon: sosiali- ja terveysministeriö 75 vuotta. VAPA-kustannus. Helsinki 1992.

Hannula, Ilari. Rikosoikeudellinen järjestelmä kriisissä. Suomalainen lakimiesyhdistys. Helsinki 2004.

Harjula, Minna. Vaillinaisuudella vaivatut. Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800-luvun lopulta 1930-luvun lopulle. SHS: Bibliotheca  Historica. Helsinki 1994.

Harrikari, Timo. Alaikäisyys ja rikollisuuden muuttuvat tulkinnat suomalaisessa lain-

säätämiskäytännössä. Nuorisotutkimusverkoston ja Nuorisotutkimusseuran julkaisuja 48. Helsinki 2004.

Helaseppä, Minnamari. Salmensaari, Sulo Santeri (1874 – 1966). Studia Biographica 4, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2011.

Helsingius, Gustav. Yhteiskunnan lastenhoito ja suojelukasvatus: käsikirja. Helsinki 1909.

Hormia, Armo & Pitkänen, Paavo (toim.) Keskustelua nuorisorikollisuudesta: Turun mielenterveysseuran 14-15.4.1961 nuorisorikollisuuskysymyksen merkeissä järjestämien valtakunnallisten neuvottelupäivien aineisto. Turun mielenterveysseura. Turku 1962.

Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. Helsinki 2004.

Kaisto, Jani & Pyykkönen, Miikka. Johdanto: Hallinnan analytiikan suuntaviivoja. Teoksessa Jani Kaisto & Miikka Pyykkönen (toim.) Hallintavalta. Gaudeamus. Helsinki 2010.

Karjalainen, Jouko, Hänninen, Sakari & Lahti, Tuukka (toim.). Toinen tieto. Kirjoituksia huono-osaisuudesta. Stakes. Helsinki 2005.

Kyppö, Ensio. Ne kovimmat pojat. Alea-kirja. Helsinki 1989.

Kyntäjä, Timo. Rikollisuus ja rikoskontrolli. Teoksessa Ismo Kantola, Keijo Koskinen & Pekka Räsänen (toim.) Sosiologisia karttalehtiä. Vastapaino. Tampere 2004.

Laine, Matti. Kriminologia ja rankaisun sosiologia. Acta poenologica / Rikosseuraamusalan koulutuskeskus. Helsinki 2014.

Laitala, Marjo. Yhteiskunnan merkitsemät. Kokemukset koulukodista 1950 – 1985 ja niiden muisto. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto. Oulu 2015.

Laitala, Marjo & Puuronen, Vesa. Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset. Vastapaino. Tampere 2016.

Lasten erityishuolto ja -opetus. Lastensuojelun Keskusliitto. Helsinki 1954.

Lasten erityishuolto ja -opetus. 6. uudistettu ja laajennettu painos. Lastensuojelun Keskusliiton julkaisu N:o 14. Sanomapaino. Helsinki 1970.

Lasten erityishuolto ja -opetus. 9. uudistettu ja laajennettu painos. Lastensuojelun Keskusliiton julkaisu n:o 76. Gummerus. Jyväskylä 1986.

Lauronen, Erja. Miksi lapsia alettiin suojella omilta vanhemmiltaan? Lapsi ja Yhteiskunta 5 (1985), 300-304.

Lecarpentier, Damien. Johdanto: Strukturalismista pragmatismiin. Teoksessa Miikka Pyykkönen & Ilkka Kauppinen (toim.) 1900-luvun ranskalainen yhteiskuntateoria. Gaudeamus. Tallinna 2015.

Marjomaa, Ulpu. Bonsdorff, Adolf von (1862 – 1928). Studia Biographica 2, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2001.

Markkola, Pirjo. Työläiskodin synty: tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki 1994.

McCarthy, Gavan J, Swain, Shurlee & O’Neill, Cate. Archives, identity and survivors of out-of-home care. Archives and Manuscripts 40:1 (2012), 1-3.

Miller, Peter & Rose, Nikolas. Miten meitä hallitaan. Vastapaino. Tampere 2010.

Nieminen, Kevät. Pakkohuostaanotot ja oikeusturva. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Helsinki 1974.

Ojakangas, Mika. Lapsuus ja auktoriteetti: pedagogisen vallan historia Snellmanista Koskenniemeen. Tutkijaliitto. Helsinki 1998.

O’Neill, Cate, Selakovic, Vald & Tropea, Rachel. Access to records for people who were in out-of-home care: moving beyond ‘third dimension’ archival practice. Archives and Manuscripts, 40:1 (2012), 29-41.

Pekkarinen, Elina. Stadilaispojat, rikokset ja lastensuojelu. Helsingin yliopisto. Helsinki 2010.

Peltonen, Matti. Michel Foucault’n historiallisesta ajattelusta. Historiallinen aikakauskirja 106:2 (2008), 167-177.

Peltonen, Matti. Mikrohistoria ja puuttuvan tiedon ongelma. Teoksessa Jouko Karjalainen, Sakari Hänninen & Tuukka Lahti (toim.) Toinen tieto. Kirjoituksia huono-osaisuudesta. Stakes. Helsinki 2005.

Peltonen, Ulla-Maija. Perinteentutkimuksen terminologia. Teoksessa Satu Apo & Eeva-Liisa Kinnunen (toim.) Perinteentutkimuksen terminologia. Helsingin yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitos. Helsinki 2001.

Pulkkinen, Tuija & Sorainen, Antu. Johdanto. Teoksessa Tuija Pulkkinen & Antu Sorainen (toim.) Siveellisyydestä seksuaalisuuteen. Poliittisen käsitteen historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2011.

Pulma, Panu. Kerjuuluvasta perhekuntoutukseen. Teoksessa Panu Pulma & Oiva Turpeinen (toim.) Suomen lastensuojelun historia. Lastensuojelun keskusliitto. Helsinki 1989.

Pösö, Tarja, Jahnukainen, Markku & Kekoni, Taru. Teoksessa Markku Jahnukainen, Tarja Pösö & Taru Kekoni. Nuoruus ja koulukoti. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. Helsinki 2004.

Rissanen, Jori & Saloranta, Seppo. Koulukodin kasvatuksellinen toimintamalli. Nuorten Ystävät ry.  Oulu 1979.

Saari, Erkki. Pahantapaisuus yksilön sopeutumattomuuden oireena. Helsingin yliopisto. Helsinki 1951.

Saari, Erkki. Laitoskasvatus. Eräs epäsosiaalisten nuorten käsittelymenetelmä. Gummerus. Jyväskylä 1961a.

Saari, Erkki. Pahantapaisuuden typologia. Weilinin kirjakauppa (jakaja). Jyväskylä 1961b.

Salmensaari, Sulo. Kasvatus pahantapaisuuden ehkäisijänä. WSOY. Porvoo 1915.

Satka, Mirja. Sosiaalinen työ peräänkatsojamiehestä hoivayrittäjäksi. Teoksessa Jouko Jaak-

kola, Kyösti Urponen & Mirja Satka (toim.) Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva: suomalaisten sosiaalisen turvan historia. Sosiaaliturvan keskusliitto. Helsinki 1994.

Saurama, Erja. Vastoin vanhempien tahtoa. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki 2002.

Siltanen. Anja-Riitta. Rangaistuksesta kuntoutukseen, eristyksestä perheterapiaan. Sosiaalihallitus. Helsinki 1990.

Simola, Hannu, Heikkinen, Sakari & Silvonen, Jussi. The birth of the modern Finnish teacher. In Hannu Simola (ed.) The Finnish education mystery: historical and sociological essays on schooling in Finland. Routledge. London 2015.

Sosiaalihuoltotilaston vuosikirja 1965. Suomen virallinen tilasto XXI B:9. Valtion painatuskeskus. Helsinki 1967.

Sosiaalihuoltotilaston vuosikirja 1975. Suomen virallinen tilasto XXI B:17. Valtion painatuskeskus. Helsinki 1978.

Sosiaaliturva. Artikkeli otsikolla Loppuivatko keinot? Sosiaaliturva, 8 (1984), 396.

Soukola, Timo. Mihin marraskuunliike katosi? Teoksessa Timo Soukola (toim.) Jotain sellaista radikaalia aikoinaan. Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisu 10/97. Helsinki 1997.

Suometsä, Saara. Lapsiin kohdistuneet huostaanottotoimenpiteet eräissä Suomen kunnissa vv. 1932 – 1951. Lastensuojelun Keskusliiton julkaisu 12. Helsinki. Ei julkaisuvuotta.

Tietoja koulukodeista 1977-1986. Sosiaalihallitus. Helsinki 1987.

Yesilova, Katja. Ydinperheen politiikka. Gaudeamus. Helsinki 2009.

Valtion kasvatuslaitosten ohjesääntö 1924. Valtioneuvoston kirjapaino. Helsinki 1924.

Vehkalahti, Kaisa. Daughters of penitence: Vuorela State Reform School and the construction of reformatory identity, 1893-1923. University of Turku. Turku 2008.

Vuolle, Olavi. Kasvatuslaitosten nykyisestä oppilasaineksesta ja nuorista rikollisista. Huoltaja, 32:5 (1944), 125-135.

Wartiainen, I. Kylliälän kasvatuslaitos 100-vuotias. Teoksessa A. A. Koskenjaakko, Kaarlo Saarialho, H. V. Santala, Heikki Karvonen & Aaro Tynell. Koulu ja menneisyys. Suomen kouluhistoriallisen seuran vuosikirja II. WSOY. Helsinki 1937.

1. Artikkeli perustuu opinnäytteeseeni (Laitala 2015) ja niin ikään koulukotikokemuksia ja suojelukasvatusta käsittelevään tutkimukseen (Laitala & Puuronen 2016) kerättyihin aineistoihin. Lapsuus koulukodissa oli suurimmalle osalle haastatelluista arka aihe, josta on vaiettu vuosikymmeniä, joten tunnistettavuuden estämisekseen he eivät esiinny artikkelissa omilla nimillään enkä kerro heistä myöskään muita tietoja. Kaikki haastattelut ovat joko kirjoittajan tai Vesa Puurosen tekemiä.  [↩]
2. Carlo Ginzburg (1986, 101) on kuvannut mikrohistoriallista tutkimustapaansa ”teleskooppisen ja mikroskooppisen asenteen” yhdistämisenä. [↩]
3. Foucault 2014, 41. [↩]
4. Tytöille on ollut omat koulukotinsa. Ensimmäinen valtion kasvatuslaitos tytöille avattiin vuonna 1894. Samassa laitoksessa tytöt ja pojat eivät olleet ennen 1980-lukua. [↩]
5. Laitala & Puuronen 2016. [↩]
6. Esim. Sosiaalihuoltotilaston vuosikirja 1965, 34; Sosiaalihuoltotilaston vuosikirja 1975, 78. [↩]
7. Pentti haastattelussa. [↩]
8. Vrt. Ahlbeck-Rehn 2006, 83  ̶ 84. [↩]
9. Ks. Kyntäjä 2004, 267-287. [↩]
10. Laitala 2015; Laitala & Puuronen 2016. [↩]
11. Foucault 2010; Dean 2010; Miller & Rose 2010; Kaisto & Pyykkönen 2010. [↩]
12. Foucault 2014. [↩]
13. Koivusalo 2012, 81. [↩]
14. Foucault 2014, 40-41; 1982, 781, 791. [↩]
15. Kaisto & Pyykkönen 2010, 11. [↩]
16. Miller & Rose 2010, 7-8. [↩]
17. Simola, Heikkinen & Silvonen 2015, 95. [↩]
18. Mt., 100. [↩]
19. Mt., 101. [↩]
20. Perustuu Simola ym. 2015, 100, 102. [↩]
21. Laitala 2015; Laitala & Puuronen 2016. [↩]
22. Poikkeus on esimerkiksi Vehkalahden (2008) tutkimus, jossa aineistona käytetään myös koulukotioppilaiden kirjoittamia kirjeitä. Aineistonvalinnan lisäksi merkitystä on myös näkökulmalla, jolla tutkija aineistoaan tarkastelee. Esimerkiksi Pekkarinen (2010) tarkastelee lasten normienvastaiseen käyttäytymiseen kohdistettuja selitystapoja ja toimintakäytäntöjä sotien jälkeisillä vuosikymmenillä aineistonaan lastensuojeluviranomaisten tuottamat asiakirjat. [↩]
23. Karjalainen, Hänninen & Lahti 2005. [↩]
24. Muistitietoon kohdistetaan usein epäilyjä koskien sen luotettavuutta. Muistitietoa (oral history) lähteenään käyttävä, eettisesti kestävä tutkimus lähtee kuitenkin siitä, että ajatellaan ihmisten kertovan haastattelussa asioista parhaan kykynsä ja muistinsa mukaisesti. Oral history -perinteessä (suom. muistitietotutkimus) on käsite ”the referential pact”, jolla tarkoitetaan haastattelijan ja haastateltavan välistä sanatonta sopimusta. Sopimuksen mukaan haastateltavat kertovat totuuden tapahtumista sellaisena kuin he ne näkivät, mutta on ymmärrettävää, että muistamiseen sisältyy lapsuksia, virheitä tai tahatonta vääristelyä. (Abrams 2010, 46.) Tämän artikkelin taustalla olevissa tutkimushaastatteluissa ihmiset selvästi pyrkivät tarkkaan muistamiseen. Myös vanhimmat haastatelluista muistivat asioita hyvinkin tarkasti: esimerkiksi paikat, rakennukset, etäisyydet, nimet, ajankohdat ja muut vastaavat tarkistettavissa olevat tiedot olivat useimmissa, pisimmillään 1940-luvuvulle ulottuvissa muistoissa täsmälleen oikein. [↩]
25. Foucault 1982, 792. [↩]
26. Vrt. Peltonen 2005, 84 [↩]
27. Ginzburg 1996, 186. [↩]
28. Ks. esim. Lecarpentier 2015. [↩]
29. Vrt. Alapuro 2001. [↩]
30. Pauli haastattelussa. [↩]
31. Pauli haastattelussa. [↩]
32. Suojelukasvatukseen keskeisesti sen alkuaikoina vaikuttaneita henkilöitä olivat vapaaherra Adolf von Bonsdorff (1862 – 1928) ja uransa kasvatuslaitoksen johtajina aloittaneet Sulo S. Salmensaari (1874 – 1966) ja Juho Heikki Tunkelo (vuoteen 1906asti Ekman) (1873- 1948). Heillä kaikilla oli jossain vaiheessa virka suojelukasvatuksen valtionhallinnossa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. He kaikki, mutta ennen kaikkea von Bonsdorff, osallistuivat myös aktiivisesti ensimmäisen lastensuojelulain laadintaan. Laki ei valmistunut von Bonsdorffin elinaikana, vaan se tuli voimaan vuonna 1937, noin 40 vuoden valmistelutyön jälkeen. von Bonsdorff oli koulutukseltaan filosofian kandidaatti ja hän oli lisäksi opiskellut luonnontiedettä Kielissä. Ennen suojelukasvatuksen alalle tuloa von Bonsdorff työskenteli muun muassa opettajana. Salmensaari oli vapaakirkollisen liikkeen jäsen ja oli opiskellut teologiaa sekä Suomessa että Englannissa. Hänellä, kuten muillakin suojelukasvatuksen varhaisilla vaikuttajilla, oli Helsingin yliopistossa suoritettu kasvatusopin tutkinto. Salmensaari oli myös pitkään lastensuojelutoimiston julkaiseman Lastensuojelulehden päätoimittaja. Tunkelo oli koulutukseltaan pappi ja hänen taustansa oli NNKY-työssä. Ennen suojelukasvatuksen alalle siirtymistään hän toimi HelsinginNMKY:n pääsihteerinä. (Helaseppä 2011; Marjomaa 2001; Pulma 1987, 137-138; Siltanen 1990, 61-63. [↩]
33. Helsingius 1909, 7-11; KM 1905: 9a, 164-185. [↩]
34. Harrikari 2004, 135-137. [↩]
35. Saari 1961b; Lasten erityishuolto ja -opetus 1970, 229. [↩]
36. Salmensaari 1915, 11. [↩]
37. Vuolle 1944, 130. [↩]
38. KM 1905: 9a, 163. [↩]
39. Saari 1961a; 1961b. [↩]
40. Ahvenainen, Lindholm & Nikkanen 1984, 3, 60-61. [↩]
41. Salmensaaren mukaan nimitys suojelukasvatus viittasi jokseenkin ”samaan alaan, jota ennen nimitettiin pakkokasvatukseksi”, ja hän määritteli suojelukasvatuksen kohdistuvan ”sellaisiin kasvavan polven jäseniin, jotka, vaikka ovatkin henkisesti terveitä, eivät siveellisessä kehityksessään käy normaalikulkua, vaan muodostuvat siveellisesti sairaiksi, pahantapaisiksi” (Salmensaari 1915, 36-37). [↩]
42. Salmensaari 1915, 34; Saari 1961a; Ahvenainen ym. 1984, 7. [↩]
43. KM 1946:1, 13-14. [↩]
44. Pösö, Jahnukainen & Kekoni 2004, 5-18. [↩]
45. Ensimmäinen valtion kasvatuslaitos pojille, Koivula avattiin vuonna 1891 (vuodesta 1927 alkaen Keravan nuorisovankila, nykyinen Keravan vankila) ja Vuorela Nummelassa tytöille muutama vuosi myöhemmin vuonna 1894. Viipuriin perustettiin vuonna 1829 yhdistetty aikuisten työ- ja ojennuslaitos ja ”köyhien ja turvattomien lasten kasvatuslaitos”. Vuonna 1831 Kylliälän maatilalla toimintansa aloittaneeseen kasvatuslaitokseen otettiin ennen kaikkea orpoja ja seurakunnan elättejä, ja muutama vuosikymmen myöhemmin se muutettiinkin orpokodiksi. Vuonna 1900 laitos muutettiin valtion kasvatuslaitokseksi, jollaisena se aloitti muutostöiden jälkeen toiminansa vuonna 1902. (Wartiainen 1937. 83-87.) Seuraavaksi perustettiin pojille tarkoitetut laitokset Kotiniemi Vilppulassa vuonna 1905 (vuodesta 1988 alkaen Vilppulan avovankila, nykyinen Vilppulan vankila) ja Sippola 1909. Näiden lisäksi yksityisistä koulukodeista ovat pisimpään toimineet Pohjolan Poikakoti Muhoksella (vuodesta 1915 alkaen, nykyisin Pohjolakoti) ja Lauste Turussa (vuodesta 1919 alkaen, nykyisin Lausteen perhekuntoutuskeskus). [↩]
46. Keisarillisen Majesteetin Armollinen Ohjesääntö 23/1890. [↩]
47. Esim. Pulma 1984, 136-137. [↩]
48. Mika Ojakangas (1998, 70) on todennut, että kuri oli pitkälle 1900-lukua kasvatuksen toinen nimi. [↩]
49. Eduskunnan oikeusasiamiehen kertomus… 1965, 117. [↩]
50. A 19.12.1889/39B, 4 §. [↩]
51. L 361/1983, 1 §. [↩]
52. Laine 2014, 59-62. [↩]
53. Esim. Saari 1961a, 13-27. [↩]
54. KM 1905: 9a, 27-28. [↩]
55. Ks. Hannula 2004, 159-200. [↩]
56. KM 1905: 9a, 28. [↩]
57. Hormia & Pitkänen (toim.) 1962, erityisesti 101-106.  [↩]
58. KMAO 23/1890, § 1. Koivulan ohjesääntö toimi mallina muiden laitoksen ohjesäännöille pitkään, kunnes vuonna 1924 valmistui ensimmäinen valtion kasvatuslaitosten ohjesääntö. [↩]
59. Salmensaari 1915, 13. [↩]
60. KM 1946: 1, 19. [↩]
61. Lastensuojelun ja rikosoikeudellisen ajattelun yhteyttä lainsäädäntöteksteissä on tarkastellut perusteellisesti Timo Harrikari (2004). [↩]
62. Järjestyksessä toinen ponnistus lastensuojelulaiksi oli von Bonsdorffin johtaman komitean mietintö vuonna 1921 (KM 1921: 15). Komitean jäseniä olivat muun muassa Tunkelo ja Salmensaari. Lastensuojelulain valmistelu jatkui 1920-1930 -lukujen vaihteessa, ja keskeiset henkilöt sosiaaliministeriössä olivat tuolloin köyhäinhoidon ylitarkastaja Viljo Hytönen, Tunkelo sekä työ- ja huolto-osaston päällikkö Einar Böök. Haatasen mukaan viimeksi mainitun osuus oli keskeisin. (Haatanen 1992, 132-133.)  [↩]
63. Ensimmäinen lastensuojelulaki (L 52/1936) ja siihen liittyvä asetus (A 203/1936) olivat voimassa käytännössä koko tämän tutkimuksen tarkasteleman ajanjakson eli vuodet 1937-1983. [↩]
64. L 52/1936 8 § 2 mom., 20 §. [↩]
65. Ks. Laine 2014, 34-37. [↩]
66. KM 1958: 1, 6. Tyttöjen koulukotisijoituksia ja laitoselämää on käsitellyt Kaisa Vehkalahti väitöskirjassaan (2008) ja Vuorelan koulukodista kirjoittamassaan historiikissa (2004).   [↩]
67. Pauli haastattelussa. [↩]
68. Suometsä, ei julkaisuvuotta, 63-65. [↩]
69. Marraskuun liike oli pääasiassa nuorten yhteiskuntatieteilijöiden vuonna 1967 perustama yhdistys, jonka kannat saivat runsaasti julkisuutta. Marraskuun liike määritteli itsensä painostusryhmäksi, joka tavoitteli ”järkiperäistä ja inhimillistä kontrollipolitiikkaa”. Käytännössä muutaman vuoden toimineen ryhmän kritiikki kohdistui poikkeaviksi määriteltyjen ihmisten asemaan, oikeusturvaan ja kohteluun. Arvostelun keskiössä olivat pakkoon perustuva hoito ja käytännöt yhteiskunnallisissa instituutioissa kuten esimerkiksi vankiloissa, mielisairaaloissa ja koulukodeissa. Koulukoteja koskevia keskeisiä epäkohtia Marraskuun liikkeen mielestä olivat muun muassa laitosten heikko valvonta, laittoman pitkät työpäivät ja liikkumisrajoitukset. Järvilinnan vastaanottolaitos oli sen mukaan ahdas ja Leppäniemi muistutti täysin vankilaa. ”Koulukotijärjestelmään ei liity minkäänlaisia maksimiaikojen määrittelyjä: vapaudenriisto voi olla yli neljänkin vuoden mittainen”, liikkeen kannanotossa todettiin. (Soukola 1997, 129-131; ks. myös Alapuro 1997.)  [↩]
70. Bruun 1967, 25-26; ks. myös Nieminen 1974, 22-23. [↩]
71. L 294/1922. [↩]
72. Kevät Nieminen (1974) kummasteli asiaa tutkimuksessaan vuosien 1968 – 1971 huostaanottoperusteista. Suojelukasvatusperusteella kodin ulkopuolelle tuolloin sijoitetuista (N= 2037) keskimäärin noin 17 % sijoitettiin ilman virallista huostaanottopäätöstä. ”Ilmiö näyttää kuuluvan kiinteästi lastensuojelujärjestelmään, vaikkei LSL sitä ollenkaan tunne”, hän totesi. (Nieminen 1974, 32.) Valtion ja yksityisten koulukotien toisistaan poikkeavia sijoitusperusteita pohti myös muun muassa vuoden 1966 Nuorisolaitostoimikunta (KM 1966: B2, Liite 2, 7) ja vuoden 1972 suojelukasvatustoimikunta (1972: B 135, 16, 22).  [↩]
73. L 683/1983, 1-2 §, 9-10 §; HE 13/1983 vp, 1, 4-5, 21. [↩]
74. Käsitteen ’lapsen etu’ vaikeasta määrittelystä ja sekä lapsen edun että lapsen oikeuksien toteutumisen ongelmista, ks. de Godzinsky 2014. [↩]
75. Timo haastattelussa. [↩]
76. Timon arkistoaktit. Timon tunnistettavuuden estämiseksi, en ilmaise arkistoa, missä hänen papereitaan säilytetään. [↩]
77. Pauli haastattelussa. [↩]
78. Saurama 2001, 29-30. [↩]
79. Markkola 1994; Yesilova 2009. [↩]
80. KM 1905: 9a, 41-43. [↩]
81. L 52/1936, 8 §. [↩]
82. Saurama 2001, 103-104. [↩]
83. Timo haastattelussa. [↩]
84. Timon arkistoaktit. [↩]
85. L 683/1983, 10 §. [↩]
86. HE 13/1983 vp, 21. [↩]
87. L 434/2003, 34 §; L 417/2007, 20-21 §.  [↩]
88. Pauli haastattelussa. [↩]
89. Kataja 2012, 134. Kataja Bourdieun habituksen käsitteestä ja pääomista, ks. 55-58. [↩]
90. Tietoja koulukodeista 1977-1986, Liite 6,1-7. [↩]
91. Koulukodeissa olleiden asiakirjat ovat kunkin koulukodin arkistossa, ja niitä säilytetään pääasiassa maakunta-arkistoissa. Jokainen koulukodissa ollut on oikeutettu saamaan kopiot itseään koskevista asiakirjoista.    [↩]
92. Timon arkistoaktit. [↩]
93. Lastensuojelulomake N:o 10; Nuoria rikoksentekijöitä koskeva lomake n:o 1. [↩]
94. A10001/1942, 1 §; OiKMp 1002/1942, 1 §. [↩]
95. A10001/1942, 2 §. [↩]
96. L 1940/263; L 52/1936; A 203/1936. [↩]
97. Saari 1951, 82. [↩]
98. Lastensuojelulomake N:o 9. [↩]
99. Harrikari 2004, 230. [↩]
100. Lastensuojelulomake N:o 10. [↩]
101. Harjula 1996, 143-144; ks. myös Augstein 1996. [↩]
102. Nuoria rikoksentekijöitä koskeva lomake n:o 1. [↩]
103. Timon arkistoaktit.  [↩]
104. Pauli haastattelussa. [↩]
105. Valtion kasvatuslaitosten ohjesääntö 1924, 44 §. [↩]
106. Pauli haastattelussa. [↩]
107. Eduskunnan oikeusasiamiehen kertomus… 1965, 115-116. [↩]
108. Pauli haastattelussa. [↩]
109. Esim. Rissanen & Salovaara 1979. [↩]
110. Pauli haastattelussa. [↩]
111. Jari haastattelussa. [↩]
112. Timo haastattelussa. [↩]
113. Timon arkistoakti [↩]
114. Pauli haastattelussa. [↩]
115. Timon arkistoaktit. [↩]
116. Timo haastattelussa. [↩]
117. Foucault 2014; Peltonen 2008, 175. [↩]
118. Ks. Pulkkinen & Sorainen 2011. [↩]
119. Ks. Laine 2014, 38. [↩]
120. Yesilova 2009, 187. [↩]
121. Vrt. Lauronen 1985. [↩]
122. Vrt. O’Neill, Selakovic, & Tropea 2012, 33-34. [↩]
123. Ks. Satka 1994. [↩]
124. L 683/1983, 31-32 §. [↩]
125.   Valtion koulukotien ohjesääntö 1960, § 41. [↩]
126. L 683/1983, 32 §. [↩]
127. Sosiaaliturva 1984, 396. [↩]
128. KM 1982: 67, 27  28; HE 13/1983 vp, 1. [↩]
129. HE 13/1983, 20-25; ks. myös YK:n Lapsen oikeuksien julistus 1959, erit. periaate 6 ja 9; Yleissopimus lapsen oikeuksista 1989, erit. artikla 12. [↩]
130. Lasten erityishuolto ja -opetus 1954, 128-129. [↩]
131. Sosiaalihuollon vuosikirja 1983, 80; Lasten erityishuolto ja -opetus 1986, 455. [↩]
132. Useimpien koulukotien yhteydessä on ollut maatila. Työntekoa koulukodeissa on perusteltu kasvatuksellisilla päämäärillä, mutta työnteosta kieltäytyminen ei ole ollut mahdollista. ”Koulunkäynnin ja kurssitoiminnan lisäksi oppilaat osallistuvat käytännölliseen työtoimintaan laitoksen taloustöissä, puutarhassa ja mahdollisesti maatilalla”, totesi vuoden 1958 koulukotikomiteaa (KM 1958: 1, 21). Oppilaiden työpakosta luovuttiin vähitellen ja vastahakoisesti 1960-luvun lopulta alkaen maailman muuttuessa laitosten ympärillä (ks. (Kyppö 1989, 15, 87). [↩]