FM Juha Sahin väitöskirja ”Verkostot kaukaiseen itään. Suomen kauppasuhteet Japaniin 1919-1974” tarkastettiin Oulun yliopistossa 19.3.2016. Vastaväittäjänä toimi professori Jari Ojala (Jyväskylän yliopisto) ja kustoksena professori Kari Alenius (Oulun yliopisto). Väitöskirja on julkaistu sekä painetussa että sähköisessä muodossa. Kirja on luettavissa osoitteessa http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1120-6
Suomen ja Japanin välisillä kauppasuhteilla on takanaan jo lähes vuosisadan pituinen historia, johon mahtuu suuria ja pienempiäkin kaupallisia onnistumisia ja epäonnistumisia sekä aimo annos ajoittaista draamaa. Tämä väitöstutkimus kattaa suomalaisten ja japanilaisten toimijoiden välisten kaupallisten yhteyksien historian aina 1970-luvun alkupuoliskolle ja ensimmäiseen öljykriisiin saakka. Työn yleisenä tavoitteena on ollut tutkia kaupallisten suhteiden kehitys pitkällä aikavälillä ja mahdollisimman suuren toimijajoukon kautta. Pyrkimyksenä on täten ollut tavoittaa ja ymmärtää suhteiden evoluutiota muovanneet moninaiset elementit perusjuuriaan myöten.
Arvioitaessa tämän väitöstutkimuksen merkitystä ja tuloksia on ensinnäkin kysyttävä – miksi on ollut tärkeää tutkia Suomen kaupallisia suhteita Japaniin, ja toiseksi – mikä on näiden suhteiden tutkimuksen kontribuutio historian ja taloushistorian tutkimuksen laajemmalle kentälle?
Suomi ja Japani ovat kotimarkkinoidensa kokoon ja vientiteollisuuksiensa rakenteisiin nähden hyvin erilaisia maita: Suomi on perinteinen puunjalostusteollisuuden vientimaa, kun taas Japanin vientikauppaa ovat aina 1800-luvun lopulta lähtien hallinneet erilaiset pitkälle jalostetut kulutushyödykkeet, varsinkin tekstiilitavarat, ja 1950-luvulta alkaen korkean teknologian tuotteet, kuten henkilöautot. Kotimarkkinoiden kokoluokan ja vientiteollisuuksien rakenteellisesta erilaisuudesta ei voida kuitenkaan suoraan ja yksiselitteisesti johtaa selitystä sille kehitykselle, jonka tuloksena Japanista tuli yksi Suomen tärkeimmistä Euroopan ulkopuolisista kauppakumppaneista viime vuosisadan kuluessa.
Ulkomaankauppaa käsittelevissä tutkimuksissa on totunnaisesti turvauduttu ulkomaankaupan ja kansainvälisen kaupan tilastotietojen hyödyntämiseen kvantitatiivisin metodein. Tilastodata kertoo kaupan tulokset, mutta ei tarjoa kuin korkeintaan summittaisen selityksen tuloksiin johtaneesta kaupan prosessista. Jotta kahdenkeskisten eli bilateraalisten kauppasuhteiden evoluutio tulisi syvällisesti ymmärretyksi, on tässä tutkimuksessa päähuomio kiinnitetty makrotaloudellista yleiskehitystäkin tärkeämpänä suomalaisten ja japanilaisten yhtiöiden välisten yhteistyösuhteiden synnyn ja kehityksen tarkasteluun. Näiden varsinaisten kaupallisten yhteyksien selvittämisen rinnalla on tutkittu maiden välisten kauppapoliittisten suhteiden kehitys valtion ja liike-elämän toimijoiden näkökulmista. Kaupan ja kauppapolitiikan toimijatasojen tarkastelun yhdistelmällä on tuotettu ymmärrys kauppasuhteiden kokonaisvaltaisesta kehityksestä pitkällä aikavälillä. Näin pintapuolisesti esitelty – ja tämän tutkimuksen tuloksena syntynyt – verkostojen eli toimijoiden välisten yhteistyösuhteiden tutkimukseen perustuva selitysmalli kansainvälisistä kauppasuhteista tarjoaa historiatieteen ja taloushistorian tutkimukselle uuden, laajoihin empiirisiin näyttöihin perustuvan välineen – eräänlaisen matriisin – myös muidenkin kuin Suomen ja Japanin välisten kauppasuhteiden tutkimukselle.
Vaikka kansainvälisten kauppasuhteiden verkostoteoria on syntynyt Suomen ja Japanin välisten kauppasuhteiden tutkimuksen tuloksena, ei tämän teorian merkitys – tai jopa yleispätevyys – heikkene sen johdosta. Tämä verkostoteoria ei kuvaa ainoastaan niin sanottua kaukokauppaa, eikä sen todistusvoimaa myöskään heikennä erilaisten poliittisten muutosten vaikutus kaupalliseen toimintaan. Miksi näin? Ensinnäkin tämän tutkimuksen koko mitalla käsitellään kuljetusyhteyksien kehitys ja vaikutus kauppaa muovaavana keskeisenä tekijänä, jonka merkitys on sitä korostuneempi mitä pitempi on toimijoiden välinen maantieteellinen etäisyys. Toiseksi tämä tutkimus linkittää kahdenkeskiset kaupalliset suhteet osaksi laajempaa Suomen ja Japanin kansainvälisten kauppasuhteiden kokonaisuutta sekä käsittelee lukuisten yhtiöiden laajempaakin kaupallista toimintaa kansainvälisillä markkinoilla suhteuttaen sen kyseisten yhtiöiden tekemiin ratkaisuihin kaupallisissa toimissaan Suomen ja Japanin välillä. Kolmanneksi poliittisten muutosten vaikutusta kaupalliseen toimintaan käsitellään kauppapoliittisten suhteiden tarkastelun kautta siten, ettei valtapoliittisten suhteiden vaikutuksen tarkasteluakaan sivuuteta tutkimuksessa.
Kauppasuhteiden verkostoteoria perustuu täten laajoihin ja monipuolisiin empiirisiin näyttöihin – ja nämä näytöt ovat teorian vahvuus. Aikaisempaan taloushistorialliseen tutkimukseen verrattuna tämä selitysmalli tarjoaa perusteellisemman käsityksen toimijoiden välisten suhteiden läheisyyden dynamiikasta – toisin sanoen läheisyyden ja luottamuksen huomioimisesta toimijoiden välisten suhteiden syvyyttä ja taloudellista potentiaalia muovaavana tekijänä.
Tämän työn anti ja merkitys omalla tutkimusalallaan ei kuitenkaan rajoitu kauppasuhteiden verkostoteorian muodostamiseen, sillä väitöskirja tarjoaa monisatasivuisen järeän perustutkimuksen runsaine uusine tietoineen Suomen ja Japanin välisten kauppasuhteiden kokonaisvaltaisesta kehityksestä. Suomen vientikaupan tutkimuksessa päätoimijoina ovat Suomen puunjalostusteollisuuden vientiyhdistyksistä erityisesti Suomen Selluloosayhdistys eli Finncell ja Suomen Paperitehtaitten Yhdistys eli Finnpap sekä Suomen Sokeri Osakeyhtiö ja Enso-Gutzeit Oy. Finncell on näistä keskeisin toimija, jonka viennin onnistumiset ja epäonnistumiset rytmittivät monen vuosikymmenen ajan Suomen Japanin-viennin kokonaiskehitystä. Finncellin menestyksen taustalla vaikutti tärkeänä tekijänä jo 1920-luvun alussa luotu suora vientiverkosto Japanin markkinoilla toimivan oman myyntiagentin kautta japanilaisille asiakkaille, kuten Mitsuin, Atakan ja Iwain kauppahuoneille. Finnpap sen sijaan luotti vuosikaudet paperimyynnin monihaaraisiin epäsuoriin vientikanaviin eurooppalaisten välikäsien kautta, minkä voidaan todeta keskeisiltä osin aiheuttaneen yhdistyksen harjoittaman viennin romahduksen maailmansotien välisenä aikana. Vasta 1960- ja 1970-luvun vaihteessa tapahtunut muutos Finnpapin myyntipolitiikassa Japanin markkinoiden suhteen – toisin sanoen pyrkimys avata välitön vientikanava Japaniin sinne perustettavan edustuston kautta – laukaisi suomalaisen paperiviennin rakettimaiseen nousuun vain muutaman vuoden sisällä. Myös Enso-Gutzeit ja Suomen Sokeri etabloituivat tällöin Japanin markkinoille suoran investoinnin kautta, ja näidenkin yhtiöiden vienti lähti kasvuun ja vakiintui sen seurauksena.
Japanilaisten tavaroiden tuonnissa Suomeen ovat tämän tutkimuksen keskeisiä toimijoita tekstiilitavaroiden kaupan osalta Suomen Tukkukauppiaiden Osakeyhtiö (myöhemmin Tuko Oy) ja Lassila & Tikanoja. Kameroiden ja elektroniikkatuotteiden tuonnissa on tärkeänä toimijana Kaukomarkkinat Oy ja henkilöautojen tuonnissa Autokeskus Oy. Suomen Tukkukauppiaiden Oy toi maahan suoran tuontiverkoston kautta japanilaista tekstiilitavaraa 1930-luvun puolivälistä alkaen, jolloin Pohjois-Euroopan markkinoilla aktivoitunut Mitsuin kauppahuone aloitti yhteistyön tämän suomalaisen toimijan kanssa. Toisen maailmansodan jälkeen tekstiilituonti Japanista jatkui ulkomaankaupan säännöstelyn ajalle tyypillisten erityisjärjestelyiden eli kompensaatio- ja paralleelikauppojen kautta. Kaukomarkkinat Oy liittyi tällöin tekstiilituojien joukkoon, ja 1950-luvun puolivälistä alkaen aloitti yhteistyössä Iwain kauppahuoneen kanssa japanilaisten kameroiden tuonnin Suomen markkinoille. Autokeskus Oy aloitti puolestaan välittömän yhteistyön Nissan Motor Co., Ltd:n kanssa vuonna 1962, jolloin japanilaisten henkilöautojen tuonti Eurooppaan alkoi ensimmäistä kertaa pysyväisjärjestelyiden pohjalta.
Niin tuonti- kuin vientikaupassakin kehittyivät suomalaisten ja japanilaisten yhtiöiden väliset suhteet 1900-luvun alussa hallinneista epäsuorista verkostoista aina suoriin ja lopulta täysin välikäsistä vapaisiin välittömiin yhteistyösuhteisiin. Tämä kaupan verkostoissa realisoitunut evoluutio selittää pääosin kussakin yhteistyösuhteessa koetut onnistumiset ja epäonnistumiset sekä tarjoaa vankan perustan ymmärtää ulkomaankaupan tilastotietojen havainnollistamaa kaupan arvon ja määrän kehitystä.
Suomen ja Japanin väliset kauppapoliittiset siinä kuten muutkin viralliset suhteet säilyivät yleisesti ottaen varsin ongelmattomina koko tämän tutkimuksen tarkasteluajan sisällä. Tosin 1930-luvun lopulla maat ajautuivat noin vuoden kestäneeseen kauppapoliittiseen kiistaan Japanin aloittaman tuontisäännöstelyn seurauksena. Tällöin joutui maiden välillä vuonna 1924 allekirjoitettu kaupan ja merenkulun suosituimmuuteen perustuva kauppasopimus koetukselle, vaikka se kiistasta huolimatta jäi muuttumattomana voimaan. Japanin ja Suomen kokema tappio toisessa maailmansodassa aiheutti maiden välillä diplomaattisten suhteiden katkeamisen vuonna 1944. Nämä suhteet normalisoitiin vasta 1950-luvun loppupuoliskolla, mikä ei kuitenkaan aiheuttanut estettä kaupallisten suhteiden jälleen viriämiselle vain muutaman vuoden kuluttua sodan päättymisestä. Ajanjaksoa 1930-luvun lopulta aina 1960-luvun alkuun saakka leimasi molemmissa maissa valtiovallan harjoittama tiukka kauppapoliittinen ohjaus ja ulkomaankauppaan kohdistetut yleiset säännöstelytoimet. Niiden seurauksena Suomen ja Japanin välinen kauppavaihto kehittyi määrässä ja arvossa mitattuna hyvin hitaasti saavuttaen vasta 1960-luvulla toista maailmansotaa edeltäneen ajan kaupan huippuvolyymin. Vuoden 1962 alusta lukien maiden välinen kauppavaihto liberalisoitiin Tokiossa järjestetyllä noottienvaihdolla. Tästä kauppapoliittisten kahleiden murtumisesta seurasi sekä viennissä Japaniin että sieltä tapahtuneessa tuonnissa huomattava kasvu aina 1970-luvulle saakka. Tässä yhteydessä on syytä painottaa, että kaupan määrän ja arvon lisääntymistä ei noottienvaihdosta huolimatta voida lukea kauppapoliittisten toimijoiden ansioksi, vaan ennen kaikkea yksityisten kaupan toimijoiden lisääntyneen aktiivisuuden tulokseksi jo tuolloin olemassa olleiden tai myöhemmin perustettujen vienti- ja tuontikaupan verkostojen puitteissa.
Maiden välisen huomattavan maantieteellisen etäisyyden johdosta on kuljetusyhteyksien sujuvuudella ollut keskeinen merkitys kauppavaihdon mahdollistavana tekijänä. Maailmansodat ja muut kriisit ovat pahimmillaan lopettaneet maiden välisen kauppavaihdon kokonaan tai huomattavasti vaikeuttaneet sitä. Muuttuneet kuljetusolosuhteet ovat pakottaneet etsimään vaihtoehtoisia kuljetusmuotoja ja -reittejä. Näin tapahtui molempien maailmansotien aikana, jolloin Venäjän halki kulkeva Trans-Siperian rautatieyhteys palveli japanilaisten tavaroiden Suomeen tapahtunutta tuontikauppaa.
Merikuljetusyhteydet olivat kuitenkin kiistatta tärkeimmät maiden välisen kaupan kuljetuskanavista. Suorat laivakuljetukset Suomen ja Japanin satamien välillä olivat suhteellisen harvinaisia maailmansotien välisenä aikana, mutta 1950-luvulta lähtien ne yleistyivät aina 1970-luvulle saakka. Pääasiassa merikuljetukset kuitenkin hoidettiin tavaran uudelleenlastausten kautta suurissa eurooppalaisissa satamissa – näin varsinkin japanilaisten tavaroiden tuonnissa Suomeen. Kansainvälisissä kuljetuksissa tapahtunut niin sanottu konttivallankumous alkoi varovaisten kokeilujen kautta Euroopan ja Itä-Aasian välisessä tavaraliikenteessä 1970-luvun alussa. Merikuljetusten lisäksi kontit liikkuivat Suomen ja Japanin välillä myös Trans-Siperian rautatien kautta, joka edullisilla rahtikustannuksillaan houkutteli useita kaupallisia toimijoita rautatiekuljetusten asiakkaiksi. Meri- ja rautatieyhteyksien lisäksi myös ilmakuljetusyhteydet virisivät Pohjois-Euroopan ja Japanin välillä 1950-luvulta lähtien pääasiassa Scandinavian Airlinesin toimesta.
Suomen ja Japanin välisen tavarakaupan volyymin pitkän aikavälin yleisestä kehityksestä lyhyesti todettakoon, että bilateraalinen kauppavaihto kasvoi varsin merkittävästi maailmansotien välisenä aikana kääntyen kuitenkin sodan ja ulkomaankaupan säännöstelyn seurauksena jyrkkään laskuun ja jähmettyneisyyden tilaan aina 1960-luvun alkuun saakka. Siitä alkaen kauppavaihto kasvoi merkittävästi lähes kaikilla kaupan osa-alueilla. Huomattavin kasvu toteutui japanilaisessa tuonnissa Suomeen, jota siivitti varsinkin henkilöautotuonnissa koettu menestys suomalaisen maahantuojan ja japanilaisen valmistajan välisen välittömän yhteistyön oloissa. Samanaikaisesti suomalaista vientiä Japaniin hallinnut Finncellin markkinoima selluloosa menetti tärkeimmän vientituotteen paikkansa paperille – Finnpapin vientitoiminnan aktivoitumisen seurauksena. Suomalaisen paperin vienti kasvoi niinkin merkittävästi, että se ylsi toiselle sijalle tämän tavaralajin Japanin tuontitilastoissa. Japanilaiset henkilöautot puolestaan valtasivat Suomen automarkkinat 1970-luvun puoliväliin mennessä. Suomi oli itse asiassa Japanin autoteollisuuden merkittävin vientikohde Euroopassa aina kyseisen vuosikymmenen alkuun saakka. Täten voidaankin todeta, että Suomen ja Japanin välisellä kauppavaihdolla ei ainoastaan ollut merkitystä Suomen ulkomaankaupan näkökulmasta, mutta myös monien suomalaisten ja japanilaisten yhtiöiden liiketoiminnan kannalta.