Viime vuosina olemme saaneet useasti iloita suoraan japanista suomennetusta kaunokirjallisuudesta. Suomentajina on toimineet uudemman polven kääntäjät Raisa Porrasmaa, Miika Pölkki, Mayu Saaritsa ja Antti Valkama. Pitkään japanilaiskirjallisuuden suomentaminen ilman välikieltä oli Martti Turusen (nyk. Marutei Tsurusen) ja erityisesti Kai Niemisen harteilla, jotka aloittivat kääntämisen 1970-luvulla. Hekään eivät olleet ensimmäisiä suoraan japanista suomentaneita. Ilmeisesti aivan ensimmäinen teos on vuodelta 1904 Alfred R. Wellroosin Buddhan elämäntarina. Se on uskonnollinen kirja, jossa on kristillisessä lähetystyössä Japanissa olleen Wellroosin pitkä esipuhe. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi ensimmäisenä suomennettuna japanilaisromaanina pidetty Kenjirō (Roka) Tokutomin Kyyneleitä, mutta se on yhden tai useamman välikielen kautta käännetty eikä suomentaja ole tiedossa.1

Satujen maailma tarjoaa japanilaiskirjallisuuden käännöshistoriaan uudenlaisen näkökulman sekä  näyttää japanilaisuuden vaikuttaneen suomalaiseen kirjallisuuteen jo aikaisemmin kuin yleisesti on ajateltu. Ensimmäiset japanilaissadut olivat välikielen kautta käännettyjä, mutta ne eivät jääneet suomentajiensa ainoaksi kosketukseksi Japaniin tai japanilaisuuteen. He omalta osaltaan vaikuttivat suopean Japani-kuvan vahvistumiseen suomalaisten parissa. Suoraan japanin kielestä suomeksi julkaistu ensimmäinen satukirja oli Gōichi Imaizumin Japanilaisia satuja Suomen lapsille (1928), jota kriitikot kovasti kehuivat. Mutta kaksikymmentä vuotta ehti kulua ennen seuraavia suoria suomennoksia.

Japanilaisen kirjallisuuden käännöshistoriaa on tutkittu Suomessa yllättävän vähän. Alan pioneerina voidaan pitää Pirjo-Riitta Kuusikkoa, joka on jatkanut Veikko Polameren aloittamaa japanilaisen kirjallisuuden bibliografian ylläpitämistä (1982, uusittu 2000, lisälehti 2016). Kuusikko on myös kirjoittanut artikkelin Japanin kirjallisuus jyhkeään Suomennoskirjallisuuden historia teosten toiseen osaan vuonna 2007. Nykyään tilanne on paranemaan päin. Itä-Suomen yliopistossa Saara Sorjonen tekee väitöskirjaa japanilaisen kirjallisuuden suomennosten sisältämien peritekstien (esi- & jälkipuheet, ala- & loppuviitteet ja muut varsinaisen käännöksen selitystekstit) välittämästä viestistä. Pro gradu -opinnäytteitä alalta on Sirpa Aulamon työ vuodelta 1987, joka liittyi Jyväskylän yliopiston suomennoskirjallisuuden historiaprojektiin ja omalta osaltaan loi pohjaa myöhemmälle tutkimukselle, mutta sen aikaisen tiedonhallinta menetelmän puutteellisuuden vuoksi siitä uupuu teoksia sekä tietoja kääntäjistä ja se, ettei kirjoittaja ole hallinnut japanin kieltä aiheuttaa pieniä virheitä.2 Ehkä varteen otettavin pro gradu -tutkielma on Tampereen yliopistossa Hiroko Suenobun ja Jun Igarashin vuonna 2000 valmistunut Pohjantähti ja Nouseva Aurinko. Suomen ja Japanin kirjallisia suhteita käännöskirjareseption näkökulmasta. On kuitenkin todettava, että kaikki edellä mainitut tutkimukset perustavat varhaiset sanoma- ja aikakausilehtitietonsa Aarne Mustosen laatimaan kortistoon, josta tutkimukseni perusteella huomaan puuttuvan useita artikkeleita.3

Tässä artikkelissani pyrin selvittämään, keitä olivat japanilaissatujen suomentajat ja millaiseen Japanin kirjallisuuden suomennosjatkumoon satuteokset liittyivät. Käännöksiä ei ole ilman niiden tekijöitä, siksi on tärkeää esitellä satukokoelmien suomentajat, avarakatseiset tiennäyttäjät ja kulttuurien tulkit. Japanilaissatujen Suomen historia alkaa sanomalehtien palstoilta nimettömien suomentajien töinä ja kiteytyy kuuteen suomennoskokoelmaan, joissa viimeisimmissä kääntäjän nimi on komeasti kannessa tekijän paikalla. Käsittelemäni satuteokset on julkaistu 1918-1950. Näistä kaksi on vuodelta 1918: K. Kajavan suomentama Uskollinen sotilas, Kuusi hauskaa japanilaista satua sekä Valfrid Hedmanin kääntämä Japanilaisia satuja. Kaksi teosta on julkaistu 1920-luvulla4: Felixin Borgin vuonna 1925 kääntämä Japanilaisia satuja ja Gōichi Imaizumin  1928 suomentama Japanilaisia satuja Suomen lapsille.  Kajavan ja Hedmanin suomennokset ovat pieniä vihkosia, mutta Borgin ja Imaizumin kokoelmat ovat jo ohuita kirjoja. 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa julkaistiin kovakantisina kirjoina kaksi suomennosta: 1949 Tuulikki Korpisen Japanilaisia satuja ja vuotta myöhemmin Marta Keravuoren Aamun maan tarinoita. Nostan käsittelyyn myös suomalaisen Konni Zilliacuksen 1896 julkaiseman Japanesiska studier och skizzer, jossa on asiatietojen ohella 13 satua ja tarinaa, sekä samana vuonna julkaistut kolme satukirjasta. Lisäksi artikkelissani osoitan, että suomalaissanomalehdet julkaisivat japanilaiskirjallisuutta, satuja, jopa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin kuin tähän asti on tiedetty.

Aineiston satujen käännöstutkimukseeni olen kerännyt Fennica-tietokannasta hakusanoilla [japan?], [satu?] , [tarin?], [kertomu?], [sag?] ja [berättel?] sekä Tero Salomaan kokoamasta Japanilaista kertomataidetta ennen vuotta 1959 -leikkelekansiosta, joka perustuu maisteri Aarne Mustosen pitämään kortistoon. Myöhemmin olen verrannut tuloksia Pirjo-Riitta Kuusikon laatimaan Bibliografiaan (2000). Olen myös hakenut Kansalliskirjaston digitoiduista sanoma- ja aikakausilehtitietokannasta ennen vuotta 1910 osumia sanoille [japani] + [satu] / [kertomu] / [tarin] ja [japan]+ [sag] / [berättel], joista tulee yli kymmenen tuhatta osumaa. Näistä olen käynyt läpi noin kymmenen prosenttia. Osumia tulee paljon, koska hakukone huomioi kaikki samalla sivulla olevat sanat. Näin se nostaa esille eri artikkeleissa ja mainoksissa olevat etsityt termit ja niitä lähellä olevat sanat, kuten satu, sattuu, sattumus. Tiedonhaussani olen välttänyt sotavuosia 1894-1895 (Japani-Kiina -sota) ja 1904-1905 (Venäjä-Japani -sota), jolloin lehtiartikkeleita on selvästi enemmän kuin muulloin, mutta kevyesti silmäillen olen mainituilta vuosilta joitakin satuja löytänyt.5 Koska osumia tulee paljon, minulla ei voi olla tiedossani kaikkia satuja, joita lehdet ovat julkaisseet, mutta mielestäni hyvä käsitys tilanteesta. Huomatessani, että Matsuyaman peili -satua oli julkaistu useasti tein hakuja vain tähän satuun liittyvillä termeillä6 ja löysin lisää julkaisukertoja.

Folkloristiikassa sadut ja tarinat erotetaan toisistaan lyhyesti niin, että saduissa on useampi episodi, tarinoissa vain yksi. Sadut kerrotaan ja kuullaan mielikuvituksen tuotteina, mutta tarinat kerrotaan totena.7 Legenda ja myytti linkittyvät toisiinsa – jopa niin, että ”[j]oskus legenda voidaan rinnastaa myös myyttiin[.]”8 Karkeasti erotellen legendoja kerrotaan pyhistä henkilöistä ja myytit taas ovat jumaltaruja.9 Kansan suussa sadut, tarinat, legendat ja myytit ovat sukupolvelta toiselle suullisesti kulkenutta kertomaperinnettä eikä artikkelini kannalta tarkka luokittelu ole tarpeen. Käytän jossain määrin satu ja tarina -termejä synonyymeina, samoin myyttiä ja legendaa. Amerikkalaisen japanologi Fanny Hagin Mayerin mukaan japanilaistutkijat käyttävät (kansan)satutermiä kuvaamaan kertomuksia, jotka ovat tapahtuneet kauan sitten eräässä paikassa (japaniksi satu usein alkaa: mukashi, mukashi aru tokoroni 昔々ある 所に… olipa kerran eräässä paikassa); legenda taas sijoittuu tiettyyn (lähiseudun) paikkaan.10 En käytä kansansatutermiä laajasti, sillä käsittelemieni teosten kaikki sadut eivät ole kansansatuja tai ovat selkeästi kertojansa muokkaamia.

Suomennosten alkutaival lehdissä

Tokugawa-hallinnon kärsittyä tappion 1850-luvun puolivälissä Matthew Perryn mustille laivoille Japani avautui nopeasti länsimaille ja sieltä saadut uudet vaikutteet herättivät japonismi-aallon eurooppalaisessa taiteessa. Sen laineet ylettyivät Suomeenkin ja kiinnostus japanilaisuutta kohtaan alkoi kasvaa.11 Sanomalehdissä kirjoitettiin ajankohtaisista tapahtumista jonkin verran, erityisesti Kiina-Japani -sota (1894-95) ja Venäjä-Japani -sota (1904-05) näkyivät uutisoinnissa. Viihteenä kerrottiin eri puolia kulttuurista,usein humoristisessa sävyssä. Pirkko Leino-Kaukiaisen mukaan lehdet, jotka painoteknisistä syitä olivat nelisivuisia, turvautuivat kaunokirjalliseen sisältöön täyttääkseen sivut ja viihdyttääkseen lukijoita. Uutiset välittyivät hitaasti ja sensuuri leikkasi sisältöä, mutta se ei juurikaan koskenut käännöskirjallisuuteen. Kevyemmällä ja viihdyttävällä sisällöllä saatettiin myös houkutella tilaajia sekä kehittää suomen kirjakieltä.12

Ensimmäinen löytämäni suomennettu japanilaissatu on julkaistu Pääskynen-lastenlehdessä 1877; se on nimeltään Kadehtiwainen.13) Pääskynen oli fennomaani Julius Krohnin perustama lehti, jonka tarkoituksena oli kasvattaa ja kehittää suomalaislasten lukutaitoa.14 Siinä julkaistiin paljon suomennossatuja, esim. H.C. Andersenin tuotantoa. Japanilaissatuja ilmestyi 1900-luvun vaihteessa muussa lehdistössä vuosittain jo jokunen. Sadut olivat toisten länsimaisten kielten kautta käännettyjä. Monesti sama tarina kiersi eri lehdissä, kuten Matsuyaman peili -satu, jolle löysin yhteensä 16 julkaisukertaa ennen vuotta 1910, tosin kahtena eri versiona.15 Sadussa peiliin katsoja ei tiedä, mikä peili on eikä tunnista, kuka sieltä näkyy. Ensimmäinen versio julkaistiin vuoden 1896 aikana neljä kertaa suomeksi ja se on samantapainen kuin samana vuonna ilmestyneessä Zilliacuksen Japanesiska studier och skizzer -kirjassa, mutta ei aivan identtinen. Tässä 1800-luvun versiossa peili aiheuttaa aviokriisin. Erot käännöksien välillä liittyvät henkilönimiin ja kriisin ratkaisijan rooliin, Zilliacuksella hän on nunna, sanomalehdissä pappi. 1900-luvun puolella julkaistussa versiossa peili hämmentää pientä tyttöä, joka äitinsä kuoleman jälkeen luulee näkevänsä tämän peilistä. Myöhempi versio kiertää lähes identtisenä lehdestä toiseen ja se sisältyy aavistuksen erilaisena sekä Kajavan (1918) että Keravuoren (1950) satusuomennoksiin. Tarinat kopioitiin lehdestä toiseen, koska useilla lehdillä oli samat avustajat ja toisaalta 1900-luvun alun Suomessa vielä ei kannettu suurta huolta tekijänoikeuksista, vaikka lakeja ja asetuksia oli jo 1800-luvun puolella saatettu voimaan.16 Oikeuksia kansainvälisesti yhtenäistävään Bernin tekijänoikeussopimukseen Suomi liittyi vasta 1928.

Digitoituihin lehtiin tekemieni hakujen perusteella näyttäisi siltä, että ruotsinkielinen lehdistö julkaisi enemmän faktaksi katsottavaa tietoa kuin satuja. Satuja toki on. Vuodelta 1904 löysin japanilaiseksi väitetyn sadun, jossa sankarittarena on sinisilmäinen japanilaisneito.17 Satu kertoo nuorista japanilaissotasankareista ja sen julkaiseminen Venäjä-Japani -sodan aikaan on varmasti ollut harkittu teko. Sanomalehtien sensuuri oli yleistä, varsinkin autonomisen ajan Suomessa venäläistämistoimien aikaan 1900-luvun vaihteessa, mutta käännöskirjallisuuden julkaisemiseen sensuuri ei yleensä puuttunut.18 Niiden avulla saatettiin välittää lehden suomenmielisiä tai venäläisvastaisia arvoja.

Erityisesti 1880-luku oli Suomessa oman Japani-käsitteen syntymisen aikaa.19 Olavi Fält näkee lehtikirjoittelun pääosin olleen hyväntahtoista ja kiinnostunutta, mutta eurooppalaisuuteen alisteista ja eksotisoivaa.20 Kirjoitukset keskittyivät sosiaalisiin, poliittisiin ja uskonnollisiin aiheisiin.21 Tutkimusmatkailijat raportoivat sosiaalisista oloista – esimerkiksi Adolf Erik Nordenskiöld Vega-matkakertomuksessaan, joka julkaistiin 188122. Japanin käymät sodat Kiinan (1894-1895) ja Venäjän (1904-1905) kanssa herättivät lehdistön seuraamaan Japanin poliittista kehitystä. Ensimmäiset luterilaiset lähetystyöntekijät lähtivät Suomesta Japaniin vuonna 1900 ja he kirjoittelivat kokemuksistaan terveisiä kristillisiin lehtiin sekä julkaisivat uskonnollissävytteisiä kirjoja.23 Näihin nojaten japanilaisen kirjallisuuden tutkija Pirjo-Riitta Kuusikko näkee satukäännösten yhtenä merkityksenä erilaisen Japani-kuvan välittämisen.24

Satusuomennosten kulta-aika

Grimmin veljesten kansantarinoiden pohjalta laatimat sadut olivat herättäneet 1800-luvun Euroopassa laajemman kiinnostuksen kansansatuihin. Tähän samaan kulttuuriseen virtaan kuuluu myös Elias Lönnrotin omaa tarinaperinnettämme kartoittavat retket 1820- ja 1830-luvuilla. Kun Japani avautui 1850-luvun puolessa välissä, eurooppalaiset ja amerikkalaiset diplomaatit, opettajat ja lähetystyöntekijät olivat jo tietoisia yleisestä kansansatuihin liittyvästä kiinnostuksesta ja he pyrkivät kokoamaan niitä.25 Japanilaiset eivät aina ymmärtäneet tätä ja englantilainen diplomaatti Algernon Bertram Mitford valitteleekin 1871 julkaistussa tarinakokoelmassaan, ettei onnistunut keräämään kuin valmiiksi painettuja (japaninkielisiä) satulehtisiä, kun japanilaiset luulivat hänen naureskelevan heidän kansansaduilleen ja vaihtoivat nopeasti keskusteluaihetta.26

Kun mietin, miksi japanilaisia satuja alettiin suomentaa, lähdin tutustumaan muiden käännöstutkijoiden ajatuksiin. Sirkku Aaltonen kyselee näytelmäkirjallisuuden kääntämistä koskevassa artikkelissaan, miksi jotkut kulttuurit herättävät kiinnostusta ja toiset eivät.27 Hän ei hyväksy maantiedettä selitykseksi vaan soveltaa kiinnostuksen syttymiseen kulttuurien hierarkkista suhdetta toisiinsa ja Pierre Bourdieun tunnettua sosiaalisen vuorovaikutuksen pääomamallia, jossa pääoma tarkoittaa jotain, mikä on arvostettua ja tavoiteltavaa. Bourdieun jakaa pääoman kolmeen: taloudelliseen, sosiaaliseen ja kulttuurilliseen pääomaan. Aaltonen keskittyy kulttuuripääomatermiin. Yhdellä maalla on kulttuuripääomaa, jota muut ihailevat. Toiset maat voivat pyrkiä nostamaan omaa pääomaansa (so. arvostusta) ihaillun maan kulttuurin kustannuksella.28 Sovellan mallia hieman satusuomennoksiin. Joskus oman pääoman ja omanarvontunnon nostattaminen tapahtuu nurinkurisesti esittelemällä toisen kulttuurin oudoiksi koettavia piirteitä, niin kuin yksilö saattaa puhua pahaa toisesta nostaakseen omaa itsetuntoaan. Joskus taas ihaillen pyritään matkimaan kaukaisen maan/ihmisen tapoja tai tyyliä. Taidepiirien 1900-luvun vaihteen japonismi on tästä mainio esimerkki, kun vahvasti suomalaisuudesta inspiroituvat taiteilijat sekoittavat teoksiina mukaan japanilaistaiteen piirteitä. Nuori kansakunta käytti näin toisten kulttuurien perinnettä omansa peilinä ja kehitti samalla omaa kansallista itsetuntoaan. On myös aikoja, jolloin kaukainen maa tai henkilö, idoli, tarjoaa ajatuksille ja unelmille utopian. Japanilaisten satujen suomennoskokoelmien julkaisemiset osuvat pitkälti vuosiin, jolloin Suomi toipui sodista. Ne ovat voineet avartaa lukijoiden ajatusmaailmaa ja auttaa katsomaan vaikeiden aikojen ohi.

Ylipäätään varhaisimmat suomennokset teksteistä, jotka tulivat kaukaisimmista kulttuureista, käännettiin toisen länsimaisen kielen kautta. Käännöstutkija Outi Paloposken mukaan kaunokirjalliset suomennokset tehtiin pääosin saksasta ja ruotsista, mutta 1900-luvun alussa englanti nousi hiljalleen valtakieleksi.29 Japanilaissatujen lähteinä näyttävät olevan englanninkielisiset julkaisut. Konni Zilliacus toteaa Japanesiska studier och skizzer -kirjansa satuosuuden esipuheessa, että satuja on käännetty etupäässä englanniksi.30 Tätä ajatusta tukee myös minun satujen käännöstutkimukseni. Englanninkielisiä japanilaissatukäännöksiä löytyy enemmän, helpommin ja varhaisemmalta ajalta kuin saksan – saati ruotsinkielisiä käännöksiä.31 Saara Leppänen kirjoittaa artikkelissaan A case in translation archaeology: explanatory peritexts in Finnish translations of Japanese literature, että ennen vuotta 1940 ei olisi suoria suomennoksia japanista tehty.32 Hänellä ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta tutkia digitoituja sanomalehtiä, joista löysin lisätietoa japanilaisesta Gōichi Imaizumista ja voin todeta Imaizumin (1928) kääntäneen / kertoneen uudelleen sadut suoraan äidinkielestään, vaikka sitä ei kirjassa selvästi ilmaista. Lisäksi vuonna 1904 on ilmestynyt Alfred R. Wellroosin japanista suomentama Buddhan elämäntarina, joka todennäköisesti on ensimmäinen suoraan suomennettu teos. Leppänen noudattaa Buddhan elämäntarinan luokittelussa Fennica-tietokantaa, jossa se on merkitty henkilöhistoriaan ja elämäkertoihin.33 Kuusikko on merkinnyt sen proosaksi.34

Kun katsotaan, mitä satuja on suomennettu, on yllättävää havaita, kuinka paljon samoja satuja sisältyy suomennoskokoelmiin. Kuitenkin japanilaisia kansansatuaiheita on satoja, esimerkiksi japanilaisten oma eliaslönnrot Kunio Yanagita listaa 347 ja hänen oppilaansa Hiroko Ikeda 439.35

Oheiseen taulukkoon olen koonnut suomennosten samat sadut ja värjännyt ne tulkinnan helpottamiseksi. Satuja, jotka löytyvät useammasta kuin yhdestä teoksesta, on 24. Vain yhdestä teoksesta löytyviä tarinoita on 33, joista 17 on Zilliacuksen Japanesiska studier och skizzerin ja Keravuoren Nipponin satusetä kertoo -kirjoissa. Olen sulkenut viimeksi mainitun kirjan pois tämänkertaisesta tutkimuksestani, koska kirjan sisältämistä saduista useimmat ovat Sazanami Iwayan sepittämiä. Kirja kuitenkin sisältää perinteisen Hohtoprinsessa-kertomuksen (Taketori monogatari, Kaguyahime) – tosin Iwayan muotoilemana36 – minkä vuoksi sisällytän kirjan taulukkoon. Zilliacuksen studier och skizzerin useat tarinat ovat sisällöltään aikuisille tarkoitettuja kertomuksia, joita ei lapsille suunnatuissa suomennoksissa ole, Urashimaa, Nabeshiman kissaa ja Matsuyaman peiliä lukuunottamatta. Edellä todetun mukaisesti Matsuyaman peilistä (Tre spegelbilder) Zilliacus on tallentanut version, joka äityy mustasukkaisuus draamaksi ja avioriidaksi, kun K. Kajavan ja Keravuoren suomennoksissa viaton tytär luulee näkevänsä peilistä kuolleen äitinsä. Molemmat versiot tunnetaan Matsuyaman peili -nimellä.37

Käsittelemieni satusuomennosten painovuosissa 1918, 1925, 1928, 1949 ja 1950 huomio kiinnittyy 1930-luvun puuttumiseen.38 Tämä voi tuntua yllättävältä, sillä Suomen ja Japanin suhteissa 1930-luku oli vilkkaan kanssakäymisen aikaa. Japani avasi 1936 lähetystön Helsinkiin; edustusto ja japanilaisdiplomaatteja oli ollut jo vuodesta 1927. Suomalais-japanilainen yhdistys perustettiin 1935 ensimmäisenä puheenjohtajanaan professori Gustaf John Ramstedt, joka oli ollut Suomen ensimmäisenä asiainhoitajana Japanissa 1921-1931.39 Yhdistyksellä oli kiinteät yhteydet lähetystön henkilökuntaan, joista osa oli perustamiskokouksesta lähtien mukana toiminnassa.40Japani pyrki kulttuurin alalla luomaan siteitä eri eurooppalaisiin valtioihin, Unkari ja Saksa saivat omat Japani-instituuttinsa, Suomeen tuli näissä merkeissä huomattava kirjalahjoitus vuonna 1935.41 Tässä yhteydessä täytyy myös mainita Kalevalan japaninnoksen ilmestyminen 1937.42 Vaikka satusuomennosteokset uupuvat 1930-luvulta, julkaistiin kuitenkin muuta japanilaiskirjallisuutta laskutavasta riippuen kahdesta yhdeksään teosta. Leppänen ottaa mukaan vain Suomessa painetun kaunokirjallisuuden ja saa lukumääräksi kaksi. Aulamon listaan sisältyy yksi Neuvostoliitossa painettu japanilaisproletariaatin kurjuudesta kertovaa teos sekä yksi alun perin englanniksi kirjoitettu myöhemmin japaninnettu romaani ja lukumääräksi tulee neljä.43 Kuusikko laskee mukaan myös aikakausilehdissä/-kirjoissa julkaistut lyhyemmät tarinat.44

Outi Paloposki on huomannut, että kaiken kaikkiaan 1920-luvun lopulla käännösten määrä romahti hetkellisesti: kolmikymmenluvun alkupuolella käännöksiä oli enää kolmasosa suomenkielisestä kirjallisuudesta.45 Tämä saattaa selittää japanilaissatujen käännösten puuttumisen. Yhtälailla  Paloposki näkee, että Bernin tekijänoikeussopimus, johon Suomi liittyi 1928, pakotti kustantajat kiinnittämään huomiota suomennosten laatuun; yleismaailmallinen talouslama sekä yleisessä ilmapiirissä aistittava kansallisuusmielisyys ja ulkomaalaisvastaisuus vaikuttivat käännösten lukumäärän laskuun.46

Kaunokirjallisuuden suomentamisen historiassa Paloposki näkee ruotsinnosten valmistaneen maaperää suomenkielisille käännöksille.47 Näin voidaan sanoa myös satujen suomentamisesta. Suomessa ensimmäiset kirjana julkaistut japanilaissadut olivat ruotsinkielisiä. Palattuaan maailmanympärysseikkailultaan, johon kuului lähes kaksi Japanissa vietettyä vuotta, Konrad (Konni) Zilliacus (1855-1924) julkaisi teoksen Japanesiska studier och skizzer sekä kauniisti kuvitetut kirjaset Momotaro, Gubben och trollen ja Sparfven med den Klippta Tungan vuonna 1896((Paloposki 2000:22.)) Kirjaset on painettu Japanissa. Japanesiska studier och skizzer on 230-sivuinen kovakantinen kirja, jossa on kuvauksia Japanista ja japanilaisista, mutta melkein puolet kirjasta on japanilaisia satuja ja tarinoita. Kolme pikkukirjasta puolestaan olivat Takejiro Hasegawan kustannusliikkeen satukirjasarjasta, jota painettiin pääosin englanniksi, mutta joitakin osia julkaistiin myös saksaksi, italiaksi, portugaliksi, hollanniksi, tanskaksi ja venäjäksi.48 Kirjaset ovat runsaasti kuvitettuja ja hyvin kauniita. Ne on sidottu silkkinauhoin perinteisellä japanilaisella tavalla ja painettu erikoiselle kreppipaperille (chirimen). Kirjasissa mainitaan toisena kustantajana Wentzel Hagelstam (1863-1932), joka on myös Japanesiska studies och skizzerin kustantaja. Zilliacus tuli tunnetuksi myöhemmin itsenäisyysmielisenä aktivistina. Venäjä-Japani -sodan (1904-1905) aikaan Zilliacuksen onnistui melkein tuoda japanilaisten avulla laivalastillisen aseita Suomen vastarintalaisille, mutta Pohjanmaan edustalla hanke tuli ilmi ja John Grafton -laiva jouduttiin upottamaan. Kun Zilliacuksen yhteydet japanilaisiin paljastuivat 1909 ja hänet määrättiin vangittavaksi, hän pakeni Tukholmaan ja vasta Suomen itsenäistyttyä pääsi muuttamaan takaisin kotimaahansa.49

Tekijät esiin!

Kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa Krohnin sisaruksia käsittelevässä väitöskirjassaan myös suomalaisen kääntämisen historiasta. Hänen mukaansa kääntäminen oli usein sivutyö, joka eriytyi omaksi ammatikseen vasta 1930- ja 1940-luvuilla.50 Suomentajat olivat usein kirjailijoita, toimittajia tai opettajia.51  Heidän asemansa ja saamansa arvostus ovat eri aikakausina vaihdelleet. Ehkä jäsentymättömän ammattikuvan vuoksi varhaisimmissa sanomalehdissä ilmestyneissä saduissa kääntäjän tiedot ovat usein jääneet pois.52 Japanilaissatuvihkosissa, jotka julkaistiin vuonna 1918, on suomentajan nimikirjaimet tai pseudonyymi. Esimerkiksi Werner Söderström osakeyhtiön julkaisemassa Japanilaisia satuja vihkosen kansilehdellä on merkintä ”V-d H-n”, joka viittaa Valfrid Hedmaniin. Uskollinen sotilas -tarinavihon nimilehdelle on painettu K. Kajava, joka on yksi Kaarlo Väinö Valven salanimistä. Toisessa ääripäässä ovat 1940- ja 1950-luvun vaihteessa ilmestyneet Korpisen ja Keravuoren satusuomennokset, joissa suomentajan nimi on nostetuttu kanteen tekijän paikalle. Näiden lisäksi 1928 ilmestyneessä Japanilaisia satuja Suomen lapsille -kirjassa Gōichi Imaizumin  nimi on kannessa.

Toisen länsimaisen kielen kautta suomentaneita olivat Valfrid Hedman (kirja ilmestyi vuonna 1918) ja Kaarlo Väinö Valve (1918) sekä Felix Borg (1925). ”Valle”, ”Friidi” Hedman (1872-1939) oli hämeenlinnalainen kielinero. Hän ei koskaan kirjoittanut ylioppilaaksi, mutta yliopistoarvosanan hän suoritti kuitenkin kielissä.53 Eri kieliä hän taisi ainakin toistakymmentä – oman ilmoituksensa mukaan jopa seitsemänkymmentä.54 Hedmanin merkittävimpänä käännöksenä pidetään Tuhannen ja yhden yön satujen kääntämistä suoraan arabiasta, vaikkakin kustantajan kanssa käydystä kirjeenvaihdosta ilmenee, että Hedman aluksi epäröi suoraan arabiasta kääntämistä: ”Sanoin osaavani arabiaa, mutta en pystyväni kääntämään siitä.”55 Käännöstyön ohella Hedman on toiminut kielenopettajana ja virallisena kääntäjänä lääninhallituksessa.56 Hedman oli hämmästyttävän kiinnostunut muista kielistä ja kulttuureista; runoja kirjoittaen hän saattoi antaa mielensä matkustella Turkkiin, Intiaan ja muihin idän mystisiin maihin.57

Hedman ehdotti WSOY:lle suomennosta englanninkielisistä pienistä satuvihkosista kirjeitse marraskuussa 1915. Hän vaati usein, että suomentajan tiedot näkyisivät.58 Satusuomennoksia koskevissa kirjekorteissaan hän ei kuitenkaan tätä vaadi. Ehkäpä siitä syystä painetun satukirjasen kansilehdellä on vain kirjainyhdistelmät V-d H-n; mutta palkkaa hän sai työstään 25 markkaa enemmän kuin oli alun perin ehdottanut.59 Satukokoelma ei ollut Hedmanin ainoa kosketus Japaniin saati japanilaissatuihin. Hän oli suomentanut jo 1908 Apinan maksa -nimisen60 sadun, joka julkaistiin Hämettäressä 10.11.1908 ja Helsingin Uutisissa 23.11.1908.61 Samana vuonna satukäännöskirjasen kanssa (1918) ilmestyi Hedmanin suomentamana Lumihiutale-romaani, joka on amerikkalaisen Frances Littlen Japaniin sijoittama tarina. Myöhemmin kielten rakenteisiin syventyen hän julkaisi kiinan ja japanin kieliä koskevan artikkelin Hämeen Sanomissa huhtikuussa 1920 ja Maailma-lehdessä 1924 kymmensivuisen tutkielman maailman kirjoitusjärjestelmistä Kirjoituksen kehitys. Se sisälsi myös japanin kielen kirjoitusjärjestelmistä asiantuntevan pitkän osion.62

Samana vuonna kuin Hedmanin satusuomennos ilmestyi myös K. Kajavan eli Kaarlo Väinö Valveen (1885-1963) japanilaissatukirjanen. Valve oli tuottelias kynäniekka, joka käytti useampaa pseudonyymiä (esim. K. Kavaja, K. V. Vesala ja tunnetuin V. Arti). Hän ehti toimia useassa ammatissa: hän oli Säveletär-lehden toimitussihteeri, pikakirjoittaja eduskunnassa ja henkilökohtaisesti Eino Leinolle sekä kirjailija. Hän käänsi kirjallisuutta ja laulujen sanoja ja lähetti patenttirekisteriin keksintöehdotuksia.63 Japanilaisten satujen suomentaminen näyttää jättäneen kiinnostuksen japanilaista kulttuuria kohden, sillä vuonna 1929 V. Artilta on julkaistu nuorten seikkailuromaani Mereen pudonnut tähti. Kirjan päähenkilönä on Rishito Hokurai -niminen japanilaisliikemies. Romaanista otettiin uusinta painos 1945 nimellä Etelämeren salaisuus; tällöin lisättiin kaksi lukua ja häivähdys romantiikkaa. Kirja ei kerro paljoakaan Japanista eikä japanilaisuudesta, vaan kansallisuus näyttää olevan mielenkiitoinen lisämauste. Japani/japanilaisuus mainitaan kirjassa alle kymmenen kertaa: ”…sillä vaikka minä olen japanilainen, niin olen sivistykseltäni englantilainen. Minä osaan englantia yhtä hyvin kuin japania… [m]utta silti olen japanilainen.”64 Usein viittaus jää vain toteamukseen. ”Me japanilaiset olemme, kuten ehkä tiedätte, maailman ahkerimpia kylpijöitä.”65 Valvetta näyttää kiehtoneen tällaisten pidempien tekstien ja näytelmien laatiminen, mutta WSOY:n kirjailijakirjeenvaihdosta löytyvien kopioiden mukaan hän on saanut usein kieltävän päätöksen kirjoittamiensa näytelmien ja proosan julkaisemisesta.66 Sen sijaan hänen runoanalyysioppaansa ovat olleet arvostettuja ja ne ovat kuuluneet mm. Toivo Kärjen ja Vexi Salmen lukemistoon.67

Felix Borg (1888-1959) oli näyttelijä ja teatterinjohtaja. Hän aloitti näyttelijänuransa 1908  Tampereen teatterissa, josta siirtyi 1919 työläisten suosiman Koiton näyttämön johtajaksi ja myöhemmin kiersi Suomea Helsingin Taidekiertueen ja Suomen Näyttämön johtajana.68 Hän oli taiteellinen monilahjakkuus, joka suomentamisen lisäksi näytteli, ohjasi ja kirjoitti näytelmiä sekä toimi tarvittaessa pianistina. Useita suomennoksia Borg teki yhdessä vaimonsa näyttelijä Annie Borgin kanssa 1910- ja 1920-luvuilla.69 Pariskunta oli tutustunut toisiinsa Tampereen teatterissa, mutta heidät ”[s]iwiliawioliittoon wihittiin” morsiamen kotikaupungissa Kuopiossa 1910.70 Näyttää siltä, että Borgille kääntäminen oli ehkä lisätoimeentulon ja taiteellisen inspiraation lähde. Ennen satukokoelmasuomennostaan Borg oli tutustunut jo Momotaro-satuun, joka ilmestyi Uuden Auran Lukutupa-liitteessä hänen suomentamanaan huhtikuussa 1917; Borgin kirja julkaistiin siis 1925 (useissa lähteissä vuosiluvuksi on erheellisesti merkitty 1924). Borg kirjoitti myös näytelmiä, joita en ole saanut käsiini enkä siten tiedä, näkyykö niissä millään tavalla japanilaisuus. Käännösteosten perusteella Borgin mielenkiinto oli suuntautunut kuitenkin enemmän eurooppalaiseen kulttuuriin. Olisi myös kiinnostavaa tietää Borgin tiestä näyttelijäksi; hänen isänsä oli filosofian maisteri ja voi olla, ettei näyttelijänammatti ollut akateemisen perheen lapselle toivottu ura.

Näiden kolmen ensimmäisen japanilaissatukokoelmien suomentajien yhdistävänä tekijänä näyttää olleen ennakkoluuloton ja avoin mieli. Heidän toimeentulonsa on ollut ripoteltuna kirjoittamisen ja taiteiden maailmaan, mutta tuotteliaina älykköinä he ovat oman paikkansa aikansa maailmassa löytäneet. He olivat kaikki kielellisesti lahjakkaita, kiinnostuneita eri kulttuureista ja mielestäni rohkeita ihmisiä. Hedmanille ja Valveelle runot ja niiden kirjoittaminen ovat olleet myös tärkeitä.

Suoraan japanista ovat suomentaneet Gōichi Imaizumi71 (kirja ilmestyi vuonna 1928) sekä Tuulikki Korpinen (1949) ja Marta Keravuori (1950). Kansan kuvalehden mukaan Imaizumi oli japanilainen ”urheilusanomalehtimies.”72 Siitä, mikä hän oikeasti oli ja missä tehtävässä varsinaisesti Suomeen tuli, ei tarkkaa tietoa ole. Häntä on tituleerattu paroniksi ja ministeriksikin.73  Imaizumi saapui Suomeen joulukuussa 1925 päämääränään tutustua suomalaiseen talviurheiluun. Hän asui alkuun Lahdessa, mutta marraskuussa 1926 hän haki oleskelulupaa Helsingistä.74 Imaizumi opiskeli ahkerasti suomen kieltä ja saavutti kahdessa vuodessa suhteellisen hyvän tason. Ei kuitenkaan niin hyvää, että olisi ilman apua pystynyt kirjoittamaan sujuvasti suomeksi. Kun Kansan kuvalehti julkaisi 1927 Imaizumin mietteitä Suomesta ja sympaattisen kuvan, laittoi se samalle sivulle miehen esittelyn sekä korjailemattoman näytteen hänen suomen kielen tasostaan.75 Osan saduista Imaizumi on kääntänyt kirjailija Emil Eleniuksen avustamana.76 Varmasti myös kirjankustantajan toimesta tekstiä on hiottu. Oletettuna sanomalehtimiehenä Imaizumi kirjoitti joitakin artikkeleita suomalaislehtiin.

Imaizumin satukirja keräsi ihailevia arvioita. Maaseudun tulevaisuudessa 1929, vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen, Ilmari Kianto hehkuttaa:

Kaukaisen idän kirjallisuus ei useinkaan viehätä meitä, mutta se pieni Satukirja […] on sangen mukava tuttavuus sekä lapsille että aikuisille. […] Tämän satukirjan ostajain ei tarvitse katua kauppaansa […] Nämä japanilaiset sadut ovat kuin lujasti tehtyjä hyödyllisiä leluja. Niistä tuoksahtaa ikään kuin jotakin ikivanhaa suomalaista, alkusuomalaista maailmankatsomusta.77

Vielä seitsemän vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen nimettömäksi jäänyt kriitikko maalailee Koulutyölehdessä 1935 kauniisti:

Nämä sadut ovat juuri sitä lajia, jota mielellään antaa lasten luettavaksi ja josta jää hyvä vaikutus lasten herkkiin mieliin. Niissä on mielikuvitusta ja kauneutta, sellaista kuultavaa ja hienoa kuin Japanin kansa itse.78

Molemmista arvioissa toiseus, vieraus mietityttää, mutta saduista löytyvä tuttuus oikeuttaa hyväksynnän. Arvioiden ajankuvia ja asenteita olisi mielenkiintoista analysoida tarkemmin, mutta jätän sen jatkotutkimuksen aiheeksi.

Imaizumin kohdalla voidaan myös pohtia, onko sadut käännetty vai uudelleen kerrottu suomeksi. Ovatko sadut kulkeneet painanteina Suomeen vai perinteenä, ulkoa opittuina kertomuksina?  Kirjan esipuheessa Imaizumi kertoo pienen poikansa terveiset: ”Isänsä välityksellä lähettää hän muutamia niistä [saduista] Suomen lapsille. Ne ovat hyvin vanhoja japanilaisia kansansatuja, jotka ovat kulkeneet isältä pojalle.” Luultavaa onkin, että Imaizumi on kirjoittanut sadut muististaan. Tähän viittaa myös nimilehden maininta ”kirjoittanut Goichi Imaizumi.” Folkloristiikan tutkija Anna-Leena Siikala pohtii satujen ja kertomusten kulttuurista oppimista ja kuinka omaan kulttuuriin kuuluvat kertomusskeemat on sisäistetty; näin kertomuksen voi myöhemmin esittää pidempänä tai lyhyempänä.79 Mielestäni on luonnollista ajatella, että Imaizumin sadut ovat uudelleen kerrottuja. Imaizumin kokoelma on sikälikin mielenkiintoinen, että siitä voi ensi lukemalla havaita, kuinka eri aikakausilta tarinat ovat. Ensimmäinen satu, Äitikauppa, on paljon uudempaa perua kuin kirjan muut sadut; äitikaupasta saattoi ostaa äitikoneita. Se ei ole kansansatu eikä sitä löydy Yanagitan, Mayerin eikä Ikedan kansansatujen hakuteoksista. Kirjan päättää japanilaisen teatterin syntymyyttinä pidetty kertomus, jossa Susano-o kiusaa sisartaan auringonjumalatar Amaterasua. Legenda on peräisin Kojikista 700-luvun keisarillisesta kronikasta.

Suomennetuista satukokoelmista laajin on Tuulikki Korpisen (1912-1998) Japanilaisia satuja vuodelta 1949. Korpinen oppi japanin ollessaan lähetystyöntekijänä Japanissa 1939-1946. Satukirjan kanssa samana vuonna hän julkaisi myös muistelukirjan ”Seitsemän vuotta sotaisassa Japanissa.” Se kertoo traagisista vaiheista, kun vasta Japaniin saapunut Korpinen jää leskeksi ja pienen poikansa yksinhuoltajaksi. Miehensä toivetta kunnioittaen hän jää lähetystyöhön. Sodan alku yllättää ja pakottaa Korpisen pysymään Japanissa eikä hän läpikulkuviisumivaikeuksien vuoksi pääse palaamaan Suomeen muiden suomalaisten mukana. Sodanaikainen Japani tarjoaa Korpiselle kaikkein kamalimpansa; hän joutuu kohtaamaan kurjuuden, japanilaisten raastavan rasismin sekä näkemään nälkää. Henkinen pakopaikka ja lohtu löytyvät Japanin klassisesta kirjallisuudesta. Voisi nähdä, että Korpisen kummatkin kirjat ovat osaksi terapiaksi tehtyjä, mikä ei vähennä niiden arvoa. Vuosikymmeniä myöhemmin julkaistussa haastattelussa Korpinen kertoo: ”Nämä [miehen kuolema ja Japaniin loukkuun jääminen] olivat minulle suuria järkytyksiä, etten ole toipunut niistä vieläkään.”80 Korpinen pääsi palaamaan Suomeen köyhänä ja rahattomana, mutta matka-arkussa kulkivat rakkaimmat tavarat, kirjat.81

Muista japanilaissatukirjoista poiketen Korpisen teoksessa ei ole kuvitusta. Kirjasta otettiin uusintapainos 1964, jossa satujen järjestystä on muutettu ja satuja selittävä ”jälkisananen” lisätty. Tuulikki Korpisen poika Arto Korpinen muistelee, että Korpinen korosti uudelleen kertoneensa sadut, ei kääntäneensä niitä.82 Korpinen oli koulutukseltaan suomen kielen maisteri ja työskenteli äidinkielen lehtorina Suomeen palattuaan Forssassa ja Heinolassa. Hän toimi myös Heinolan kunnan valtuustossa porvarien edustajana. Myöhemmällä iällä hän uskoi maailman yhteiseen alkukieleen ja kirjoitti teoksia, joissa hän vertaa Suomen, Japanin ja joidenkin muiden maiden mytologioita toisiinsa.83

Varsin toisenlainen suhde Japaniin muodostui Marta Keravuorelle (1888-1976), joka oli pitkälti itseoppinut japanologi. Vuonna 1951 hän kirjoitti japanilaiselle kirjeystävälleen ja kirjojenvaihtotoverilleen: ”I have devoted myself to the cause of making the Japanese literature and things Japanese know in my motherland.”84 Japanista ja Japanin kielestä hän kiinnostui vain reilut 11 vuotta aikaisemmin opettaessaan suomea japanilaisdiplomaateille ja näiden perheiden jäsenille 1940-luvun alussa.85 Yoshiro Kaname -nimisen oppilaan esittelemä haikuruno herätti uteliaisuuden ja Keravuori aloitti  japanin opiskelun aluksi itsenäisesti japanilaisoppilaisiinsa tukeutuen. Keravuori oli tuolloin 52-vuotias. Ensi kosketuksen japanilaisuuteen hän oli saanut kuitenkin jo lapsena merikapteeni-isän tuomien tuliaisten muodossa ja nuoruusvuosina hänet oli kerran laitettu kristinuskoa opiskelemaan tulleen Tadao Watanaben seuraneidiksi.86 Kun Japani lähetti 1941 Tsutomu Kuwakin Helsingin yliopistoon professoriksi ja japanilaisen kulttuurin airueeksi, Keravuori rupesi käymään hänen luennoillaan ja oppitunneillaan. Japanin kielen oppikirjana käytettiin Tokuhon-nimistä alakoulun äidinkielen kirjaa, jossa teksteinä oli myös satuja.87 Japanilaisia diplomaattituttaviaan ilahduttaakseen Keravuori opetteli kirjassa olleen Momotaro-sadun ulkoa ja nämä riemastuivat niin, että toivat Keravuorelle pinkan satukirjasia.88 Näiden satujen kääntämisen myötä Keravuoren japanin taito karttui ja hän myöhemmin opetti kieltä sekä käänsi runoutta ja muuta kirjallisuutta. Keravuori tarjosi satuja kustantajalle jo 1945, mutta ne joutuivat odottamaan aikojen parantumista ennen kuin pääsivät painettaviksi 1950.89 Keravuori julkaisi kaksi satuteosta, joista ensimmäinen sisältää kansansaduiksi miellettyjä tarinoita ja jälkimmäinen on lähinnä Japanin ”topeliuksen” satusetä Sazanami Iwayan sepittämiä kertomuksia. Kolmatta satuteosta kustantaja ei kuitenkaan hyväksynyt. Sen sijaan – tosin eri kustantajan toimesta – Keravuorelta ilmestyi runokäännöskirja Kirsikankukkia 1951 ja yhdessä japanilaisen Shizuko Yuhashin kanssa ikebana-kukkienasettelukirja 1954, josta otettiin kaksi lisäpainosta jo samana vuonna ja ruotsinnos 1956.

Keravuori osallistui Japanin kulttuuriministeriön laajaan kirjojenvaihtohankkeeseen lähettäen satoja suomalaisteoksia Japaniin yliopistoihin ja kirjastoihin toimitettavaksi ja vastaanotti ja toimitti edelleen japanilaisteoksia suomalaisiin yliopistoihin ja kirjastoihin. Vaihdettujen niteiden määrä kohoaa useisiin satoihin. Keravuoren sydän sykki Japanille. Hän esitteli japanilaista kulttuuria lehdissä, radiossa ja televisiossa. Kävi perehdyttämässä eri teattereita, joissa esitettiin hänen suomentamansa Funa Benkei -nō-näytelmä, japanilaisen teatterin ihmeisiin. Vuonna 1953 Keravuori matkusti japanilaisten kustantamana Japaniin, jolloin hänet myös palkittiin virallisella valtion kunniakirjalla ja 25.12.1968 Japanin valtio myönsi hänelle Pyhän aarteen ritarikunnan neljännen luokan kunniamerkin japanilaisen kulttuurin tutkimisesta ja sen edistämisestä. Tuolloin oli kulunut 100 vuotta Meiji-restauraatiosta ja Japanin valtio palkitsi 150 henkilöä ympärimaailman erityisellä kunniamerkillä. Se vastaa nykyistä Pyhän aarteen ritarikunnan Kultaiset säteet ruusukkeella merkkiä.90

Lopuksi

Varhaiset japanilaisten satujen käännökset ovat omalta osaltaan olleet luomassa niitä lämpimiä välejä, joista saamme nykyisen Suomen ja Japanin välillä iloita. Ne ovat rakentaneet mielikuvia Japanista ja toimineet siltana vieraaseen kultuuriin. Ehkä niitä voisi nimittää aikansa animeksi, japanilaisiksi animaatioelokuviksi, jotka tutustuttavat lapsia kuin huomaamatta japanilaiseen kulttuuriin.

Japanilaisten satujen suomentajien taustat ja lähtökohdat ovat olleet erilaisia eikä käännöstyö ole kenelläkään ollut päätyö. Kääntäminen ei vielä Suomen itsenäistymisen jälkeisinä vuosina ollut eriytynyt omaksi ammatikseen, mutta mielenkiintoisesti Leskelä-Kärjen listaus suomentajien tyypillisistä ammateista (kirjailija, toimittaja, opettaja) pitää paikkansa japanilaissatujen suomentajissa. Hedman, Korpinen ja Keravuori olivat opettajia, Valvella ja Imaizumilla oli toimittajataustaa; Valve kirjoitti kirjoja ja Borg näytelmiä. Ruotsintaja Zilliacus erottuu tästä joukosta seikkailija-aktivisti luonteellaan.

Suomentajat voisi jakaa lähtökielen perusteella kahteen ryhmään, mutta jokainen on edistänyt Japanin tunnettavuutta Suomessa. He olivat omanlaisiansa mielenkiintoisia persoonia. Välikielen kautta kääntäneet Zilliacus, Hedman, Valve ja Borg olivat rohkeita älykköjä, jotka uskalsivat toimia ajan normeja vastaan. Japanilaisuus ei ollut hetkellinen kokeilu, vaan kiinnostus oli pitkäaikaisempaa. Kolmen kääntäjän, jotka suomensivat suoraan japanista ja tunsivat lähtökulttuurin ja sadut paremmin kuin välikielen kautta kääntäneet, suhde Japaniin oli erilainen. Suomalaisille suomentaminen oli terapiaa tai uuden oppimista sekä suorastaan intohimoa. Japanilaisen Imaizumin tekstistä välittyy vivahteikkuisuus ja kauneus aivan kuin hän olisi halunnut tarjota kotimaastaan uuden ja herkemmän kuvan. Suomennostapa myös erosi toisistaan Keravuori käänsi tarinat, Imaizumi kertoi ne uudelleen suomeksi ja Korpinen mukautti sadut sopiviksi. Tuoreet Japanin kirjallisuuden suomentajat toimivat omalla tavallaan ja asettuvat yli satavuotiaan käännösperinteen jatkajiksi.

Kirjoittaja on japanologi, joka työstää väitöskirjaa Marta Keravuoren vaikutuksesta Suomen ja Japanin välisiin suhteisiin Turun yliopisto Kulttuurihistorian oppiaineessa.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Lähteet

Borg, Felix (suom.): Japanilaisia satuja. Kustannusliike Mattila & Kumpp. Helsinki. 1925.

H -n, V – d (Hedman, Valfrid) (suom): Japanilaisia satuja. Werner Söderström osakeyhtiö, Porvoo 1918

Imaizumi, Goichi (suom.): Japanilaisia satuja suomen lapsille. Werner Söderström osakeyhtiö 1928

Kajava, K. (suom.): Uskollinen sotilas, Kuusi hauskaa japanilaista satua. Kustannus-toimisto Tieto, Helsinki 1918 (Painettu Jyväskylässä Keskisuomalaisen kirjapainossa)

Keravuori, Marta (suom.): Aamun maan tarinoita. Kustannusosakeyhtiö Otavan kirjapaino. Helsinki 1950.

Keravuori, Marta (suom.): Nipponin satusetä kertoo. Valikoima japanilaisia satuja. Kustannusosakeyhtiö Otava. Helsinki. 1952.

Korpinen, Tuulikki (suom.): Japanilaisia satuja. Osakeyhtiövalistus. Helsinki. 1949a.

Zilliacus, Konni: Japanesiska studier oach skizzer. Wentzel Hagelstams Förlag. Helsinki. 1896.

Zilliacus, Konni (ruots.): Gubben och trollen. Japanesiska sagor. Wentzel Hagelstams Förlag. Helsinki.

Zilliacus, Konni (ruots.): Sparfven med den Klippta Tungan. Japanesiska sagor. Wentzel Hagelstams Förlag. Helsinki.

Julkaisemattomat lähteet:

Keravuori, Marta: Omaelämäkerta. Helsinki 1960.

Korpinen, Arto (Tuulikki Korpisen poika). Puhelinhaastattelu 30.5.2016.

Noguchi, Hiroko (protokollasihteeri Japanin Suomen-suurlähetystö) sähkopostikeskustelu 11.10.2016.

Ogawa, Yoshimi (professori, Yokohaman kansallinen yliopisto) keskustelu 12.5.2015.

Sorjonen, Saara (tutkija, Itä-Suomen yliopisto) sähköpostikeskustelut 6.-8.10.2016.

Kansallisarkisto

Werner Söderström Osakeyhtiön kirjailijakirjeenvaihto (Valfrid Hedman, V. Arti, Marta Keravuori).

Helsingin poliisilaitoksen passitoimiston I arkisto. Ulkomaalaisten oleskelulupa-anomukset Bad:11 1926-1927.

Aikalaisjulkaisut

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot:

Etelä-Suomen Sanomat 9.7.1985,6.

Hämeen Sanomat 7.4.1920, nro 78, 4.

Kansan kuvalehti, 12.08.1927, nr. 32, 10.

Koulutyö. Koulukysymyksiä ja opetusvälineaiheita käsittelevä aikakauslehti. 01.02.1935, 27.

Lördagen 13.08.1904, nr. 33, 266.

Maailma, 01.04.1920, nr. 4,123-124.

Pääskynen 12.06.1877

Suomen Kuvalehti, 16.04.1987, nro 16, 43-47.

Uuden Auran Lukutupa, 29.4.1917, nro 15,1.

Walistuksen lastenlehti. Suomen lapsille ratoksi, 05.10.1929, 4.

Julkaisematon tutkimuskirjallisuus:

Salomaa, Tero: Suomennettua japanilaista kertomataidetta ennen vuotta 1959. Aarne Mustosen kortiston pohjalta koottu. Vantaa. 1991.

Tutkimuskirjallisuus

Aaltonen, Sirkku: Näytelmäkirjallisuuden kääntäminen Suomessa, 132-151.Teoksessa: Käännöskirjallisuus ja sen kritiikki. Helsingin yliopiston käännöstieteellisiä julkaisuja I. Yliopistopaino, Helsinki 2000.

Aulamo, Sirpa: Japanin kaunokirjallisuuden käännökset ja kääntäjät Suomessa sekä huomioita käännöstyöstä. Pro gradu. Kirjallisuuden laitos, monisteita 33. Jyväskylän yliopisto. 1987.

Bassnett, Susan: Teoksesta toiseen. Vastapaino 1995.

Baxley, George C.: Takejiro Hasegawa/Kobunsha Publications ”Chirimen-bon” (Crepe Paper Books)

and Plain Paper Books. http://www.baxleystamps.com/litho/hasegawa.shtml (22.4.2016).

M. H. (suom): Jättiläiset, ynnä kaksi japanilaista satua. Kustannustoimisto Tieto, Hämeenlinna 1920.

Griffis, William Elliot: Mikado’s Empire : A History of Japan from the Age of Gods to the Meiji Era (660 BC – AD 1872). (Harper & Brothers. New York. 1883) Stone Bridge Press, Berkeley California. E-kirja 2007

Griffis, William Elliot: Fairy Tales of Old Japan.  The Rockwell & Churchhill Press, New York 1907. http://www.heritage-history.com/?c=read&author=griffis&book=oldjapan&story=_front  (28.5.2016)

Fält, Olavi: Eksotismista realismiin. Perinteinen Japanin-kuva Suomessa 1930-luvun murroksessa. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Rovaniemi 1982.

Fält, Olavi K.: Japanin ja Suomen suhteet kansainvälisen politiikan ristiaallokossa 1935Ë—1985. Teoksessa: Tuija Kinnunen-Härmälä (toim.), Suomalais-japanilaisia suhteita 1935Ë—1985. Lähetystyötä, politiikkaa, kulttuurivaihtoa. Suomalais-japanilainen yhdistys ry. Julkaisu nro 4. Helsinki. 1985.

Fält, Olavi K. & Nieminen, Kai & Tuovinen, Anna & Vesterinen, Ilmari: Japanin kulttuuri. Otava, Keuruu 1999 (1994).

Halén, Harry: Valle Hedman ja itämaan kaiho. Teoksessa Halén, Harry: Julma miäs kun kalmunkki. Suomalais-itämainen vieraskirja. Otava. Helsinki. 1996:156-171.

Hearn, Lafcadio (suom. Helmi Setälä): Elävä jumala. Tapakuvaus Japanista. Valvoja, 01.01.1904, nr. 5-6, 41-56 Kansalliskirjaston Digitoidut aineistot http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/498006?page=41

Heikkilä-Halttunen, Päivi: Satunnaisesta poiminnasta käännöstulvaan – lasten- ja nuotenkirjallisuuden käännökset 1900-luvulla,472-486. Teoksessa: Riikonen, H. K., Kovala, Urpo, Kujamäki, Pekka & Paloposki, Outi (toim.): Suomennoskirjallisuuden historia I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007.

Hoikkala, Tommi (toim.): Kieli, kertomus, kulttuuri. Gaudeamus, Helsinki 1989 (1987).

Häkkinen, Kaisa: Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia. WSOY, Juva 1994.

Ikeda, Hiroko: A type and Motif Index of Japanese Folk-Literature. FF Communications No 209. Suomalainen Tiedeakatemia. Helsinki, 1971.

Klinge, Matti: Zilliacus, Konni (1855-1924) seikkailija, aktivisti, poliittinen kirjailija. Teoksessa Suomen kansallisbiografia. SKS, Helsinki 2007, 281-284.

Korpinen, Tuulikki: Seitsemän vuotta sotaisassa Japanissa. WSOY, Porvoo 1949b.

Leino-Kauniainen, Pirkko: Lehdistö suomennoskirjallisuuden julkaisijana. Teoksessa: Riikonen, H. K., Kovala, Urpo, Kujamäki, Pekka & Paloposki, Outi (toim.): Suomennoskirjallisuuden historia I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007, 150-157.

Leppänen, Saara: A case in translation archaeology: explanatory peritexts in Finnish translations of Japanese literature. Teoksessa Nike K. Pokorn & Kaisa Koskinen (toim.)  New Horizons in Translation Research and Education 1. Publications of the University of Eastern Finland Reports and Studies in Education, Humanities and Theology No 8. University of Eastern Finland Joensuu. 2013, 45-59.

Leskelä-Kärki, Maarit: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1085, Tampere 2006.

Marjanen, J.J.: Kaarlo Väinö VALVE – omaperäinen hahmo. http://www.pcuf.fi/~jjm/Valve.html

(16.5.2016).

Mayer, Fanny H.: Ancient Tales in Modern Japan. An Anthology of Japanese Folk Tales. Indiana University Press 1985. e-kirja https://nirc.nanzan-u.ac.jp/en/files/2012/05/AFS-Monograph-8.pdf

Mitford, A. B. : Tales of Old Japan. Classic folklore, fairy tales, ghost stories and tales of the samurai. Mynt, Legend and Folklore. Wordsworth Editions Limited. The Folklore Society, London. 2000 (alkup. 1871)

Niemi, Juhani: Itämaista eksotiikkaa pikkukaupungissa. Valfrid Hedmanin kääntäjäprofiili. Teoksessa Riikonen, H. K., Kovala, Urpo, Kujamäki, Pekka & Paloposki, Outi (toim.): Suomennoskirjallisuuden historia I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007, 576-578.

Oittinen, Riitta: Kuvakirja kääntäminen Suomessa. Teoksessa: Riikonen, H. K., Kovala, Urpo, Kujamäki, Pekka & Paloposki, Outi (toim.): Suomennoskirjallisuuden historia I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007, 489-492.

Paloposki, Outi & Makkonen-Craig, Henna (toim.): Käännöskirjallisuus ja sen kritiikki. Helsingin yliopiston käännöstieteellisiä julkaisuja I. Yliopistopaino, Helsinki 2000.

Paloposki, Outi: ”Nerontuotteita Maailmankirjallisuudesta” – suomennosten historia 1800-luvulta nykypäivään. Teoksessa: Paloposti, Outi & Makkonen-Craig, Henna (toim.): Käännöskirjallisuus ja sen kritiikki. Helsingin yliopiston käännöstieteellisiä julkaisuja I. Yliopistopaino, Helsinki 2000, 20-33.

Perinnetieteen terminologia. Helsingin yliopiston Kansanrunoustieteen laitoksen toimite 1. Yliopistopaino, Helsinki 1990 (1984).

Puurtinen, Tiina: Lastenkirjallisuuden kääntäminen: normit, luettavuus ja ideologia. Teoksessa: Paloposki, Outi & Makkonen-Craig, Henna (toim.): Käännöskirjallisuus ja sen kritiikki. Helsingin yliopiston käännöstieteellisiä julkaisuja I. Yliopistopaino, Helsinki 2000, 106-131.

Rönnqvist, Ronny: Kolme pientä satukirjaa. Rekishi – Historia, Hashi 27. Japanilaisen Kulttuurin Ystävät ry, 2006.

Rönnqvist, Ronny: Keisarillisen Japanin Suomen-suurlähetystö ennen meitä. Japanilaisen Kulttuurin ystävät ry:n Tomo-lehti 1/2011 ja http://japaninkulttuuri.net/2014/09/keisarillisen-japanin-suomen-suurlahetysto-ennen-meita/ (13.10.2016)

Riikonen, H. K., Kovala, Urpo, Kujamäki, Pekka & Paloposki, Outi (toim.): Suomennoskirjallisuuden historia I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007.

Riikonen, H. K., Kovala, Urpo, Kujamäki, Pekka & Paloposki, Outi (toim.): Suomennoskirjallisuuden historia II. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007.

Riikonen, H. K. 2007. Tutkimuskohteena suomennoskirjallisuuden historia. Teoksessa H. K. Riikonen et al. (toim.) Suomennoskirjallisuuden historia I. Helsinki: SKS. 13-21.

Ronkainen, Anna. KIT Clt310ipr, 2005s: Tekijänoikeudet, Kieliteknologian opetuksen verkosto, Helsingin yliopisto, luentokalvot 2005 http://www.ling.helsinki.fi/kit/2005s/clt310ipr/tekija.html (13.10.2016)

Sevänen, Erkki: Ikkunat auki, ikkunat kiinni! Suomennoskirjallisuuden asema ja luonne 1920- ja 1930-luvulla. Teoksessa Riikonen, H. K., Kovala, Urpo, Kujamäki, Pekka & Paloposki, Outi (toim.): Suomennoskirjallisuuden historia I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007, 382-393.

Siikala, Anna-Leena: Kertomus, kerronta, kulttuuri. Teoksessa: Hoikkala, Tommi (toim.): Kieli, kertomus, kulttuuri. Gaudeamus, Helsinki 1989 (1987), 98-117.

Suomen kirjailijat 1917-1944. SKS. Gummerus, Jyväskylä 1981.

Weisberg, Gabriel P.: Ilmiö nimeltä japonismi. Teoksessa: Weisberg, Gabriel P. & von Bonsdorff, Anna-Maria & Selkokari, Hanne: Japanomania pohjoismaisessa taiteessa 1875-1918. Ateneumin taidemuseo, Kansallisgalleria, Helsinki, Nasjonalmuseet for kunst, arkitektur og design, Oslo, SMK – Statens Museum for Kunst, Kööpenhamina. Mercatorfonds, Bryssel 2016, 14-37.

Kymenlaakson kirjailijat. Matrikkeli, tarkka haku. Anton Emil Elenius. http://kymenlaaksonkirjailijat.kouvola.fi/haku.html?id=138&search=nimi&text= (2.5.2016)

Lepach, Berndt ylläpitämä sivusto Meiji-Portraits. David Braunsin (1827-1893) cv http://www.meiji-portraits.de/meiji_portraits_b.html#20090527093402531_1_2_3_19_1

(23.4.2016).

National Diet Library. International Library of Children’s Liter ature.

http://www.kodomo.go.jp/anv10th/e/culture/oldstory.html (6.5.2016).

”Sagen, Mythen und Legenden in Japan” In: Bernhard Scheid (Hg.), Kamigraphie: Ein Wiki-Projekt zur Ikonographie und Ikonologie japanischer Gottheiten. (Universität Wien, seit 2011). http://www.univie.ac.at/rel_jap/kami/Sagen%2C_Mythen_und_Legenden_in_Japan

(23.4.2016).

Yanagita, Kunio: The Yanagita Kunio Guide to the Japanese Folk Tale. 1986. (Translation of Nihon mukashibanashi meii, compiled under the supervision of Yanagita Kunio and edited by Nihon Hōsō Kyōkai. Tokyo: Nihon Hōsō Shuppan Kyōkai, 1948.) e-kirja   http://nirc.nanzan-u.ac.jp/en/files/2012/05/AFS-Monograph-9.pdf

Vexi Salmen haastattelu Selvis-lehdessä 02/2012. http://www.elvisry.fi/artikkeli/sanoittaja-vexi-salmi (28.5.2016).

Sanoma- ja aikakauslehdistä löytämiäni japanilaissatuja.

Pääskynen (nro 12) 16.6.1877 Kadehtiwainen (s.96).

Kyläkirjaston kuvalehti (nro 12) 1889. Metsästäjät ja apinat.

Suomettaren Juttu-tupa (nro 1) 1893, Nagasakilainen kivenhakkaaja. Japanilainen kertomus. (s.43); Satakunnan kansa (Nro 11) 27.01.1907, Japanilainen satu, Kivenhakkaaja (s. 4); Lahti (nro 68) 05.05.1907 (s.4), Satu japanilaisesta kiwenhakkaajasta, kirj. Multatuli, suomennos. Raahen Sanomat (64) 04.07.1907 (s.4) Satu japanilaisesta kiwenhakkaajasta, kirj. Multatuli, suomennos. (vrt. Korpinen: Hiirelän morsian, Keravuori: Hiiren naiminen).

Varhainen versio Matsuyaman peilistä: Uusi Suometar (nro 64) 17.3.1896 (Peili, japanilainen tarina, s. 3-4); Turun lehden 4.4.1896 liite Suomi Kuwalehti Kansalle 15.3.1896 (Peili, japanilainen tarina, s. 6-7); Keski-Suomi (nro 116) 3.10.1896 (Kuwastin, kertomus Japanista, s. 3-4); Turun lehden liite Suomi Kuwalehti Kansalle (Nro 123) 15.10.1896 (Kuwastin, s. 5-6).
Myöhempi versio Matsuyaman peilistä: Åbo Tidning (nro 209) 5.8.1903 (Spegeln, Japansk saga, s. 3); Fredrikshamn Tidning (nro 62) 12.8.1903 (Spegeln, Japansk saga, s.4); Raahen lehti (nro 113) 8.10.1904 (Matsuyaman peili, s. 3); Åland (nro 13) 14.2.1906 (Matsujamas spegel, En japansk saga, s. 2); Hufvudstadsbladet (nro 59) 2.3.1906 (Matsujamas spegel, En japansk saga, s. 9); Novellikirja 3 kevät 1907 (Matsujaman kuvastin); Keski-Savo (nro 82) 27.07.1907 (Matsujaman kuwastin, s 3); Kokkola (nro 8) 23.01.1909 (Kuvastin s. 4); Savotar (Nro 84) 03.08.1909 (Kuvastin s.3); Lappeenranta (nro 93) 19.08.1909 (Kuvastin jatk. s.3); Lappeenranta (nro 92) 17.08.1909 (Kuvastin s. 3); Kokkola (nro 110) 29.9.1910 (Matsujaman kuvastin s.3).

Sylvia, eläinsuojelulehti lapsille ja nuorisolle (nro 2) 01.02.1897. Kärpäisten kiitollisuus (s.4).

Lördagen (nro 33) 13.08.1904 Kingmai och Kaimaru. En saga från Japan. (s. 4)

Heinolan sanomat (Nro 4) 10.01.1907, Nuoruuden lähde (japanilainen satu) (s.2-3)

Hämetär (nro 126) 10.11.1908, Apinan maksa (s.3-4)(suom. Valfrid Hedman); Helsingin Uutiset (nro 7) 23.11.1908 Apinan maksa (suom. Valfrid Hedman); Satakunnan sanomat 12.2.1909 Apinan maksa (ei suomentaja mainintaa).

Suomalainen Kansa (Nro 55) 08.03.1909 (Jaapanilaisia satuja, esittelee lyhyesti kolme eri satua, kertoo myös kokoelmasta, jossa 24 satua (s.2) Sama sisältö myös Helsingin Uutiset (nro 10) 08.03.1909 (s.4), Terijoki (nro 19) 06.03.1909 (s.4)

Pääskynen-lehti syyskuu 1909, Momotaro; Uuden Auran Lukutupa-liite (nro 15) 29.4.1917, Momotaro, Japanilainen satu (suom. Felix Borg).

 

1. Sorjonen sähköpostikeskustelu 7.10.2016. [↩]
2. Aulamo olettaa Goichi Imaizumin olevan nainen, mutta Goichi (oikeammin Gōichi) on miehen nimi. WSOY:n kirjailijakirjeenvaihdosta selviää, että Valfrid Hedman on kääntänyt japanilaissadut englannin kautta. [↩]
3. Olen käyttänyt Tero Salomaan 1991 kokoamaa Aarne Mustosen kortistoon perustuvaa kansiota vertailuteoksena. [↩]
4. Jätän tarkastelun ulkopuolelle vuonna 1920 julkaistun ”Jättiläiset, ynnä kaksi japanilaista satua” jonka ”suomeksi muodosteli ja järjesteli M. H.” (Mathilda Hyvärinen), Nuorten tietoaarre 4. Vihkosen japanilaissadut Onnen nuija ja Inaban jänis vievät yhteensä vain seitsemän sivua, kun päätarina kristillis-moralistinen Jättiläiset levittyy kahdellekymmenelle sivulle. [↩]
5. Hakukone muodostaa osumista myös pylväsdiagrammeja, jossa osumat lajitellaan vuosittain. Esim. [Japani] ja [satu] sanoilla tulee vuodelle 1901 osumia 314 ja vuodelle 1904 puolestaan 4161. [↩]
6. Hakusanat olivat Matsujama, Matsuyama, Echigo, peili, kuvastin, spegeln, Japan. [↩]
7. Perinnetieteen terminologia 1990: 51, 58-59. [↩]
8. Perinnetieteen terminologia 1990: 35. [↩]
9. Perinnetieteen terminologia 1990: 34-35, 40. [↩]
10. Mayer 1985:viii. [↩]
11. Esim. Weisberg 2016:15. [↩]
12. Leino-Kaukiainen 2007:150-152. [↩]
13. Pääskynen (nro 12) 16.6.1877 Kadehtiwainen (s.96) (Sama satu Zilliacus: Gubben och Trollen, Korpinen: Pahkavaarin tanssi peikkojen nuotiolla, Keravuori: Kasvaimen poisto [↩]
14. Leino-Kaukiainen 2007:156-157 ja Leskelä-Kärki 2006:90. [↩]
15. Varhainen versio: Uusi Suometar (nro 64) 17.3.1896 (Peili, japanilainen tarina, s. 3-4); Turun lehden 4.4.1896 liite Suomi Kuwalehti Kansalle 15.3.1896 (Peili, japanilainen tarina, s. 6-7); Keski-Suomi (nro 116) 3.10.1896 (Kuwastin, kertomus Japanista, s. 3-4); Turun lehden liite Suomi Kuwalehti Kansalle (Nro 123) 15.10.1896 (Kuwastin, s. 5-6). [↩]
16. Myöhempi versio: Åbo Tidning (nro 209) 5.8.1903 (Spegeln, Japansk saga, s. 3); Fredrikshamn Tidning (nro 62) 12.8.1903 (Spegeln, Japansk saga, s.4); Raahen lehti (nro 113) 8.10.1904 (Matsuyaman peili, s. 3); Åland (nro 13) 14.2.1906 (Matsujamas spegel, En japansk saga, s. 2); Hufvudstadsbladet (nro 59) 2.3.1906 (Matsujamas spegel, En japansk saga, s. 9); Novellikirja 3 kevät 1907 (Matsujaman kuvastin);  Keski-Savo (nro 82) 27.07.1907 (Matsujaman kuwastin, s 3); Kokkola (nro 8) 23.01.1909 (Kuvastin s. 4); Savotar (Nro 84) 03.08.1909 (Kuvastin s.3); Lappeenranta (nro 93) 19.08.1909 (Kuvastin  jatk. s.3); Lappeenranta (nro 92) 17.08.1909 (Kuvastin s. 3); Kokkola (nro 110) 29.9.1910 (Matsujaman kuvastin s.3). [↩]
17. http://www.ling.helsinki.fi/kit/2005s/clt310ipr/tekija.html (luettu 13.10.2016). [↩]
18. Lördagen nro 33, 13.08.1904, s. 266. ”Kignmai och Kaimaru. En saga från Japan. …Närä staden Kioto bodde en fattig jordbrukare med sin enda dotter Kingmai. Hon var en blomstrande flicka på 16 år med himmelsblå ögon och ljusgul hy…” [↩]
19. Leino-Kauniainen 2007:157. [↩]
20. Fält 1982:52-53. [↩]
21. Fält 1982:53-54. [↩]
22. Suenobu&Igarashi 2000:89-92. [↩]
23. Ruotsiksi osa I vuonna 1880 ja osa II 1881, suomeksi molemmat osat 1881. [↩]
24. Esim. Alfred R. Wellroosin (Japanissa 1900-1901) suomennos ”Buddhan elämäntarina” julk. 1904. Esteri Kurvinen (Japanissa 1900-1906) ”Kuusi vuotta Jaappanissa” julk. 1908. [↩]
25. Kuusikko 2007:274. [↩]
26. Mayer 1985: ix-x. [↩]
27. Mitford 2000:157. [↩]
28. Aaltonen 2000:140. [↩]
29. Aaltonen 2000:141. [↩]
30. Paloposki 2000:27-28. [↩]
31. Zilliacus 1896:136. [↩]
32. Esimerkiksi englanniksi jo 1871 Tales of Old Japan paroni Algernon Bertram (Freeman-)Mitfordin toimittamana, saksaksi löytyy Japanische Märchen und Sagen vuodelta 1885, David Braunsin kokoamana. Ruotsiksi vasta 1912 Ida Trotzig Japanska sagor (Barnbiblioteket).  Japanin National Diet Libraryn International Library of Children’s Literaturen internetsivuilta löytyy maininta kahdesta ranskannoksesta, joiden painovuosi arvellaan olleen 1800-luvun puolella. [↩]
33. Leppänen 2013:51-52. [↩]
34. Sorjonen (os. Leppänen) sähköpostikeskustelu 8.10.2016. [↩]
35. Kuusikko 2000:45. [↩]
36. Mayer listaa 349 (Mayer : ), Yanagita 347 (Yanagita : ) ja Ikeda 439 (Ikeda 1971:8). [↩]
37. Keravuori 1952:7. [↩]
38. Ikeda 1971:236-237. [↩]
39. Vuonna 1930 ilmestyi Kariston Satumaailma-sarjassa (nro 6) Väinö Hämeen-Anttilan suomennos Urashima-sadusta, mutta suljen yksittäiset sadut tämänkertaisen tutkimukseni ulkopuolelle. [↩]
40. Esim. Suomalais-japanilaisen yhdistyksen kotisivut www.suomi-japani.net [↩]
41. Esim. Rönnqvist 2011. [↩]
42. Ogawa 2015. [↩]
43. Esim. Suenobu&Igarashi 2000:20. [↩]
44. Sorjonen 6.10.2016. [↩]
45. Kuusikko 2007:279 (taulukko 1). [↩]
46. Paloposki 2000:23. [↩]
47. Paloposki 2000:23. Erkki Sevänen on samoilla linjoilla, mutta näkee tilanteen jatkuneen vielä 1940-luvun loppuun. Sevänen 2007:387. [↩]
48. Painovuosi on epätarkka. Ainostaan Sparfven med den Klippta Tungan sivuille on painettu japaniksi ”Meiji 18”, mutta tämä on alkuperäisen englanninkielisen kirjan painovuosi 1885. Ronny Rönnqvist arvelee kirjojen painattamisen ajoittuvan Zilliacuksen Japanin vuosiin (1894-1896). Helsingin yliopiston kirjaston tietokannassa kirjasille on painovuodeksi laitettu 1898, jolloin Zilliacus palasi maailmalta Suomeen. [↩]
49. George C. Baxley http://www.baxleystamps.com/litho/hasegawa/ [↩]
50. Klinge 2007:281-284. [↩]
51. Leskelä-Kärki 2006:109-110. [↩]
52. Leskelä-Kärki 2006:111. [↩]
53. Poikkeuksena tähän sääntöön on Hämetäressä (Nro 126) 10.11.1908 (s.3-4) ja Helsingin uutisissa (nro 7) 23.11.1908 (s.2) julkaistu satu Apinan maksa, jonka Valfrid Hedman on englannin kielestä suomentanut. (Apinan maksa on myös Keravuorella Tyhmä medusa -nimisenä). [↩]
54. Ylioppilasta hänestä ei tullut, koska matematiikka ei sujunut. Kolmen todistajan allekirjoittama todistus 28.11.1931. [↩]
55. Niemi 2007:576. [↩]
56. Niemi 2007: 576-277. KA Werner Söderström kirjailijakirjeenvaihto Hedman. [↩]
57. Todistus 28.11.1931. [↩]
58. Halén 1996:156. [↩]
59. Esim. Hedmanin kirje WSOY:lle 5.11.1904 ”suomentajan nimen olen vaativa julkaistavaksi”. [↩]
60. Hedmanin kirje WSOY:lle 30.11.1915 ja WSOY:n vastaus 28.4.1916. [↩]
61. Keravuoren suomennoksena sadun nimi on Tyhmä medusa (1950:57-60). [↩]
62. Hämetär (nro 126) 10.11.1908 (Apinan maksa, s. 3-4) ja Helsingin Uutiset (nro 7) 23.11.1908 (Apinan maksa, s. 2). Lisäksi seuraavana vuonna 1909 Satakunnan kansa julkaisi sadun 12.2.1909  (nro 19; s.4) jättäen suomentajan tiedot pois. [↩]
63. Maailma (nro 3) 1.3.1924, s. 41-50. [↩]
64. Suomen Kirjailijat matrikkeli 1917-1944, hakusana V Arti. Myös http://www.pcuf.fi/~jjm/Valve.html [↩]
65. Arti 1929:58; 1945:55-56. [↩]
66. Arti 1945:94. [↩]
67. Werner Söderströmin kirjailija kirjeenvaihto (V. Arti). [↩]
68. V. Artina kirjoitettu Runoanalyysi ja runotekniikka (1932) http://www.elvisry.fi/artikkeli/sanoittaja-vexi-salmi [↩]
69. Koiton näyttämöstä mm. Maailma 01.04.1920, s. 123-124. Helsingin Taidekiertueesta ilmoitukset Lauttakylä-lehdessä 25.05.1923, etusivu, ja 30.11.1923. [↩]
70. bibliografia.kuopio.fi [↩]
71. Aamulehti (nro131) 10.6.1910 s. 4. (Vihkimispäivä 30.5.1910). [↩]
72. Gōichi Imaizumin  etunimen o lausutaan pitkänä. Tekstissä nimi esiintyy lyhyenä, kun kysymyksessä on suora lainaus Imaizumin kirjasta ja lähdeluettelossa. [↩]
73. Kansan kuvalehti nro 32, 12.08.1927, s. 10. [↩]
74. Itä-Savo lehti kertoi Suomeen saapuvasta parooni Goichi Imaizumista syyskuussa 1925 ja Ilmari Kianto kyselee arvostelussaan ”ministerikö vai mikä!” (Maaseudun Tulevaisuus 17.12.1929). [↩]
75. KA Helsingin poliisilaitos oleskelulupa-anomukset Bad 11, 1925-1926. [↩]
76. ”Harvinaisuutena julkaisemme tässä pienen palasen lukijoittemme nähtäväksi hänen [Imaizumin] alkuperäistä suomeaan eräästä toisesta kirjoituksesta. On olemassa monta ei tapaa Japanissa, Te ette ymärän se tapasta. Ottaa ylös yks mukava tapa ja puhu Teille. Pikku kylä, nemi on Ipponmatsu (Japanen keski paikka), heilla on hyvin mukava avioliittotapaa. Jos se kylään poika tahdon vaimo, hän ottaa neiti ensi yksi vuosi…” Kansan kuvalehti no 32, 12.8.1927, s. 10. [↩]
77. Walistuksen lastenlehti 05.10.1929, s. 4. [↩]
78. Maaseudun tulevaisuus 17.12.1929, s. 4. [↩]
79. Koulutyö 01.02.1935, s 27. Lainaus on myös Koulutyö-lehdessä lainaus, jonka perässä on maininta ”Sisä-Suomi”, mutta en onnistunut paikantamaan alkuperäistä arvostelua. [↩]
80. Siikala 1989:101. [↩]
81. Etelä-Suomen Sanomat 9.7.1985, s.6. [↩]
82. Suomen Kuvalehti 16.4.1987, s. 46. [↩]
83. Puhelinhaastattelu Arto Korpinen 30.5.2016. [↩]
84. 1986 Yliopistopainossa painetut ”Kalevalainen jumalten maailma” ja ”Sammon ainekset” sekä 1995 Kariston kirjapainossa julkaistu ”Jänis-myytti etymologisena impulssina.” Näiden lisäksi Korpinen on omakustanteina julkaissut teoksia 1976, 1982 ja 1983 (ESS 9.7.1985). [↩]
85. Kirje Shigenori Baballe 24.5.1951. [↩]
86. Keravuori 1960:60. [↩]
87. Keravuori 1960. [↩]
88. Keravuori 1950:5. [↩]
89. Keravuori 1950:6. [↩]
90. Keravuori 1950:6. [↩]