TM, PsM Kaisa-Maria Pihlavan väitöskirja ”The Authority of Women Hosts of Early Christian Gatherings in the First and Second Centuries C.E.” tarkastettiin 19.11.2016 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Vastaväittäjänä toimi professori Marianne Bjelland Kartzow (Universitetet i Oslo) ja kustoksena professori Ismo Dunderberg.
Olen viime aikoina miettinyt, miksi väitöstutkimukseni naisista, joiden kodeissa varhaiset kristityt kokoontuivat, on merkityksellinen nykyaikana. Jotkut ehkä haluavat löytää tästä tutkimuksesta argumentteja edelleen ajankohtaiseen keskusteluun naisten pappeudesta. Toiset haluavat tietää, kertooko tutkimukseni yleisemmällä tasolla varhaisista kristityistä jotain nykyaikaan sovellettavaa. Toivoisin voivani antaa näihin kysymyksiin suoria ja selkeitä vastauksia, mutta vuosien kuluessa olen havainnut yhä vaikeammaksi niiden muodostamisen. Monet ilmiöt ovat niin monisyisiä, monivivahteisia ja monitulkintaisia, etten usko lopullista yhtä totuutta olevan löydettävissäkään. Jos yksi kirjoittaja kuvaa historiallisen tapahtuman tietyllä tavalla, joku toinen saattaisi hyvin kuvata sen toisin, aivan eri painotuksilla. Huomaan vuosien kuluessa olevani arempi sanomaan mitään varmaa varhaiskristityistä naisista, joiden kodeissa uskovat kokoontuivat. Olen leikilläni sanonut, että väitöskirjani tiivistelmä voisi hyvin olla: ”Jotkut naiset tarjosivat joillekin varhaisille kristityille kokoontumistilan kodeissaan. Kukaan ei tiedä, keitä nämä naiset olivat tai mitä he tekivät. Todennäköisesti he olivat jonkinlaisia auktoriteetteja.”
Itse asiassa, nyt kun mietin asiaa, tuo äsken mainitsemani leikkimielinen tiivistys saattaa hyvin olla kaikki, mitä voin varmaksi sanoa väitöstutkimukseni aiheesta. Historiantutkimus on osoittanut, että objektiivisen totuuden löytäminen historiallisista tapahtumista saattaa lopulta olla mahdotonta. Tai oikeastaan tässä asiassa voisin olla ehdoton: Parhainkaan historiantutkimus ei voi löytää lopullista totuutta esimerkiksi antiikin ajan tapahtumista. Vaikka historialliset tapahtumat ovat olleet todellisia, niiden syyt ja seuraukset ja tapahtumien tarkka kulku ovat kadoksissa meiltä. Tämä johtuu osittain siitä, että syyt ja seuraukset on nähty ja koettu eri tavoilla jo omana aikanaan ja tapahtumia kuvaavat lähteet sisältävät aina jonkin tulkinnan niistä, vaikka lähteessä esitettäisiin sen olevan objektiivinen kuvaus. Tämä historiallisten lähteiden epätäydellisyys koskee myös varhaiskristillisiä kirjoituksia. Samalla tämä tarkoittaa, että varmoja johtopäätöksiä ja sitä myöten varmoja tulkintoja nykyajalle on käytännössä mahdoton löytää.
Tutkimukseni lähtökohtana oli kymmenisen varhaiskristillistä tekstiä, joissa lyhyesti mainitaan naisia, joiden kodeissa varhaisia kristittyjä kokoontui tai mahdollisesti kokoontui. Nämä tekstit eivät itsessään lyhykäisyydessään juurikaan valota kokoontumistiloja tarjoavien naisten asemaa. Jos meille olisi säilynyt vaikkapa kirje naiselta, jonka kodissa varhaisia kristittyjä kokoontui, olisiko hän kuvannut toimintaansa seikkaperäisesti? Olisiko hän kertonut, miten itse näki asemansa kokoontumistilojen tarjoajana? Entä kuinka joku yhteisön jäsen olisi kuvannut naista? Kuinka naisen ei-kristitty naapuri olisi kuvannut hänen toimintaansa? Nämä kysymykset jäävät avoimiksi ja naisten kuva vaillinaiseksi.
Tämä ei kuitenkaan ole tutkimukseni ainoa johtopäätös. Seuraavaksi esittelen tarkemmin tutkimustani ja tämän esityksen lopuksi kerron, minkä merkityksen ajattelen tutkimuksellani olevani nykyaikana. Väitöskirjani aihe oli siis naiset, joiden kodeissa varhaiset kristityt kokoontuivat, ja erityisesti näiden naisten auktoriteetti.
Aluksi tutkin varhaiskristittyjen yhteisöjä, jotka muodostivat toimintaympäristön naisille, joiden kodeissa varhaiset kristityt kokoontuivat. Tutkimuksessani tulin siihen tulokseen, etteivät varhaisimpien kristittyjen yhteisöt ehkä olleet yleisesti ottaen sellaisia tasa-arvoisuuden tyyssijoja, jollaisina ne joskus halutaan nähdä esimerkiksi Apostolien tekojen kuvausten vaikutuksesta. Sen sijaan todennäköisemmältä vaikuttaa, että varhaisimmasta kristinuskosta lähtien kodeissa kokoontuvat yhteisöt olivat hierarkkisia yhteisöjä. Tämä johtuu siitä, että niissä oli sisäsyntyisesti hierarkkinen perheenpään auktoriteettia korostava rakenne. Mitä ilmeisimmin tämä hierarkia ei kadonnut, kun kodissa muodostui uskovien yhteisö. Ei myöskään vaikuta siltä, että varhaiset kristityt olisivat erityisesti pyrkineet sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Useat varhaiskristilliset tekstit viittaavat ristiriitoihin, joita syntyi siitä, että kodeissa kokoontuvat yhteisöt hyväksyivät joitain kiertäviä opettajia ja jättivät toisia hyväksymättä. Toki, kun jokin yhteisö päätti hyväksyä tietyn opettajan, se samalla myös antoi tälle auktoriteetin. Tämä auktoriteetti saattoi kuitenkin olla katoavaista, kuten esimerkiksi Paavalin Toinen kirje korinttilaisille osoittaa.
Koska naiset, joiden kodeissa kristityt kokoontuivat, olivat perhekuntiensa päitä, tarkastelin seuraavaksi sitä, miten naiset ylipäänsä tulivat perhekuntiensa päiksi ajanlaskumme alun Rooman valtakunnassa. Nämä naiset olivat tyypillisesti leskiä tai eronneita. Sekä puolison kuolema että puolisosta eroaminen olivat varsin yleisiä ilmiöitä. Erilaisten antiikin lähteiden tarkastelu osoittaa, että perhekunnista ehkä 20-30 % oli sellaisia, joissa oli naisperheenpää. Nainen perheenpäänä ja omaisuutensa omistajana on tunnustettu ja tunnistettu ilmiö niin roomalaisessa lainsäädännössä, erilaisissa muistomerkeissä kuin papyruksilla säilyneissä väestöluetteloissakin. Kun nainen oli perhekuntansa pää, hänellä oli samanlainen asema kuin miesperheenpäällä.
Lisäksi tutkin naisia erilaisten ryhmien, muun muassa yhdistysten ja uskonnollisten yhteisöjen taloudellisina tukijoina, koska tähän joukkoon kuuluivat myös naiset, joiden kodeissa varhaiset kristityt kokoontuivat. Erityisen kiinnostunut olin niistä yhteisöistä, joissa taloudellista tukea tarjoavat naiset olivat yhteisöjen sisäpuolisia jäseniä, eivät kaukaisia hyväntekijöitä. Tarkastelin antiikin maailmassa tavallista ilmiötä, jossa taloudellisen tuen antaja sai tukensa kohteiden kunnioituksen ja usein myös auktoriteettiaseman. Tämä kunnioitus ilmeni muun muassa sanallisesti hautamuistomerkeissä ja antiikin kirjoituksissa sekä esimerkiksi siten, että taloudelliset tukijat asetettiin yhdistysten jäsenluetteloissa nimilistojen ensimmäisiksi. Löysin monia naisia, jotka olivat erilaisten yhteisöjen taloudellisia tukijoita. Näyttää siltä, että näille naisille annettiin sama kunnioitus kuin miehille vastaavissa asemissa.
Voisin tiivistää äsken kertomani seuraavalla tavalla: Varhaisten kristittyjen yhteisöt olivat hierarkkisia yhteisöjä. Niissä perheenpää eli kokoontumistilojen tarjoaja oli auktoriteetti. Rooman valtakunnassa myös naisia oli perheenpäinä ja taloudellisina hyväntekijöinä, ja heidän asemansa näyttää olleen sama kuin miehillä vastaavissa tilanteissa.
Käsittelen väitöstutkimuksessani naisten auktoriteettia. Työssäni määrittelen auktoriteetin sosiaalipsykologisena ilmiönä asemaksi, joka juontuu siitä, että mahdollisella auktoriteettihahmolla on suhteellinen valta kontrolloida muille ihmisille tärkeitä resursseja. Nämä resurssit jakaantuvat taloudellisiin, sosiaalisiin ja fyysisiin resursseihin. Auktoriteetti ei siis ole välttämättä virallinen asema tai lain takaama rooli, vaan sosiaalinen asema suhteessa toisiin ihmisiin. Tähän auktoriteetin määritelmään kuuluu olennaisesti, että sen alaiset ihmiset tunnustavat auktoriteettihahmon auktoriteetin ja näin antavat tälle auktoriteetin. Tällaista auktoriteettia ei voi ottaa pakolla, vaan muiden on se annettava.
Lyhyesti todettuna tulin tutkimuksessani siihen tulokseen, että koska naiset, joiden kodeissa kristityt kokoontuivat, tarjosivat kristityille yhteisöilleen taloudellisia ja sosiaalisia resursseja sekä fyysistä suojaa, heillä oli hallussaan useita erilaisia auktoriteetin lähteitä, minkä myös heidän kodeissaan kokoontuvat kristityt tunnistivat ja tunnustivat. Jotkut näiden varhaiskristittyjen yhteisöjen jäsenistä saattoivat kuulua kyseisiin perhekuntiin, jolloin he olivat joka tapauksessa naisperheenpäiden auktoriteetin alaisia jokapäiväisessä elämässään. Mahdollisia tehtäviä, joita varhaiskristityille kokoontumistiloja tarjoavilla naisilla oli, olivat toiminnan ohjaamisen lisäksi oman yhteisön edustaminen sekä vierailevia julistajia ja omaa yhteisöä kohtaan osoitettu vieraanvaraisuus.
Johtopäätökseni kokoontumistiloja tarjoavien naisten auktoriteetista ei perustu ajatukseen siitä, että varhaiskristityt yhteisöt olisivat olleen sukupuolten välisen tasa-arvon kannattajia. Sen sijaan on ehkä paradoksaalisesti tarpeen painottaa, että ajanlaskun alun yhteisöt olivat patriarkaalisesti hierarkkisia. Tähän patriarkaaliseen hierarkiaan kuului muun muassa perheenpään ja yhteisöjen taloudellisten hyväntekijöiden auktoriteetti. Niillä naisilla, jotka syystä tai toisesta olivat perheenpäitä tai taloudellisia hyväntekijöitä, oli sama valta kuin miehillä vastaavissa asemissa. Nainen perheenpäänä oli joka tapauksessa perheenpää. Asema perheenpäänä oli vaikuttavampi kuin naisen sukupuoli. Miessukupuoli oli yksi auktoriteetin lähde, mutta ei ainoa niistä. Naisten auktoriteetissa ei siis ollut kyse tasa-arvosta, vaan siitä, että heillä oli hallussaan useita auktoriteetin lähteitä, jotka takasivat heille auktoriteettiaseman heidän sukupuolestaan riippumatta. Jos nainen pystyi tarjoamaan varhaisille kristityille kokoontumispaikan, tämä hyväksyttiin, vaikka se sitten tarkoittikin, että naisella oli auktoriteetti tässä yhteisössä. Naisen tarjoama taloudellinen tuki ylitti ne rajat, joita naisen sukupuoli hänelle asetti.
Tämä herättää kysymyksen siitä, miksi ajateltiin, että naisen sukupuoli asetti hänelle rajoitteita. Tämän ajatuksen alku on kaukaisessa historiassa, mutta esimerkiksi 400- ja 300-luvuilla ennen ajanlaskumme alkua eläneet kreikkalaiset filosofit Platon ja Aristoteles käsittelivät asiaa. Platon ajatteli, että naisen kohtu vaelsi naisen sisällä. Tämä kohdun liikkuminen aiheutti naisten heikkoutta fyysisesti ja psyykkisesti verrattuna miehiin, joilla ei tällaista heikkoutta ollut. Aristoteles taas kirjoitti naisten olevan epämuodostuneita miehiä. Näin ollen Aristoteleelle oli selvää, että naisten tuli olla miesten alamaisia. Antiikin kirjoittajien huoneentaulut, joiden tarkoituksena on antaa ohjeita perhekuntien jäsenille, heijastavat samaa ajatusmaailmaa. Esimerkiksi kreikkalainen ei-kristitty Plutarkhos, kirjoittaa ensimmäisellä vuosisadalla suunnilleen näin: ”Jos naiset ovat miestensä alamaisia, heitä kiitetään, mutta jos naiset haluavat hallita, he ovat surullisessa asemassa. Miesten pitäisi hallita naisia […] kuten sielu hallitsee ruumista.” (Plutarkhos, Neuvoja vastanaineille 32-33). Tässä ajatusmaailmassa varhainen kristinusko muotoutui, joten ei liene ihme, että myös varhainen kristinusko toistaa näitä jo ennen kristinuskoa muotoutuneita ajatuksia esimerkiksi Kolossalaiskirjeessä näin: ”Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon, niin kuin Herraan uskoville sopii.” (Kol. 3:18) ja Ensimmäisessä Pietarinkirjeessä näin: ”Samoin te, miehet, eläkää vaimonne kanssa ymmärtäväisesti, muistaen, että hän on heikompi osapuoli.” (1. Piet. 3:7).
Oma kysymyksensä on sitten se, onko vuonna 2016 tarpeellista nojautua antiikin ajan sukupuolihierarkiaan, joka ei siis ole kristillinen innovaatio. On ymmärrettävää, että nämä ajatukset ovat Uudessa testamentissa. Kun nykyään emme kuitenkaan enää ajattele naisten kohtujen vaeltelevan psyykkistä epävakautta aiheuttaen, tai että naiset ovat epämuodostuneita miehiä ja tämän takia miesten alamaisia, on vaikea ymmärtää, miksi sukupuoliroolit näyttäytyvät ajoittain kristinuskon keskeisenä sisältönä vielä nykyäänkin.
Jos etsimme nykyisille kristityille yhteisöille malleja varhaisesta kristinuskosta, papin sukupuolta osuvampaa olisi miettiä, olisimmeko valmiita antamaan auktoriteetin sille, jolla on eniten taloudellisia ja sosiaalisia resursseja kokoontumisten järjestämiseen. Käsittääkseni tällainen ajattelu on kristillisissä yhteisöissä hyvin marginaalista. Varhaisen kristinuskon sosiaalinen ympäristö oli hyvin erilainen kuin meidän nykyinen sosiaalinen ympäristömme. Itse en näe tavoiteltavana sitä, että pyrkisimme rakentamaan nykyajan kristillisiä yhteisöjä jonkin sosiaalisen mallin mukaan, jota on mahdotonta toisintaa nykymaailmassa.
Toinen aluksi esittämäni kysymys koski sitä, kertooko tutkimukseni yleisemmällä tasolla varhaisista kristityistä jotain nykyaikaan sovellettavaa. Aloitin tämän esityksen kuvaamalla sitä, miten mahdotonta varhaiskristittyjen historiallisen yhden ”todellisuuden” tavoittaminen on, koska tuo todellisuus ei tapahtuma-aikanaankaan ollut yksiselitteistä. Tämä tosiasia saattaa meiltä unohtua, kun luemme Uutta testamenttia ja varhaiskristittyjä kirjoittajia, joiden voi ainakin hyvällä tahdolla ajatella olevan samalla linjalla toistensa kanssa. Kuitenkin on varmaa, että kaikkea, mitä varhaisen kristinuskon piirissä tapahtui, ei ole meille säilyneissä kirjoituksissa. Meille on jäänyt varhaiskristillisten tekstien joukko, josta monet varhaiskristittyjen äänet ovat jääneet pois. Samalla, kun varhaiskristityistä teksteistä puuttuu monia ääniä joukosta, meille saattaa muodostua liiankin ruusuinen kuva varhaiskristittyjen harmoniasta, yleisesti koetusta oikeasta opista ja siitä, millaista varhaisten kristittyjen elämä oli.
Yhtä ihanteellista varhaista kristinuskoa ei kuitenkaan ikinä ollut olemassa. Nykyaikana kukin tietenkin saa pyrkiä omassa yhteisössään elämään, kuten varhaiset kristityt elivät, mutta olisi hyvä tiedostaa, että sekin on vain yksi tulkinta. Naiset, joiden kodeissa varhaiset kristityt kokoontuivat, ovat yksi ryhmä, joka on jäänyt syrjään niin varhaiskristillisissä teksteissä kuin myöhemmässä tutkimuksessakin. Nämä naiset kuitenkin vilahtelevat varhaiskristillisissä teksteissä muistuttaen, ettei meille asti ole säilynyt jokaisen varhaisen kristityn ääntä. Kristinuskoon on koko sen historian ajan kuulunut moniäänisyys. Kun ymmärrämme tämän, tulee ehkä myös helpommaksi ymmärtää nykyinen moniäänisyys kristittyjen kesken.