FM, HM Niko Kanniston historian alaan kuuluva väitöskirja ”Vaaleanpunainen tasavalta? SDP, itsenäisyys ja kansallisen yhtenäisyyden kysymys vuosina 1918–1924” (White and Red Republic? SDP, Independence and the Question of National Unity 1918–1924) tarkastettiin 21.5.2016 Tampereen yliopistossa. Vastaväittäjänä oli professori Pauli Kettunen (Helsingin yliopisto). Kustoksena toimi professori Kari Teräs.
Mikä meitä todella liikuttaa? Mikä on se elämän ja kuoleman kysymys, joka pitää yhteisömme, yhteiskuntamme ja valtiomme koossa. Ihmistieteiden yleinen lähtökohta on se, että ihmiselämässä ei ole olemassa mitään salaista yhteiskunnan reseptiä, sillä ilmiöitä voidaan aina lähestyä hedelmällisesti monista näkökulmista. Nationalismi on tyypillinen esimerkki tällaisesta ilmiöstä, joka vastaa osaltaan, mutta ei kokonaan yhteiskunnan perustan ongelmaan. Toisaalta kaikki yritykset määritellä ilmiön kriittisiä kriteerejä ovat toistaiseksi epäonnistuneet. Suomessa nationalismi-käsitteellä on kaksoismerkitys. Se voi tarkoittaa sekä kansalliskiihkoa tai oikeistoradikalismia, että laajempaa kulttuuris-poliittista kategoriaa, jonka avulla Suomi-niminen kokonaisuus säilyttää muotonsa.
Joka tapauksessa ei ole olemassa mitään konkreettista nationalismia, eikä ole osoitettu, että nationalismin pitäisi välttämättä perustua esimerkiksi yhteiseen kieleen. Toisaalta todella harva, jos kukaan, kieltää ilmiön olemassaolon. Me elämme kansallisvaltioiden maailmassa.
Välillä julkisuudessa voimme lukea —erityisesti poliitikkojen esittäminä — väitteitä, joiden mukaan jossain pyrkimyksessä on kyse isänmaan eduista. Kyse on nationalismin ajan ilmiöstä, jota sama puhe isänmaan edusta on leimannut jo aikaisemmin. Isänmaa onkin tyypillinen nationalismin tuottama diskurssi, jolla perustellaan poliittisia päämääriä yhteisillä eduilla. Valta on demokratiassa yleensä vähintään keskipitkällä tähtäimellä sillä, joka pystyy perustelemaan pyrkimyksensä tehokkaimmin yhteisiksi eduiksi.
Meidän aikamme isänmaan etuina on esitetty monia asioita, kuten vaatimus talouskasvusta, hyvinvointivaltion turvaamisesta ja toisaalta ympäristön suojelusta. Vajaat sata vuotta sitten itsenäisyyden ja sisällissodan jälkeen puhe isänmaan eduista tarkoitti konkreettisesti sitä, miten eri puolilla sotineet, toisen puolen terrorin kokeneet ihmiset, saattoivat jatkossa elää samassa valtiossa. Toisaalta isänmaan etu tarkoitti silloin myös sitä, että omat eturyhmätarpeet piti nähdä ja sovittaa muiden eturyhmien tarpeisiin. Tämä jatkuva tehokas etujen sovittamisprosessi on nationalismiin perustuvien yhteisöjen menestymisen salaisuus, sillä nationalismi edustaa tehokkaasti kaikkialla maailmassa sitä arvokkainta, jonka varaan esimerkiksi talous rakentuu. Suomi on se perusta, jota tulkitsemme koko ajan yhä uudelleen jatkuvana prosessina. Edes lyhyeen kestoonsa suhteutettuna yksi Euroopan verisimmistä sisällissodista ei lopulta juurikaan hajottanut tätä perustaa.
Nationalismi muistuttaa tässä mielessä uskontoa. Vaikka Suomi on meille itsestäänselvyys, me tulkitsemme huomaamatta sen rakennetta, oppeja ja tabuja joka päivä uudestaan. Nationalismia toteuttava kansakunta ei ole siten ensisijaisesti ”kuviteltu yhteisö” vaan perustavanlaatuisesti jotain, jonka poiskuvittelu on tehty mahdollisimman hankalaksi. Voimme kuvitella Suomen ilman puolueita, armeijaa, taksikuskeja, kauppoja, opettajia – tai jopa ilman historiantutkijoita. Suomen tai suomalaisten poiskuvittelu on sen sijaan erittäin hankalaa. Miten ihmeessä määrittelemme itsemme, jos emme suomalaisiksi?
Toisaalta nationalismi ei ole vääjäämätöntä yhteiskunnissa, sillä ei ole mitään sisäsyntyistä välttämättömyyttä ihmiselämässä. Viime kädessä kyse on modernin, teknisen ja byrokraattisen yhteiskunnan muodosta, jonka perustava ominaisuus on tehokas ja yhdenmukainen tiedonvälitys. Sisällissodankin jälkeen kenties ratkaisevin päätös tehtiin vuoden 1918 lopulla, kun entisten punaisten sanomalehtitoiminta sallittiin.
Nationalismissa ei ole myöskään välttämättä mitään tekemistä etnisten ryhmien tai kielen kanssa. Suomessa sisällissodan jälkeen kommunistipuolue oli hyvin leimallisesti suomenkielisen köyhälistön puolue. Tästä huolimatta juuri heistä luotiin muiden toimesta vähitellen epäkansallinen elementti, joka lopulta kiellettiin lapuanliikkeen aloitteesta 1930-luvun taitteessa. Samantapainen ilmiö toteutui 1950-luvun Yhdysvalloissa. Ranskassa nähtiin 1950-luvulla Neuvostoliitto poliittisena uhkana, mutta kulttuuriuhkana nähtiin erityisesti vasemmistopiireissä amerikkalaistuminen.
Toinen nykyaikaamme leimaava puhe on puhe yhtenäisyyden puutteesta. Perusmerkityksessä tämä tarkoittanee sitä, että meillä ei ole enää mitään yhteisiä arvoja tai kiinnostuksen kohteita. Tämäkin on tyypillinen harha, joka tulisi helposti korjattua hieman paremmalla historian tuntemuksella. Mitään todellista kansallista yhtenäisyyttä ei tietenkään ole koskaan ollut olemassa. Yhtenäisyys on rituaalinomaista, yhteistä julkisuutta, keskustelua, seremonioita. Säännönmukaisesti meidän kansallisesta yhtenäisyydestä ovat huolissaan ne, jotka kokevat itselleen tärkeät arvot uhatuiksi.
Jos mietitään suomalaisuuden olennaista sisältöä, mikä se on? Se, mitä ihmiset ehkä yleisimmin hyväksyvät ja kannattavat, näkyy perustuslaeissa. Suomessa tehtiin vuonna 1919 valtiosääntöuudistuksessa ratkaiseva valinta demokratiaan, sillä tämän uudistuksen perusta on edelleen sellaisenaan voimassa. Toisaalta lait eivät määritä kansakunnan omaleimaisuutta, sillä esimerkiksi Suomen perustuslain arvot, kuten demokratia ja tasa-arvo, löytyvät useimmista maailman valtiosäännöistä. Jos ajatellaan taas vaikkapa kristinuskon, ruisleivän, talvisodan, Kalevalan, jääkiekon, saunomisen tapaisia ilmiöitä on huomattava, että näiden tosiasiallinen merkitys vaihtelee yksilöiden välillä. Se että joku on ateisti, ei pidä jääkiekosta, saunomisesta tai Sibeliuksen musiikista ei tee kenestäkään epäsuomalaista.
Puhe aikamme yhtenäisyyden puutteesta näyttäytyy kovin toisessa valossa, jos katsomme aikaa vajaat sata vuotta sitten. Keväällä 1918 julkisuudessa puhuttiin niin ikään yhtenäisyyden puutteesta, mutta tänä aikana kyse oli siitä, miten ”valkoinen” yhteiskunta saatettiin luoda niin, että punaiset sulautettaisiin siihen. Nopeasti keskustelu sai kuitenkin suhteellisempia sävyjä ja eri virtaukset voitiin ottaa paremmin huomioon.
1900-luvun osalta Euroopan valtioiden kansallisen yhtenäisyyden tason kehitys voidaan karkeasti jakaa kolmeen jaksoon. Ensimmäinen murros koitti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin erittäin monikansalliset ja monikulttuuriset imperiumit murtuivat ja syntyi joukko — edelleen heterogeenisia, mutta aikaisempaan verrattuna huomattavasti etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisempiä ja pienempiä valtiokokonaisuuksia. Toisen maailmansodan jälkeen valtioiden etninen yhtenäisyys lisääntyi entisestään muuttojen, aluemuutosten, karkotusten — ja kansanmurhien vuoksi. Suurin muutos koitti rajaseutujen kaupungeissa, kuten Sarajevossa ja Vilnassa, jotka olivat aikaisemmin olleet monikulttuurisia kaupunkeja, jossa eri uskonnot ja kansallisuudet asuivat.
Vierastyöläiset alkoivat jo 1960-luvulta lähtien synnyttää uutta monikulttuurista Eurooppaa. Muutos kiihtyi 1980-luvulla ja edelleen Neuvostoliiton hajoamisen ja EU:n laajentumisen myötä. Tähän on myös reagoitu osin samalla tavalla kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen — äärioikeiston nousulla. Suomi on ollut tässä kehityksessä jälkijunassa. Suomi on ollut perinteisesti maa, josta on muutettu pois, ja muuttoliike Suomeen on viimeisen 40 vuoden aikana syntynyt ilmiö. Joka tapauksessa monikulttuurisuus ei ilmiönä ole eurooppalaisessa mittakaavassa mikään uusi ilmiö.
Itsenäisyys on toinen yhteiskuntamme itseisarvo. Tätä osoittaa hyvin se, että itsenäisyyden hintaa ei oikeastaan ikinä lasketa meidän ajassamme, jossa ainoastaan talous muuten kehystää kaikkia ongelmia. Toisaalta itsenäisyyskin on suhteellista. Puhe siitä, että itsenäisyytemme olisi ikään kuin menetetty esimerkiksi EU-jäsenyyden myötä ei ole paikkansapitävää. Suomi on aina pyrkinyt hakemaan turvaa ja hyvinvointia ylikansallisista kokonaisuuksista, kuten Kansainliitosta 1920-luvun alussa.
Nationalismin ajan loppua on ennakoitu jo toisen maailmansodan loppumisesta alkaen. Kansallisvaltioiden syntyminen ei ole kuitenkaan viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana vähentynyt, pikemminkin päinvastoin. Neuvostoliitto ja Jugoslavia hajosivat useiksi valtioiksi. Skotlannin, Katalonian, Kosovon ja kurdien esimerkit osoittavat, että kansallisvaltioita voi syntyä edelleen tilanteen tullen. Voimme vain toivoa, että uudet valtiot eivät itsenäisty sellaisen hajaannuksen ja tragedian kautta, jonka Suomi joutui kokemaan vuoden 1918 sisällissodassa.