Vikatikki. Yritys tehdä August Ahlqvistista suomalainen suurmies

Presidentti Mauno Koiviston televisioidut hautajaiset keväällä 2017 olivat kansallista yhteisyyttä uusintanut tapahtuma. Maan ensimmäisen vasemmistopresidentin ominaisuudet ja toiminta kristallisoivat monia suomalaisina pidettyjä myönteisiä asioita: koulutuksen arvostusta, koulutuksen ”kaikille” tarjoamaa mahdollisuutta nousta mistä tahansa luokasta ja sosiaalisesta taustasta yhteiskunnan eri tehtäviin sekä maan yhteiskuntajärjestyksen kannalta ratkaisevia sotakokemuksia. Koivistossa, jonka hautajaiset kertoivat hänen olleen myös uskonnollisen vakaumuksen mies, ja hänen toiminnassaan henkilöityi ennen kaikkea merkittävä poliittinen siirtymä Kekkosen ajan itsevaltaisuudesta ja neuvostoajan toimintatavoista kohti länsimaista parlamentarismia.

Kansallisten merkkimiesten hautajaiset ja heihin liittynyt juhlinta olivat merkittäviä suomalaisuutta määritteleviä tapahtumia jo autonomian ajalta alkaen. Merkkimiehiä juhlimalla mobilisoitiin suomalaisia ajamaan heihin henkilöityjä ihanteita ja tavoitteita. Suomalaiselle yleisölle nämä pääkaupungissa tapahtuneet juhlallisuudet teki tunnetuksi tuon ajan vaikutusvaltaisin media eli lehdistö. Tarkastelen artikkelissani suomen kielen professori Karl August Engelbrekt Ahlqvist (7.8.1826-20.11.1889) 60-vuotispäivän kunniaksi järjestettyjä juhlia vuonna 1886, hänen hautajaisiaan vuonna 1889 sekä näiden tapahtumien yhteydessä levitettyä Ahlqvist-kuvaa.

Lehdet, autonomian ajan valtamedia

1800-luvun suomalaisista, Turun keisarillisten yliopiston kasvateista, kansallisiksi suurmiehiksi ovat vakiintuneet J. V. Snellman, ja Elias Lönnrot ja J. L. Runeberg. Kolmiyhteyttä Lönnrot, Snellman, Runeberg ylistettiin ensimmäisen kerran Helsingin yliopiston Savo-karjalaisen osakunnan vuosijuhlassa jo vuonna 1840.1 Yksi jota 1800-luvulla yritettiin nostaa kansalliseksi suurmieheksi, tässä kuitenkaan onnistumatta, oli suomen kielen professori August Ahlqvist. Enemmän kuin työstään ja tieteellisistä toimistaan nykypäivän suuri yleisö muistaa hänet kansalliskirjailija Aleksis Kiven teilaajana.

Mistä Suomen rahvas 1800-luvulla tiesi kuka oli esikuvallinen kansallinen suurmies? Tämän heille kertoi aikansa vaikutusvaltaisin media, sanoma- ja aikakauslehdistö. Kun Suomeen luotiin uutta kansallista historiaa luomalla kansallisia, esikuvallisiksi ajateltuja suurmiehiä, lehdistöllä oli tämän uuden historiakuvan levittämisessä keskeinen kansanopetuksellinen rooli. Lehtien välityksellä uusi historiakuva sai kansankunnan rakentamisen kannalta välttämätöntä populaaria vastakaikua eli levisi nopeasti maakuntiin, Helsingin sivistyneistön ulkopuolisen ja lehtiä lukevan ”kansan” tietoon.

1800-luvun valtamedia oli lehdistö. Suomalaisen sanomalehdistön synty ja laajeneminen toivat päiväntapahtumat, lehtien esittelemän kirjallisuuden ja uutiset syrjäisimpiinkin maaseutupitäjiin. Esimerkiksi keskisuomalaisessa Karstulan maaseutuperiferiassa tilattiin vuonna 1873, jolloin kunnassa ei vielä ollut edes kansakoulua, 20 eri lehtien vuosikertaa. Tilattuja lehtiä olivat Uusi Suometar (8 tilausta), kahtena vuosikertana tilatut Virallinen lehti, Kyläkirjaston Kuvalehti, Helsingfors Morgonblad ja Helsingfors Tidning sekä yhtenä vuosikertana tilatut Kyläkirjasto, Sanomia Turusta, Österbotten ja Ny-illustrerad Tidning. Vuonna 1874 vuosikertatilauksia oli 37: Kyläkirjasto (12 tilausta), Suomen Lähetyssanomia (10), Uusi Suometar (5), Keski-Suomi (4), Helsingfors Dagblad (2), Wasabladet (1), Virallinen Lehti (1), Kirjallinen kuukauslehti (1) ja Kyläkirjaston Kuvalehti (1).2

Lehtien lukeminen ei myöskään edellyttänyt lehtien tilaamista. Maakuntiin tilatut lehdet ja aikakauskirjat ilmeisesti kiersivät kädestä käteen, lukijalta toiselle. Merkittävä paitsi kirjojen myös lehtiaineiston välittäjä oli lehtien kirjastopropagandan synnyttämä suomalaisten kirjastojen verkosto.  1840-luvulta alkaen kirjastojen perustamista markkinoitiin sanomalehdissä. Viesti meni perille; paikalliset sivistysaktivistit perustivat kirjastoja ympäri Suomea. Pelkästään kunnankirjastoja oli vuonna 1874 390 kappaletta, ja vuosisadan vaihteessa maaseudulla on esitetty olleen lähes 1800 erilaista kirjastoa.

Ilmaiseksi tai pientä maksua vastaan käytettävä kirjasto mursi Suomessa kirjan omistamisen ja sen lukemisen välisen siteen. Paikalliskirjastojen ansiosta kaikkein köyhinkin saattoi lukea – jos osasi lukea – satamäärin kirjoja sekä kussakin kirjastossa tarjolla olleita sanoma- ja aikakauslehtiä. Kirjastojen kirjallisuuden ja lehtiaineiston tarjonta vaihteli paikkakuntakohtaisesti, kun kirjastot olivat paikallisaktiivien perustamia ja ylläpitämiä eikä yhtenäistä ”kirjastoideologiaa” vielä 1800-luvulla ollut olemassa.3 Paikkakunnilla, joiden kirjastoissa oli sanoma- ja aikakauslehtiä, lehtien lukijamäärät saattoivat siis olla niiden tilausmääriä huomattavasti suuremmat.

Nationalismin, kansallisten traditioiden ja myyttien suhde on yksi modernin nationalismitutkimuksen mielenkiinnon kohteista. Esimerkiksi George Schöpflin, Ernst Gellner, Eric Hobsbawm ja Anthony D. Smith ovat nationalismitutkimuksissaan – keskenään monissa kohdin erimielisinä – kuvanneet uusien traditioiden, myyttien ja keksityn historian erityyppisiä yhteisöä, sen menneisyyttä, kutsumustehtävää tai yhteisön jäsenten mobilisointia kuvaavia ja legitimoivia sovellusaloja.4

Tarkastellessaan imperiumeista irtaantumaan pyrkiviä separatistisia liikkeitä Anthony D. Smith on tuonut esille separatismeja yhdistäviä tavoitteita. Niiden yhteisenä kulttuurisena perustana on Smithin etno-historiaksi kutsuma kiinnostus kansalliseen historiaan. Smith on kritisoinut ”keksityn” tai ”kuvitellun” nostamista nationalistisen yhteisönrakennuksen yleisselitykseksi. Sen sijaan keksityllä ja kuvitellulla on sovellusalansa esimerkiksi luotujen historiakuvien alalla. Nationalistisissa liikkeissä menneisyydestä ei oltu kiinnostuneita menneisyyden itsensä vuoksi, vaan piti löytää tai keksiä uusi, kansallisten tavoitteiden kannalta poliittisesti käyttökelpoinen menneisyys, mikä asiantila näkyi myös Suomessa. Käyttökelpoisen menneisyyden saavuttamiseksi toisten historiallisten asiantilojen muistaminen ja toisten unohtaminen oli välttämätöntä.5

Venäjän imperiumiin kuuluneessa suuriruhtinaskunnassa poliittisesti käyttökelpoista uutta kansallista historiaa olivat suurmiehet, heille järjestetyt juhlat ja hautajaiset ja heidän esimerkillinen elämäntyönsä suomalaisuuden puolesta. Juhlat, varsinkin merkkimiesten hautajaiset, muodostuivat joukkotapahtumiksi ja hengennostattajiksi. Vainajan hautaaminen sekä hautajaisiin osallistuminen olivat osa luonnollista elämänkulkua, joiden järjestäminen ei edellyttänyt viranomaislupaa. Yksi ilmentymä uuden, ajan tilanteessa käyttökelpoisen historian luomisesta on, että 1880-luvulla lehdistön välityksellä kansaa opetettiin isänmaan parhaimmaksi pojaksikin kutsutun, ”koko isänmaan kunnioittaman” August Ahlqvistin suuresta merkityksestä suomalaiselle kulttuurille.

Ahlqvistin syntymäpäiväjuhla

27. marraskuuta 1886 juhlittiin August Ahlqvistin 60-vuotispäivää Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla. Ahlqvist toimi Helsingin yliopiston suomen kielen professorina vuosina 1863-1888. Hän oli Helsingin yliopiston vararehtori vuosina 1878-1881 ja rehtori 1884-1887. Vuonna 1884 hän sai kanslianeuvoksen ja vuonna 1887 valtioneuvoksen arvon. Syntymäpäiväjuhlan järjesti Ahlqvistin perustama Kotikielen Seura. Se pidettiin päivänsankarille jälkikäteen, kun kesäaikana, jolloin varsinainen merkkipäivä oli, opiskelijat olivat poissa kaupungista.6

Ylioppilastalon juhlasali oli runsaasti koristeltu. Näyttämölle oli rakennettu kuvaelma, jonka molemmin puolin oli aseteltu kaksi kivenlohkaretta. Niiden välissä, aavan järven metsäisellä rannalla näkyi auringonnousu. Kuvaelman yllä kaartui sinitaivas ja sen yli kulki nauha, johon on suurin kirjaimin kirjoitettu Ahlqvistin lause: ”Nouse, riennä Suomen kieli, korkealle kaikumaan”. Juhlasalin takaseinälle sinistä taustaa vasten, oli asetettu Ahlqvistin seppelöity rintakuva. Sen molemmin puolin oli tuoksuvia kuusia, ja koko komistuksen yläpuolelle oli aseteltu joukko lippuja. Juhlavieraita tässä avoimella kutsulla järjestetyssä tilaisuudessa kerrotaan olleen 150. Yliopistossa oli syyslukukaudella 1886 921 läsnäolevaksi kirjoittautunutta opiskelijaa. Noin puolet heistä oli suomenkielisiä. Jos lehtitieto juhlavieraiden määrästä pitää paikkansa, syntymäpäiväjuhla ei kiinnostanut suomenkielisten ylioppilaiden enemmistöä.7

Juhlasalin koristeluilla oli esikuvansa. Marraskuussa 1872 Helsingin Ylioppilastalolla oli vietetty ylioppilaskunnan järjestämää juhlaa Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin kunniaksi. Oli kulunut 50 vuotta heidän kirjoittautumisestaan opiskelijoiksi Turun keisarilliseen yliopistoon. Ylioppilastalon juhlasalin takaseinälle oli tehty ”kunnialuomus”, kreikkalaishenkinen, kolmiholvinen minitemppeli. Sen holveihin oli aseteltu Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin rintakuvat. Ne oli valaistu kaasuliekein sekä koristettu havuin ja ulkomaan kasvein. Niin ikään Lönnrotin 80-vuotisjuhlissa vuonna 1882 ylioppilastalon juhlasali oli koristeltu, muun muassa niin, että Lönnrotin rintakuvan ympärille oli ryhmitelty Snellmanin, Runebergin, Castrénin ja Ahlqvistin rintakuvat.8

Vuoden 1886 Ahlqvist-juhlassa myös Ylioppilastalon juhlasalin sivuseinät oli koristeltu. Kummallakin seinällä oli lippuryhmien keskellä kolme kilpeä. Kilpiin oli kultakirjaimin kirjoitettu Ahlqvistin teosten nimiä ja hänen kirjallisia ansioitaan: Muistelmia matkoilta Wenäjällä, Säkeniä. Kieletär. Suomalais-ugrilaisia tutkimuksia. Sivistyssanat. Suomen kielen rakennus. Juhlasalin kerrotaan olleen täynnä juhlapukuista yleisöä, maan hallituksen jäseniä, yliopistoväkeä sekä Ahlqvistin tuolloisia ja entisiä oppilaita. Ahlqvistin astuessa juhlasaliin parvelta kajahti soittokunnan virittämä 30-vuotisen sodan marssi. Syntymäpäiväsankarin istuuduttua vieraille tarjoiltiin teetä ja esitettiin sikermä suomalaisia kansanlauluja.9

Ensimmäisen puheen piti 22-vuotias maisteri Emil Nestor Setälä (1864-1935). Vuodesta 1885 Setälä oli juhlan järjestäneen Kotikielen Seuran sihteeri ja varaesimies sekä Ahlqvist-juhlallisuuksien keskeinen puuhamies. Tilaisuus oli nuoren Setälän ensimmäinen julkinen, virallisluonteinen esiintyminen suomenkielisen ja -suomenmielisen sivistyneistön juhlassa. Juhlassa nuori Setälä kehui Ahlqvistia ja hänen tekemäänsä työtä, jota hän myöhemmin kuitenkin arvosteli.10

Veli-Matti Aution mukaan Setälällä suomen kielen asian ajamiseen liittyi häikäilemätöntä juonikasta poliittista vallankäyttöä, jota vanhan sivistyneistön edustajat vieroksuivat ja jossa he saattoivat herkästi vainuta myös talonpoikaista nousukasmaisuutta, varsinkin kun turha vaatimattomuus ei suorapuheista Setälää vaivannut. Setälän sanotaan olleen klassinen esimerkki siitä, miten tiede hänen aikanaan usein valjastettiin politiikan ja yhteiskunnan palvelukseen.11  Nuoren Setälän toiminta Ahlqvistin maineen ja ansioiden korottamiseksi on esimerkki toiminnasta, jossa hänen henkilökohtainen etunsa osui yksiin isänmaallisessa hengessä järjestetyn syntymäpäiväjuhlan kanssa. Nuori yliopistouraa tavoitteleva henkilö järjesti loisteliaan syntymäpäiväjuhlanjuhlan henkilölle, jonka professuuria hän tavoitteli.

”Hyvät herrat. Nouse, riennä suomen kieli, korkealle kaikumaan. Nuo sanat, jotka loistavan tämän illan juhlan kaunistuksena, ne sanat ovat johtotähtenä loistaneet sen miehen elämässä, jonka kunniaksi me tänä iltana juhlaa vietämme”, aloitti Setälä puheensa. Hän kuvasi kuinka Suomen kielen korkealle kaiuttaminen tiedemiehen ja runoilijan keinoin oli ollut Ahlqvistin rauhallisesta ja uutterasta, mutta voitollisesta työstä rikkaan elämän tavoite. Hän oli tuonut suomen kielen pimeydestä tieteen ikuisen valoon. ”Tieteelliselle maailmalle kun oli näytettävä, että meidän kielemme oli soveltuva ihmiskunnan jaloimpien tunteiden puvuksi kehkeytymään”. Castrénimme jälkiä seuraten Ahlqvistin tutkimus oli laajentanut ihmiskunnan tietämisen piiriä ja valtavasti vaikuttanut suomen kielen nousemiseen sivistyskieleksi. Ollen runon sukua Oksanen saattoi käytännössä osoittaa suomalaisen runottaren voivan tuottaa ihmissydämen lumoavia aatteita ja tunteita. Setälä herätteli puheessaan myös yleisön isänmaallisia tunteita. ”Hetken unelmaa vain ei voi olla Suomen maan ja Suomen kansan tulevaisuus, tuo yksi, luja, sitkeä, sopusointuisa Suomenmaa – – sammua ei voi suomalaisuuden aate”.12

Helsingin yliopisto, jonka opiskelijoiden enemmistö oli suomenkielisiä, oli professorikunnaltaan ja opetukseltaan pääosin ruotsinkielinen. Tässä tilanteessa Setälä esitti juuri Ahlqvistin olleen se henkilö, joka toi suomen kielen ”pimeästä tieteen ikuiseen valoon”. Opiskelijoiden lähimuistissa lienee se, että Ahlqvist puhui yliopistossa suomea, esimerkiksi vuoden 1886 promootiossa, jossa hän ensimmäisenä Helsingin yliopiston promoottorina johti promootion suomeksi.

E. N. Setälän kommentit ovat kiinnostavia, jos niitä tarkastellaan suhteessa siihen mitä Ahlqvistista ja hänen Aleksis Kiveä kritisoineista raivokkaista kirjoituksistaan nykyisin tiedetään. Setälän mukaan Ahlqvist oli nuorison rakastama ja kunnioittama professori. ”Nuoriso, jos se on sellaista kuin sen tulee olla, tuntee toisinaan vastustamatonta tarvetta lausua ilmi kunnioitustaan – – kiitollisuus arvossa pidettyä ja rakastettua opettajaa ja johtajaa kohtaan”, Setälä totesi.

Herra kanslianeuvos professori Ahlqvist! Me tiedämme ettette rakasta suurisuisia sanoja ettekä niille pane arvoa. Me tiedämme, että paras keino Teitä kunnioittaa on rehellinen työ sen asian hyväksi, joka on yhteisen harrastuksemme esineenä.

Tämän kunnioituksen osoitukseksi Setälä ojensi Ahlqvistille korukansiin sidotun juhlakirjan ja kohotti maljan hänen kunniakseen. ”Ottakaa vastaan meidän kunnioituksemme, joka yhtyy koko isänmaan kunnioitukseen.  – – Eläköön hän monet vuodet vielä”, toivotti Setälä. Juhlayleisön kerrotaan vastanneen kolminkertaisella eläköön-huudolla.13

Jo elokuussa 1886 Kyläkirjaston Kuvalehti oli huomioinut Ahlqvistin merkkipäivän ja nostanut hänen tiedemiehen ja kirjailijan ansioidensa rinnalle runouden.

Kirjailijan ja tiedemiehen harrastusten rinnalla huomataan aikaiseen kolmaskin taipumus, joka mahtavasti on painanut Ahlqvist´in luonteeseen ja vaikutukseen leimansa: hänestä kasvoi Suomen kansalle suuri runoilija, joka Väinön kanteleen on uusilla kielillä varustanut ja saanut heleästi soimaan.14

Ahlqvist vastasi Setälän puheeseen vähätellen itseään ja omia ansioitaan, suhtautuen kriittisesti omiin runoihinsa sekä kertoen vaikeuksista, joita suomen kielellä oli ollut yliopistossa hänen aloittaessaan professorinuraansa. ”Kun on 60 vuotta elänyt, on aika taakka miehen hartioilla. Se, joka siihen ikämäärään on joutunut, on varma siitä, ettei vanhuuden kykenemättömyys ole kaukana – – Olen kuitenkin iloinen. Olen nyt siinä iässä, jolloin laki sallii jättää virantoimitukset, että pääsee rauhaa nauttimaan, sitä rauhaa, mikä syntyy kun saa tehdä työtä johon mieli palaa.” Puheessaan Ahlqvist kehui nimeltä mainitsemattomia uuden sukupolven lahjakkaita nuoria, jotka – ”ille faciet” – tulevat toteuttamaan suomen kielen nousun. Innostuneet ylioppilaat nostivat Ahlqvistin olkapäilleen, ja Savolaisten laulun kaikuessa häntä kannettiin, kuten kansallisten suurmiesten juhlissa oli ollut tapana, moneen kertaan ympäri Ylioppilastalon juhlasalia.15

Ahlqvistille lahjoitettu teos oli Kotikielen Seuran ”kiitollisten oppilaiden” julkaisema August Ahlqvistille muistoksi seitsemännestä päivästä elokuuta 1886, jolloin hän täytti kuusikymmentä vuotta. Teos aloitti tieteenharjoittajille laadittujen juhlakirjojen tradition Suomessa. Sen johdantoartikkelin kirjoittaja ja yksi teoksen toimittajista oli 22-vuotias Setälä. Teoksen esikuva tuli Unkarista, se oli juhlakirja, jonka Setälä kertoi nuorten unkarilaisten tiedemiesten julkaisseen professori Jósef Budenzin kunniaksi.16 Kirjassa Setälä kuvasi Ahlqvistin elämänvaiheita, tutkimusmatkoja, tieteellistä toimintaa ja Ahlqvistin käyttämää suomen kieltä.

Jo syntymälahjakseen ”Ahlqvist sai omakseen suomen kielen sen puhtaimmassa, luonnonraittiimmassa muodossa, joista ominaisuuksistaan Pohjois-Savon murre on tunnettu”. Setälä kuvasi myös päivänsankarin luonteenpiirteitä. ”Luonteen miehekkyys, itsenäisyys ja suoruus se on aina kaikissa herättänyt kunnioitusta hänen persoonaansa kohtaan, me hänen oppilaansa yhdymme tähän yhteiseen kunnioitukseen. Meidän yksityinen, persoonallinen kiitollisuutemme yhtyy koko isänmaan kiitollisuuteen.  Paljon on Ahlqvist tieteen ja kansansa hyväksi tehnyt, paljon on vielä häneltä toivottavissa. Olkoon hänelle suotu voimia ja ikää niitä toiveista täyttämään”.17

Ahlqvistin kunniaksi pidettiin useita puheita. Kustaa Grotenfelt piti puheen suomalaisen kielitieteen edistykselle, jonka jälkeen soitettiin Vaasan marssi. Maisteri K. Kallio piti puheen isänmaalle ja laulettiin Maamme-laulu. Tilaisuudessa luettiin myös Ahlqvistille tulleet onnittelusähkeet. Puheita pidettiin paitsi lounaismurteella, viron kielellä, inkeriksi ja unkariksi. Kuusitoista vuotta Setälää vanhempi Arvid Genetz, Setälän kouluaikainen opettaja Hämeenlinnan lyseossa ja Ahlqvistilta vapautuneen viran sittemmin voittanut Setälän kilpahakija, piti puheen Aunuksen murteella. Illalliset alkoivat puolenyön aikaan ja juhlat jatkuivat pitkälle aamuyöhön.18

Ahlqvistin hautajaiset Helsingissä 1889

Jos Ahlqvistin 60-vuotissyntymäpäivät olivat vielä melko pienen piirin juhla, spektaakkelimaiset hautajaiset olivat suuren luokan tapaus Helsingissä. 23. marraskuuta 1889, jo ennen klo kahta, oli Helsingin Frederikinkadulle ja kaikkien niiden katujen varsille, joita pitkin surusaaton tiedettiin kulkevan, oli alkanut kokoontua ihmisiä. Vähän ennen klo 15 Ahlqvistin havuin koristeltu arkku kannettiin hänen kotoaan Fredrikinkatu 45:stä ruumisvaunujen kyytiin. Valtioneuvoksen matka kohti Hietaniemen hautausmaata alkoi suuren saattojoukon saattelemana.

Kulkueeseen, heti ruumisvanujen perään, oli järjestäytynyt ensimmäisiksi Helsingin yliopiston ylioppilaskunta ja Ylioppilaskunnan laulajat, molemmat lippuineen. Heitä seurasivat Savo-karjalainen osakunta lippuineen ja yliopiston muut osakunnat.  Opiskelijat kävelivät ruumisvaunujen jäljessä. Muu saattoväki, heistä ensimmäisinä vainajan omaiset, kulki surusaatossa vaunuissaan. Omaisia kerrotaan seuranneen loppumattoman pitkä jono saattoväkeä: Ahlqvistin ystäviä, yliopiston opettajia, hallituksen sekä tieteellisten ja isänmaallisten seurojen edustajia sekä muita kansalaisia.19

Hietaniemen hautausmaalla opiskelijat muodostivat kunniakujan ajotieltä hautapaikalle saakka. Ruumisvaunut pysähtyivät ylioppilaiden muodostaman kujan päähän ja arkku nostettiin rattailta. Arkun kantajina toimivat Helsingin yliopiston suomeksi opettaneet vanhasuomalaiset kuten historian professori Ernst Gustaf Palmén ja beckiläistä raamattufundamentalismia edustanut käytännöllisen teologian professori Otto Immanuel Colliander sekä suomen ja sen sukukielten tutkijat tohtori Arvid Genetz ja E. N. Setälä.20

Heitä seurasivat ensin vainajan omaiset, sitten Suomalaisen Kirjallisuuden Seura in corpore, yliopiston opettajat, Suomen Tiedeseuran lähetystö ja heidän jälkeensä muu saattoväki. Arkku laskettiin hautaan, hautajaisväki paljasti päänsä ja haudan ympärille asettuneet osakuntien lipunkantajat tekivät lipputervehdyksen. Ylioppilaskunnan Laulajat ja tilaisuutta varten kerätty soittokunta kajauttivat virren. Ruumiinsiunauksen toimitti suomeksi pastori J. Bäck lausuen vainajan muistoksi ”yleviä sanoja”, joita sanomalehtikuvauksissa ei kuitenkaan toistettu.21

Ensimmäisen seppeleen laski Helsingin yliopiston puolesta rehtori, filosofian professori Thiodolf Rein. ”Suomen yliopiston puolesta lasken minä tämän seppeleen kunnioituksen ja kaipauksen merkiksi August Ahlqvistin haudalle”. Pitkässä puheessaan rehtori kuvaili, kuinka Ahlqvistin nuoruuden aika osui aikakauteen, jolloin ”uusi ja mahtava aate oli täällä herännyt – se aate, että koko kansamme tulevaisuus riippui siitä, että sen suomea puhuva enemmistä tulisi sekin osalliseksi kaikista sivistyksen ja yhteiskuntalaitoksen eduista, että Suomenkieli oli viljeltävä ja suomenkielinen, sivistyksen vaatimuksia täyttävä kirjallisuus oli aikaansaatava”. Reinin mukaan Ahlqvist oli tosi mies. Tosin hänen ystävyytensä oli vaikea saavuttaa ja hänessä oli virheitäkin, mutta ne olivat pikemminkin veren (so. luonteen) kuin hengen (so. ihanteiden) virheitä.22

Rein kuvasi Ahlqvistin kiinnittyneen nuoruuden koko innolla suomalaisuuden aatteeseen, minkä aatteen toteuttaminen oli koko hänen elämäntyönsä sisältö. Rehtorin mukaan Ahlqvistin esiintyminen ”uudenaikaisena runoilijana” oli käännekohta koko suomalaisen kirjallisuuden historiassa. Lyyrisenä runoilijana hän ”epäilemättä” voitti kaikki nekin, jotka olivat hänen jälkeensä julkaisseet runoja. ”Älköön tämä uusi muistutus kuolon taipumattomuudesta saattako meitä nurisemaan Jumalaa vastaan. Kiittäkäämme Häntä pikemmin siitä, mitä hän on antanut nyt poislähteneen etevän maamiehemme hänen eläessään aikaansaada tieteen, kirjallisuuden, isänmaan ja sen Yliopiston hyväksi”. Hän korosti Ahlqvistin tieteellisen työn merkitystä. Kun Mathias Alexander Castrén kuoli nuorena, tieteen ja isänmaan äärettömäksi vahingoksi, vain Ahlqvistilla, silloisella nuorella ylioppilaalla, oli kylliksi kykyä ja rohkeutta Castrénin kesken jättämän työn jatkamiseen ja täydentämiseen. ”Tämän tehtävän hän on sitten tunnollisesti täyttänyt, vaikka jättänyt tutkimusalansa ahtaammaksi kuin Castrénin jättiläisnero olisi tehnyt.” Ahlqvistin suuri ansio, jossa hän voitti Castrénin, oli Reinin mukaan se, että hän Castrénia enemmän oli edistänyt varsinaista suomen kieltä. Ahlqvist oli jättänyt jälkeensä kalliin perinnön: työnsä hedelmät. ”Voimme siis häneen itseensä soveltaa ne sanat, jotka hän kirjoitti Castrénia haudattaessa”, totesi rehtori:

Kyynelsilmin huoliva Suomi seisoo, Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan

Miehen parhaan, tietäjän taitavimman, Ystävän uljaan.

Hälle patsaan nostamme, kuin lupaamme: miehuudella lempiä synnyinmaata

hellyydelläpä hoitaa suomenkieltä, kuin teki Ahlqvist.23

Senaattori Yrjö-Koskinen, joka hautajaisissa kutsui itseään Ahlqvistin vanhaksi asetoveriksi suomalaisuuden tantereella, oli Ahlqvistin kiistakumppani Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta. Hän laski SKS:n puolesta kunnioituksen seppeleen ”suomalaiselle runoilijalle ja tiedemiehelle” sekä luki tai ainakin mainitsi haudalla Unkarin Tiedeakatemian lähettämän sähkeen. Hän totesi: ”Ken tänään säästyy, se huomenna tai ylihuomenna – – kulkee samaa katoovaisuuden tietä saaman määrän päähän. Mutta milloin yksi kansansa jaloimmista äkkiarvaamatta temmataan pois, silloin jälille jääneet kuitenkin seisovat hämmästyneinä, surun ja kaipauksen valtaamina.”24

Suomen Tiedeseuran seppeleen laskivat matematiikan ja tähtitieteen professori Lorenz Lindelöf sekä fysiikan professori A. Sundell. Lindelöf muisti vainajaa muutamin ruotsinkielisin sanoin ilmaisten surunsa ja kunnioituksensa Ahlqvistin satoisesta toiminnasta tieteen ja isänmaan palveluksessa. Suomalais-ugrilaisen seuran seppeleenlaskijana oli sanskriitin ja vertailevan kielentutkimuksen professori Otto Donner. Hänen mukaansa Suomalais-ugrilainen seura ei jäänyt kaipaamaan vain varaesimiestänsä, vaan tutkijaa, joka oli tunnettu ja kunnioitettu koko tieteellisessä maailmassa. Castrén, Lönnrot ja Ahlqvist olivat Donnerin mukaan nimiä joita kunnioituksella mainittiin ulkomaillakin. ”Kasvakoon niiden jäljessä joukko kelpo tutkijoita kansallisen tutkimuksen alalla”, esitti Donner.25

Kotikielen Seuran seppeleenlaskijana, kiitokseksi kaikesta Ahlqvistin opetuksesta ja rakkaudesta, oli tohtori Setälä. ”Orpona, murehtien laskee Kotikielen Seura seppeleen sille haudalle, jonka sen perustaja, tuki ja opettaja on peitetty, lähettäen siten viimeisen tervehdyksensä, viimeisen kiitoksensa Pois on johtaja meiltä mennyt. Pois jok´ oksat karsi ja tiemme neuvoi. Jonk´ ois turvin riemu rientomme ollut. Voittomme varma. Hänen oppilaansa siunaavat hänen muistoansa”.26

Savolaisosakunnan puolesta seppeleen laski osakunnan vt. kuraattori Fredrik Wilhelm Sederholm. Seppele oli varustettu muistolauseella: ”Miehuutta mieles, rakkautta hohti, Totuus ja oikeus toimiasi johti, kamppailen kansas sortumasta estit. Kamppauksen kestit”. Helsingin yliopiston osakunnista seppeleensä laskivat myös Viipurilainen, Hämäläinen, Länsisuomalainen ja Pohjalainen osakunta. Helsingin ylioppilaskunnan seppeleen, koko suomalaisen yliopistonuorison puolesta, toi haudalle ylioppilaskunnan tuolloinen puheenjohtaja maisteri Theodor Schwindt. ”Opettajalle oivalliselle, työmiehelle taitavalle, runoilijalle rakkahalle Suomen ylioppilaskunta”. Pitkässä puheessaan Schwindt kuvaili kuinka taaskin oli kaatunut tervahonka, ”mutta kiitos Jumalalle, joka henkiselläkin alalla on antanut Suomessamme kasvaa semmoisia, jotka suuruutensa, suoruutensa ja lujuutensa kautta ovat opettaneet meitä käyttämään suuria mittoja valoon pyrkiessämme – – Lähellä Suomen sydäntä kasvoi varmaan se, joka siinä määrässä kuin vainaja tunsi ja omisti Suomen kansan ominaisuuksia ja teki niitä laajoissa piireissä silminnähtäviksi, korvinkuultaviksi”.27

Ylioppilaskunnan puheenjohtaja näyttää rehtorin ohella olleen ainoa, joka puheessaan viittasi myös Ahlqvistin toisenlaisiin luonteenpiirteisiin. Hän kuvaili, kuinka vainajaa oli kutsuttu liian karkeaksi, jotta hän olisi voinut liittää ympärilleen oppilaspiirin, joka olisi saanut esteettömästi ja alituisesti ammentaa hänen henkensä rikkauksia. Tämä oli Schwindtin mielestä totta,

vaan samalla näin on varmaan ollut Suomen paras. Suoraksi ja itsenäiseksi, kuin hän itse, tahtoi vainaja, että muidenkin piti kasvaa ja kehittyä. Ei hän rakastanut hentoja loisolentoja – – Säälimättä hakkasi hän pois ne vesivesat ja väärät oksat, jotka hän luuli löytäneensä siinä puutarhassa, jossa hän itse oli puutarhuri. Sen hän teki uskollisesta rakkaudesta sillä hän toivoi Suomen soreaksi, Karjalan kaunihiksi. – Herraan haltuun opettaja! Opetuksesi kallis on säilyvä sydämissämme.28

Ahlqvistin haudalla lausuttiin runoja ja kauniita sanoja, laulettiin virsiä ja Ylioppilaskunnan laulajat esiintyivät. Haudalle laskettiin lukemattomia seppeltervehdyksiä esimerkiksi Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta, Viipurissa sekä Helsingissä asuvilta Savo-karjalaisen osakunnan entisiltä jäseniltä, Sortavalan, Kuopion ja Hämeenlinnan kaupunkilaisilta, Uuden Suomettaren toimitukselta, vaasalaisilta opettajilta, Suomalaiselta normaalilyseolta ja sen oppilailta, Mikkelin lyseon opettajilta, Tampereen ja Kotkan suomalaisilta seuralta, Kuopion kaupunkilaisilta sekä Helsingin yliopistossa filosofian maistereiksi vuonna 1886 promovoiduilta.

Haudalle laskettiin myös senaattori Leo Mechelinin ja E. N. Nordenskiöldin seppeltervehdykset. Suomalaisen Teatterin seppeleen laski Kaarlo Bergbom lukien seppelnauhan Ahlqvistiä siteeraavan tekstin: ”Kyynelsilmin huoleva Suomi seisoo, pojan parhaan peitti hautaan, Miehen parhaan, tekijän taitavimman”. Helsingin suomalainen seura toi haudalle kukista tehdyn kanteleen. Hautaustilaisuus päättyi siihen, että yliopiston opiskelijat lapioivat umpeen Ahlqvistin haudan.29 Lehtitiedoista ei käy ilmi, että Uusmaalainen osakunta, Aleksis Kiven vanha osakunta, olisi osallistunut hautajaisiin.

Suurmieskandidaatti aikansa mediassa

K. J. Gummeruksen toimittama laajalevikkinen Kyläkirjaston Kuvalehti julkaisi artikkeleita suomalaisista merkkimiehistä. Muotokuvan kera julkaistu Ahlqvistia esitellyt artikkeli ilmestyi 60-vuotisjuhlintaan liittyen vuonna 1886.30 Ahlqvistin korottaminen suurmiessäätyyn, osaksi uutta suomalaista historiaa, alkoi toden teolla vasta hänen kuolemansa jälkeisestä uutisoinnista.

Uuden Suomettaren mukaan suomen kielen professorin poismeno herätti yleistä surua koko maassa. Mikkelin Sanomissa kerrottiin kuinka eräät Ahlqvistin runot olivat vertaistaan hakevan runoilijaneron luomuksia. Karjalatar puolestaan kertoi lukijoilleen, että Ahlqvist oli suomen kielen peruspylväitä, jonka ansiosta suomen kielen sortaminen on alkanut vähetä. Lehti kertoi Ahlqvistin myös saavuttaneen ”eurooppalaisen maineen” tiedemiehenä, kirjailijana ja runoilijana.31

Lappeenrannan Uutiset kirjoitti: ”Jumala siunatkoon suuren miehen työtä ja valmistakoon hänen muistolleen lavean sijan jokaisen suomalaisen sydämeen”. Ahlqvistin kokemista ”omaksi suurmieheksi” erityisesti Itä-Suomessa kuvaavat esimerkiksi Joensuun Suomalaisen seuran, Joensuun lyseon ja Sortavalan sekä Savonlinnan Suomalaisten Seurojen järjestämät surujuhlat Ahlqvistin muistoksi. Kotikielen Seura perusti Ahlqvistin nimeä kantavan rahaston, jota ”sopivalla tavalla käytettäisiin vainajan mieliharrastusten edistämiseksi”.32

Ahlqvistin muistaminen ei rajoittunut vain itäsuomalaisiin lehtiin. Raahen Sanomat esimerkiksi kirjoitti, että Ahlqvistin nimi on iäti säilyvä kiitollisten kansalaisten muistissa. Turun Lehti puolestaan kuvasi Ahlqvistin suurta rakkautta suomen kieleen, ja huomautti, että se ”ei ollut sitä laatua kuin muutamien suurta rähinää pitäväin herrain, joiden äidinkielenrakkauteen on yhtynyt viha toiseen kotimaiseen kieleen”.33

Ahlqvistin runotaitoa, suuria neronlahjoja ja jaloa luonnetta julisti myös Suomi-aikakauslehti. Ahlqvist oli lehden mukaan kauttaaltaan kansanvaltainen luonne, jolle kaikki ulkonaiset edut ja erotukset vaipuivat mitättömyyteen aatteiden palveluksessa suoritetun kunnollisen ja ahkeran työn rinnalla. Lehti kertoi, että Ahlqvistia ”yksimielisesti” pidettiin kansallisena suurmiehenä. Hänen työnsä, ”yhdistettynä niiden suurien neronlahjain kanssa, jotka Jumala oli hänelle suonut, kohotti hänet sille korkealle asemalle, joka hänelle jo nyt yksimielisesti myönnetään”.

Poistumattomasti tulee aikakausien kautta seisomaan hänen jalo, vakava kuvansa, kärsimykset ja palavat tunteet syvästi piirtyneinä hänen tyyneisiin ja rauhallisiin kasvoihinsa. – – Hänen luonaan oli runotar jo käynyt, laskenut hänen poveensa helmen, kalliimpia kirkkaimpia mitä se ikinä ihmispoveen jakoi.34

Ruotsiksi Ahlqvist oli saanut kaiken opetuksensa. Mutta vieras orjuuden ies ei jaksanut allensa kukistaa hänen miehekästä ja vapautta rakastavaa mieltänsä. Ahlqvist tuli kantamaan kahdella elämänuralla [tiedemiehenä ja runoilijana] kansallensa unohtumattomia aarteita nykyisiä ja tulevia aikoja varten. Kummallakin uralla oli hän ensimmäisiä ja etevimpiä uranuurtajia.

Lehdissä kirjoitettiin, että Ahlqvist oli suora Suomen mies ja esimerkillinen isänmaallinen kansalainen.35 Tampereen Sanomat kuvasi kuinka Ahlqvist oli suora, avomielinen ja rehellinen, kenties joskus liian jyrkkä. Jyrkän kuoren alla sykki kuitenkin ”isänmaalle ja kaikelle jalolle lämmin sekä harras sydän”. Kuopiossa ilmestynyt Savo-Karjala kuvasi Ahlqvistia, kotikaupungin poikaa, itsenäiseksi, suoraksi ja miehekkääksi, ja kertoi nuorison siksi ihailevan häntä. Lehti tosin lisäsi, että Ahlqvistin itsenäisyys näyttäytyi joskus mitä kummallisimpana itsepäisyytenä, mutta sekään ei vähentänyt nuorison ihailua tuota rakasta opettajaa kohtaan. Savonlinna kuvasi Ahlqvistia harvinaisen voimakkaaksi itsenäiseksi luonteeksi. ”Oudon” mielestä Ahlqvist saattoi lehden mukaan vaikuttaa karkealta, mutta lehti valisti lukijoitaan, että Ahlqvistin voimakkaassa rinnassa sykki lemmin, lempeä ja hehkuva sydän. Hän oli todellakin mies ja suomalainen. Lehti toivoikin Jumalan antavan Suomelle monta hänenlaistaan miestä.36

Ahlqvist oli ollut juhlapuhujana yli 800 henkeä koonneessa Lönnrotin 80-vuotisjuhlissa vuonna 1882. Tuolloin hän esitti, ettei mikään työ ollut minkään arvoinen, jos sitä ei ollut tehnyt siveellisesti kelvollinen tekijä. Ahlqvist ”sanoi sen ohessa ei minkään suuren työn olevan minkään arvoista, ellei sen takana piile siveellisesti kelvollinen tekijä. Tästä puhuja johtui puhumaan Lönnrotin luonteesta. Lönnrot on, hän sanoi, aatelismies sitä oikeata aatelissäätyä, jolla tosi-ihmisyyden ihanteet ovat kilvenmerkkinä. Lönnrot´in elämä on niin likellä täydellisyyttä, kuin kuolevaisen on mahdollista.”37

Sama teema, merkittäviä töitä tehneen miehen hieno luonteenlaatu, näkyi sittemmin Ahlqvist-kuvauksissa. Kyse oli Marja Vuorisen kuvaamasta ”hyveaatelista”, jonka osaksi kansalliset suurmiehet kernaasti luettiin.38 Historiallisesti ajatus palautunee Ciceron tulkintaan, että todelliset merkkimiehet olivat myös moraalisilta ominaisuuksiltaan merkittäviä. Kyse oli aikakauden kirjallisesta topoksesta, jossa suurmiehiksi esitetyt suomalaiset haluttiin kuvata myös moraalisilta ominaisuuksiltaan ja luonteenpiirteiltään esimerkillisiksi. Lehdissä ei esitelty kuin pienin viittauksin Ahlqvistin tunnettua luonnetta. Niissä toistettiin hänen luonteenpiirteinään esimerkiksi miehekkyyttä, itsenäisyyttä ja suoruutta, ominaisuuksia, joilla E. N. Setälä oli määritellyt Ahlqvistin jo vuoden 1886 juhlakirjassa.

Oiva Ketonen on tarkastellut autonomian kauden sivistyneistön vähäiseksi kansalaisrohkeudeksi kutsumaansa ilmiötä. Ahlqvist käytti valtaansa, purki vihaansa, jossa Ketonen arvioi olevan ”patologisen komponentin”, ja arvovallallaan teilasi Aleksis Kiven sivistyneistön tähän suuremmin puuttumatta. ”Sokeassa vihassaan”, kuten Ketonen sitä kutsui, professori halusi tuhota Kiven ihmisenä vielä tämän kuolemankin jälkeen. Tämä näkyy esimerkiksi pilkkarunossa, jossa Ahlqvist laittoi Kiven itsensä kertomaan millainen kirjailija hän oli.39

Runoilijaks´ ma ristittiin,
Sanottiin Shakespeariksi,
Verraksi Väinön väitettiin:
Muut’ en mä ollut kuitenkaan
Kuin taitamaton tahruri
Ja hullu viinan juoja vaan.

Suomalainen sivistyneistö ei ainoastaan mahdollistanut Ketosen kritisoimaa Ahlqvistin toimintaa. Ahlqvist-juhlallisuudet ja niiden laaja uutisointi kertovat, että suomenkielinen sivistyneistö oli 1880-luvulla, viitisentoista vuotta Kiven kuoleman jälkeen ja lehdistön tukemana, valmis nostamaan Ahlqvistin kansalliseksi suurmieheksi.

Suomalaisten suurmiehien identifioiminen ja juhlistaminen oli osa kansallisen identiteetin rakennustyötä 1800-luvulla. Maassa, jossa historia tai arkkitehtoniset rauniot tarjosivat vain vähän aineksia kansallisen identiteetin rakennustyöhön, korostui esimerkillisten ja ansioituneiden suomalaisten suurmiesten tunnistaminen ja heidän tekemisensä tunnetuksi suurelle yleisölle. Avoimesti kansallismielisiä mielenilmauksia tai mielenosoituksia ei autonomian kautena voitu järjestää. Tässä tilanteessa yliopistomiesten ja muiden kulttuurivaikuttajien kunniaksi järjestetyt juhlat, samoin kuin heidän hautajaisensa, antoivat tilaisuuden isänmaallishenkisten juhlien ja kansallismielisten mielenosoitusten järjestämiseen sekä nuorison mobilisoimiseen.

Julkaisemalla kuvauksia Ahlqvistin kunniaksi järjestetystä syntymäpäiväjuhlasta ja hänen suureellisista hautajaisistaan 1880-luvun lehtiä lukevalle yleisölle opetettiin kuvaa sankarimiehestä, jota kunnioitti maan opiskeleva nuoriso, Suomen yliopisto ja maan eliitti sekä koko tieteellinen maailma. Suomenkielisistä sanomalehdistä ylisanoja välttelevin näyttää olleen Jyväskylässä ilmestyneen Suomalaisen kuolinilmoitus, joka kuitenkin totesi, että Ahlqvistin kuoleman vuoksi lehden koko numero pitäisi varustaa surureunuksin.40

Suurelle yleisölle tarkoitetuissa julkaisuissa Ahlqvist esitettiin niin työnsä kuin ominaisuuksiensa osalta esimerkillisenä. E. N. Setälän Valvojaan kirjoittama muistokirjoitus esitteli Ahlqvistin laajaa tuotantoa ja hänen toimiaan suomen kielen edistämiseksi. Setälä kertoi myös professorin niistä puolista, joita lehdet eivät kertoneet suurelle yleisölle. Raivoisia Kivi-kritiikkejä mainitsematta Setälä huomautti, että Ahlqvistin arvosteluista puuttui tyyneyttä. Ahlqvistissa oli hänen mukaansa kaksi ”vastakohtien olentoa”: toinen karkea ja kärttyisä, toinen hieno ja hellä. ”Ulko-olento” oli kova, karkea ja luotaantyöntävä, mutta kun tunsi Ahlqvistin vilpittömän sydämen, häntä ei Setälän mielestä voinut olla rakastamatta. Hän myös mainitsi, että Ahlqvist ei kyennyt hillitsemään intohimojaan, mikä viittasi Ahlqvistin raivostumisiin.41

Suurmieskultin rakentamiseen siis kuului, että suurelle yleisölle luotiin kuvaa runotarten sukua olevan ”Suomen taiderunon luoja[n]” ja rakastetun professorin ylevistä luonteenpiirteistä. Tämä kuva muuttui varsin hitaasti. Kansanvalistusseura teki merkittävää kulttuurityötä julkaistessaan edullista kirjallisuutta muun muassa kirjastojen hankittavaksi. Runsaat 30 vuotta Ahlqvistin kuoleman jälkeen seura julkaisi Ahlqvist-elämäkerran, jonka mukaan hänellä ”ns. perustavana aikana oli keskeinen asema sivistyselämässämme”. Elämäkerrassa kuvattiin Ahlqvistin hienoa luonnetta, sitä kuinka hänellä oli luontainen oikeudentunto ja valistunut arvostelukyky. Hänen viitoittamansa tie on ”tänäkin päivänä” se, jota on kuljettava, teoksen kirjoittaja J. A. Sarlin esitti.42

Ahlqvistin suureksi ansioksi esitettiin Kotikielen Seuran perustaminen. Hän oli seuran ”keskus ja pylväs” ja perusti seuran kutsumalla koolle kymmenen Savo-karjalaisen osakunnan jäsentä. Riitaantumista Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa ei mainita. Kotikielen Seurassa oli hienoa olla etevimmän suomen kielen tutkijan johdossa. ”[Ahlqvist] oikealle suunnalle ohjailee harhateille eksyneet keskustelut ja huomauttaa mitä esiintyneissä ajatuksissa on epäkypsää ja oikaisua kaipaavaa”.43

Ahlqvistin kuoltua, ”ympäri koko Suomen vietetyissä surujuhlissa tuli kauniilla tavalla ilmi se vilpitön suru, jota maamme tällä hetkellä tunsi”, Sarlin kirjoitti. Elämäkerta puolusteli myös Ahlqvistin professoriksi nimittämistä: hän oli tieteellisesti täysin pätevä, hänellä oli tiedemiehen vakava ja terävä arvostelukyky. Jos suomen kielen lehtorina toiminut Carl A. Gottlund (1706-1875) olisi nimitetty suomen kielen professoriksi 1863, se olisi ollut ”surmanisku tieteellisyydelle”.44

Sarlinin elämäkerrassa Ahlqvistia kehutaan toistaen mitä erityisesti E. N. Setälä oli hänestä sanonut. Ahlqvistin sanotaan jättäneen perinnöksi miehuullisen, teeskentelemättömän ja pontevan luonteensa muiston. Kirjasesta kuitenkin löytyy myös toisenlaisia sävyjä. Sarlin mainitsi, tosin Aleksis Kiveä nimeämättä, Ahlqvistin julkaisemat kohtuuttomat kirjallisuuskritiikit ja luonteen kulmikkuuden. ”Ikävä on todeta, että omituinen, tekisi mieleni sanoa sairaaloinen kärtyisyys on luonut leimansa useampiin Ahlqvistin arvosteluihin”. Sarlin tulkitsi tämän johtuneen siitä, että Ahlqvist oli ”yksinäinen”. Hän oli lapsena yksinäinen, hänellä oli vähän ystäviä, hän oli yksin kärsivä ja yksin taisteleva ihminen, jonka synnynnäistä luonteen kulmikkuutta lisäsivät ulkoiset olosuhteet.45 Elämäkerrassa jäi kertomatta miten 1880-luvulla August Ahlqvistia oltiin korottamassa työnsä, neronlahjojensa, luonteenomaisuuksiensa ja tavoitteidensa vuoksi kansalliseksi suurmieheksi.

Ahlqvist-juhlinta, täysin riippumatta hänen tosiasiallisista luonteenpiirteistään tai saavutuksistaan, palveli kansallisia tarkoitusperiä, herätti ja edisti suomenkielisten kamppailua kielellisestä hegemoniasta yliopistossa ja mobilisoi opiskelijoita. Yliopistomiehen kunniaksi järjestetyt juhlallisuudet palvelivat myös Suomen yliopiston merkityksen korostamista kuvatessaan millaisia merkittäviä kansalaisia oli yliopiston palveluksessa.

1880-luvulta alkaen Venäjän imperiumin suhtautuminen Suomen erityisasemaan alkoi muuttua, mikä sittemmin näkyi venäläislehdistön kriittisenä ja Suomen erityisaseman ”luonnottomuutta” toistuvasti arvostelleena sanomalehtikirjoitteluna.46 Ahlqvist-juhlinnoiden lehtiuutisoinnilla oli kiristyvien olojen tilanteessa kansallisen kasvatuksen ja kansallisen identiteetin vahvistamisen funktio riippumatta siitä kuinka oppilaittensa rakastama, merkittävä tiedemies, ihailtavilla ominaisuuksilla varustettu yksilö tai lahjakas runoilija Ahlqvist oli. Hanke esittää Ahlqvist kansallisena suurmiehenä oli kuitenkin perustavanlaatuinen virhearviointi. Kansallista suurmiestä ei tullutkaan hänestä, vaan siitä kirjailijasta, jonka elämän ja uran Ahlqvist tuhosi.

Kirjoittaja on dosentti sekä teologian ja filosofian tohtori, joka tutkii autonomian kauden aate- ja oppihistoriaa.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Tietokannat

www.elore.fi

www.helsinki.fi/historiallinensanomalehtikirjasto

Finlands Allmänna Tidning

Hämeen Sanomat

Karjalatar

Keski-Suomi

Kirjallinen Kuukauslehti

Kyläkirjaston Kuvalehti

Laatokka

Lappeenrannan Uutiset

Mikkelin Sanomat

Pellervo

Päivän Uutiset

Raahen Sanomat

Sanomia Turusta

Savo-Karjala

Savonlinna

Suomalainen

Suomi

Tampereen Sanomat

Turun Lehti

Uleåborgs Tidning

Uusi Suometar

Valvoja

Virittäjä

Västra Finland

Waasan Lehti

Östra Finland

 

www.kansallisbiografia.fi

Apo, Satu. Elore 16 (2009), 1-9, 14-21. www.elore.fi>arkisto>katsart_apo_2_09. Viitattu 25.2.2016.

Autio, Veli-Matti. Emil Nestor Setälä (1864-1935) suomen kielen ja kirjallisuuden professori, ministeri, lähettiläs, valtioneuvos. www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/500  (1998). Viitattu 1.2.2015.

Ernst Gellner. Nation and Nationalism. Blackwell, Oxford 1983, 48-49, 55-58, 124.

Hobsbawm, Eric. Introduction; Inventing Traditions. The Invention of Tradition. Eds. Eric Hobsbawn & Terence Ranger. Cambridge University Press, Cambridge. 1989a, 1-14.

Hobsbawm, Eric. Mass-Producing Traditions: Europe, 1870- 1914. The Invention of Tradition. Eds. Eric Hobsbawn & Terence Ranger. Cambridge University Press, Cambridge 1989b, 263-307.

Karlsson, Fred. E. N. Setälä vaarallisilla vesillä. Tieteellisen vallankäytön, käyttäytymisen ja perinteen analyysi. SKS:n toim. 765. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2000.

Ketonen, Oiva. Kohtalon vaihtoehdot. Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus. WSOY, Helsinki 1989.

Ketonen, Oiva. Aleksis Kivi ja August Ahlqvist. Suomen kieli, Suomen mieli. August Ahlqvist vaikuttajana. Suomi 171. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1993, 126-136.

Kotivuori, Yrjö. Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852. August Engelbrekt Ahlqvist. www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/henkilophp?id=16176. (2005) Viitattu 1.2.2015.

Luukkanen, Tarja-Liisa. B. O. Lille ja kirkkohistorianopetuksen alkuvaiheet Aleksanterin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Historiallisia Tutkimuksia 207. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2000.

Luukkanen, Tarja-Liisa. Mitä maalaiskansa luki? Kirjasto, kirjat ja kirjoja lukeva yhteisö Karstulassa 1861-1918. Historiallinen Arkisto 143. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2016.

Heikki Paunonen, Kotikielen Seura 1876-1976.  Virittäjä 1976, 320-321.

Pulkkinen, Risto. Gottlund, Carl Axel (1796-1875) suomen kielen lehtori, kirjailija, suomalaisuusmies. www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/2817. (2004) Viitattu 1.2.2017.

Riikonen, K. H. Ahlqvist, August (1826-1889) suomen kielen ja kirjallisuuden professori, yliopiston rehtori, kirjailija. www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/3105. (2000) Viitattu 1.2.2015.

Redogörelse 1887. Redogörelse för Alexander-Universitet i Helsingfors under läseåren 1884–1887. Helsingfors Universitet, Helsingfors 1887.

Sarlin, A. J. August Engelbrekt Ahlqvist, Hänen elämänsä ja toimintansa. Kansanvalistusseuran elämäkertoja 30. Tietokirja-Osakeyhtiö, Helsinki 1924.

Schöpflin, George. The Function of Myth and a Taxonomy of Myths. Myths and Nationhood. Eds. Hoskings, Geoffrey & Schöpflin, George. Routledge, London 1997, 19-20, 22-23.

Setälä, E. N. Esipuhe. August Ahlqvistille muistoksi seitsemännestä päivästä elokuuta 1886, jolloin hän täytti kuusikymmentä vuotta. kiitolliset oppilaat. Kotikielen Seura, Helsinki 1886.

Setälä, E. N. August Ahlqvist. Valvoja 12/1889, 553-572.

Smith, Anthony D. Nationalism and Modernism. A Critical Survey of Recent Theories of Nations and Nationalism. Routledge, London 1990.

Smith, Anthony D. The Ethnic Origins of Nations (1986). Blackwell Publishers, Oxford 1993.

Sulkunen, Irma. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2004.

Vares, Vesa & Häkkinen, Kaisa. Sanan valta. E. N. Setälän poliittinen, yhteiskunnallinen ja tieteellinen toiminta. WSOY, Helsinki 2001.

Virtanen, Kari O. Ahdistettu kansakunta. Kansakunnan historia 5. WSOY, Helsinki 1974.

Vuorinen, Merja. Kuviteltu aatelismies. Aateluus viholliskuvana ja itseymmärryksenä 1800-luvun Suomessa. Bibliotheca Historica 128. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2010.

 

1. Luukkanen 2000, 97. [↩]
2. Luukkanen 2016, 103-104, 137. [↩]
3. 1800-luvun lopulla Karstulan kunnankirjastossa oli tarjolla muun muassa Suomen Teollisuuslehden, Nuorukaisen, Sanansaattajan ja Kirjallisen kuukauslehden numeroita sekä Suomen Lähetyssanomia, Kuukauslehteä sunnuntaikouluille, Kyläkirjastoa että Kyläkirjaston Kuvalehteä. Luukkanen 2016, 103, 104-112 (myös kirjastojen lukumääristä Suomessa), 145, 547-567. [↩]
4. Gellner 1983, 48-49, 55-58, 124. Hobsbawm1989a, 1-14. Hobsbawm 1989b, 263-307. Schöpflin1997, 19-20, 22-23. [↩]
5. Smith 1990, 129-133. Smith 1993, 126-127, 128, 129. [↩]
6. Waasan Lehti 27.11.1886.  Sanomia Turusta 278/30.11.1886.  Laatokka 49/7.12.1886. Riikonen 2000. Kotivuori 2005. Ahlqvistin urasta ja töistä Kyläkirjaston Kuvalehti 8/1886, 1-2. [↩]
7. Mikkelin Sanomat 48/2.12.1886. Hämeen Sanomat 97/3.12.1886. Redogörelse för Alexander-Universitet i Helsingfors under läseåren 1884-1887. Helsingfors Universitet, Helsingfors 1887. [↩]
8. Uusi Suometar 129/1.11.1872. Uusi Suometar 130/4.11.1872. Pellervo 17/29.4.1882. [↩]
9. Sanomia Turusta 278/30.11.1886. Hämeen Sanomat  97/3.12.1886. [↩]
10. Paunonen 1976, 320-321. Ketonen1989, 112. Autio 1998.  Riikonen 2000. [↩]
11. Autio 1998. Setälän 54-sivuinen Suomen kielen lauseoppi. Oppikirjan koe (1880), jolla hän loi maineensa nuorena nerona, perustui pitkälti Adolf Waldemar Jahnssonin 1871 julkaisemaan ruotsinkieliseen väitöskirjaan. Karlsson 2000, 148-149, 241, 269. Vares & Häkkinen 2001, 52, 161. [↩]
12. Sanomia Turusta 278/30.11.1886. Hämeen Sanomat 98/7.12.1886. [↩]
13. Sanomia Turusta 278/30.11.1886. Hämeen Sanomat 98/7.12.1886. [↩]
14. Kyläkirjaston Kuvalehti 8/1886, 1. [↩]
15. Hämeen Sanomat 98/7.12.1886. [↩]
16. Paunonen 1976, 399. [↩]
17. Setälä 1886, vii-xxx, 192-197 (Ahlqvistin julkaisut). [↩]
18. Sanomia Turusta 278/30.11.1886.  Laatokka 49/7.12.1886. Paunonen 1976, 321. [↩]
19. Uusi Suometar 275/24.11.1889. Savo-Karjala 138/27.11.1889. [↩]
20. Arkunkantajina olivat myös lehtori Anton Almberg, senaatin kielenkääntäjä ja yliopiston unkarin kielen opettaja, protokollasihteeri S. Aejmeleus, koulutoimen ylihallituksen kansakoulujentarkastaja Axel Berner sekä kassööri, pankkimies ja Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäsen Rafael Laethen. Savo-Karjala 138/27.11.1889. [↩]
21. Uusi Suometar 275/24.11.1889.  Savo-Karjala 138/27.11.1889. [↩]
22. Savo-Karjala 138/27.11.1889. Tampereen Sanomat 139/1889. [↩]
23. Uusi Suometar 275/24.11.1889.  Savo-Karjala 138/27.11.1889. [↩]
24. Uusi Suometar 275/24.11.1889.  Finlands Allmänna Tidning 275/25.11.1889. Paunonen 1976, 311-312. [↩]
25. Finlands Allmänna Tidning 275/25.11.1889. Hämeen Sanomat 197/3.12.1889. [↩]
26. Savo-Karjala 138/27.11.1889. Hämeen Sanomat 197/3.12.1889.  [↩]
27. Savo-Karjala 138/27.11.1889. Hämeen Sanomat 197/3.12.1889.  [↩]
28. Finlands Allmänna Tidning 275/25.11.1889. Savo-Karjala 138/27.11.1889. Hämeen Sanomat 197/3.12.1889. [↩]
29. Seppeltervehdyksistä Uusi Suometar 275/24.11.1889. Finlands Allmänna Tidning 275/25.11.1889. [↩]
30. Kyläkirjaston Kuvalehti 8/1886, 57-58. [↩]
31. Karjalatar 93/22.11.1889. Mikkelin Sanomat 94/23.11.1889. Uusi Suometar 275/24.11.1889. [↩]
32. Lappeenrannan Uutiset 90/22.11.1889. Laatokka 95/27.11.1889. Karjalatar 96/3.12.1889. Savonlinna 7/13.2.1890. Paunonen 1976, 327. [↩]
33. Turun Lehti 138/21.11.1889. Raahen Sanomat 8/23.11.1889. Ahlqvistin vuoden 1876 kiistasta Yrjö Koskisen kanssa, nuorsuomalaisten kutsuminen kyykäärmeiksi ja Suomen kiitollisuudenvelasta Ruotsille Kirjallinen Kuukausilehti 1/1876; Uusi Suometar 16/17.2.1876; Keski-Suomi 10/11.3.1876; Karjalatar 11/17.3.1876; Uusi Suometar 38/29.3.1876; Suomi 94/23.11.1889. [↩]
34. Suomi 94/23.11.1889. [↩]
35. Päivän Uutiset 272/21.11.1889. Uleåborgs Tidning 92/22.11.1889. [↩]
36. Savo-Karjala 136/22.11.1889.  Savonlinna 48/28.11.1889. [↩]
37. Pellervo 17/29.4.1882. [↩]
38. Vuorinen 2010, 234-235. [↩]
39. Ketonen 1989, 112, 120, 130-133. Ketonen 1993, 126-136. [↩]
40. Östra Finland 273/22.11.1889 (isänmaa kunnioittaa Ahlqvistin muistoa). Västra Finland 94/23.11.1889. Finlands Allmänna Tidning 272/21.11.1889 (Ahlqvistin ansioista ja hänen jäsenyyksistään kansainvälisissä tiedeseuroissa). Suomalainen 93/21.11.1889. [↩]
41. Setälä 1889, 565 (Setälä viittaa Ahlqvistin lausumaan, että hänen on Suomen kirjallisuuden puutarhurina täytynyt käyttää väliin kirvestä ja kirvesvarttakin. Lainauksen ”pillomus” viittaa Aleksis Kiveen ja Ahlqvistin arvosteluun Kiven Kullervo-näytelmästä), 569. [↩]
42. Sarlin. 1924, esipuhe, 184. [↩]
43. Sarlin 1924, 128-129. Paunonen 1976, 310. [↩]
44. Setälä 1889, 563. Sarlin 1924, 85-86, 131, 180. Gottlundista ja hänen suhteestaan Lönnrotiin Pulkkinen 2004. Sulkunen 2004, 41-74. Satu Apo, Elore 16 (2009), 1-9, 14-21. www.elore.fi>arkisto>katsart_apo_2_09. Viitattu 25.2.2016. [↩]
45. Sarlin 1924, 178. [↩]
46. Virtanen 1974, 13-24. [↩]