Japanilaista kulttikirjailija Haruki Murakamia luonnehditaan usein kirjailijana postmoderniksi, ja hänen romaanejaan kuvaillaan adjektiiveilla maaginen ja hypnoottinen. Suorastaan banaalin arkisesti kuvattuihin tapahtumiin upotetut mielikuvitukselliset elementit ja yllättävät sukellukset fantasiamaailmoihin ovat puolestaan saaneet kriitikot sijoittamaan Murakamin romaanit maagisen realismin tyylilajiin. Hänen teostensa sanotaan sisältävän vähän leimallisesti japanilaisia elementtejä. Tyypillinen urbaanimiljöö kuten Tokio on anonyymi kuin mikä tahansa suurkaupunki, ja keskeiset henkilöhahmot ovat usein tavalla tai toisella japanilaisen yhteiskunnan marginaaleihin ajautuneita, maailmaa poikkeuksellisesta kulmasta katselevia ”sivullisia”.
Pitkiä aikoja ulkomailla asunut Murakami on todennut, ettei oikein ymmärrä, mitä kriitikot tarkoittavat hänen kirjojensa epäjapanilaisuudella. Onhan hänkin japanilainen, vaikkei syö juurikaan riisiä, mitä moni hänen maanmiehensä kuulemma kummeksuu. Romaaniensa maailmanlaajuisen menestyksen syytä kirjailija ei osaa selittää muuten kuin että hyvä tarina ylittää kielten ja kulttuurien rajat. Itse hän koki ensi kertaa tuon vetovoiman ahmiessaan 14-vuotiaana Tolstoin Sotaa ja rauhaa. Fiktion kirjoittaminen on hänelle kuin ”unten näkemistä”. Toisaalta kulttikirjailija on toistuvasti korostanut teoksiinsa länsimaisesta kirjallisuudesta ammentamiaan vaikutteita, jotka ovat kriitikoiden mielestä toisinaan turhankin korostetusti esillä.
Japanin vanhempaa kirjallisuutta ja historiaa tunteva lukija kuitenkin tunnistaa Murakamin teosten maailmassa vahvasti japanilaisia elementtejä. Teosten ihmiskäsityksessä on jotakin perijapanilaiseksi miellettyä: henkilöt ajelehtivat kohtalonomaisten voimien vietävänä, kykenemättä kontrolloimaan elämäänsä tai edes pyrkimättä sitä hallitsemaan.
Buddhalaisessa ajattelussa luonto ja ihminen eivät ole ristiriidassa, vaan muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Maailma on kaoottinen ja käsittämätön paikka, luonnonkatastrofien ja ihmisten sotien runtelema, eikä ihminen ole luonnon yläpuolella, vaan hän on siten kykenemätön täysin kontrolloimaan ympäristöään. Tietoisuuden kaiken pysymättömyydestä, mujōkan (無常観), sanotaan kuuluvan olennaisesti japanilaiseen kulttuuriin. Kaikki elävät olennot kuolevat ja katoavat, mikään ei ole pysyvää. Muinaisessa Japanissa Heian‒Kamakura-kaudella, 1000‒1100-luvuilla pysymättömyyden tunne kumpusi paitsi maata repineistä sisällissodista ja luonnonmullistuksista myös käsityksestä, että rappiollinen buddhalainen ”viimeisen lain aika” (mappō), jonka aikana Buddhan opetusta ei enää ymmärretä, oli alkanut vuonna 1052. Keskiaikaisessa kirjallisuudessa mujō viittasi loputtomien uudelleensyntymien ketjuun, josta buddhalaisuus lupasi vapautusta, valaistumista. Buddhalaisuudesta kumpuava ajatus jatkuvasta muutoksesta ja pysymättömyydestä muistui monen mieleen maaliskuun 2011 katastrofin jälkeen. Myös Murakami haki siitä lohtua Barcelonassa pitämässään puheessa.
”Me japanilaiset elämme mujōksi kutsutussa, muuttuvassa ja hauraassa maailmassa. Syntynyt elämä vain muuttaa muotoaan ja lopulta poikkeuksetta tuhoutuu. Suurten luonnonvoimien edessä ihminen on voimaton. Sellaisen haavoittuvaisuuden tunnustaminen on japanilaisen kulttuurin perusajatus.”
Murakamin teokset sisältävät myös suoria viittauksia klassiseen kirjallisuuteen. Esimerkiksi Kafka rannalla (Umibe no Kafka) -romaanissa siteerataan Japanin klassikkojen klassikkoa, Genji tarinaa (Genji monogatari). Siinä ”sädehtivän prinssin” eli Hikaru Genjin rakastajatar, Rokujōn leskirouva, saapui Kamon festivaaliin toivoen saavansa nähdä edes vilauksen häntä laiminlyövästä rakastajasta, kauniista ja nuoresta Genjistä. Rouva kuitenkin juuttui vaunuillaan tungokseen, ja mikä pahinta, hänen tiensä tukkivat Aoin, Genjin virallisen vaimon, härkävankkurit. Mikä nöyryytys! ”Vaunutaisteluna” (kuruma–arasoi) tunnetun kohtauksen seurauksena mustasukkaisuuden riivaaman leskirouvan henki lähtee liikkeelle ja lopulta tappaa Aoin.
Viitatessaan Rokujōn tarinaan Murakami korostaa, miten Rokujōn rouva on itsekin tietämätön hirmuteostaan, josta kielii vain hänen pitkien hiustensa omituinen suitsukkeen tuoksu. Käry on peräisin Aoin kimpusta riivaajia mananneen munkin uhritulista.
Heian-kaudella kulkutaudin kiertäessä tai luonnonmullistusten koetellessa henget rauhoiteltiin näyttävillä kulkueilla ja muilla seremonioilla. Yksittäiset henget, mononoke tai sudama tunkeutuivat jokapäiväiseen elämään tuon tuostakin, ja niitä täytyi manata pois esimerkiksi synnytyksen yhteydessä. Yleensä elävät saivat kiusakseen levottomia vainajia, mutta Genjin tarinassa kyseessä on ruumistaan irtautunut elävän ihmisen henki, ikiryō. Kyseessä on ilmeisesti ensimmäinen moisen hengen kuvaus historiassa. Kafka rannalla -romaanin henkilö Kafka Tamura puolestaan herää yltä päältä veressä pusikosta pyhäkön takaa, vailla aavistuskaan siitä mitä hänelle on tapahtunut. Jonkin ajan kuluttua käy ilmi, että hänen vihaamansa isä on murhattu.
Tapa, jolla henget ja jumaluudet liikkuvat tämän maailman (kono yo) ja toisen maailman (ano yo) välillä, voi sanoa olevan leimallisesti japanilainen. Animistisessa shintō-uskonnossa kami-jumaluuksia on kaikkialla. Kamit ovat eettisesti ambivalentteja hahmoja, ailahtelevaisia jumaluuksia, positiivisten ja negatiivisten energioiden haltijoita. Kameja lepytellään rituaalisilla uhreilla (sonaemono), jotta ne suojaisivat ihmistä ja soisivat runsaan sadon. Rituaalien laiminlyömisestä seuraa onnettomuuksia ja sairauksia. Miltei mikä tahansa luontokappale voi olla kami: kivi, puu, vuori. Ihminen voi muuttua kamiksi erityisten kokemusten kautta. Animistisessa uskonnossa rajat ihmisten, luonnon ja jumaluuksien välillä ovat häilyviä.
Myös Murakamin uusimmassa romaanissa, suomentamassani Värittömän miehen vaellusvuodet -teoksessa viitataan nähdäkseni kaunaisen vaeltajahengen mahdollisuuteen. Päähenkilö Tsukuru Tazakin lukioaikainen toveri Shiro on surmattu mystisesti, mutta murhaajaa ei ole koskaan saatu kiinni. Häkellyttävässä kohtauksessa tapahtumasta keskustelevat Tsukuru ja hänen toinen vanha ystävänsä Kuro alkavat äkkiä pohtia, voisivatko he itse olla tietämättään syyllisiä Shiron kuolemaan: hautoihan kumpikin syvää kaunaa tätä kohtaan.
Murakamin henkilökuvausta voi luonnehtia psykologisesti moniulotteiseksi. Todellisuus ei ole mustavalkoinen vaan monitulkintaisia harmaan sävyjä on paljon. Syvä inhimillisyys, hyvän ja pahan mosaiikkimainen sekoittuminen on tyypillistä myös vanhemmalle japanilaiselle kirjallisuudelle. Hyvää ja pahaa ei asetella vastakkain myöskään japanilaisessa uskonnossa, vaan pikemminkin sosiaaliset suhteet määrittävät toivottavan ja epätoivottavan käyttäytymismallin.
Japanilaisen yhteiskunnan syväluotausta
Haruki Murakami ei epäröi ottaa kantaa ajankohtaisiin ja vaikeisiin kysymyksiin, olipa sitten kyseessä ydinvoima, viime aikoina Japanissakin keskustelunaiheeksi noussut vihapuhe tai japanilaisten tapa suhtautua omaan lähihistoriaansa. Kirjailija on kritisoinut japanilaisia menneisyyden pakoilusta ja taipumuksesta ummistaa silmänsä militarismin ajan hirmuteoilta. Vuoden 2011 maanjäristyskatastrofin jälkeen kirjailija on julkisissa puheenvuoroissaan ottanut voimakkaasti kantaa ydinvoimaa vastaan, ja viime aikoina hän on tuominnut Japanissa vakavaksi ongelmaksi muodostuneen vihapuheen, jonka seuraukset ovat kulminoituneet etenkin korealaisvähemmistöä vastaan suunnatuissa rajuissa mielenosoituksissa.
Kun aikoinaan haastattelin Mainichi-sanomalehden kirjallisuuskriitikkona toimivaa Japanin kirjallisuuden apulaisprofessori Kazuo Tanakaa (Hōsei-yliopisto, Tokio), tämä kuvaili Murakamin olevan kärkkäiden lausuntojensa osalta oman sukupolvensa edustaja. Vuonna 1949 syntynyt Murakami kuuluu viimeisiin vuoteen 1952 saakka miehitetyssä Japanissa syntyneisiin ikäluokkiin. Tuon polven kirjailijoille on Tanakan mukaan tyypillistä äärimmäisen jyrkkä suhtautuminen omaan maahansa.
Yhteiskunnallisena vaikuttajana Murakamin voi sanoa olevan sikäli tärkeässä roolissa, että hänellä on paljon seuraajia, niin palavasieluisia ihailijoita kuin raivokkaita inhoajiakin. Murakamin suosiosta kertoo, että kun kirjailija tammikuussa 2015 avasi pitkästä aikaa nettisivun lukijoiden kysymyksille, sinne ehti 119 päivän aikana saapua miltei 38000 kysymystä! Lopulta sivu suljettiin, kun moiseen kysymystulvaan vastaaminen oli osoittautunut mahdottomaksi jopa Murakamin kaltaiselle työmyyrälle. Murakamin vastauksia on aiemminkin koottu kirjoiksi, ja myös tämänkertainen kyselysessio poiki uuden teoksen.
Murakami ei siis emmi tarttua kiperiinkin kysymyksiin, mutta sen sijaan hänen teoksiaan ei yleisesti tunnuta pitävän kovin ”vakavahenkisinä” tai yhteiskunnallisesti kantaa ottavina, vaan pikemminkin viihteeseen ja fantasiamaailmoihin kallistuvina. Murakami on itsekin kommentoinut kirjoittavansa mieluiten fantasiaa ja yllättäen myös karttelevansa realistista tyyliä, mikä on hämmentävää sikäli, että hänen teostensa usein katsotaan sijoittuvan fantasian ja realismin välimaastoon. Yliluonnollisten ja fantastisten tarinoiden kirjoittaminen on kuitenkin Murakamin mielestä paljon jännittävämpää. Kirjailija on luonnehtinut realistista Norwegian Woodia poikkeukseksi fantasia-painotteisessa tuotannossaan, ja tästä näkökulmasta myös uusin romaani Värittömän miehen vaellusvuodet lienee poikkeuksellisen realistinen teos.
Kirjailijan eskapistisista pyrkimyksistä huolimatta Japanin lähihistoria ja maan läpikäymä yhteiskunnallinen muutos heijastuvat Murakamin romaaneihin. Murakami on kirjailijana yllättävänkin yhteiskunnallinen: hänen romaaninsa ovat kuvanneet tarkkasilmäisesti japanilaisen yhteiskunnan murrosta jo 1970-luvulta lähtien.
Esimerkiksi vuonna 1988 ilmestynyt romaani Dansu dansu dansu (engl. Dance dance dance) sijoittuu iloiselle 1980-luvulle, jolloin Japanin talouskupla oli vasta pullistumassa eikä kukaan vielä osannut uumoilla tulevaa talouslamaa ja sitä seuranneita ankeita vuosikymmeniä. Murakami on kertonut nauttineensa tämän teoksen kirjoittamisesta kaikista romaaneistaan eniten, ja tuo mielihyvä myös näkyy tekstissä. Romaanin maailma tulvii tietynlaista ylenpalttista ja huoletonta iloisuutta, vaikka tarina samalla onkin menetyksen tematiikan motivoima. Viihteellisyys, huvittelu ja seksi kuuluvat tähänkin Murakamin teokseen, mutta toisaalta kuplatalouden kapitalistinen, arvovapaa ja kilpailun hallitsema maailma näyttäytyy päähenkilön näkökulmasta vieraana ja luotaantyöntävänä.
”Menetetyksi vuosikymmeneksi” ristitty 1990-luku (ushinawareta jūnen) merkitsi työttömyyttä, avioeroja, itsemurhia ja lukuisten sosiaalisten ongelmien esiinnousua. Vaikeudet kodittomien määrän kasvusta köyhyyteen ja yksinhuoltajien ahdinkoon kytkeytyvät talouden takkuiluun. Pitkittyneen talouden stagnaation alku merkitsi paitsi syvän epävarmuuden leimaaman aikakauden alkua myös yleistä luottamuksen menetystä. Myytti kerrallaan murtui; ensin menetettiin usko politiikkaan, sitten yleiseen turvallisuuteen. Kansallinen itsetunto horjui talouden lamaannuksen myötä. Kohtalokas vuosi 1995 jäi kollektiiviseen muistiin synkän vuosikymmenen traumaattisimpana.
Tammikuun 17. vuonna 1995 Kōben maanjäristys (Awaji-Hanshin daishinsai) runteli kolmasosan Kōben kaupungista raunioiksi ja vaati 6200 kuolonuhria. Vain pari kuukautta tuhoisan järistyksen jälkeen Aum shinrikyō (Ōmu shinrikyō) -lahko iski Tokion metroon. Tuomiopäivänkultti suoritti sariinikaasuiskun, joka vaati 12 kuolonuhria ja sairastutti yli 5000 matkustajaa. Lahkon tiloista löydettiin etsinnöissä aseita, myrkkykaasua ja kidutuskammioita. Selvisi myös, että lahko oli murhannut jäseniään, jotka olivat yrittäneet erota liikkeestä. Ryhmittymä ilmeisesti pyrki ottamaan Tokion haltuunsa.
Aum-iskuun viittaamisesta on tullut ikoninen tapa kuvata japanilaisen yhteiskunnan pahoinvointia. Vuosikausia ulkomailla asustanut Murakami palasi Japaniin juuri kahden repivän katastrofin jälkeen ja osallistui kollektiivisen trauman käsittelyyn kahdella teoksellaan, novellikokoelmalla Kami no kodomotachi wa minna odoru (After the quake) sekä Andaaguroundo (Underground) -tietokirjallaan.
Esseemäisessä Andaaguroundo-teoksessaan Murakami syväluotaa japanilaisen yhteiskunnan pimeää puolta. Hän etsii selitystä Aum-kultille ja pyrkii samalla hahmottamaan sen merkitystä. Hyökkäyksen uhrien haastatteluista koottu kirja on myöhemmin saanut osakseen kritiikkiä siitä, ettei siinä eritellä faktaa ja fiktiota, vaan haastateltujen kertomukset sisältävät virheellistä tietoa ja ovat jopa keskenään ristiriidassa. Murakamin omasta mielestä kyseessä ei itse asiassa olekaan tietokirja, vaan ”narratiivien kokoelma”. Tietokirjallisuus pyrkii totuudellisuuteen, mutta Murakamin tavoite oli tallentaa sariini-hyökkäyksen uhrien kokemukset, heidän välittämänsä narratiivit sellaisenaan.
Teoksen esipuheessa kirjailija kertoo, miten se sai alkunsa kirjailijan törmättyä erään uhrin omaisen yleisönosastokirjoitukseen, jossa nousi esiin vaikea kysymys, joka Japanissa on sariinikaasuhyökkäyksen jälkeen kysytty yhä uudelleen: miten ihmeessä se oli mahdollista?
Shokeeraavat iskut nostivat julkiseen keskusteluun nuorison tilan, sillä monet kultin johtajista olivat nuoria ja hyvistä yliopistoista valmistuneita. Toisesta maailmansodasta alkaen Japani oli panostanut taloudelliseen kehitykseen ja materialismiin, joka ei enää tuntunut tuovan tyydytystä henkisen tyhjyyden kasvaessa. Vai oliko ongelmana liiallinen sosiaalisen mukautumisen ja menestymisen paine? Japanilainen yhteiskunta on vailla turvaverkkoa, joka nappaisi kelkasta pudonneet. Syvä kuilu, musta aukko imaisee putoajat. Aum-ryhmän kaltaisia ryhmiä tulee syntymään jatkossakin, Murakami uumoilee.
Aum-kultti kummittelee taustalla muissakin Murakamin teoksissa, etenkin massiivisessa 1Q84-eepoksessa, jossa kuvataan yksityiskohtaisesti kuvitteellisen kultin syntymistä ja kieroutunutta arvomaailmaa, joka kärjistyy julmassa ja systemaattisessa lasten hyväksikäytössä.
Menetetyksi vuosikymmeneksi nimetyn 1990-luvun perintönä monet ongelmat ovat syventyneet toisella menetetyllä vuosikymmenellä. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä mediassa ovat puhuttaneet kasvavat tuloerot, köyhyyden lisääntyminen, syrjäytyneet nuoret, avioerot ja yhteiskunnan jakaantuminen yhä selvemmin voittajiin ja häviäjiin.
Vuonna 2004 ilmestyneen romaanin Afutaa daaku (After dark) voi lukea kuvauksena japanilaisessa yhteiskunnassa menetettyjen vuosikymmenten aikana tapahtuneesta murroksesta ja esiin purkautuneista sosiaalisista ongelmista. Afutaa daaku vyöryttää esiin koko nyky-Japanin sirpaleisen todellisuuden ja viime vuosikymmeninä kasaantuneen henkisen pahoinvoinnin. Teoksen fatalistisessa maailmassa on jotakin hyvin japanilaista. Sen henkilöhahmot alistuvat kohtaloonsa, ja todellisuudessa on aukkoja, joihin varomaton saattaa luiskahtaa.
Myös Afutaa daaku sisältää suoran viittauksen Aum-kulttiin. Hotelli Alphavillessa peitenimellä työskentelevä Korogi paljastaa joutuneensa kidutetuksi 1990-luvun puolivälissä ja elävänsä edelleen ”maanpaossa”. Japanilainen lukija yhdistää Korogin selässä yhä hehkuvat polttoraudan jäljet kidutuskammioihin, joissa lahkolaiset kiduttivat eroamista yrittäneitä jäseniään.
Yö ja pimeys ovat keskeisessä roolissa halki teoksen. Syvemmällä tasolla pimeyden voi katsoa viittaavan ihmisen sisäiseen pimeyteen, erillisissä maailmoissa kukin omien painajaistensa kanssa kamppaileviin henkilöihin, jotka ajautuvat yhteen kuin kohtalon ohjaamina. Minimalistisen kuvauksen kautta rakentuva kollaasi öisestä Tokiosta näyttää lukijalle suurkaupungin hellyttävän rähjäisen ja inhimillisen puolen: love-hotellit, tunnelmalliset baarit, pikkuruiset puistot kulkukissoineen, läpi yön kirkkaasti valaistuina loistavat kombini-puodit, toimistoissaan puurtavat yövuorolaiset, persoonattomat ketjuravintolat. Kaikesta pimeydestä huolimatta yön maailma on lohdullinen ja mahdollisuuksia täynnä. Teoksen päättävä kuvaus uuteen aamuun heräilevästä metropolista, arkipäiväisiin puuhiin uppoutuneista, aamun koittaessa muurahaisen lailla töihin rientävistä tokiolaisista on sekin hyvin todellinen – varsinkin kun se yhdistyy ironisesti kadun varsille koottuja roskia penkoviin variksiin.
Muurien tuolle puolen
Syksyllä 2015 suomeksi ilmestyneen Maailmanloppu ja Ihmemaa -romaanin voi hyvällä syyllä sanoa edustavan Murakamin tuotannon fantastista ääripäätä. Sen juoni koostuu kahdesta näennäisesti irrallisesta narratiivista, jotka vähitellen kytkeytyvät toisiinsa yllättävällä tavalla. Toinen tarinalinjoista kuvaa tapahtumia muurien ympäröimässä kaupungissa. Kerran kaupunkiin saapunut ei pääse sieltä enää ulos, vaan hänestä erotettu varjo kuolee, ja vähitellen myös hänen sielunsa katoaa. Kaupungin asukkaat ovat ”täydellisiä”: he eivät koe rakkautta tai surua, eivät kuole eivätkä vanhene.
Murakami on luonnehtinut muureja keskeiseksi motiiviksi tuotannossaan. Vuosina 1994‒1995 ilmestyneessä romanissa Nejimakitori Kuronikuru (The Wind-up Bird Chronicle) päähenkilö istuu kaivon pohjalla, kunnes siirtyy sen kivimuurien läpi toiseen maailman. Ottaessaan vuonna 2009 vastaan arvostetun Jerusalem-palkinnon Israelissa Murakami vertasi palkintopuheessaan ihmisiä muniin, jotka särkyvät muureja vasten.
Vuonna 2014 Murakami muisteli Berliinin muuria ja sen murtumista vastaanottaessaan Die Welt Literaturpreis -palkinnon Berliinissä. Olemmeko kykenemättömiä elämään ilman muureja, henkisiä tai fyysisiä, kirjailija kysyi. Berliinin muurin murtumisen jälkeistä hetkellistä riemua seurasi kylmä sota, terrori-iskujen sarja ja maailman suistuminen nykyiseen epävarmuuden tilaan. Yhden muurin murtumista seuraa pian havainto, että olemme kasvokkain toisen kanssa, olipa se sitten suvaitsemattomuuden, pelon tai fundamentalismin muuri, Murakami pohdiskeli.
Kaikista synkistä sävyistä huolimatta Murakami sanoo olevansa ihmisenä optimistinen, mikä näkyy myös hänen romaaneissaan. Päähenkilöt saavat kamppailla ja kärsiä, mutta yleensä he löytävät ratkaisun hautomiinsa ongelmiin ja usein avoimeksi jäävä loppu on toiveikas. Murakamin mukaan kirjailijan tehtävä on kamppailla muureja vastaan. Liikuttuessaan ja innostuessaan lukemastaan lukija pystyy parhaimmillaan murtautumaan muurin läpi yhdessä kirjailijan kanssa. Mielikuvituksen voima kantaa.
Lähteitä
村上 春樹『夢を見るために毎朝僕は目覚めるのです 村上春樹インタビュー集1997-2011』文藝春秋、2012年
Kirjoittaja on suomentanut kaksi Murakamin romaania (Värittömän miehen vaellusvuodet, 2014 sekä Maailmanloppu ja ihmemaa, 2015) suoraan japanista. Hän tapasi kirjailijan itsensä vuoden 2013 lopulla Tokiossa.