FM Sari Aallon väitöskirja ”Medisiinarit, ammattiin kasvaminen ja hiljainen tieto. Suomalaisen lääkärikoulutuksen murroksen vuodet 1933-1969” tarkastettiin Helsingin yliopistossa 11.11.2016. Vastaväittäjänä toimi dosentti Heini Hakosalo (Oulun yliopisto) ja kustoksena professori Laura Kolbe. Väitöskirjan sähköinen versio on ladattavissa osoitteesta http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-2656-6.
Tämä rakennus oli Helsingin yliopiston anatomian laitos vuosina 1928-2001. Toisessa kerroksessa sijaitsevan dissektiosalin oven yläpuolella on teksti: ”Hic locus est ubi mors gaudet succurrere vitae”. Suomennettuna se kuuluu suunnilleen: ”Tämä on se paikka, jossa kuolema iloitsee palvellessaan elämää”. Tekstin tehtävä on ollut oikeuttaa ruumiiden käyttö lääketieteen opetuksessa ja sairauksien tutkimuksessa. Tällainen ylevä teksti pysäytti aikoinaan nuoren ylioppilaan pohtimaan ehkä vakaviakin kysymyksiä tulevaan kutsumukseen valmistautumisesta. Anatomian opintojen onkin todettu olleen yksi tärkeä lääketieteen opetuksen rite de passage, rituaali, jonka läpi medisiinarin oli käytävä päästäkseen osaksi ammattikuntaa. Näin anatomian opinnoilla on ollut myös medisiinarien yhteisöllisyyttä vahvistavaa merkitystä. Vaikka kysymys ei ole ainoasta rituaalista opintojen aikana, anatomian dissektiot ovat luonteeltaan varsin poikkeuksellinen yliopistollinen opetustapahtuma. Kuolleiden ruumiiden kohtaamisen ja niiden leikkaamisen on katsottu valmistavan kohtaamaan myös lääkärin uralla poikkeuksellisia, jopa ahdistusta herättäviä tilanteita.
Lääkärin työ nähdään edelleen usein kutsumusammattina. Julkisuudessa lääkäreille asetetaan kovia vaatimuksia ja odotuksia. Samoin kritiikki voi olla purevaa. Ammattikunnan sisällä onkin ajateltu, että yksittäisten lääkärien toiminta vaikuttaa koko lääkärikunnan arvostukseen ja potilaiden luottamukseen. Kysymys ei ole vain hoitovirheistä vaan myös lääkärien käytöksestä yleisemmin. Ammattikunnan kulttuuriin kuuluu käsitys ”arvonmukaisuudesta”, jota lääkärin tulisi ilmentää suhteessa potilaisiin, kollegoihin ja yhteiskuntaan. Tämä ammattikunnan kulttuuri on välittynyt opiskelijoille osittain opetuksessa, osittain hiljaisena tietona. Sen omaksuminen on ollut osa lääkäriksi kasvamista.
Tätä taustaa vasten voi tarkastella muutaman vuoden takaista tapausta, jossa Helsingin yliopiston lääketieteen opiskelija kirjoitti blogissaan tekstin anatomian opinnoista, dissektioista eli ruumiiden leikkelystä ja obduktioista eli lääketieteellisistä ruumiinavauksista. Suorasukainen ja yksityiskohtainen kirjoitus, jota sävytti hirtehishumoristinen tyyli, herätti valtavan kohun. Joukko lääketieteellisen tiedekunnan tutkijoita ja opettajia vaati blogin kommenttipalstalla tekstin poistamista, sillä he pitivät sen sävyä dissektoituja vainajia loukkaavana. Blogin seuraajat ja muutkin kiinnostuivat tapauksesta, ja osa keskustelijoista katsoi poistamispyynnön loukkaavan opiskelijan sananvapautta. Opettajien toiminnasta tehtiin valituksia. Tiedekunnan dekaani asettui opettajien puolelle. Kansleri totesi, ettei tiedekunnan toiminnassa ollut huomauttamista, sillä opettajat olivat toimineet asiassa yksityishenkilöinä. Opiskelija poisti blogitekstin, mutta se jäi elämään verkossa muilla sivuilla.
Tänään tarkastettavan väitöstutkimukseni näkökulmasta kiinnostavaa tapauksessa oli sen aiheuttama keskustelu, joka käsitteli olennaisesti lääkäriksi kasvamista. Tapaus on erinomainen esimerkki siitä, miten hiljainen tieto muuttuu näkyväksi. Asiaan kantaa ottaneet lääkärit ja medisiinarit katsoivat pääsääntöisesti, että blogiteksti oli sävyltään epäasiallinen ja loukkaava. Muut keskustelijat taas puolustivat tekstiä, pitivät sitä informatiivisena, jopa valistavana sekä lääkärien ”eliittikoulutuksen” tervetulleena ”demystifiointina”. Lääkärit vetosivat arvokkaan käytöksen merkitykseen potilaiden luottamuksen kannalta. Eräässä kommentissa todettiin, että potilassuhde on moniulotteinen asia, jonka hahmottaminen on osa lääkärin ammattiin kasvamista.
Kysymys on 2010-luvusta, mutta sama keskustelu voisi hyvin olla 1960-luvulta. Myös silloin lääkärikuntaa arvosteltiin sisäänpäin lämpiäväksi ja suljetuksi ammattikunnaksi, johon liittyi mystisiä piirteitä ja epäilyttävää salaperäisyyttä. Ja samanlaisia reaktioita ammattikunnassa herättivät 1960-luvun radikaalit medisiinarit. Koulutuksen historian tutkijalle murroskohdat tuovat esille ammattiin kasvamisen elementtejä. Yhden tekstin kautta voi tulla näkyväksi, missä menee ammattikunnan kulttuuriin kuuluvan soveliaan käytöksen raja. Kukaan ei kuitenkaan pysty tarkasti osoittamaan, mikä opiskelijan blogikirjoituksessa ylitti tämän rajan. Kyse on hiljaisesta tiedosta, jota ei opi kuin kasvamalla.
Väitöskirjassani olen tutkinut suomalaisen lääkärikoulutuksen murroskautta 1930-luvulta 1960-luvulle ammattiin kasvamisen ja siihen liittyneen hiljaisen tiedon näkökulmasta. Koulutuksen aikana medisiinarista kasvoi lääkäri, joka valmistuttuaan lisensiaatiksi ja laillistuksen saatuaan saattoi toimia vapaasti ammatissaan. Kuitenkaan pelkkä lääketieteellinen tieto ja osaaminen ei riittänyt, vaan medisiinarin oli myös sosiaalistuttava ammattikuntaan. Opiskelijan oli omaksuttava ammattikunnan kulttuuri, johon kuuluivat yhteiset eettiset ja kollegiaaliset arvot, ihanteelliset suhtautumistavat potilaisiin ja kollegoihin sekä ajatus akateemisen kansalaisen yhteiskunnallisesta vastuusta. Kyse ei ole pysyvistä vaan alati muuttuvista arvoista, joihin on vaikuttanut laajempi akateeminen kulttuuriympäristö ja yhteiskunnallis-aatteellinen konteksti.
Tutkimukseni kohteena ovat lääketieteen opiskelijat, medisiinarit, ja heidän kasvuympäristönsä: yliopisto ja lääketieteellinen tiedekunta sekä medisiinarien omat yhdistykset. Ajallinen lähtökohta on 1930-luvun alussa, jolloin lääketieteen tutkinnon modernisoimisprosessi alkoi. Samaan aikaan perustettiin kandidaattien omat seurat. 1930-luvun alusta lähti liikkeelle kehityslinjoja, jotka muodostavat kaaren 1960-luvun lopulle asti. Lääkärikoulutuksen historiassa vaihe erottuu sitä edeltävästä ja seuraavasta ajasta. Tämä näkyy koulutuksen rakenteissa, sisällössä ja opiskelijamäärissä sekä kandidaattiseurojen toiminnassa.
Lääkärikoulutus oli perinteisesti monivaiheinen. Vuoteen 1945 asti ylioppilaiden oli suoritettava alkututkinto matemaattis-luonnontieteellisessä osastossa ennen pääsyä lääketieteelliseen tiedekuntaan. Vuodesta 1933 sisäänpääsyä tiedekuntaan rajoitettiin parhaiten alkututkinnon suorittaneisiin. Vuoden 1945 jälkeen alkututkinto poistui ja sisäänpääsy ratkaistiin valintakursseilla. Lääketieteen tutkinto jakautui kandidaatti- ja lisensiaattitutkintoon. Ensimmäinen vaihe oli prekliininen, teoreettinen, ja siihen sisältyi perusluonnon- ja lääketieteitä. Toinen vaihe oli kliininen, ja siinä painopiste oli klinikkatyöskentelyssä. Tämä rakenne säilyi pääpiirteissään samanlaisena 1970-luvulle saakka. Tutkimukseni päätepiste on vuodessa 1969, ja tärkeä vedenjakaja on tuolloin aloitettu, mutta pitkään pohjustettu opintouudistus.
Uusia tiedekuntia perustettiin vuonna 1943 Turun yliopistoon ja vuonna 1960 Oulun yliopistoon. Samana vuonna suomalaisopiskelijoita alettiin lähettää lääkärikoulutukseen myös ulkomaille. 1960-luvun jälkipuoliskolla käynnistettiin prosessit, joiden myötä lääkärikoulutus alkoi vuonna 1972 Tampereen yliopistossa ja Kuopion korkeakoulussa. Tutkimusajanjaksolla medisiinarikunta oli miesenemmistöinen ja suurin osa oli lähtöisin yhteiskunnan yläluokasta. Myös ylioppilaskulttuurissa ilmenee kehityskaari 1930-luvulta 1960-luvun lopulle. Kandidaattiseurojen perustamisesta alkoi niiden kasvun aika. Sodan jälkeen niistä tuli medisiinareiden akateemis-ammatillista kasvatusta edistäneitä sosiaalisen toiminnan ympäristöjä ja opiskelijoiden edustajia tiedekuntien suuntaan. Yhtenäisyys murtui 1960-luvun lopulla. Vuosikymmenen vaihde merkitsi akateemisten traditioiden, tapakulttuurin ja opiskelijaidentiteetin murrosta sekä uuden ajan alkua.
Tutkimuksen keskeiseksi käsitteeksi muodostui hiljainen tieto, jolla on ollut suuri merkitys lääkärin ammattiin kasvamisessa. Viittaan hiljaisella tiedolla lääkärikunnan ihanteisiin ja arvoihin, jotka liittyvät ammatin harjoittamiseen, identiteettiin ja ammattikunnan kulttuuriin. Tutkimuksessa tuon esille, että lääkärikoulutukseen vaikuttaa sisältyneen kolmenlaista hiljaista tietoa. Ensimmäinen on sanoittamaton hiljainen tieto, joka on henkilökohtaista ja yksilöllistä ja joka ilmenee siten, että medisiinari kokee kasvaneensa ja oppineensa, mutta ei pysty täysin kertomaan, mitä ja miten se on tapahtunut. Tätä hiljaista tietoa tutkimuksessa ei juuri käsitellä – se olisi vaatinut toisenlaisen tutkimusotteen. Toinen hiljaisen tiedon laji on niin sanottu piilo-opintosuunnitelma, joka sisältää tietoa opettajien tavoista ja medisiinarien käyttäytymisestä eri tilanteissa ja joka liittyy yleensä opintojen optimaaliseen suorittamiseen. Kolmanneksi on hiljainen tieto lääkärin työstä ja ammattikunnan kulttuurista. Sen omaksumisessa on kyse sosiaalistumisesta lääkärikuntaan. Tarkasteluni keskittyy kahteen jälkimmäiseen tiedon lajiin, jotka ovat luonteeltaan sellaisia, että ne voivat tulla näkyväksi tietyissä olosuhteissa.
Miten historian tutkimus voi tavoittaa hiljaista tietoa? Tutkimukseni perustuu lähdeaineistojen analyysiin ja tulkintaan, jota tutkimuksen avainkäsitteet ja teemat ovat ohjanneet. Tärkeimmät aineistoni ovat olleet lääketieteen opiskelijoiden omat lehdet, Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan pöytäkirjat ja lääkärien muistelmat. Täydentävänä aineistona on ollut Suomen Lääkärilehti edeltäjineen, Turun tiedekunnan pöytäkirjat tietyiltä vuosilta sekä haastattelut.
Lähdeaineistoissa hiljaista tietoa tuovat esille viittaukset epävirallisiin opiskelukäytäntöihin, jotka ovat useimmiten liittyneet käytännön työn seuraamiseen ja kokemuksen hankkimiseen vapaaehtoisesti. Toiseksi etenkin opintojen uudistusprosessien yhteydessä on käyty usein periaatteellista keskustelua, joka on tuonut näkyväksi medisiinari- ja lääkäri-ideaaleja. Ammattikunnan kulttuurin hiljainen tieto taas on noussut esille etenkin murrosaikoina, kuten välittömästi sodan jälkeen, 1950-luvun jälkipuoliskolla ja 1960-luvulla.
Mitä tapahtui hiljaiselle tiedolle lääkärikoulutuksessa ajanjaksolla 1930-luvun alusta 1960-luvun lopulle? Yleisesti voi sanoa, että kasvatuksessa on siirrytty vapaaehtoisuudesta virallisiin opinto-ohjelmiin ja kirjoittamattomista periaatteista läpinäkyvämpään ja avoimempaan suuntaan. Väitöstutkimus osoittaa, että medisiinarit olivat itse avainasemassa lääkärikoulutuksen kehittämisessä ja sen hiljaisen tiedon välittämisessä. Opiskelijoiden yhteisöllisyys ja yhteistoiminta tuottivat tilanteita, joissa nuori sukupolvi asetti vanhat perinteet kyseenalaisiksi, mikä teki hiljaista tietoa näkyväksi. Medisiinarien kannanotot vaikuttivat myös lääkärikoulutukseen. Tutkimusajanjaksolla koulutus muuttui entistä erikoistuneempaan, ammatillisempaan ja yhteiskunnallisempaan suuntaan. Vuosisadan alussa lääkäri-ihanteeseen kuuluivat vahvasti humanistinen sivistysperintö ja kutsumusajattelu. Tähän yhdistyi vankka luonnontieteellinen ja ammatillinen asiantuntemus. 1900-luku toi mukaan yhteiskunnallisuuden.
Toki aiemminkin lääkärit olivat olleet aktiivisia esimerkiksi terveysvalistuksessa. Taustalla oli ajatus eliittiasemasta: perinteisesti akateeminen kasvatus oli tuottanut yhteiskunnan yläluokkaa, ja tähän asemaan kuului sivistyksellinen ihanne työstä isänmaan kehittämisen kärjessä. Tämän mukaisesti lääkärit asettuivat esimerkiksi rotuhygienia-ajattelun ja siihen liittyneiden toimenpiteiden edistäjiksi 1920- ja 1930-luvuilla. Vapaan ammatinharjoittajan ja itsenäisen sivistyneistön ihanteet elivät pitkään, ja sodan jälkeen ne ilmenivät lääkärin puolueettoman, tieteellisen asiantuntijaroolin painottamisena. Hyvinvointivaltion rakentamisen myötä lääkärien työhön alkoi kuitenkin liittyä yhä useammin yhteiskunnallinen eetos.
Yhteiskunnallistuminen oli merkittävässä roolissa siinä, että hiljainen tieto muuttui näkyväksi. 1900-luvun Suomessa lääkärin ammatista tuli yhteiskunnalle entistä keskeisempi. Tämä liittyi hyvinvointiyhteiskunnan suureen linjaan, jossa valtio otti entistä suuremman roolin kansalaisten sosiaalisen turvan ja hyvinvoinnin tuottajana. Lääkäri oli yksi professio, joka oli avainasemassa yhteiskunnan palveluksien tarjonnassa. Ammatista tuli entistä säädellympi. Siirtymä ei ollut kivuton. Jo 1900-luvun alussa lääkärikunnassa suhtauduttiin epäillen uusiin yhteiskunnallisiin sidoksiin. Sodan jälkeen huolta aiheuttivat lisääntyvät kansanterveydelliset velvoitteet. 1960-luvun alussa vanhempien sukupolvien keskuudessa suhtauduttiin vielä epäluuloisesti esimerkiksi sairausvakuutukseen ja pelättiin ammatillisen vapauden kaventumista. Nuoret sitoutuivat kuitenkin voimakkaasti hyvinvointivaltion aatteeseen. Aloite lääkintäpoliittisten kysymysten käsittelyyn tulikin jälleen medisiinareilta, jotka asettivat kasvatuksen tavoitteeksi yhteiskunnallisesti suuntautuneen ja sosiaalisen ajattelutavan omaavan lääkärin.
Kun lääkäriprofession merkitys kasvoi, syntyi myös tarve säädellä koulutusta tarkemmin. Tämä törmäsi autonomisen yliopiston perinteisiin. Tästä syntyi 1960-luvun murros, joka ravisteli niin koulutusta, ammattikunnan kulttuuria kuin medisiinarien sosialisaatiotakin. Hiljaisen tiedon oli tultava näkyväksi, jotta vanhoja rakenteita, arvoja ja asenteita oli mahdollista modernisoida. Medisiinarien panos oli keskeinen. 1960-luvulla he alkoivat vaatia moniarvoisempaa etiikkaa, potilassuhteen opettamista ja opetuksen pohjan laajentamista käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteisiin. Aiemmin potilaiden kohtelua sekä lääkärin velvollisuuksia potilaita ja yhteiskuntaa kohtaan oli opittu lähinnä opettajien antamasta esimerkistä. Nyt hiljainen tieto haluttiin näkyväksi, tasapuolisesti kaikkien saataville ja osaksi opintoja.
Valtion rooli lääkärikoulutuksessa tuli näkyviin ensin määrän, sitten laadun osalta. Tämä oli yhtenäinen suuntaus korkeakoulupolitiikassa laajemminkin. Lääkärikoulutus erosi kuitenkin muista aloista kahdessa suhteessa. Ensinnäkin koulutusmäärät olivat sidoksissa lääkäritarpeesta tehtyihin arvioihin, joihin vaikuttivat terveyspoliittiset ratkaisut. Toiseksi lääkärikoulutuksen modernisoiminen ja sisällön uudistaminen 1960-luvun jälkipuoliskolla lähti liikkeelle tiedekuntien sisältä, joissa opiskelijoiden aloitteisiin suhtauduttiin varsin myönteisesti.
Tutkimus osoittaa, että lääkärin ideaali rakentui vuosisadan alkupuoliskolla ajatukselle vapaasta ammatinharjoittajasta, työn kutsumusluonteesta ja humanistisen sivistyksen merkityksestä lääkärille. Sodan jälkeen ideaalia luonnehti ammatillinen ja lääketieteellinen osaaminen. Taustalla olivat uudet keinot parantaa sairauksia ja kasvava erikoistuminen. Suuntaus sysäsi sivuun kutsumusajattelun, johon palattiin 1950-luvun jälkipuoliskolla. 1960-luvulla ihanteet liittyivät hyvinvointivaltioon: lääkäristä tuli asiantuntija ja aktiivinen kansalainen, joka oli yhteiskunnan palveluksessa. Samalla nuoren, liberaalimman sukupolven kritiikki lääkärikuntaa kohtaan muutti hiljaista tietoa näkyväksi ja ammattikunnan kulttuuria moniarvoisemmaksi. Arvopohja ei enää voinut määrittyä yksin ammattikunnan ja sen perinteiden lähtökohdista, vaan yleiset yhteiskunnalliset muutokset ja juridiset näkökohdat oli otettava uudella tavalla huomioon.
Vaikka 1900-luvun linja on ollut hiljaisesta tiedosta avoimempaan ja läpinäkyvämpään suuntaan, perinteet ovat vahvat. Tämä tulee esille blogikirjoituksesta ja siitä käydystä keskustelusta, johon alussa viittasin. Blogitekstiin kirjoitetuista kommenteista tulee hyvin esille, miten tärkeä lääkärikunnan julkisuuskuva on. Tänä päivänä kaikkialle ulottuvan avoimuuden vaatimuksen myötä onkin ymmärrettävää, että vanhempien lääkärien älähdys ja pyyntö poistaa blogiteksti sai joukon sananvapauden puolustajia liikkeelle. Miksi opiskelija kuitenkin päätyi poistamaan tekstin? Epäilemättä nuoren ylioppilaan tajuntaan oli jo iskostunut kollegiaalisuuden ajatus, jolloin tiedekunnan opettajien ja vanhempien opiskelijoiden kritiikki oli erityisen painavaa. Se, mitä opiskelija ei ehkä alun perin ollut ymmärtänyt, oli kysymys sävystä. Vaikka opiskelija oli mahdollisesti perehtynyt ammattikunnan etiikkaan, jopa ajatukseen julkisuuskuvan ylläpitämisestä, hänellä ei ollut vielä riittävästi hiljaista tietoa siitä, missä meni sopivuuden raja. Opiskelija oli kirjoittanut puhtaasti opiskelijan, ei tulevan lääkärin näkökulmasta. Hän tarkasteli dissektioita oppimistilanteina, kuten lääketieteen opiskelijat ovatkin aina tehneet.
On palattava vanhempien medisiinareiden kommentteihin, joissa tuotiin esille ajatus, että kyseisen opiskelijan olisi kasvettava ensin hieman ymmärtääkseen, mitä sopii kirjoittaa. Näin ehkä juuri kävikin. Historiaa tarkastellen vastaavia esimerkkejä on helppo löytää. Lääketieteenkandidaattiseuraa hallitsivat vanhemmat kandidaatit, jotka aika ajoin olivat huolissaan medisiinarien käytöksestä sekä kiinnittivät huomiota hyvän medisiinarihengen luomiseen, kasvatustoimintaan ja kurinpitoon. Juuri anatomian laitoksella opiskelleet aiheuttivat kandidaattiseuralle usein päänvaivaa. Medisiinarien kasvamisen kannalta siirtymä anatomian laitoksen opiskelijavaiheesta kliinisten opintojen kandidaattivaiheeseen vaikuttaakin ratkaisevalta.
Tutkimus osoittaa, että hiljainen tieto voimistuu juuri kliinisessä vaiheessa, jolloin kandidaatit siirtyivät peruslääketieteiden laitoksista opiskelemaan klinikoilla. Heille avautui käytännön työn, potilaiden, valmistuneiden lääkärien ja sairaanhoitajien maailma, hierarkkisesti ja täsmällisesti toimiva sairaala. Tuleva ammatti alkoi konkretisoitua. Kandidaatit kuuntelivat professori-ylilääkärien ja muiden opettajien luentoja, seurasivat heidän kiertojaan osastoilla ja työskentelivät potilaiden parissa. Kliinisen vaiheen tahti oli kova ja elämä pyöri opiskelijoiden muodostaman kurssiyhteisön ympärillä. Hiljaisen tiedon välittymisen kannalta keskeisiksi nousivat hyvät ja huonot esimerkit, etenkin positiiviset esikuvat opettajien joukosta.
Tutkimus tuo esille, että yksittäisen medisiinarin identiteetti rakentui vuorovaikutuksessa opettajien, muiden lääkärien ja opiskelutovereiden kanssa, vahvojen traditioiden verkostoissa. Kaikkea tähän liittynyttä hiljaista tietoa historiantutkimus ei tavoita. Oleellista onkin tunnistaa tilanteet, joihin sisältyy hiljaista tietoa. Tämä tieto muokkaa ihanteita ja identiteettiä. Sen merkitystä osana ammattiin kasvamista ei voi poistaa eikä sitä voi täysin muuntaa osaksi virallisia opinto-ohjelmia. Koulutuksen kehittämisessä tärkeää olisi pysähtyä pohtimaan, miten tätä tietoa ja sen rakentumista voitaisiin parhaiten tukea. Tutkimukseni nähdäkseni osoittaa, että kasvamisessa oleellista on juuri henkilökohtainen vuorovaikutus. Yliopiston näkökulmasta vaikuttaisi tärkeältä pitää mielessä sivistysyliopiston arvot: tutkimuksen ja opetuksen yhteys, oppimisen vapaus ja siihen liittyvä vastuu sekä opiskelijan itsenäisen työskentelyn ja kasvun merkitys.