Teologian maisteri Hanna Vanosen teologian alan väitöskirja ”Stable and Fluid War Traditions — Re-Thinking the War Material from Qumran” tarkastettiin Helsingin yliopistossa 24.3.2017. Vastaväittäjänä toimi professori Annette Steudel (Universität Göttingen) ja kustoksena professori Martti Nissinen. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-2971-0.
Helmikuussa kuluvaa vuotta Suomen Kuvalehti (SK 8/2017) ehdotti yhdessä pääjutussaan raflaavasti: ”Lopetetaan antropologia!”. Jutussa kysyttiin, mitä ihmettä yksilö tai yhteiskunta tekee koulutuksella, joka pakottaa viettämään kuukausikaupalla aikaa kenttätöissä ulkomailla, vain havainnoimassa ihmisiä ja heidän toisinaan varsin triviaaleilta tuntuvia tapojaan. Ja mitä kukaan tekee koulutuksella, jonka kautta ei todellakaan avaudu varmoja työllisyysnäkymiä? Jos jo antropologia, jossa sentään liikutaan nykyajassa, todetaan hyödyttömäksi, voi heti perään kysyä kaksin verroin painavammin: Mitä ihmeen järkeä sitten on käyttää vuosia elämästään perehtyen Qumranin teksteihin?1 Mitä hyötyä on opetella kuollutta kieltä, tihrustaa repaleisten käsikirjoitusten digitoituja kuvia2 tietokoneen ruudulta, miettiä päänsä puhki muinaisten kirjureiden toimia — ja lopultakin jäädä epävarmaksi kaikesta päättelemästään, koska kukaan ei kuitenkaan voi palata historiassa taaksepäin osoittamaan havaintoja oikeiksi? Minä väitän, että paljonkin. Todistaakseni väitteeni kerron ensin lyhyesti, mistä väitöskirjatutkimuksessani on kysymys.
Kuolleen meren rannalta Qumranin luolista löydettiin 1940- ja 1950-luvuilla valtava määrä ajanlaskun taitteesta peräisin olevia käsikirjoituksia. Käsikirjoitusten sisältö vaihteli Raamatusta tutuista teksteistä täysin ennalta tuntemattomaan juutalaiseen kirjallisuuteen. Oman kiinnostukseni kohteiksi näistä liki 900 käsikirjoituksesta valikoitui yksitoista: ne, joiden pääteeman arvellaan olevan lopunajallinen sota. Koko opiskeluaikani 2000-luvun alussa oli ollut täynnä kovin pontevia pohdintoja islamin ja Koraanin mahdollisista sotaisista puolista, joten tuntui tärkeältä ottaa luupin alle myös juutalais-kristillisen tradition sotaisia tekstejä. Qumranin sotateksteistä parhaiten tunnettu oli — ja on — Sotakäärö (1QM),3 joka löydettiin Qumranin luolasta 1 vuonna 1947. Sotakäärö on laaja ja poikkeuksellisen hyvin säilynyt käsikirjoitus. Sen teksti on kirjoitettu lähes kolme metriä pitkälle pergamenttikäärölle ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Teksti sisältää sodan organisoimiseen ja varsinaiseen sodankäyntiin liittyviä ohjeita sekä sotaan ja Jumalan toimintaan liittyvää runollista materiaalia.
Sotakäärön lisäksi oli kuitenkin olemassa myös muita niin kutsuttuja Qumranin sotatekstejä. Näistä muista suurin osa on löydetty luolasta 4. Näiden käsikirjoitusten kunto vaihtelee paljon: osa on pieniä, lähes lukukelvottomia papyruksen palasia, kun taas osasta on säilynyt suhteellisen paljon luettavissa olevaa tekstiä. Tekstejä on kopioitu ensimmäisen ajanlaskun alkua edeltäneen vuosisadan sekä ensimmäisten ajanlaskun alun jälkeisten vuosikymmenien aikana. Tekstit sisältävät Sotakäärön kanssa osin päällekkäistä materiaalia, ja aiemmassa tutkimuksessa ne ovatkin pitkälti jääneet sen varjoon. Siksi päätin jättää väitöskirjassani Sotakäärön hieman vähemmälle huomiolle ja otin tavoitteeksi lukea neljännen luolan fragmentteja niiden omista lähtökohdista käsin, ei ainoastaan luolan 1 hyvin säilyneitä löytöjä täydentävänä aineistona. Näin ollen tutkimukseni yhtenä pääsisältönä on yksityiskohtainen analyysi luolan 4 sotateksteistä — alkaen siitä, mitä käsikirjoituksissa oikeastaan lukee, ja edeten sisällön erittelyyn. Analyysini ei koske ainoastaan käsikirjoitusten sisältöä vaan myös käsikirjoituksia materiaalisina esineinä. Pohdin siis paitsi varsinaista tekstiä myös sitä, mitä vaikkapa erilaiset marginaalimerkinnät, vaihtelevat käsialat tai eripituiset rivivälit kertovat käsikirjoitusten laatimisesta ja käytöstä. Lisäksi tarkasteluni kohteena ovat käsikirjoituksista aiemmin tuotetut editiot — siis teokset, joihin tutkijat ovat kirjanneet, millaista tekstiä mihinkin käsikirjoitukseen sisältyy. Näitä analysoin jatkuvasti kehittyvien editointiperiaatteiden valossa ja esitän niihin myös korjauksia.
Tutkimuksessani osoitan, että Qumranin sotakäsikirjoitusten välillä voidaan nähdä kolmenlaisia suhteita. Ensinnäkin voidaan osoittaa, että tietyt käsikirjoitukset ovat kirjallisesti riippuvaisia toisistaan. Vertailevan analyysin perusteella voidaan esimerkiksi todeta, että Sotakäärön kokoaja on todennäköisesti tuntenut tekstin, joka on säilynyt käsikirjoituksessa 4Q491a. Joissakin tapauksissa Sotakäärön kokoaja on kopioinut tekstiä hyvinkin tarkasti ja tehnyt vain pieniä muutoksia, joitakin kohtia hän taas on muokannut merkittävästi. Toiseksi näyttää siltä, että jotkin käsikirjoitukset ovat syntyneet konkreettisesti osana toisen käsikirjoituksen syntyprosessia. Esimerkiksi 4Q492 on todennäköisesti eräänlainen luonnosversio, jota tarvittiin, kun Sotakäärön palstalla 19 säilynyttä tekstiä muokattiin sen siirtämiseksi uuteen kontekstiin. Tämän puolesta puhuvat esimerkiksi sellaiset materiaaliset seikat kuin nahan huono laatu sekä käsikirjoituksen suuret rivivälit. Kolmantena on syytä kiinnittää huomiota käsikirjoituksiin, jotka eivät välttämättä ole suoraan kirjallisesti riippuvaisia mutta jotka kuitenkin käsittelevät samanlaisia teemoja. Sotakäärön kokoaja todennäköisesti tunsi tekstin, joka vähintäänkin muistutti käsikirjoituksessa 4Q493 säilynyttä tekstiä. Käsikirjoituksille annetut samantyyppiset otsikot osoittavat, että sisällön erilaisuudesta huolimatta näiden käsikirjoitusten ajateltiin edustavan samaa traditiota, jota sitten muokattiin eri yleisöille sopivaksi.
Tällä tavoin tekstejä voidaan siis ryhmitellä ja määritellä niiden keskinäisiä suhteita — tarkan analyysin lopputuloksena. Mutta entä sitten sotatekstien sisältö — se, joka on työssäni ollut perkaamisen kohteena? Mistä sotatekstit oikein kertovat? Jokainen sotatekstikäsikirjoitus on erilainen, mutta monet niistä sisältävät keskenään rinnakkaista eli paralleelista materiaalia ja samantyyppisiä tekstikokonaisuuksia. Erityisesti voidaan erottaa kaksi tekstityppiä, jotka esiintyvät etenkin parhaiten säilyneissä sotateksteissä. Ensimmäisen tyypin muodostavat sotaan liittyvät ohjeet. Ohjeissa keskeisintä ei yleensä ole niinkään sotilaiden toiminta tai varsinainen taistelutaktiikka, vaikka näistäkin kyllä annetaan jonkin verran määräyksiä. Sen sijaan olennaisimpana näyttäytyy papiston rooli sodan johtajina. Tyypillisessä ohjetekstissä määrätään, millaisilla sotatorvilla ja millaisia merkkejä pappien tulee puhaltaa sotaa ohjatakseen. Joissakin ohjeissa määrätään myös siitä, miten pappien tulee pukeutua ja millä tavoin he säilyttävät puhtautensa sodan aikana. Ohjeiden valossa sota näyttäytyy rituaalisena toimintana, jossa tärkeää on ennen kaikkea asioiden oikea järjestys ja se, että joka tilanteessa toimitaan ennalta annettujen määräysten mukaan.
Toisen keskeisen tekstityypin muodostavat rohkaisupuheet, joita papit pitävät taistelujaksojen välissä. Rohkaisupuheiden sisältö vaihtelee eikä se aina liity suoraan sotatilanteeseen. Rohkaisupuheissa on usein viittauksia heprealaisesta Raamatusta tuntemiimme teksteihin ja rohkaisua saatetaan hakea esimerkiksi Jumalan menneistä suurista teoista. Usein ajatuksena näyttää olevan, että voitto sodassa on ennen kaikkea Jumalan aikaansaama ihme, ei niinkään ihmisten saavutus. Vihollisia kuvataan useissa puheissa tarkemmin kuin sotaohjeissa: yleensä vihollinen esitetään pahana tai heikkona. Tyypillisesti rohkaisupuheissa keskitytään vakuuttumaan voitosta mutta joissakin puheissa otetaan huomioon myös sodassa koettavat vastoinkäymiset. Ne selitetään Jumalan järjestäminä koettelemuksina.
Tutkimukseni osoittaa, että erityisesti sotaan liittyviä ohjeita kopioitiin tarkasti käsikirjoituksesta toiseen. Pieniä muutoksia oli kyllä mahdollista tehdä: näyttää esimerkiksi siltä, että osassa tekstejä papiston asema ei ollut enää aivan yhtä keskeinen kuin toisissa vaan myös maallikot otettiin mukaan sodan johtamiseen. Kuitenkin näiden rituaalisten ohjeiden toistaminen kohtalaisen samanlaisina koettiin ilmeisesti hyvin tärkeänä. Suhteellisen tarkka kopiointi oli todennäköisesti myös keino liittää erilaisia tekstejä ajatuksellisesti toisiinsa: tietty ohjeistus kertoi lukijalle, että kyseessä oli nimenomaan sotateksti, visio juuri siitä lopunajallisesta sodasta, joka vielä käytäisiin. Puhemuotoinen aineisto taas tarjosi selvästi laajemmat mahdollisuudet kirjallisen luovuuden toteuttamiseen ja uusien elementtien lisäämiseen tekstiin. Rohkaisupuheiden avulla sotavisiota saatettiin tehdä ajankohtaiseksi erilaisille vastaanottajille ja erilaisiin tilanteisiin.
Sekä ohjeet että puheet korostavat sodan rituaalista ulottuvuutta. Erityisen pitkälle rituaalisuus viedään Sotakäärössä, joka sisältää ohjeiden ja puheiden lisäksi listoja sotatorvista, -lipuista ja -kilvistä. Listoissa erityisen keskeistä on, mitä kuhunkin torveen, lippuun tai kilpeen tulee kirjoittaa. Nämä päällekirjoitukset voivat olla esimerkiksi sellaisia kuin ”Jumalan kutsutut” (joka tulee kirjoittaa koolle kutsuviin torviin) tai ”Jumalan järjestys” (joka tulee kirjoittaa joukko-osastojen torviin). Sotakäärön listat päällekirjoituksineen heijastelevat kirjoittamisen merkitystä: näyttää siltä, että kirjoittamisella ajateltiin olevan erityistä voimaa sodassa. Torvi, lippu tai kilpi oli voimallinen vasta, kun siihen oli kirjoitettu tarkoin määrätty teksti. Voisikin ehkä sanoa, että sotatorveen kirjoitettu teksti on eräänlainen twiitti: lyhyt ja ytimekäs teksti, jolla pyritään muokkaamaan käsitystämme todellisuudesta. Kirjoittamisen avulla ennakoitiin voittoa vihollisesta. On jopa sanottu, että vihollinen ikään kuin ”kirjoitettiin häviölle” — ja sivumennen sanoen: siihenhän moni nykyajan somegurukin pyrkii. Kirjoittamiseen liittyvä voima on mahdollisesti yksi syy siihen, että erilaisia sotatekstejä on niin paljon. Sotatekstit syntyivät todennäköisesti sellaisissa piireissä, joilla ei todellisuudessa ollut juurikaan sotilaallista vaikutusvaltaa. Käsikirjoitukset olivat näille piireille eräänlaisia aseita: ne muodostivat turvallisuusjärjestelmän, jonka kautta vakuututtiin, että kaikki päättyisi lopulta hyvin.
Kirjoittamisen lisäksi toinen keskeinen sodankäynnin väline teksteissä näyttää olevan rukous. Qumranin teksteistä on helppo löytää esimerkkejä liturgisen ja sotaan liittyvän kielen sekoittumisesta. Esimerkiksi organisoituminen sotaan kuvataan Sotakäärössä hyvin samaan tapaan kuin järjestäytyminen liiton uudistamisen seremoniaan kuvataan Yhdyskuntasääntö-nimisessä tekstissä. Näyttää myös siltä, että liturginen toiminta ymmärrettiin usein eräänlaisena sodankäyntinä silloinkin, kun se ei varsinaisesti liity sotatilanteeseen: rukousten avulla oli mahdollista sotia demoneja, tauteja ja kaikenlaisia muita vastoinkäymisiä vastaan. Toisaalta myös varsinaiset sotatekstit puhuvat sen puolesta, että ne saatettiin ymmärtää liturgisesti: osa sotateksteistä on kopioitu liturgisten tekstien kanssa samalle käsikirjoitukselle ja monissa teksteissä käytetään rukousformeleita, jotka tunnetaan myös liturgisista teksteistä. Rukouksen kautta kuka tahansa voi pyrkiä hallitsemaan kaaosta, jota vaikkapa sairaudet, vallanpitäjien oikut ja erilaiset vastoinkäymiset elämään toivat. Nykyihmisen elämässä samaa sotaa käydään tyypillisesti kuntosalijäsenyydellä, mentaalisilla harjoitteilla ja ruokavaliorajoituksilla — sikäli siis säännöt ja rituaalit keinona hallita ympärillä leijuvia uhkia ovat käytössä edelleen.
Näyttää siis siltä, että vaikka sotatekstit päällisin puolin puhuvatkin sotatilanteen johtamisesta ja konkreettisista aseista, ne todennäköisesti tarjosivat lukijoilleen ensi sijassa hieman abstraktimpia sodankäynnin työkaluja: kirjoittaminen ja rukoileminen olivat keinoja suojautua pahalta, käydä sotaa pahaa vastaan. Tämä ei tarkoita, etteivätkö sotatekstejä luoneet ja käyttäneet ihmiset olisi myös valmistautuneet tulevaan sotaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Ennen lopunajan koittamista ihmisillä oli kuitenkin ratkaistavanaan monia jokapäiväisiä haasteita ja sotatekstit epäilemättä tarjosivat työkaluja myös näihin arkisempiin tilanteisiin.
Rohkaisu, rituaalinen ohjeistus, kirjoittamisen merkitys, rukous — nämä siis ovat esimerkkejä kiintoisista teemoista, joihin sotatekstien kautta pääsee käsiksi ja joihin tutkimuksessani otetaan kantaa. Lopuksi vielä muutama tulevaisuuden visio, joihin tutkimukseni kannustaa: Se, että sotatekstikäsikirjoituksista useat ovat varsin samantyyppisiä, on usein antanut aiheen olettaa, että käsikirjoitusten taustalla olisi hahmotettavissa jokin yhtenäinen kehityskulku, tekstihistoria. Tutkimuksessani totean kuitenkin, että perinteinen, tiukan kronologinen redaktiokriittinen malli, jossa jokainen käsikirjoitus edustaa tiettyä tekstin kehitysvaihetta, ei riitä selittämään Qumranin sotakäsikirjoitusten välisiä suhteita. Sotatekstien erilaiset käyttötarkoitukset — esimerkiksi liturginen käyttö ja tutkimuskäyttö — loivat tarvetta tuottaa erilaisia käsikirjoituksia, jotka olivat yhtä aikaa tärkeitä. Lisäksi sotavisioiden jatkuva ylöskirjoittaminen koettiin todennäköisesti tarpeellisena myös siksi, että niiden sanomaa — siis sitä, että toivoa on — oli tarve tehdä eläväksi ja vakuuttavaksi yhä uudelleen ja myös uusille yleisöille. Tutkimukseni kannustaa etsimään myös sotatekstien ulkopuolisen materiaalin selittämiseen muitakin kuin johdonmukaisesti etenevän tekstihistorian olettavia malleja.
Toiseksi tutkimuksessani korostuu tarve lähestyä käsikirjoituksia ja fragmentteja ikään kuin puhtaalta pöydältä. Työni osoittaa, että sotatekstien kohdalla Sotakääröä on turhankin innokkaasti käytetty huonommin säilyneiden käsikirjoitusten fragmenttien järjestämiseen ja tekstien rekonstruoimiseen. Tämä on johtanut toisinaan hätäisiin johtopäätöksiin. Toki käsikirjoitusten vertailu keskenään on olennainen osa myös oman tutkimukseni metodista työkalupakkia. Vertailu ei kuitenkaan saa tapahtua vain yhden käsikirjoituksen ehdoilla. Olennaista olisi myös etsiä uusia keskenään vertailtavia käsikirjoitusryhmiä. Esimerkiksi sotatekstien kohdalla on vertailtu lähinnä samansisältöisiä tai sellaisiksi oletettuja käsikirjoituksia, kun vertailussa voisi yhtä hyvin ottaa huomioon myös materiaalisesti toisistaan erottuvat ryhmät. Sotatekstien tapauksessa tällaisen mielenkiintoisen ryhmän muodostavat opistografiset papyruskäsikirjoitukset 4Q496 ja 4Q497. Tyypillisesti Qumranin kääröissä tekstiä on vain toisella puolella mutta opistografeissa tekstiä on käsikirjoituksen kummallakin puolella. Lisäksi nämä käsikirjoitukset erottuvat muista siinä, että ne sisältävät useita teoksia: samaan käärön on kirjoitettu paitsi sotatekstiä myös liturgisia tekstejä. Opistografeja on säilynyt myös sotatekstimateriaalin ulkopuolella ja koko opistografimateriaalin vertailu — niin haastava tehtävä kuin se onkin — voisi avata jotain uutta useammankin käsikirjoitusryhmän tulkintaan.
Palataanpa sitten vielä niihin hyötyihin. Toivon jo tällä lyhyellä esityksellä vakuuttaneeni teidät siitä, että sotatekstien tutkimisella on ollut merkitystä — mutta haluan vielä erikseen suoda tilaa kolmelle keskeiselle asialle, joita toivon tutkimukseni avaavan kelle tahansa, siis sillekin, joka ei tällaista tutkimusalaa muuten tunne.
Ensinnäkin: Lähdin siis tutkimaan Qumranin sotatekstejä, koska halusin perehtyä juutalais-kristillisen tradition mahdollisesti sotaisiin puoliin. Moni länsimaalaistaustainen ihminen tuntuu edelleenkin olevan hyvinkin kiinnostunut siitä, liittyykö esimerkiksi juuri islamiin tai muihin meillä vähemmän tunnettuihin uskontoihin väkivaltaisia tai jopa väkivaltaan kannustavia tekstejä — mutta samaan aikaan ei välttämättä haluta nähdä näitä piirteitä omassa traditiossa. Tutkimukseni toimii toivoakseni omalta pieneltä osaltaan tienviittana siihen suuntaan, missä omien kulttuuristen juurten tuntemista pidetään tärkeänä ja missä niitä halutaan tutkia sekä arvostavin että kriittisin silmin — yhtä kriittisin ja arvostavin kuin muidenkin uskontojen ja kulttuurien juuria ja piirteitä. Vaikka tutkimukseni onkin perimmältään yksityiskohtainen tekstianalyysi, haluan aiheen valinnan kautta korostaa teologien vastuuta osallistua tälläkin hetkellä uskonnosta ja väkivallasta tai uskonnosta ja eettisistä kysymyksistä ylipäätään käytävään keskusteluun.
Toiseksi: Sotatekstien kautta olen päässyt peilaamaan monia jatkuvasti ajankohtaisia ja merkityksellisiä teemoja. Sotateksteissä kysytään — ei aivan suoraan mutta pinnan alla — sellaisia kysymyksiä kuin keitä oikein olemme, mikä on suhteemme toisiin. Miten rakennamme omaa identiteettiämme ollessamme ahtaalla? Mikä on tehokasta rohkaisua — miten toimii voitokkaan tulevaisuuden visiointi, viholliskuvien maalaus tai vastakkainasettelujen syventäminen? Millaisin sanoin pystymme luomaan sitä todellisuutta, jossa haluamme elää? Nämä kysymykset elävät myös nykyajassa ja antiikin tekstit paljastavat niiden yleisinhimillisyyden ja ajattomuuden. Kysymysten tarkastelu vanhojen tekstien läpi tarjoaa tarpeellista etäisyyttä, jonka kautta voi parhaimmillaan löytää uusia, tuoreita näkökulmia myös nykykeskusteluun.
Kolmanneksi: Vanhojen, fragmentaaristen tekstien tutkimus on aina melko teoreettista. On paljon asioita, joita emme vain yksinkertaisesti voi tietää — materiaalia on liian vähän ja se kertoo vain hyvin rajatun määrän asioita. Silti ja oikeastaan juuri siksi se on omiaan kehittämään ajatteluamme. Samaan aikaan on sekä pitäydyttävä tiukasti olemassa olevassa materiaalissa että annettava mielikuvituksen lentää; pohdittava, voiko jokin esitetty todella olla materiaalin valossa mahdollista, mutta pidettävä mieli avoinna sille, että mahdollisuuksia on todella monia. Luova ongelmanratkaisu rajattujen resurssien puitteissa — eikö se juuri ole välttämätöntä monen nykyajan konkreettisen haasteen selättämiseksi?
Lopuksi vielä: se antropologia — pitäisikö se siis lopettaa? Suomen Kuvalehden jutun lopuksi antropologian professori Timo Kaartinen toteaa: ”En usko, että on mahdollista tarkasti määritellä, mitä taitoja ihmiset tarvitsevat tulevaisuudessa, antaa ne ja lähettää” eteenpäin. Kaartinen peräänkuuluttaa sivistystä ja ammatillista kypsyyttä, joita kertyy niille, jotka jaksavat viedä asioita loppuun. Hieman romanttisesti ajattelen, että sotatekstien luojat olivat osa tällaista periksiantamattomien joukkoa. Ajattelu, kirjoittaminen, muokkaaminen, kopioiminen, käsikirjoitusten huolellinen säilyttäminen — he jaksoivat tehdä tätä kaikkea ja tietämättään jättivät meille arvokkaan palasen menneisyyttä konkreettisessa muodossa. Nyt on meidän vuoromme tehdä osamme sivistyksen vaalimisessa. Ja uskon ja toivon, että tämä ketju meidän jälkeemme edelleen jatkuu.