Vuosi 2016 alkaa olla lopuillaan, mutta Ennen ja nyt muistaa lukijoitaan vielä laajalla kattauksella pitkää 1800-lukua. Kyseistä vuosisataa käsittelevästä numerosta on tullut lehdellemme vuosittaisperinne, ja prosessi sai jälleen alkunsa tammikuisesta 1800-luvun tutkimuksen verkoston vuosikonferenssista, joka järjestettiin tällä kertaa Helsingissä. Valtaosa kirjoittajista olikin pitämässä siellä esitelmän, jotka sitten jalostuivat artikkeleiksi. Erityisen tästä numerosta tekee se, että olemme käyttäneet ensimmäistä kertaa lehden historiassa avointa vertaisarviointia (open peer review), jossa kirjoittajat ja lausunnonantajat tietävät toistensa nimet. Parhaimmillaan tämä voi edesauttaa uusien verkostojen luomisessa, kun kirjoittajat ja arvioijat saatetaan keskusteluyhteyteen. Lukijalle käytäntö näkyy siten, että myös arvioijien nimet on kerrottu referee-artikkelien alussa.
Tämänkertaisen vuosikonferenssin kattoteemana oli ” Maailma mielessä, teoksessa, kartalla”, ja useissa numeron artikkeleissa käsitellään jollakin tapaa maailmankuvaa ja siinä tapahtuvia muutoksia. Piia Einonen, Pirita Frigren, Tiina Hemminki ja Merja Uotila tarkastelevat liikkumista, sen käytäntöjä ja syitä 1800-luvun alkupuolen Suomessa. Kyseinen aikarajaus on erityisen hedelmällinen ja haastava, sillä asiakirjalähteet ovat hajanaisia ja aihepiiriä koskevat tutkimukset harvassa. Artikkeli luo kuvaa siitä, mitä matkaan lähtijöiltä edellytettiin esimerkiksi erilaisten henkilöllisyysdokumenttien muodossa ja millaiset tekijät saivat heidät liikkumaan kotipaikkakunnallaan ja toisaalta huomattavasti kauemmaksikin – ja osan myös palaamaan.
Laura-Elina Ahon aiheena on Suomi-neidon representaatio Suomalaisen Teatterin kotimaisessa ohjelmistossa vuosina 1872-1882. Kantaviksi teemoiksi nousevat nuorten naishahmojen kontekstoiminen kotiin, naiseuden assosioiminen koskemattomaan ja puhtaaseen luontoon, uskollisuuden korostaminen naishahmojen ominaisuutena sekä seksuaalisen tietämättömyyden ja lapsenomaisuuden idealisointi. Myös Jukka Kortin artikkelissa liikutaan kulttuurin ja politiikan rajoilla, sillä sen keskiössä ovat Juhani Ahon ja Eino Leinon 1800- ja 1900-luvun taitteessa toimittamat, sisällöiltään monipuoliset kulttuurilehdet Uusi Kuvalehti, Nykyaika ja Päivä. Kortti analysoi sitä, mikä suhde kirjallisella estetiikalla ja yhteiskunnallisella sekä poliittisella aineistolla oli kyseisissä lehdissä. Esimerkiksi venäläistämistoimiin otettiin kantaa taiteellisin keinoin, ja tarkoin harkitulla kuvituksella oli tärkeä roolinsa halutun sanoman kiteyttäjänä.
Andrei Kalinitchev puolestaan valottaa inkerinsuomalaisen väestön asemaa venäläisen kunnallispolitiikan kohteena 1800-luvun lopussa. Vaikka kansan oikeudet laajenivat reformien seurauksena, paljon valtaa keskittyi venäläisen eliitin käsiin, joka viime kädessä teki tärkeät päätökset ja saattoi muun muassa kumota volostituomioistuinten tekemiä päätöksiä. Venäläistämisideologian mukaisesti vähemmistöjä pyrittiin sulauttamaan enemmistöön, mikä johti myös inkeriläisten tapauksessa vain rajoitettuun demokratiaan.
Erika Boijen artikkelin kohteena on Zachris Topeliuksen Maamme kirjan (Boken om vårt land, 1875) kirkkohistoriallinen sisältö ja uskonnollinen historian käyttö, millä Topelius pyrki elävöittämään historiakuvaa, vetoamaan lukijoiden tunteisiin ja osoittamaan Jumalan johdatuksen suomalaisten kansallisissa vaiheissa – olihan teos kirjoitettu oppikirjaksi. Aihe on erittäin ajankohtainen, koska ensi vuonna tulee kuluneeksi 200 vuotta Topeliuksen syntymästä, ja itse artikkelissa käytetään tuoretta, uskonnollisen historian käytön analysoimiseen kaunokirjallisuudessa kehitettyä mallia.
Kansainvälisten verkostojen ja vaikutteiden merkitys käy ilmi useista numeron artikkeleista, mutta erityisen selvästi ne tulevat esille Kristiina Kalleisen ja Kaisa Kyläkosken artikkeleista. Kalleinen käsittelee suomalaisen mineralogian isäksi kutsutun valtioneuvos Nils Gustaf Nordenskiöldin vaiheita ja hänen eurooppalaisia tutkijayhteyksiään. Tässäkin artikkelissa matkustetaan jatkuvasti niin Suomessa, Venäjällä kuin Länsi-Euroopassakin; Nordenskiöld koki Englannin itselleen läheisimmäksi maaksi. Hän oli Suomen geologisen tutkimuksen ja metallurgisten menetelmien uranuurtajia, joka hyödynsi ulkomaisia kontaktejaan ahkerasti – venyvistä matkoistaan ja holtittomasta rahankäytöstään huolimatta.
Kaisa Kyläkoski on perehtynyt krinoliinien eli vannehameiden krinoliinimuodin leviämisen nopeuteen ja laajuuteen Suomessa 1850-luvun lopulta 1860-luvulle. Ilmiö levisi pisteittäin eikä rintamana, ja sitä on mahdollista tutkia esimerkiksi lukuisten sanomalehtien maaseutukirjeiden ja muistitiedon pohjalta. Kyläkoski osoittaa, miten vannehameiden (ja kotitekoisten jäljitelmien) käyttö levisi säätyläisiltä aina piikojen ja talonpoikaisnaisten pariin, ja vaikka ilmiö oli verrattain lyhytaikainen, se ehti nostattaa moralisoiviakin puheenvuoroja.
Viimeisenä artikkelina on Maija Absetzin kandidaatintutkielma tilastojen käytöstä ja niiden merkityksestä Englannin vuoden 1834 köyhäinlain puolesta argumentoinnissa. Keskiöön nousee retoriikan ja numeraalisiin taulukoihin perustuvien havaintojen välinen ongelmallinen suhde: Absetz osoittaa, että vaikka alkuperäislähteenä oleva, Nassau Seniorin ja Edwin Chadwickin pääosin kirjoittama 360-sivuisen raportti perustui ennennäkemättömän laajaan kyselyaineistoon, vedetyt johtopäätökset eivät kaikilta osin läheskään vastanneet sitä, mitä aineistosta pystyy lukemaan ja päättelemään. Komissaarien vakuuttuneisuus vanhan järjestelmän heikkouksista ja uuden paremmuudesta aineiston perusteella vahvisti käsitystä, että raportissa esitetty tieto oli luotettavaa, mikä kuvastaa aikakaudelle tyypillistä auktoriteettiuskoa.
Numeroon kuuluvat lisäksi allekirjoittaneen arvio teoksesta Victoria’s Generals sekä Olli Turusen lektio aineettomasta pääomasta brittiläisessä, ranskalaisessa ja saksalaisessa talousajattelussa 1800-luvulla.
Antoisia lukuhetkiä!
Hämeenlinnassa 13.12.2016
Vieraileva päätoimittaja Taneli Hiltunen