FM Reima Välimäen kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja ”The Awakener of Sleeping Men. Inquisitor Petrus Zwicker, the Waldenses, and the Retheologisation of Heresy in Late Medieval Germany” tarkastettiin Turun yliopistossa 8.10.2016. Vastaväittäjänä toimi professori Peter Biller (Yorkin yliopisto, Iso-Britannia) ja kustoksena professori Marjo Kaartinen. Väitöskirja on saatavilla ainoastaan painettuna, ja sitä voi tiedustella väittelijältä.
Kun tutkii historiallista uskonnollista vainoa, toivoo, ettei tutkimuksella olisi kovin paljoa sanottavaa nykyajalle. Näin siitäkin huolimatta, että akateemiselta tutkimukselta edellytetään yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Mieluiten tutkisin keskiajan harhaoppisten vainoa menneisyyden ilmiönä, ilman että tutkimusaiheeni kommentoisi nykypäivän ongelmia. Valitettavasti näin ei ole. Fundamentalismi, vihanlietsonta ja toisinajattelijoiden vaino ei ole jäänyt historian haamuksi vaan hiipinyt 2010-luvulla takaisin myös länsimaisten yhteiskuntien arkeen.
Myöhäiskeskiaikaista harhaoppisten vainoa käsittelevä tutkimukseni lähti kuitenkin liikkeelle aidosta ihmetyksestä, pyrkimyksestä ymmärtää menneisyyttä, joka oli erittäin vieras maa. Olen kasvanut yhdessä maailman hyvinvoivimmista, vakaimmista ja sekulaareimmista yhteiskunnista, ja kun opintojeni aikana törmäsin keskiajan kerettiläisyyteen ja sen vainoon, tuntui se käsittämättömältä ja kiehtovalta, se pakotti ymmärtämään ja selittämään. 1300-luvun saksalaisiin valdesilaisiin törmäsin lähes sattumalta, löytäessäni Stettinin inkvisitioiden 1392-1394 protokollista tehdyn edition Kansalliskirjaston kokoelmista. Niistä syntyi pro gradu, jota päätin kehittää edelleen väitöstutkimukseksi.
Tutkimuskysymykseni rajautui varsin pian koskemaan inkvisiittori ja celestiiniprovinsiaali Petrus Zwickeriä ja ennen kaikkea hänen kirjoittamiaan valdesilaisuuden vastaisia polemiikkeja ja ohjeita valdesilaisten kuulusteluun ja tuomitsemiseen. Osittain rajaus syntyi käytännöllisistä syistä: Zwickerin inkvisiittoriuran jäljiltä on jäänyt rikkaampi ja monipuolisempi aineisto kuin useimmista keskiajan inkvisiittoreista. Huolimatta siitä, että moniin teksteistä on tutkimuksessa viitattu, joukossa on paljon huonosti tunnettuja, editoimattomia ja jopa virheellisesti ymmärrettyjä lähteitä. Tutkimuksessa oli siis aukko, jota ryhdyin paikkaamaan.
Nämä tekstit osoittautuivat hedelmällisiksi tutkimuskohteiksi. Tutkimukseni varrelle osui kaksi todellista oivalluksen hetkeä. Ensimmäinen liittyy lähes merkityksettömältä kuulostavaan lainaukseen Boethiuksen Filosofian lohdutuksesta, jota Zwicker siteeraa pääteoksessaan Cum dormirent homines: ”Boëtius: Omnis beatus Deus; natura quidem vnus est Deus, participatione vero nihil prohibet esse plurimos.” (”Jokainen autuas ihminen on siis jumala. Luonnostaan jumalia on kyllä vain yksi. Silti mikään ei estä sitä, että osallisuus jumaluudesta tekee niin monesta jumalan, kuin vain ajatella saattaa.”)1
Boethius oli keskiajalla äärimmäisen suosittu ja paljon siteerattu filosofi, ja yleisesti ottaen Boethius-sitaatin löytäminen keskiaikaisesta teoksesta olisi yhtä järisyttävä tutkimustulos kuin todistaa, että suomalaiset poliitikot lainaavat puheissaan Tuntematonta sotilasta. Näin olisi, mikäli tämä lainaus ei olisi ainoa Raamatun ulkopuolinen kirja, johon Zwicker pitkässä polemiikissaan viittaa, ja mikäli täsmälleen sama sitaatti ei löytyisi samasta kontekstista toisesta samaan aikaan kirjoitetusta valdesilaisia vastustaneesta tekstistä: Refutatio errorum eli “Virheiden kumoaminen”. Tämä yksityiskohta johdatti tarkastelemaan näiden kahden tekstin yhtäläisyyksiä.
Kuten useimmiten tieteellisessä tutkimuksessa, oivalluksen hetkeä, ilmestyksen kynnystä, seuraa puuduttava puurtaminen, jotta heureka-elämys voidaan joko todistaa oikeaksi tai kumota vääränä. Refutatio errorum -tekstin ei pitänyt alun perin olla kovinkaan merkittävässä roolissa tutkimuksessani, mutta lopulta siihen analyysiin, joka muodostaa luvun 2.1, kului lukemattomia tunteja. Refutatio nimittäin levisi neljänä eri versiona, mutta Jacob Gretserin editio 1600-luvulta, johon aiempi tutkimus on viitannut, perustuu tekstin myöhäiseen muotoon ja kaiken lisäksi puutteelliseen käsikirjoitukseen siitä. Vertailemalla 19 säilynyttä käsikirjoitusta oli mahdollista paitsi löytää tekstin laajin ja yleisin versio, myös todistaa, että Petrus Zwicker löytyy sekä Cum dormirent hominesin että Refutatio errorumin takaa.
Toinen oivalluksen hetki liittyy käsikirjoitukseen St. Florian, XI 234, joka on yksi säilyneistä Processus Petri -käsikirjoituksista, eli kokoelmista, jotka sisältävät Zwickerin nimissä kulkeneita kysymysluetteloita valdesilaisten kuulusteluun, kerettiläisyyden inkvisitiossa tarvittavia valakaavoja ja mallituomioita. Kokoelma muistuttaa inkvisitiomanuaaleja, mutta on useimpia inkvisiittoreiden ohjekirjoja lyhyempi ja sisällöltään yksipuolisempi. Eikä kyseessä ole edes yksi kokoelma, vaan joukko tekstejä, jotka liikkuvat yhdessä hyvin vaihtelevansisältöisinä kokonaisuuksina. Tämän vuoksi aiemmat tutkijat ovat olleet haluttomia määrittelemään, mistä tässä tekstikokonaisuudessa oikeastaan on kysymys.
Olin itsekin antamassa kokoelman suhteen periksi ja toteamassa, että kyseessä on yksinkertaisesti sekalainen joukko käsikirjoituksia, joissa tekstit ovat kiertäneet, kunnes St. Florianin käsikirjoitus tarjosi avaimen. Se ei tipahtanut syliin helposti. Kyseinen käsikirjoitus on nimittäin varsin huolimattomasti kopioitu kokoelma, joka sisältää paljon kirjoitusvirheitä ja silkkaa kirjurin välinpitämättömyyttä. Kaiken lisäksi ensimmäinen käyttämäni jäljenne oli skannaus vanhasta epätarkasta mikrofilmistä, mikä yhdistettynä kirjurin käsialaan, huolimattomuutteen ja varsin leväperäiseen tapaan lyhentää sanoja teki tekstien tulkinnasta melko haastavaa. Onneksi sain lopulta haltuuni hyvälaatuiset valokuvat, ja voitte ihastella kirjurin käsialaa väitöskirjani kannesta.
Muutamat aiemmat tutkijat, esimerkiksi arvoisa vastaväittäjäni Peter Biller, olivat todenneet, että käsikirjoituksessa on muutamia Zwickerin inkvisitioihin liittyviä tekstipätkiä, joita ei tunneta muualta. Tekemäni tarkempi analyysi paljasti nämä tekstit inkvisiittorin mandaateiksi ja haastekirjeiden ja tuomiojulistusten malleiksi, jotka kaikki oli kirjoitettu Passaun hiippakuntaan Zwickeriä ja hänen avustajiaan varten. Ne ovat tekstejä, jotka eivät voi tulla muualta kuin inkvisiittorin välittömästä lähipiiristä. Yhdistettynä käsikirjoituksen muuhun sisältöön, eli suhteellisen harvinaisiin ja erikoistuneisiin oikeudellisiin kommentaareihin inkvisition suorittamisesta, nämä tekstit todistivat, että St. Florianin käsikirjoitus kaikkine puutteineenkin on ainoa kopio inkvisiittorin ohjekirjasta, jollaista Zwicker avustajineen käytti Itävallassa 1390-luvulla.
Tämän käsikirjoituksen vertaaminen muihin säilyneisiin kokoelmiin auttoi myös ymmärtämään näiden jälkimmäisten käyttötarkoitusta: ne eivät olleet inkvisiittoreiden ammattimaisia manuaaleja, vaan yksinkertaistettuja ohjeistuksia, eräänlaisia valdesilaisten kuulustelun self-help -oppaita. Niille oli kysyntää 1300-luvun lopussa ja 1400-luvun alussa, kun seurakuntapapisto joutui valvomaan inkvisiittoreiden määräämien rangaistusten suoritusta ja huolehtimaan oman laumansa pysymisestä kaidalla tiellä. Näiden yksinkertaistettujen manuaalien säilyminen meille ei siis kerro inkvisiittoreiden suuresta määrästä, vaan jostakin paljon mielenkiintoisemmasta: kerettiläisten rankaisemiseen ja ojentamiseen osallistui huomattavasti inkvisiittoreita laajempi piiri henkilöitä.
Myöhäiskeskiaikaisten kokoomakäsikirjoitusten tutkiminen tuottaa lähes aina esiin uusia löytöjä, mutta se on myös loputon suo. Koko väitöskirjan olisi helposti voinut tehdä syventymällä lisää näihin tekstikokonaisuuksiin, niiden lähteisiin ja tekstihistoriaan. Tutkimukseni taustalla säilyi kuitenkin koko ajan pyrkimys vastata yleisempään kysymykseen, joka vaivasi mieltäni: miksi valdesilaisia vainottiin niin kiivaasti juuri 1300-1400-lukujen taitteen saksankielisessä Euroopassa?
Valdesilaiset olivat maallikkosaarnaajien ja rippi-isien ympärillä toimiva ryhmä, jonka oppiin ja uskonharjoitukseen kuului muun muassa apostolisen köyhyyden ideaali, kirjaimellinen raamatuntulkinta ja siihen pohjautuva moraaliteologia sekä maallikoiden saarnaus ja ripittäytyminen toisille maallikoille. Lisäksi he tuomitsivat monet katolisen kirkon opit ja rituaalit kuten kuolinmessut ja pyhimysten roolin rukousten välittäjinä. Ryhmä oli tuomittu kerettiläiseksi jo 1100-luvulla, mutta huolimatta toistuvista vainoista valdesilaiset olivat keskiajan harhaoppisista liikkeistä laajimmalle levinnyt ja pisimpään selvinnyt – itse asiassa chiesa valdese on edelleen olemassa oleva pieni reformoitu kirkkokunta. Tästä huolimatta 1300-luvun lopun saksalaiset valdesilaiset eivät olleet katolista kirkkoa vakavasti uhannut vaihtoehtoliike, vaan pikemminkin sisäisen hajaannuksen vaivaama marginaaliryhmä. Miksi siis käyttää varsin huomattava määrä aikaa, energiaa ja rahaa tämän ryhmän nitistämiseen?
Vastaus tähän alkoi avautua piirteistä, joita edellä mainittujen tekstien analyysi paljasti. Zwickerin ja muiden samaan aikaan vaikuttaneiden inkvisiittoreiden suhtautumisesta kerettiläisyyteen ja kerettiläisten kuulusteluun leimaa keskittyminen opillisiin kysymyksiin, ei pelkästään tekoihin, jotka todistivat yhteyksistä harhaopin saarnaajiin, heresiarkkeihin. Zwickerin kirjoittamissa polemiikeissa oppikysymyksiin keskittyminen näkyy pyrkimyksessä viedä keskustelu perustavanlaatuisiin kysymyksiin Raamatun tulkinnasta ja papiston auktoriteetista. Tämä tendenssi vielä voimistuu aikalaiskirjoittajilla, kuten Ulrich von Pottensteinilla ja Johlín z Vodnanilla, jotka lainaavat Zwickerin kirjoituksia hartauskirjallisuudessa ja saarnoissa.
Kun nämä piirteet suhteuttaa laajempaan henkiseen ja hengelliseen ilmapiiriin 1300-luvun lopun Euroopassa, alkaa maailmankuva vainon takana hahmottua. Myöhäiskeskiajan Eurooppa oli monen kriisin riivaama, alkaen mustaa surmaa (1350) seuranneista toistuvista ruttoepidemioista ja Ranskan ja Englannin kruunujen välisestä satavuotisesta sodasta. Syvimmän ja repivimmän hengellisen kriisin ja trauman aiheutti lännen kirkon suuri skisma vuosina 1378-1417, jolloin katolinen kristikunta oli jakautunut ensin kahden, sittemmin kolmen paavin alaisuuteen. Osana skisman kiivaita keskusteluja väiteltiin juuri samoista kysymyksistä, joita valdesilaisuuden vastaisissa polemiikissa käsiteltiin: paavin ja piispojen auktoriteetista, sakramenttien pätevyydestä riippumatta niitä jakavan papin synnillisyydestä, sekä Raamatun tulkinnan perusteista, muutamia mainitakseni. Valdesilaisuutta vastaan käyty kampanja vahvisti siis kirkon omia rivejä: tätä yleisesti harhaoppisena pidettyä ryhmää vastaan käyminen oli keino leimata muut, potentiaalisesti paljon vaarallisemmat vaihtoehtoiset tulkinnat epäilyttäväksi ja tuomittavaksi heresiaksi. Kerettiläisten vainoaminen oli lopulta paljon helpompi tapa käsitellä kriisiä kuin yritykset ratkaista pattitilannetta useamman paavin välillä.
Tätä kokonaisuutta, jossa harhaopista tulee jälleen syvällinen, perustavanlaatuinen opillinen kysymys osana kirkon kriisin keskusteluja, olen päätynyt kutsumaan harhaoppisuuden uudelleenteologisoitumiseksi, retheologisation of heresy.
Uudelleenteologisoitumisen selittäminen ja ymmärtäminen johti yllättävien lähteiden äärelle ja kauas pois omalta mukavuusalueelta. Vaikka lähdin tekemään väitöstutkimusta harhaoppisuudesta, en uskonut joutuvani perehtymään keskiaikaisen eksegetiikan teoreettisiin keskusteluihin Raamatun kirjaimellisesta merkityksestä ja kirjoittajan intentiosta, puhumattakaan varhaisuusyläsaksankielisen katekeettisen kirjallisuuden lukemisesta. Tässä epämukavuusalueelle menossa tiivistyy mielestäni kulttuurihistoriallinen tutkimus: pyrkiessämme selittämään ilmiötä kokonaisuutena kohtaamme väistämättä lähteitä ja kysymyksiä, joiden käsittelyyn koulutuksemme ja kokemuksemme ei anna valmiita työkaluja. Ne on kuitenkin otettava haltuun ja käsiteltävä parhaalla mahdollisella tavalla, eikä niitä voi sivuuttaa liian outoina tai toisen tieteenalan vastuulle kuuluvina.
Palaan siihen, mitä sanoin alussa. Uskonnollinen vastakkainasettelu, jopa vaino ja polemiikki ovat palanneet keskuuteemme. Olemme siirtyneet sekulaarista ajasta lähes huomaamatta jälkisekulaarin puolelle. Vaikka uskonnollinen argumentaatio ei koskaan kokonaan hävinnyt edes länsimaiden maallistuneiden yhteiskuntien poliittisesta keskustelusta, nyt se on tehnyt voimakkaan paluun, toisinaan osana arvokonservatiivista agendaa mutta usein yhdistettynä nationalismiin ja rasismiin. Uskonto (ennen kaikkea islam) ja etnisyys niputetaan yhteen ja toiseutetaan viholliskuvaksi tavalla, josta jo toivoimme päässeemme eroon. Ei siis ihme, että myös me historioitsijat nostamme jälleen uskonnon ja jopa uskon osaksi kysymyksenasettelujamme, vaikka koemme sen samalla hyvin vaikeaksi.2
Voiko tutkimukseni siis jotenkin osallistua nykypäivän keskusteluun? Jos pitää nostaa esiin yksi huomio, niin se on seuraava: yksittäisten tekojen takana olevien arkisten olosuhteiden ei saa antaa hämärtää ja vähätellä niiden muutosten merkitystä, joita tapahtuu yleisessä ilmapiirissä ja maailmankuvassa. Valdesilaisten vainolla 1400-luvun taitteessa on useita eri syitä, joista osa voidaan johtaa paikallisiin olosuhteisiin, jopa pikkumaisiin konflikteihin. Rothenburg ob der Tauberin kaupungin valdesilaisuussyytösten takana oli viime kädessä vuosia jatkunut kiista kahden johtavan porvarin välillä, eikä syytetty Hans Wern millään todennäköisyydellä ollut tekemisissä valdesilaisten kanssa. Tästä ei saa kuitenkaan vetää johtopäätöstä, että kerettiläisyyssyytökset olivat vain politiikan väline. Se, että porvarit mobilisoivat harhaoppisyytökset oman riitansa välineiksi kertoo siitä, kuinka hyvin inkvisiittoreiden ja saarnaajien sanoma oli mennyt perille. Viholliskuva oli sisäistetty, ja se otettiin haltuun omien tarkoitusperien edistämiseksi. Dynamiikka yksittäisten oikeudenkäyntien takana on monimutkainen, ja monet paikalliset olosuhteet ovat historioitsijan saavuttamattomissa. Uskallan kuitenkin väittää, että harhaoppisuuden vaino ei olisi saavuttanut niitä mittasuhteita, joihin se yltyi, ilman Zwickerin ja hänen kaltaistensa tekemää mielipidemuokkausta, joka keskellä syvää hengellistä ja henkistä kriisiä upposi otolliseen maaperään.
Yhtä lailla lähes jokaisen vastaanottokeskukseen heitetyn polttopullon tai kantaväestön ja turvapaikanhakijoiden välisen tappelun takaa voi löytää koko joukon todellisia sosioekonomisia syitä syrjäytymisestä alkoholismiin ja työttömyyteen. Mutta jos keskitytään vain näihin, jätetään huomioimatta tai tahallaan vähätellään yhtä todellista ilmiötä: vihamielisen, rasistisen ja väkivaltaan yllyttävän puheen räjähdysmäistä lisääntymistä. Pelkään, että näemme vielä tulevaisuudessa, miten puheessa piilevä väkivallan potentiaali realisoituu teoiksi. Keskiajan harhaoppisuuden tutkijat ovat vuosikymmeniä keskustelleet siitä, kuinka sanat loivat todellisuutta ja puheen tavat olivat keskeinen osa vainoa. Jos meillä on jotain sanottavaa nykypäivään, se on varoitus siitä, että vihan sanat ja teot kulkevat yhdessä.
- Petrus Zwicker, Cum dormirent homines, ed. Grester in MBVP vol. 27 (1677), 284F-H. Boethius, Philosophiae consolatio. Lib. 3, prosa 10. Käännös: Boethius, Filosofian lohdutus. Kääntänyt Juhani Sarsila. Tampere: Vastapaino, 2001, 75. [↩]
- Ks. mm. artikkelikokoelma Sterk, Andrea, and Nina Caputo, eds. Faithful Narratives: Historians, Religion, and the Challenge of Objectivity. Ithaca: Cornell University Press, 2014. [↩]