Modernisaatiokehityksen vaikutus pohjoisen periferian väestön toimeentuloon − Kainuun kruununmetsätorppien talous 1860-luvulta 1900-luvun alkuun

Refereet: Pirita Frigren (JY), Tiina Hemminki (JY)

Johdanto

Artikkeli käsittelee kruununmetsätorpparien elinkeinoja ja aineellista elintasoa Kainuussa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Kruununmetsätorppa-asutuksen synnyn edellytyksenä oli Kainuussa vuosina 1841-1879 suoritettu isojako, jossa yli puolet Kainuun pinta-alasta jäi valtiolle. Valtion maiden hallinnon tehostuttua niiltä löydettiin vanhan tavan mukaan ilman lupia perustettuja uudisasumuksia.1 Kainuun kunnissa näitä kruununmaiden epäitsenäisiä asumuksia oli vuonna 1864 tehdyn luettelon perusteella 338.2 Asumusten asemaa alettiin järjestää vuoden 1851 metsäasetuksen mukaan verottamalla niitä väliaikaisesti kruununmetsätorppina3. Vuonna 1874 uusien kruununmetsätorppien perustaminen tuli mahdolliseksi kaikille kruununmaille, joita ei ollut erotettu viljelytarkoituksiin.4 Voimakkaan väestönkasvun myötä kruununmetsätorppalaitos muodostui monissa Kainuun kunnissa tärkeäksi asuttamisen muodoksi. Vuonna 1900 Kainuun kruununmailla oli 716 epäitsenäistä asumusta ja vuonna 1920 niitä oli jo yli 1100.5

Historiantutkimuksen mielenkiinto on perinteisesti kohdistunut pääasiassa yksityisten maiden torpparilaitokseen. Esimerkiksi Suomen Maatalouden historiassa torppareista tarkastellaan lähes yksinomaan yksityisten maiden torppareita. Teos kuitenkin auttaa suhteuttamaan kruununmetsätorppien tilannetta Suomen muihin epäitsenäisiin asumuksiin. Arvo Soinisen Vanha maataloutemme puolestaan auttaa ymmärtämään Suomen maatalouden ja maalaisväestön taloudellisen tilanteen kehitystä tultaessa 1800-luvun jälkipuoliskolle, tilanteeseen, jossa myös kruununmetsätorppa-asutus syntyi. Kainuun osalta tällaista taustoitusta tarjoavat Antero Heikkisen Kirveskansa -tutkimukset. Kruununmetsätorppareita on tutkittu lähinnä vain muutamissa opinnäytetöissä. Jouni Aarnio on historiallisen maantieteen piiriin kuuluvassa väitöskirjassaan tutkinut Pielisjärven kruununmetsätorppareita. Anne Ruuttula-Vasari on väitöskirjassaan käsitellyt metsähallituksen ja pohjoissuomalaisten kanssakäymistä kruununmetsissä keskittymättä kuitenkaan erityisesti kruununmetsätorppareihin. Jossain määrin kruununmetsätorppa-asutusta käsitellään myös eri pitäjien paikallishistorioissa.

Tässä artikkelissa otan tarkastelun näkökulmaksi modernisaatiokehityksen vaikutuksen pohjoisen periferian väestön toimeentuloon. Tarkastelen, millainen kruununmetsätorpparien toimeentulon taso oli ja miten he elantonsa hankkivat sekä pohdin, millaisia mahdollisuuksia ja toisaalta ongelmia modernisaatiokehitys heille tuotti. Heikki Kerkelän mukaan modernisaatiokehitys eli siirtyminen agraarisesta teolliseen yhteiskuntaan voidaan jäsentää keskeisiin osaprosesseihin, kuten valtionmuodostukseen, kaupallistumiseen ja palkkatyön syntyyn, joiden luonteen, variaatioiden ja keskinäisten yhteyksien tutkiminen on olennaista ilmiön ymmärtämisen kannalta.6 Kruunumetsätorppa-asutus kytkeytyy monella tapaa näihin prosesseihin ja sen tutkimus voikin siten monipuolistaa käsitystä modernisaatiosta. Toisaalta modernisaatio toimii selittävänä tekijänä kruununmetsätorppa-asutuksen kehitystä tarkasteltaessa.

Modernisaatioon olennaisesti kuuluva hallinnon tehostuminen ja rationalisoituminen synnyttivät myös lähteet, joita ilmiön tutkimuksessa käytetään. Hallinnon ote Pohjois-Suomen kruununmetsistä alkoi vähitellen tiuketa, kun tarkastuspiirien ylimetsänhoitajat ja hoitoalueiden metsänhoitajat aloittivat toimissaan vuonna 1860. Pohjois-Suomeen muodostetut hoitoalueet olivat huomattavan suuria, ja metsänhoitajilla meni kauan aikaa kartoittaa hoitoalueensa tilannetta. Perustetut hoitoalueet eivät noudattaneet kuntien rajoja. Kainuussa sijaitsivat yhdessä Kajaanin tarkastuspiirin muodostaneet Hyrynsalmen, Paltamon ja Sotkamon hoitoalueet. Myöhemmin Kajaanin ja Oulun tarkastuspiirit yhdistettiin Oulujärven tarkastuspiiriksi. Osa Kainuun alueesta kuului lisäksi Iin tarkastuspiirin Haukiputaan ja Kuusamon hoitoalueisiin. Näitä hoitoalueita jaettiin pienemmiksi 1900-luvun alussa. Hoitoalueet puolestaan jakaantuivat vartiopiireihin, joissa toimi metsänvartija.7

Metsähallinnon virkamiesten järjestäessä kruununmaiden asumusten asemaa syntyi luettelo Oulun läänin kruununmaiden asumuksista vuodelta 1864, joka on ensimmäinen kruununmetsätorppien viljelyksistä tietoja kattavasti tarjoava lähde. Seuraavan läpileikkauksen Kainuun kruununmetsätorppien peltoaloista ja karjamääristä antaa tilattoman väestön alakomitean tutkimuksen alkuaineisto vuodelta 1901. Vuosien 1910 ja 1920 maataloustiedusteluissa huomioitiin vain asumukset, joissa oli yli puoli hehtaaria peltoa. Siten niiden perusteella ei voi laskea kaikkien kruununmaiden asumusten keskimääräistä peltoalaa tai karjamäärää. Kaikkien edellä mainittujen lähteiden tiedot peltoaloista pohjautuvat mitä ilmeisimmin arvioihin tai astumalla tehtyihin mittauksiin ja eivät siten ole ehdottoman tarkkoja. Artikkelissa esitän kruununmaiden asumusten luettelon ja tilattoman väestön alakomitean materiaalin perusteella laaditun taulukon kruununmetsätorppien keskimääräisten viljelysten ja karjan määrän kehityksestä Kainuun eri kunnissa 1800-luvun lopulla. Tätä kehitystä pyrin selittämään kertovien lähteiden kuten metsähallinnon tarkastuspiirien vuosikertomusten avulla ja suhteuttamaan sitä yhteiskunnan modernisaatiokehitykseen.

Suomalaisen modernisaatiokehityksen olennainen osa oli metsäteollisuuden nousu, joka vaikutti myös torpparien mahdollisuuksiin hankkia ansioita torpan ulkopuolelta. Näistä mahdollisuuksista tietoja antavat metsähallinnon vuosikertomusten ohella vuodesta 1885 lähtien kerätty metsätilasto. Metsätilaston ongelma on, alkupään harvemman laatimistahdin lisäksi, tilastoitavien suureiden muuttuminen, mikä hankaloittaa pitempien aikasarjojen laatimista. Samoin vaikuttavat myös hoitoalueissa tapahtuneet muutokset. Torpparien velkasuhteista ja materiaalisesta elintasosta saadaan tietoja perukirjoista. Niitäkin laadittiin etenkin 1800-luvulla luultavasti vain vauraimmista kruununmetsätorppareista. Mielenkiintoinen lähde kruununmetsätorpparien taloudesta 1900-luvulla on lisäksi Eino Cajanderin vuonna 1919 julkaistu tutkimus, jossa hän tarkastelee monipuolisesti Suomussalmen kruununmetsätorppien taloutta 1910-luvulla. Kruununmetsätorpparien tilallisten töissä saamat ansiot olivat luultavasti merkittävä elannon lähde. Käytetyt lähteet kertovat niistä vain niukasti eivätkä siten mahdollista muiden elinkeinojen tarkastelussa käytettyä kvantitatiivista otetta. Niiden osalta on tyytyminen lyhyisiin mainintoihin, joita löytyy esimerkiksi vuoden 1902 nälkävuotena Kainuussa matkustelleen lehtimies Kalle Kajanderin matkakertomuksesta Nälkämailta.

Torppien viljelykset kehittyivät hitaasti 1800-luvulla

Taulukossa yksi on esitetty Kainuun kuntien kruununmetsätorppien määrä sekä niiden keskimääräiset peltoalat sekä karjan määrät vuosina 1864 ja 1901.

Vuonna 1864 keskimäärin suurimmat viljelykset löytyivät Ristijärven ja Sotkamon kruununmetsätorpista. Muissa kunnissa keskimääräinen peltoala jäi alle yhden hehtaarin. Yksittäisten torppien välillä oli peltoalan suhteen kuitenkin melkoisia eroja. Vuonna 1864 viljelyksiltään suurimmassa torpassa, Suomussalmen Vuokin Raatetvaarassa oli peltoa 3,9 hehtaaria. Yli kolme hehtaaria peltoa oli myös Suomussalmella sijainneessa Rantalehdossa, Ristijärven Niemelässä ja Tuomaanvaarassa sekä Säräisniemen Alasalmessa. Kaikki ne oli perustettu ennen vuotta 1820. Näiden vastapainona oli kuitenkin myös torppia, joissa ei luettelon perusteella ollut lainkaan peltoa. Taulukosta kaksi nähdään, että peltoala oli suurin vanhimmissa torpissa.8

Myös karjan määrässä oli melkoisia eroja. Suurin lypsylehmien määrä, 12, löytyi myös suurimmat pellot omanneesta Raatetvaarasta, mutta karjattomiakin torppia löytyi. Tavallisin lypsylehmien määrä torpissa oli kaksi. Lehmien lisäksi useimmissa torpissa oli myös lampaita, joiden tavallisin määrä oli neljä.9 Keskimääräisten pelto ja karjamäärien perusteella on ilmeistä, että valtaosalle kruununmetsätorppareista pelkkä peltojen ja karjan tuotto oli elämiseen riittämätön. Tilattoman väestön alakomitean 1900-luvun alusta peräisin olevan määritelmän mukaan torppaa, jolla oli hevonen, vähintään kaksi lehmää ja kolme hehtaaria viljelysmaata, voitiin pitää jo varsinaisena maanviljelystiluksena, josta sen haltija perheineen saattoi normaaleissa olosuhteissa saada pääasiallisen toimeentulonsa.10 Tämän kriteerin täyttivät vain edellä mainitut viisi kruununmetsätorppaa vuonna 1864.11

Kainuulaisten toimeentulo ei yleensäkään perustunut 1800-luvulla peltoviljelyyn. Arvo Soinisen esittämässä maatalousalueiden jaottelussa 1800-luvun alkupuolen Kainuun eteläosa kuului tervanpolttoalueeseen ja Pohjois-Kainuun väestön elanto perustui puolestaan kaskiviljelyyn ja karjatalouteen.12 Kaskeamiseen oli varsinaisesti oikeus vain tilallisilla. Kuhmon taloushistoriaa tutkinut Antero Heikkinen kuitenkin huomauttaa, että myös tilattomat toimivat kaskiyhtiöissä, joissa he kylvivät työpanoksensa mukaisesti. Kaskeamista ei myöskään valvottu tiukasti vielä 1800-luvun alkupuolella.13 Kaskiviljely edellytti kuitenkin hyödynnettäviksi laajoja metsiä, ja väkiluvun kasvaessa sen harjoittamisen edellytykset heikkenivät. Kaskeaminen kiellettiin vuonna 1851, mutta Kainuun taloushistoriaa tutkineen Oiva Turpeisen mukaan se oli vielä 1860-luvun alkupuolella varsin yleistä Kainuun kulmakunnilla. Kaskeamisen väistyttyäkään ei sen tilalle tullut peltoviljely vaan kohti Kainuun itä- ja pohjoisosia laajennut tervanpoltto.14 Soinisen mukaan tervatalous saattoi suhdannevaihteluista huolimatta tarjota seudun talonpojille kaskiviljelyä paremman toimeentulon, koska Kainuu oli lähellä kannattavan kaskiviljelyn pohjoisrajaa.15

Taulukosta yksi ilmi käyvä kruununmetsätorppien peltoalan pienuus vuonna 1864 tukee käsitystä kaskiviljelyn ja tervanpolton tärkeästä merkityksestä toimeentulon lähteenä myös kruununmetsätorppien osalta. Metsähallituksen Kajaanin tarkastuspiirin vuosikertomuksessa vuodelta 1865 todetaan, pienempien torppien asukkaiden elävän äärimmäisessä köyhyydessä kaskeamisen ja tervanpolton tultua kruununmetsien hallinnon järjestämisen myötä kovasti rajoitetuksi. Tärkeimpinä toimeentulon lähteinä heillä olivat nyt ansiot tilallisten töissä.16 Samassa vuosikertomuksessa todetaan suurimpien torppien asukkaiden tulevan tavallisina satovuosina toimeen ”melko hyvin”. Heidänkin toimeentulonsa kuitenkin vaati peltoviljelyn ja nautakarjan tuoton ohella metsästystä ja kalastusta, joista jälkimmäisen todettiin olevan metsäjärvistä varsin tuottoisaa.17 Kalastus säilyi merkittävänä lisäelannon antajana 1900-luvulle asti. Lähes kaikissa kruununmetsätorpparien perukirjoissa esiintyy erilaisia kalastusvälineitä.18 Suomussalmen kruununmetsätorpparien taloutta 1910-luvulla tutkinut Eino Cajander arvioi, että kahdella kolmasosalla torpista kalastus saattoi olla hyvänä lisätoimeentulon lähteenä.19

Vaikka torpan viljelykset ja karja saattoivat muodostaa pääasiallisen elannon vain harvoissa tapauksissa, viittaa kuitenkin pellon suurempi määrä vanhemmissa torpissa viittaa siihen, että jotkut torpparit olivat pyrkineet edistämään myös peltoviljelyä jo 1800-luvun alkupuolella. Ehkäpä juuri ne aikaisempina vuosikymmeninä korpeen pystytetyt mökit, joissa peltoviljelyyn löytyi edellytyksiä, pysyivät asuttuina ja tulivat siten vuonna 1864 luetteloiduiksi kruununmetsätorppina. Kruununmetsätorpparien enemmistön toimeentulo oli normaalioloissakin tiukkaa, joten oli selvää, että katokaudet kurjistivat tilanteen nopeasti. Nälkävuosien puristaessa vuonna 1867 todettiin tarkastuspiirin vuosikertomuksessa nälkäkuoleman raivonneen kruununtorppareiden perheissä ja että monet olivat puilla paljailla kylvösiemenen ja välttämättömän karjan suhteen. Monet kruununmetsätorpparit perheineen sortuivat kerjuun varaan ja joutuivat hylkäämään torppansa ja lähtemään muille paikkakunnille.20

Verrattaessa taulukosta yksi löytyviä vuosien 1864 ja 1901 tietoja torppien keskimääräisistä peltoaloista eri kunnissa havaitaan, että ne olivat useimmissa kunnissa kasvaneet vain vähän. Tästä yleissuunnasta poikkeavat vain muutaman kruununmetsätorpan Paltamo, jossa keskimääräinen peltopinta-ala laski ja Kuhmoniemi, jossa se kasvoi yli kaksinkertaiseksi.21 Keskimääräisen peltopinta-alan kasvun vähäisyyttä selittää kruununmaiden asumusten määrän nopea kasvu. Vuoden 1864 luettelossa asumuksia on 344. Vuoteen 1900 mennessä niiden määrä oli yli kaksinkertaistunut 716:een. Peltojen raivaaminen vei aikaa, joten asumusten määrän lisääntyessä voimakkaasti keskimääräinen peltopinta saattoi kasvaa vain hitaasti. Puolangalla, jossa kruununmetsätorppien määrä kasvoi suhteellisesti eniten, keskimääräinen peltopinta-ala ei kasvanut lainkaan. Kuhmoniemellä kruununmetsätorppien määrä ei puolestaan kasvanut lainkaan 1890-luvulla, vaikka koko Kainuun kruununmetsätorppien määrä kasvoi kyseisen vuosikymmenen aikana lähes 150 asumuksella.22

Kainuun kruununmetsätorppien yhteenlaskettu peltoala kasvoi vuosien 1864 ja 1901 välillä 270 hehtaarista 690 hehtaariin, joten kokonaisuutena tarkasteltuna Kainuun kruununmetsätorpat olivat hyvinkin mukana 1800-luvun lopun kehityssuunnassa, jossa koko Suomen peltoala kaksinkertaistui. Kainuun kruununmetsätorppien ja torppariväestön määrän kasvusta johtuen peltoala henkeä kohti kasvoi samaan aikaan kuitenkin vain kolme aaria 0,18 hehtaariin.23 Miikka Voutilainen laskee väitöskirjassaan ihmistä kohden tarvitun perinteisen maatalouden keskimääräisellä tuotolla 0,2-0,3 hehtaaria maata, jotta laskennallinen toimeentulon vähimmäismäärä, kaksi tynnyriä viljaa, olisi saavutettu.24 Kainuun kruununmetsätorppien peltoalasta jopa melkein puolet saattoi olla kesantona, joskin pienimmissä torpissa tyypillistä oli ohran ja perunan viljely jatkuvasti koko peltoalalla.25 Pelkkä peltoviljely ei mitenkään riittänyt Kainuun kruununmetsätorppareille edes hengissä pysymiseen. Viljelysten edistymisen heikkoudesta huolimatta täytti tilattoman väestön alakomitean ”maatilakriteerin” vuonna 1901 sentään jo 50 Kainuun kruununmetsätorpista. Näistä 24 sijaitsi Kuhmoniemellä, 21 Suomussalmella, neljä Ristijärvellä ja yksi Säräisniemellä. Tuolloinkin nämä muodostivat vain alle kymmenesosan Kainuun kruununmetsätorpista.26

Karja oli kainuulaisille tärkeä vaurauden mitta ja varsinkin katokausina viimeinen turva.27 Kruununmetsätorpissa lypsylehmien keskimääräisen määrän kehitys oli suotuisinta vuodesta 1864 vuoteen 1901 tultaessa Puolangalla ja Kuhmoniemellä, missä myös peltoala oli kasvanut eniten. Hyrynsalmella, Suomussalmella ja Säräisniemellä keskimääräinen lehmämäärä kruununmetsätorpissa sen sijaan väheni. Lampaiden keskimääräinen määrä torppaa kohti väheni kaikissa kunnissa. Karjanhoidossa ongelmaksi muodostui rehun hankinta. Vähäisiä peltoja ei käytetty nurmiviljelyyn ja rehu oli koottava luonnonniityiltä. Parhailta tulvaveden lannoittamilta luhtaniityiltä heinää voitiin saada normaalikesinä jopa 1000-2000 kilogrammaa hehtaarilta. Tällaisia niittyjä oli Oulujärven ympäristössä, Vuolijoella, Manamansalossa ja Jaalangalla sekä Hyrynsalmen ja Sotkamon päävesireittien varsilla. Kolmannes Kainuun niityistä oli kuitenkin heikkotuottoisia suoniittyjä, joita oli runsaasti kaikissa Kainuun kunnissa, mutta erityisesti sen itä- ja pohjoisosissa. Niiden hehtaarituotto oli noin 300-400 kiloa.28 Kruununmetsätorppien niittytilanne lienee pääsääntöisesti ollut tiloja huonompi, sillä ne syntyivät asutuksen vaiheessa, jossa parhaat alueet oli jo pääasiassa asutettu.

Vuoden 1864 luettelossa niittyalaa ei useimpien torppien kohdalta ole ilmoitettu, vaan sen sijaan on ilmoitettu heinäsadon määrä, joka oli torpissa keskimäärin noin 1900 kilogrammaa, vaihdelleen kuitenkin muutamasta sadasta yli kymmeneen tuhanteen kiloon. Jos hehtaarisadoksi oletetaan 500 kilogrammaa, keskimääräinen niittyala olisi ollut tuolloin 4,3 hehtaaria. Vuonna 1901 Kainuun kuntien kruununmetsätorpissa oli niittyjä keskimäärin taulukon kolme osoittamalla tavalla.

Verrattaessa asetelman tietoja taulukosta yksi löytyviin lypsylehmien määrään huomataan se ilmeinen seikka, että Kuhmoniemen ja Ristijärven torpissa, joissa oli keskimäärin eniten lehmiä, oli myös keskimäärin suurimmat niityt. Sen sijaan Suomussalmen torpissa oli hämmästyttävän vähän niittyjä. Eino Cajander uskookin tilattoman väestön alakomitean niittyalatietojen olevan Suomussalmen osalta liian alhaiset.29 Joka tapauksessa niittyjen määrä muodosti monissa kunnissa esteen kruununmetsätorpparien karjamäärän lisäämiselle, minkä metsähallintokin vuosikertomuksissaan totesi.30 Heinän kerääminen ja kuljetus luonnonniityiltä vei myös kohtuuttomasti aikaa, sillä niityt olivat pieninä tilkkuina siellä täällä. Esimerkiksi Suomussalmella useimpien torppien niityt olivat 3-6 lohkossa, mutta varsin tavallista oli yli kymmenenkin niittypalstaa. Lisäksi palstat sijaitsivat usein kilometrien päässä torpasta.31 Kruununmetsätorpparien niittyongelmat olivatkin samanlaisia kuin jo Antero Heikkisen tarkastelemien 1800-luvun alun kuhmolaisten. Myös kruununmetsätorppareilla niittyjen omistussuhteet olivat toisinaan vielä 1910-luvulla epäselvät. Muutamissa torpankontrahdeissa, esimerkiksi Suomussalmen Ylivuokin Myhkyrin kontrahdissa vuodelta 1915, mainitaan torppaan kuuluvan tietty määrä niittyjä ”mikäli [ne] eivät ole verotilojen nautintaniittyjä.”32 Koko Suomen karjanrehusta pääosa saatiin jo 1900-luvun alussa pelloilta. Kainuun kruununmetsätorpissa rehunviljely otti samaan aikaan vasta ensiaskeleitaan, mistä kertoo myös keskimääräisten niittyalojen suuruus peltoaloihin verrattuna. Tällaisen niityn ja pellon suhteen voidaan katsoa kertovan maatalouden vanhakantaisuudesta.33

Maanviljelyn mahdollisuuksista Kainuussa oli 1900-luvun alussa erilaisia käsityksiä. Tilattoman väestön alakomitean vuoden 1902 mietinnössä ei uskottu että ”kovaonninen, tärkeissä suhteissa takapajulle jäänyt maakunta” voisi saada apua kehitykselleen uudisraivauksesta kruununmailla.34 Myös Kalle Kajanderin maalaama kuva kainuulaisten tilanteesta oli melko toivoton, mutta hän kuitenkin patisteli heitä kehittämään määrätietoisesti nurmenviljelyä ja maidontuottoa.35 Eino Cajander painotti tutkimuksessaan sitä, että lähes kaikilla Suomussalmen kruununmetsätorpista oli mahdollisuus uudisviljelykseen. Kajaanin maanviljelysseuran vuoden 1912 vuosikertomuksessa taas todettiin kruununmetsätorpparien olevan väsyneitä vaivalloisiin ja vuodesta toiseen uusiutuviin sivuansioihin ja haluavan hartaasti, että he voisivat tehdä työtä torppansa hyväksi ja saada siitä pääasiallisen elantonsa.36

Maataloustiedusteluissa vuosilta 1910 ja 1920 huomioitiin vain torpat, joiden peltoala oli yli puoli hehtaaria. Näiden isompien kruununmetsätorppien keskimääräinen peltoala kasvoi esimerkiksi Suomussalmella vuosina 1910−1920 yhdestä hehtaarista puoleentoista, Säräisniemellä 1,5 hehtaarista 2,2 hehtaariin ja Puolangalla 1,1 hehtaarista 1,3 hehtaariin. Myös keskimääräinen lypsylehmien määrä kasvoi kaikissa edellä mainituissa kunnissa, Suomussalmella peräti 2,7:stä 3,4: ään. Yritystä torppien viljelysten kehittämiseen selvästi oli. Maataloustiedustelut mahdollistavat kruununmetsätorppien viljelysten vertaamisen itsenäisiin tiloihin. Esimerkiksi Kuhmoniemen Lentualla kruununmetsätorppien keskimääräinen peltopinta-ala vuonna 1920 oli 1,9 hehtaaria, kun se itsenäisillä tiloilla oli 4,8 hehtaaria. Hyrynsalmen Salmenkylässä vastaavat luvut olivat 1,2 ja 2,3 hehtaaria. Tilojen viljelykset olivat kyllä torppia suuremmat, mutta oleellisempi ero vaurauden kannalta lienee ollut kuitenkin tilojen metsäomaisuus.

Metsähallinto ja torppien viljelykset

Torpan viljelysten raivaaminen oli aikaa vievää ja pitkäjänteistä työtä, johon panostamista vaikeutti jatkuva toimeentulon tarve. Periaatteessa kruununmetsätorpparit painivat edelleen saman ongelman kanssa, josta Antero Heikkisen kuvaamat 1800-luvun alun kuhmolaiset kärsivät. Pellon raivaamista, muokkaamista ja lannoittamista hidasti se, että sen parissa työskentelevien oli samalla kiskottava leipänsä metsästä – 1800-luvun alun kuhmolaisten kaskiraiviolta ja kruununmetsätorpparien vuosisadan loppupuolella ja 1900-luvulla savotoilta. Aikaa täysipainoiseen peltoviljelyyn ei tahtonut riittää.37 Metsähallinnon piirissä tätä ongelmaa ei ainakaan täysin tunnistettu, sillä esimerkiksi vuoden 1907 metsätilastossa kruununmetsätorpparien asemaa luonnehdittiin sangen edulliseksi. Torppari saattoi käyttää koko aikansa toimeentulonsa hyväksi, sillä päivätyöt eivät häntä rasittaneet yksityisten maiden torpparien tapaan.  Torpparin oli myös yleensä mahdollista laajentaa viljelyksiään, mikäli sopivaa maata oli torpan läheisyydessä, ilman että kontrahdissa määrätyt veroehdot siitä muuttuivat tai suurenivat.38

Metsähallinto pyrki myös edistämään tätä viljelysten laajentamista määräämällä torpparien kanssa solmituissa kontrahdeissa heille viljelyvelvollisuuden. Tällä metsähallinto halusi vähentää torpparien tarvetta harjoittaa metsää tuhlaavia elinkeinoja.39 Torpparien oli raivattava tietty määrä peltoa ja niittyä määrätyssä ajassa. Vanhemmissa 1800-luvulla tehdyissä kontrahdeissa viljelyvelvollisuuden kesto oli keskimäärin yli kymmenen vuotta ja hyvin yleisesti 20 vuotta tai enemmän. 1900-luvulla tehdyissä kontrahdeissa keskimääräinen viljelyvelvollisuuden kesto oli vain kuusi vuotta. Myös raivattavaksi kokonaisuudessaan määrätyn pellon ja niityn ala oli uudemmissa kontrahdeissa pienempi. 1800-luvun kontrahdeissa niittyä tuli raivata keskimäärin reilut kolme hehtaaria, kun taas 1900-luvun kontrahdeissa vain runsas hehtaari. Myös raivattavaksi tulevan pellon määrä oli hieman pienempi.40

Viljelyvelvollisuuden täyttäminen tuotti torppareille hankaluuksia.41 Taustalla vaikutti edellä kuvattu pakko keskittyä päivittäisen elannon hankkimiseen pitkäjänteisen työskentelyn sijaan. Samoista asumuksista tehtyihin uusin kontrahteihin kirjattiin toisinaan ehdoksi: ”[l]aiminlyödyistä viljelyksistä vastaa allekirjoittanut”. Esimerkiksi Suomussalmen Vuokissa sijainneessa Myhkyrin torpassa oli vuoden 1864 luettelon perusteella peltoa 1,1 hehtaaria. Vuonna 1871 torpan haltijan kanssa tehdyssä kontrahdissa torppari määrättiin raivaamaan kahdeksan vuoden aikana yhteensä 1,6 hehtaaria niittyä ja 0,2 hehtaaria peltoa. Vuoteen 1901 tultaessa torpan peltoala oli kuitenkin vähentynyt 0,5 hehtaariin. Sen uuden haltijan kanssa vuonna 1915 tehdyssä kontrahdissa määrättiin raivattavaksi yhteensä 0,55 hehtaaria peltoa vuosien 1916-1920 välisenä aikana. Vuoden 1920 maataloustiedustelussa Myhkyrin torpassa oli yksi hehtaari viljeltyä maata.42

Torpparien oli viljeltävä viljaa paitsi omaan käyttöön myös kruunulle torpanverona maksettavaksi. Verollepanon perusteena oli vielä 1900-luvulla keisarillisen senaatin kirje metsähallitukselle toukokuun 23. päivänä vuonna 1867 sekä metsähallituksen saman vuoden lokakuussa asiasta antamat ohjeet. Torpan viljelysmaat luokiteltiin verotusta varten peltojen ja niittyjen hehtaarisadon mukaan. Huomioon tuli ottaa myös maanlaatu ja hallanarkuus. Näin arvioidusta vuotuisesta sadosta määrättiin sitten torpan veroksi Oulujärven tarkastuspiirissä 1/12-1/10. Oulujärven tarkastuspiirissä oli mahdollista määrätä vero suoritettavaksi joko 1/3 rukiissa ja 2/3 ohrissa tai puolet rukiissa ja puolet ohrissa.43

Torpanvero oli mahdollista maksaa myös rahassa, mutta se vaikuttaa olleen hyvin harvinaista. Esimerkiksi vuonna 1885 yhteensä noin 4400 markan arvoisista Oulujärven tarkastuspiirin torpanveroista vain muutama markka maksettiin käteisellä. Vuonna 1912 tarkastuspiirin 13 800 markan arvoisista torpanveroista käteisellä maksettiin lähes yksi prosentti. Kontrahtien perusteella Kainuun varsinaiset kruununmetsätorpat maksoivat lähes kaikki luontaisveroa siten, että yksi osa verosta maksettiin rukiina ja kaksi ohrana. Käytännössä näin ei liene kuitenkaan läheskään aina ollut, koska esimerkiksi vuoden 1910 maataloustiedustelun perusteella ainakin Suomussalmen ja Puolangan kruununmetsätorppareista vain vähemmistö ylipäätään viljeli ruista.44 Metsähallinnon määritelmän mukaisista kruununmäkituvista45, joita Kainuussa oli tosin vain vajaa parikymmentä, ja 1910-luvulla uutena kruununmaiden asumusmuotona mukaan tulleista asuntotiloista tosin maksettiin vuokraa rahassa.46

Vuoden 1910 satotulosten perusteella Kainuun kruununmetsätorppien vero näyttäisi olleen noin 5-20 prosenttia niiden viljasadosta.47 Metsähallinnossa kruununmetsätorpparien veroa pidettiin alhaisena. Metsätilastossa vuodelta 1907 todetaan, että torppien verot eivät vastanneet edes niiden vuotuisesti käyttämien kotitarvepuiden arvoa.48 Torpparin kannalta kiinteän torpanveron ongelma oli se, että sen rasittavuus vaihteli sadosta riippuen. Joka tapauksessa Kainuun kruununmetsätorpparien vuokrarasitusta voidaan pitää matalana. Matti Peltonen arvioi Suomen maatalouden historiassa vuokrarasituksen olleen 1900-luvun alussa suurimmalla osalla Suomen torppareita 30-40 prosenttia viljelmän nettotuotannon arvosta.49

Tervanpolttoa ja velkaantumista

Viljelysten ja karjan vähäisen määrän toinen puoli oli se, että erilaiset ansiot torpan ulkopuolella olivat keskeisessä osassa Kainuun kruununmetsätorpparien toimeentulon hankintaa. Kajaanin tarkastuspiirin vuoden 1865 vuosikertomuksessa kruununmetsätorpparien tärkeimmiksi toimeentulon lähteiksi mainittujen tilallisten töissä hankittujen ansioiden todettiin olevan riippuvaisia tervan hinnasta.50 Tilallisten harjoittama tervanpoltto tarjosi siis työmahdollisuuksia myös kruununmetsätorppareille. Lisäksi he saattoivat metsähallinnon luvalla polttaa itsenäisestikin tervaa juurista, kannoista ja tuulikaadoista.51 Kaaviossa yksi on kuvattu metsähallituksen hoitoalueiltaan luovuttamien tervapuiden määrä kuutiometreinä vuosina 1885-1905.

Kaavio 1 (rtf-tiedosto)

Kainuu oli 1900-luvun alussa koko Suomen tervatuotannon keskusalue. Koko maan 80 000 tuhannen tynnyrin vuosituotannosta tuotettiin Kainuussa lähes 50 000 tynnyriä. Kainuun kunnista suurimmaksi tervapitäjäksi oli kohonnut Kuhmo 12 000 tynnyrin vuosituotannolla. Kainuun kunnista vähiten tervaa tuotettiin Kajaanin ympäristössä, Säräisniemellä ja Puolangalla.52 Kruununmaiden tervaksista tervaa poltettiin kaavion yksi perusteella eniten Hyrynsalmen hoitoalueella, johon kuuluivat Ristijärvi, Hyrynsalmi ja osa Suomussalmea ja Puolankaa. Tervanpoltto kruununmaiden tervapuista lisääntyi 1900-luvun alussa verrattuna edelliseen vuosikymmeneen.53 Vuoden 1902 katovuotena tervanpoltto kasvoi valtavasti erityisesti Paltamon hoitoalueella, jossa se sitten kuitenkin pian väheni olemattomiin. Jos oletetaan Kalle Kajanderin tapaan tervasylen tilavuudeksi 9 kuutiometriä ja yhdestä sylestä saatavan kaksi tynnyrillistä tervaa, olisi Kainuun 50 000 tynnyrin tuotantoon tarvittu 225 000 kuutiota tervaksia. Näin ollen kruununmaiden tervapuista olisi 1900-luvun alussa poltettu noin kymmenesosa Kainuussa tuotetusta tervasta.54 Tervaa kruununmaiden tervaksista polttivat luultavasti muutkin kuin kruununmaiden asukkaat, mutta he olivat todennäköisesti tärkeä ryhmä tässä joukossa. Kun lisäksi otetaan huomioon tilallisten tervanpolton tarjoamat ansiomahdollisuudet, oli tervanpoltto mitä ilmeisimmin merkittävä toimeentulon lähde kruununmetsätorppareille.

Vuosisadan vaihteessa kukoistuskauttaan elänyt Kainuun tervatalous surkastui nopeasti ja maailmansotien välisellä kaudella siitä oli vain rippeet jäljellä. Palkat ja puun hinta nousivat huomattavasti 1900-luvun alkupuolella, mikä teki tervanpoltosta kannattamatonta.55 Vuonna 1904 Kajaanin valmistunut rautatie nosti metsien arvoa. Kehitystä vauhditti lisäksi Kajaanin puutavarateollisuuden synty. Uudessa tilanteessa myös valtio suhtautui yhä kielteisemmin tervanpolttoon omissa metsissään.56 Kaavio yksi heijastaa juuri tätä kehitystä. Ensimmäisen maailmansodan aikana tervanpoltto kuitenkin lisääntyi vielä Kainuun syrjäseuduilla Kuhmossa, Hyrynsalmella ja Suomussalmella.

Terva oli tie vaihdannan maailmaan, kuten Antero Heikkinen toteaa, mutta muodostuiko tämä vaihdanta ikeeksi vai eduksi?57 Vuonna 1902 Kainuussa matkustellut Kalle Kajanderin piti tervanpolttoa suurimpana yksittäisenä syynä Kainuun taloudellisen edistyksen pysähtymiseen ja kainuulaisten ahdinkoon. Kajander kiinnitti huomiota tervanpolton surkeaan tuottavuuteen. Tervakaupan myötä muodostui myös velkasuhteita oululaisiin porvareihin, mikä Kajanderin mukaan vei kainuulaiset talot lopulta häviöön.58

Kruununmetsätorpparit eivät omistaneet maata jota menettää, eikä velkojilla ollut oikeutta ottaa kiinnitystä kruununmetsätorppaan.59 Silti parilla pahasti velkaantuneella kruununmetsätorpparillakin suurimpana velkojana oli nimenomaan tervaporvari.60 Vuonna 1890 laaditun perukirjan mukaan Ristijärven Kyntölää asuneen metsänvartija Kalle Klemetin jäämistössä oli 12 tynnyriä tervaa, joiden arvoksi arvioitiin 84 markkaa. Hänellä oli myös velkaa tervakauppiaana tunnetulle Iisakki Ravanderille Ouluun.61 Suomussalmen Ala-Näljängällä asuneella Juho Moilasella jäi kuollessaan kesken ”tervapruuki” juurista. Suomussalmelaisen Joonas Pyykkösen perukirjassa vuodelta 1907 on omaisuuteen luettu mukaan viisi ja puoli tynnyriä tervaa. Hänellä oli 400 markkaa velkaa kauppias Pentzinille. Edellä mainitulle Ravanderille oli perukirjojen perusteella velkaa myös esimerkiksi Hyrynsalmen Moisiovaaran Isopetron torppaa asuneella metsänvartija Kalle Juntusen taloudella. Hänen vaimonsa jälkeen vuonna 1907 tehdyn perukirjan mukaan velkaa oli 400 markkaa ja Kallen itsensä jälkeen vuonna 1912 tehdyn perukirjan mukaan 300 markkaa.62

Metsähallinnon vuosikertomuksissa torpparien velkaantuneisuuteen aletaan kiinnittää huomiota vasta 1900-luvulla. Torpparien velkaantuminen ei kuitenkaan ollut vasta vuoden 1902 nälkävuoden eikä myös pelkästään tervakaupan seurausta. Suurimmalla osalla perukirjoitetuista kruununmetsätorppareista oli kuollessaan velkaa. Useimmiten velkaa oltiin toisille torppareille tai tilallisille. Toisaalta monilla torppareilla oli myös saamisia.63 Kainuun kruununmetsätorpparien velkasuhteet eivät tässä mielessä poikenneetkaan Tiina Hemmingin väitöskirjassaan käsittelemistä 1800-luvun alkupuolen Ilmajoen ja Nordmalingin pitäjien talonpoikien velkasuhteista. Hemmingin mukaan tilaton väestö ja erityisesti torpparit olivat usein luottosuhteissa talollisten kanssa sekä luoton antajina että saajina. Hemminki korostaa sosiaalisen pääoman merkitystä niin luoton antamisen kuin saamisen kannalta.64 Samantapaisia havaintoja on tehnyt myös 1800-luvun alun Kuhmoniemeä tutkinut Antero Heikkinen. Heikkinen toteaa lisäksi, että kuhmoniemeläiset lainasivat tyypillisesti viljaa siemeneksi, mutta rahaakin lainattiin jo tuolloin hätätilanteissa.65

Savotat työllistävät 1800-luvun lopulta lähtien

Metsähallituksen tavoitteena oli tuottaa valtiolle rahaa myymällä puita. Käytännössä metsähallitus myi puut 1800-luvulla kannolta, ja ostaja itse huolehti hakkuusta ja kuljetuksista. Kruununmaiden asukkaille tämä merkitsi mahdollisuuksia ansiotyöhön. Kaavio kaksi esittää Kainuun hoitoalueilta luovutettujen tukkipuiden määrää vuosina 1885-1916. Hoitoalueista oli kyllä aiemminkin myyty vaihtelevasti tukkipuita, yhteensä yleensä muutamia kymmeniä tuhansia runkoja vuosittain – 1870-luvun alkupuolella parhaimmillaan jo noin 70 000 runkoa vuodessa. Luultavasti ylimetsänhoitaja tarkoitti juuri ansioita savotoista kertoessaan vuoden 1870 tarkastuspiirin vuosikertomuksessa kruununmetsätorpparien nousseen 1860-luvun nälkävuosien kurimuksesta uuteen ”elämänhaluun” paremman viljasadon ohella lisääntyneiden työansioiden myötä.66 Metsähallituksen liiketoiminta sujui kuitenkin pitkään kangerrellen, mikä johtui metsähallituksen kankeasta tavasta myydä puut huutokaupoilla. Sahateollisuuden nousukauden 1870-luvulla lisäämä kysyntä kruununpuihin oli vain hetkellinen.67

Kaavio 2 (rtf-tiedosto)

1880-luvulla kruununmaiden puut alkoivat käydä paremmin kaupaksi muun muassa parantuneiden kuljetusolosuhteiden myötä.68 Samalla paranivat torpparien mahdollisuudet ansioihin savotoilla. Vielä esimerkiksi vuoden 1879 tarkastuspiirin vuosikertomuksessa jouduttiin valittelemaan torpparien ja mäkitupalaisten kärsineen työansioiden puutteesta, mutta vuonna 1887 torpparien ansioiden sivutuloista todettiin olleen hyvät.69 Vuonna 1898 todettiin, että ansiomahdollisuuksia oli ollut metsätöissä runsaasti sekä valtion että yksityisten metsissä ja että maksetut työpalkat olivat olleet entisiä korkeammat, joten ”työkykyisen ei ollut tarvinnut puutetta kärsiä”.70 Puiden myynti kruununmailta nousi 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla uudelle tasolle. Näin oli, vaikka kaavion kaksi tapaan esitettyjen hoitoalueiden alueet kasvoivatkin vuonna 1905 tehtyjen muutosten jälkeen.

Metsähallinto työllisti myös suoraan teettämällä alueillaan erinäisiä töitä. Ne liittyivät monesti metsänmyyntiin, ja niihin käytetty rahamäärä kasvoi 1880-luvulta lähtien. Esimerkiksi vuonna 1894 niihin käytettiin Sotkamon hoitoalueessa noin 8 400 markkaa, Hyrynsalmen hoitoalueessa noin 3 400 markkaa ja Paltamon hoitoalueessa noin 900 markkaa. Kuten hoitoalueista myytyjen tukkien määrä myös töihin käytetty rahamäärä kasvoi voimakkaasti 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmen lopulla. Vuonna 1912 Kainuun silloisissa hoitoalueissa käytettiin rahaa näihin töihin 123 000 markkaa.71 Summa jaettuna tuolloisella kruununmaiden asumusten määrällä tekee runsaat 100 markkaa. Metsähallinnon teettämistä töistä saadut ansiot saattoivat siten olla melkoinen lisä monenkin torpparin elantoon. Esimerkiksi lehmän arvo oli tuolloin noin 50 markkaa. Metsänvartijan vuosipalkka puolestaan noin 400 markkaa. Metsähallinnon teettämiä töitä tekivät kuitenkin varmasti myös muutkin kuin kruununmetsätorpparit.72 Metsähallinnon teettämistä töistä ja erityisesti savotoilta saatujen ansioiden sekä toisaalta torppien maanviljelyksen ja karjatalouden heikkouden takia rahatulojen osuus Kainuun kruununmetsätorpparien tuloista oli luultavasti suurempi kuin maan torpparien keskimäärin.73

1800-luvun ja 1900-luvun alun maaseudulla oli karkeasti ottaen vallalla sukupuolen mukainen työnjako, jossa liikkuminen ja työnteko tilan ulkopuolella olivat pääasiassa miesten vastuulla. Naisille kuului päivittäinen kotona olemista edellyttävä työ, joskin he tekivät miehiä joustavammin myös muita töitä.74 Myös Kainuun kruununmetsätorpissa työt oli varmaankin pääasiassa jaettu edellä kuvatulla tavalla. Karjan, kotitalouden ja lasten hoito sitoi naisen torppaan. Kuitenkin myös naisilla ja lapsilla oli joitain mahdollisuuksia ansiotöihin kodin ulkopuolella. Tällaisia mahdollisuuksia tarjosivat todennäköisesti tilalliset ja vähäisessä määrin myös käsitöiden tekeminen myyntiin. Käytetyt lähteet eivät kuitenkaan mahdollista näiden ansionlähteiden tarkastelua. Metsätilastossa tilastoitiin erikseen naisten ja lasten tekemät työpäivät 1910-luvun alkuvuosina ja näiden ryhmien tekemien työpäivien määrä oli kasvussa. Vuonna 1914 yli 18-vuotiaat naiset tekivät Oulujärven tarkastuspiirin hoitoalueissa 432 työpäivää. Määrä oli tosin vain noin sadasosa yli 18-vuotiaiden miesten tekemästä määrästä. Samana vuonna 15-18-vuotiaat lapset tekivät 1 776 ja alle 15-vuotiaat lapset 797 päivätyötä. Naiset työskentelivät pääasiassa hakkuualojen raivaustöissä, jossa heidän palkkansa esimerkiksi vuonna 1911 vaihtelivat 1,5:stä 2,75 markkaan, kun miesten palkat vastaavassa työssä vaihtelivat 1,5:stä 6 markkaan.75

Työansioista huolimatta kruununmetsätorpparit tarvitsivat katokausina myös suoranaisia aputoimia. Kun kruununmetsätorpparien toimeentulo vuoden 1893 kadon seurauksena muodostui vaikeaksi, lainasi kruunu Sotkamon torppareille siemenrukiita, jotka tosin olivat niin huonoja, että ne eivät itäneet. Suomussalmella teetettiin 2 000 markan määrärahalla hätäaputöinä porrastusten paikkaamisia.76 Pahoja ongelmia kruununmetsätorpparit kokivat, jos ansiotyömahdollisuuksia oli vähän silloin, kun satokin epäonnistui. Näin tapahtui vuonna 1902, jolloin metsähallinnon hallintokertoelmassa todetaan, että Kainuun kruununmetsätorpparien toimeentulo olisi täydellisen kadon takia käynyt useimmille kerrassaan mahdottomaksi, ellei valtio olisi järjestänyt työkykyisille tilaisuuksia ansioihin ja sekä hätäapukomiteat että yksityiset olisi pystyneet huonompia avustamaan.77 Kainuussa vuonna 1902 matkustelleen Kalle Kajanderin mukaan suurimmat kunnan vaivaisapua hakeneet ryhmät Hyrynsalmella ja Ristijärvellä olivat mökkiläiset ja pikkutorpparit.78 Suomussalmen kunnallisesta apukassasta oli puolestaan Kajanderin mukaan annettu jo satoisana vuonna 1901 yli 300 avustusta kruununtorppareille ja mökkiläisille.79 Kuntien avusta kruununmetsätorppareille kertovat myös heidän perukirjoissa varsin tavallisesti esiintyvät erilaiset jauho- tai siemenlainat.80

Yhteiskunnan niin aineelliset kuin henkisetkin edellytykset auttaa syrjäseudun huono-osaisia olivat merkittävästi parantuneet 1800-luvun lopulla. Taustalla vaikutti teollistumisen, liikenne- ja tietoliikenneverkkojen parantumisen, koulutustason kohoamisen ja lehdistön kehittymisen luomat paremmat edellytykset talouselämän ja yhteiskunnallisen toiminnan vahvistumiselle.81 Kajanderkin saattoikin kirjassaan Nälkämailta kiittää toimeenpantuja hätäaputoimia siitä, että ne olivat estäneet tilanteen kehittymisen varsinaiseksi nälkäkatastrofiksi.82 Silti monien hänen kirjassaan kuvaamien kainuulaisten tilanne oli todella surkea. Esimerkiksi Honkasaaren kruununmäkituvassa Suomussalmen Pesiöllä Kajander kertoo nähneensä ”todellisen nälän ja kurjimman kurjuuden”. Itse mökki oli luhistumispisteessä samoin kuin mökin emäntä, joka joutui ruokkimaan rääsyistä lapsilaumaansa koivunkuorella jatketuista jauhoista leivotulla leivällä.83 Kajanderin kirjassaan esittämät kuvaukset suomussalmelaisista kruununmetsätorppareista ilmentävät hyvin heidän toimeentulon etsintäänsä ja elintasonsa niukkuutta. Mäntyniemessä valitettiin sitä, että tilalliset eivät antaneet töitä. Myllylän torpan isäntä puolestaan oli tilallisen töissä 50 pennin päiväpalkalla, ja Vasaraniemessä odotettiin pelastukseksi lähistöllä alkavaa tukkisavottaa. Honkasaaren mäkituvan mies oli työnhaussa. Aholan kaksi vanhusta elivät kunnan elätettävinä. Hiltuniemessä oli odotettu satoa pellosta, eikä keväällä ollut kiskottu pettua. Kadon takia jouduttiinkin siksi syömään koivujauhoista tehtyä leipää.

Kruununmetsätorpparit ja modernisaatio

Kruununmetsätorppa-asutus on kiinteästi yhteiskunnan modernisaatiokehitykseen kuuluva ilmiö. Vanhempien, vuonna 1864 luetteloitujen kruununmetsätorppien talous oli alkuaan perustunut vanhakantaiseen kaskiviljelyyn ja tervanpolttoon, joiden harjoittamisen mahdollisuudet heikkenivät maanomistuksen ja valtionhallinnon modernisoitumisen myötä. Tässä mielessä modernisaatio muodosti uhan sen myötä kruununmetsätorpiksi muuttuneiden asumusten asukkaiden toimeentulolle. Kuitenkin vanhan elinkeinon harjoittamisen edellytykset olivat Kainuussa vaakalaudalla jo voimakkaan väestönkasvun takia. Torppien peltoviljelyn ja karjatalouden kehittäminen, johon metsähallintokin määräämillään viljelyvelvollisuuksillaan tähtäsi, oli hidasta. Elintason ollessa hyvin matala ei aikaa ja voimia riittänyt niiden pitkäjänteistä työskentelyä vaativaan kehittämiseen. Kruununmetsätorppien keskimääräistä pelto- ja karjamäärää piti pienenä myös torppien määrän voimakas lisääntyminen.

Maanlaajuisesti jo merkitystään kovaa vauhtia menettämässä ollut ja taloudelliselta organisaatioltaan esiteollisesta kustannusjärjestelmää84 muistuttanut tervatalous tarjosi heikosta tuottavuudestaan huolimatta edelleen elantoa syrjäseudun kruununmetsätorppareille 1900-luvun alkuun asti. Sitä torpparit harjoittivat sekä itsenäisesti kruununmaiden tervaksista että tilallisten palkkaamana. Tervan hinnan vaihtelujen myötä kansainvälisen talouden suhdanteet vaikuttivat luonnonolosuhteiden rinnalla torpparien toimeentuloon.

Metsäteollisuus oli 1800-luvun jälkipuoliskon Suomessa tärkeä teollistumisen ja modernisaation moottori.85 Arvo Soininen arvioi, että yksityisten maiden torpparit kärsivät tästä metsäteollisuuden noususta, koska tilalliset supistivat heidän puunkäyttöään eivätkä he torppaansa ja päivätöihin sidottuina voineet käydä puutavarayhtiöiden metsätöissä.86 Kainuun kruununmetsätorppareille metsäteollisuuden nousu sen sijaan tarkoitti ansiomahdollisuuksien paranemista. Palkkatyö muotoutui kuitenkin hitaasti väestön enemmistön toimeentulon perustaksi, ja viljely ja agraariyhteiskunnan antama tuki oli edelleen välttämätöntä.87 Kotitarvekalastuksineen torpparien toimeentulossa oli vielä 1900-luvulla piirteitä Antero Heikkisen kuvaamasta 1800-luvun alun luontaistaloudesta, jossa elannon ainekset otettiin suoraan luonnosta.88 Kruununmetsätorpparit olivatkin puolittain omavaraistaloudessa eläviä pienviljelijätyöläisiä ja siten Pohjois- ja Itä-Suomen maaseudulle 1800-luvun lopulta 1960-luvulle asti leimallisen palkkatyön ja maatalouden yhdistäneen ”siirtymämuodon” alkuvaihe.89 Kruununmaiden torpat tarjosivat syrjäseudun kasvavalle väestölle niukan elannon tilanteessa, jossa kaupungit teollisuuslaitoksineen eivät vielä kyenneet työllistämään riittävästi ihmisiä.

Etelä-Suomen peltoviljelyseutujen torppiin verrattuna monet kruununmetsätorpat olivat, viljelysten heikkoudesta johtuen, käytännössä vain valtion mailla sijainneita mökkejä. Niitä voisikin ehkä verrata vankempien maanviljelysseutujen 1800-luvun lopulla syntyneisiin, vain vähän viljelysmaata omaaviin itsellismökkeihin, jotka osaltaan ratkaisivat maatalouden työvoimaongelmaa.90 Kruununmetsätorpparit puolestaan tarjosivat työvoimaa syrjäseudun raaka-aineen, puutavaran, tuotantoon ja mahdollistivat siten osaltaan teollistumiskehityksen. Kruununmetsätorpparien toimeentulo pysyi heikonlaisena ja katokausina he tarvitsivat suoranaista apua, jota modernisoituva yhteiskunta tosin pystyi yhä paremmin myös antamaan. Kruununmetsätorpparinkaan ei enää 1900-luvulla tarvinnut kuolla nälkään, kuten hänen 1860-luvun edeltäjänsä. Siten kruununmetsätorpparienkin toimeentulo absoluuttisesti tarkasteltuna parani modernisaation edetessä.

Kimmo Oikarinen on filosofian maisteri, joka valmistelee väitöskirjaansa Kainuun kruununmetsätorppa-asutuksesta Oulun yliopiston historiatieteissä.

Lähteet ja tutkimuskirjallisuus

Painamattomat lähteet (Kansallisarkisto)

Henkikirjat 1860-1920. Kajaanin kihlakunnan henkikirjoittajan arkisto.

Yleisten maatalouslaskentojen alkuaineisto 1910 ja 1920. Maataloushallituksen arkisto.

Luettelo kruununmetsätorpista Oulun läänissä 1864. Metsähallituksen I arkisto.

Kuntien lähettämät tiedot ruokakunnistaan ja niiden taloudellisesta tilasta 1901. Tilattoman väestön alakomitean arkisto.

Kajaanin tarkastuspiirin vuosikertomukset 1865-1878. Metsähallituksen Kajaanin tarkastuspiirin arkisto.

Oulujärven tarkastuspiirin hallintokertoelmat 1879-1910. Metsähallituksen Kajaanin tarkastuspiirin arkisto.

Metsätorppien vuokrasopimukset 1869-1920. Metsähallituksen Oulujärven tarkastuspiirin arkisto.

Perukirjat 1865-1919. Kajaanin tuomiokunnan II arkisto.

Lähdekirjallisuus

Cajander, Eino. Asutus- ja maatalousoloista valtionmetsätorpissa Suomussalmen pitäjässä. Asutushallituksen tutkimustoimiston julkaisuja N:o 2. Asutushallitus 1919.

Kajander, Kalle. Nälkämailta. Kuvia ja havaintoja koillis-Suomesta nälkävuodelta 1902. Eero Erkko 1903.

Metsätilasto 1885-1916. Suomen virallinen tilasto 17.  Metsähallitus 1887-1917.

Tutkimuskirjallisuus

Helander, Anders Benjamin. Suomen metsätalouden historia. Werner Söderström Osakeyhtiö 1949.

Heikkinen, Antero. Kirveskansan elämää. Ihmiskohtaloita Kuhmon erämaissa 1800-luvun alussa. Werner Söderström osakeyhtiö 1988.

Hemminki, Tiina. Vauraus, luotto, luottamus. Talonpoikien lainasuhteet Pohjanlahden molemmin puolin 1796-1830. Jyväskylä Studies in Humanities 232. Jyväskylän yliopisto 2014.

Kerkelä, Heikki. Vanhan maailman peilissä. Modernin yhteiskunnan synty ja pohjoinen aineisto. Gaudeamus 1996.

Kuisma, Markku. Saha. Tarina Suomen modernisaatiosta ja ihmisistä, jotka sen tekivät. Siltala 2011.

Peltonen, Matti. ”Uudet kaupallistumisen muodot”. Ann-Carin Östman, Matti Peltonen, Teppo Vihola, Heikki Rantatupa (toim.), Suomen Maatalouden historia. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2004.

Peltonen, Matti. ”Torpparikysymys”. Ann-Carin Östman, Matti Peltonen, Teppo Vihola, Heikki Rantatupa (toim.), Suomen Maatalouden historia. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2004.

Pöysä, Jyrki. Jätkän synty. Tutkimus sosiaalisen kategorian muotoutumisesta suomalaisessa kulttuurissa ja itäsuomalaisessa metsätyöperinteessä. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1997.

Ruuttula-Vasari, Anne. ”Herroja on epäiltävä aina – metsäherroja yli kaiken”. Metsähallituksen ja pohjoissuomalaisten kanssakäyminen kruununmetsissä vuosina 1851-1900. Acta Universitatis Ouluensis B Humaniora 57. Oulun yliopisto 2004.

Soininen, Arvo. Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maataloutemme loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Suomen historiallinen seura 1974.

Tervonen, Antero. Sotkamon kruununmetsätorpat ja -torpparit. Suomen ja Skandinavian historian pro gradu -tutkimus. Oulun yliopisto 1991.

Turpeinen, Oiva. Kainuun historia II. Väestö ja talous 1721-1982. Kainuun Maakuntaliitto 1985.

Turpeinen, Oiva. Näläntorjunta ja hyvinvointivaltion perusteet. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 4. VAPK-kustannus 1991.

Vihola, Teppo. ”Pärjääkö pienviljelys?”. Ann-Carin Östman, Matti Peltonen, Teppo Vihola, Heikki Rantatupa (toim.), Suomen Maatalouden historia. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2004.

Voutilainen, Miikka. Powerty, Inequality and the Finnish 1860s Famine. Jyväskylä Studies of Humanities 287. University of Jyväskylä 2016.

Östman, Ann-Catrin. ”Mekanisoinnin ensimmäinen aalto”. Ann-Carin Östman, Matti Peltonen, Teppo Vihola, Heikki Rantatupa (toim.), Suomen Maatalouden historia. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2004.

 

1. Helander 1949, 282. [↩]
2. Luettelo kruununtorpista Oulun läänissä 1864. Metsähallituksen I arkisto. Kansallisarkisto (KA). [↩]
3. Tässä artikkelissa käytetään, ellei kyseisessä kohdassa sitä erikseen mainita, termiä kruununmetsätorppa tarkoittamaan kaikkia valtionmaiden epäitsenäisiä asumuksia. Metsähallinnon näkökulmasta varsinaisia kruununmetsätorppia olivat vain elinkelpoisiksi katsotut viljaveroa maksavat asumukset. Näiden lisäksi puhuttiin myös kruununmäkituvista, joille määrättiin päivätyövero ja jotka oli tarkoitus lakkauttaa haltijan kuoleman jälkeen. Näiden lisäksi oli myös metsänvartijan asuntoina toimivia metsänvartijatorppia, jotka olivat verosta vapaita. Henkikirjoittaja puolestaan määritteli asumuksia eri tavalla kuin metsähallinto, ja monet pienet kruununmetsätorpat ovatkin henkikirjoissa kruununmäkitupia. [↩]
4. Ruuttula-Vasari 2004, 101; Tervonen 1991, 3-4; Helander 1949, 284; Kruununpuisto oli kruunun omistamasta metsämaasta metsänhoitoa varten erotettu alue. [↩]
5. Henkikirjat 1900 ja 1920. Oulun läänin henkikirjat. KA. [↩]
6. Kerkelä 1996, 102, 146. [↩]
7. Metsähallinnon järjestämisestä ks. Ruuttula-Vasari 2004, 34−46. [↩]
8. Luettelo kruununtorpista Oulun läänissä 1864. Metsähallituksen I arkisto. KA. [↩]
9. Ibidem. [↩]
10. Cajander 1919, 15. [↩]
11. Luettelo kruununtorpista Oulun läänissä 1864. Metsähallituksen I arkisto. KA. [↩]
12. Soininen 1974, 16−19; 54−58. [↩]
13. Heikkinen 1988, 73−77. [↩]
14. Turpeinen 1985, 111−112. [↩]
15. Soininen 1974, 257. [↩]
16. Berättelse öfver hushållnigen med kronoparkerne i Kajana Inspektiondistrikt 1865 ja 1867. Metsähallituksen Kajaanin tarkastuspiirin arkisto. KA. [↩]
17. Berättelse öfver hushållnigen med kronoparkerne i Kajana Inspektiondistrikt 1865. Metsähallituksen Kajaanin tarkastuspiirin arkisto. KA. [↩]
18. Perukirjat 1865−1919. Kajaanin tuomiokunnan II arkisto. KA. [↩]
19. Cajander 1919, 68. [↩]
20. Ibidem. [↩]
21. Sotkamon osalta vuoden 1901 tiedot puuttuvat. [↩]
22. Henkikirjat 1870−1900. Oulun läänin henkikirjat. KA. [↩]
23. Luettelo kruununtorpista Oulun läänissä 1864. Metsähallituksen I arkisto. KA; Kuntien lähettämät tiedot ruokakunnistaan ja niiden taloudellisesta tilasta 1901. Tilattoman väestön alakomitean arkisto. KA. [↩]
24. Voutilainen 2016, 88. [↩]
25. Östman 2004, 32; Luettelo kruununtorpista Oulun läänissä 1864. Metsähallituksen I arkisto. KA; Kuntien lähettämät tiedot ruokakunnistaan ja niiden taloudellisesta tilasta 1901. Tilattoman väestön alakomitean arkisto. KA; Cajander 1919, 43−46. [↩]
26. Kuntien lähettämät tiedot ruokakunnistaan ja niiden taloudellisesta tilasta 1901. Tilattoman väestön alakomitean arkisto. KA. Sotkamon osalta vuoden 1901 tietoja ei ollut käytettävissä. [↩]
27. Turpeinen 1985, 125. [↩]
28. Turpeinen 1985, 125. [↩]
29. Cajander 1919, 49. [↩]
30. Berättelse angående förvaltningen af Uleåträsk inspektionsdistrikt I Uleåborgs län för år 1881 ja 1882. Metsähallituksen Kajaanin tarkastuspiirin arkisto. KA. [↩]
31. Cajander 1919, 51−54. [↩]
32. Heikkinen 1988, 81−85; Metsätorppien vuokrasopimukset 1869−1920. Metsähallituksen Oulujärven tarkastuspiirin arkisto. KA. [↩]
33. Östman 2004, 35. Vuonna 1910 rehukasveja viljeltiin kruununmetsätorppien pelloissa lähinnä Sotkamossa. Maataloustiedustelu 1910. Maataloushallituksen I arkisto. KA. [↩]
34. Cajander 1919, 72. [↩]
35. Kajander 1903, 59, 110−111, 149−151. [↩]
36. Cajander 1919, 70, 77. [↩]
37. Heikkinen 1988, 80. [↩]
38. Metsätilasto 1907. Suomen virallinen tilasto 17. Metsähallitus 1908. [↩]
39. Ruuttula-Vasari 2004, 126. [↩]
40. Metsätorppien vuokrasopimukset 1869−1920. Metsähallituksen Oulujärven tarkastuspiirin arkisto. KA. [↩]
41. Ks. esim. Tervonen 1991, 58. [↩]
42. Ibidem. [↩]
43. Metsätilasto 1907. Suomen virallinen tilasto 17.  Metsähallitus 1908. [↩]
44. Maataloustiedustelu 1910. Maataloushallituksen I arkisto. KA. [↩]
45. Ks. viite 3. [↩]
46. Metsätilasto 1885−1912. Suomen virallinen tilasto 17.  Metsähallitus 1887−1916. [↩]
47. Metsätorppien vuokrasopimukset 1869−1920. Metsähallituksen Oulujärven tarkastuspiirin arkisto. KA; Maataloustiedustelu 1910. Maataloushallituksen I arkisto. KA. [↩]
48. Ibidem. [↩]
49. Peltonen 2004, 250−251. [↩]
50. Berättelse öfver hushållnigen med kronoparkerne i Kajana Inspektiondistrikt 1865. Metsähallituksen Kajaanin tarkastuspiirin arkisto. KA. [↩]
51. Ibidem. [↩]
52. Turpeinen 1985, 272. [↩]
53. Vanhempi metsätilasto tehtiin vain, joka kolmas vuosi. Hoitoaluejako muuttui vuonna 1905. Sotkamon hoitoalue jaettiin Sotkamon, Kuhmon ja Lentiiran hoitoalueisiin ja Hyrynsalmen hoitoalue Suomussalmen, Piispajärven, Puolangan ja Hyrynsalmen hoitoalueisiin. Kaavio on laadittu loppuun asti vanhan hoitoaluejaon mukaan, vaikka alueissa tapahtui muutoksia. [↩]
54. Kajander 1903, 129. [↩]
55. Turpeinen 1985, 288. [↩]
56. Turpeinen 1985, 289. [↩]
57. Heikkinen 1988, 93. [↩]
58. Kajander 1903, 23, 152−157. [↩]
59. Metsätilasto 1907. Suomen virallinen tilasto 17.  Metsähallitus 1908. [↩]
60. Perukirjat 1884−1919. Kajaanin tuomiokunnan II arkisto. KA. [↩]
61. Perukirjat 1884−1891. Kajaanin tuomiokunnan II arkisto. KA; Tervaporvareiden aikaan -verkkonäyttely. http://www.narc.fi/Arkistolaitos/oma/tervaporvarit/sivu6_2.html#alku [luettu 30.4.2017] [↩]
62. Perukirjat 1884−1919. Kajaanin tuomiokunnan II arkisto. KA. [↩]
63. Perukirjat 1865−1919. Kajaanin tuomiokunnan II arkisto. KA. [↩]
64. Hemminki 2004, 220, 224. [↩]
65. Heikkinen 1988, 103−106. [↩]
66. Berättelse öfver hushållnigen med kronoparkerne i Kajana Inspektiondistrikt 1870. Metsähallituksen Kajaanin tarkastuspiirin arkisto. KA. [↩]
67. Ruuttula-Vasari 2004, 69−76. [↩]
68. Ruuttula-Vasari 2004, 69−76. [↩]
69. Berättelse angående förvaltningen af Uleåträsk inspektionsdistrikt I Uleåborgs län för år 1879 ja 1887. Metsähallituksen Kajaanin tarkastuspiirin arkisto. KA. [↩]
70. Kajander 1903, 140−142. [↩]
71. Metsätilasto. Suomen virallinen tilasto 17. Metsähallitus 1887−1916. [↩]
72. Perukirjat 1912−1919. Kajaanin tuomiokunnan II arkisto. KA; Metsätilasto 1912. Suomen virallinen tilasto 17.  Metsähallitus 1887−1916. [↩]
73. Vrt. Peltonen 2004, 92. [↩]
74. Östman 2004, 58−60. [↩]
75. Metsätilasto 1911−1914. Suomen virallinen tilasto 17.  Metsähallitus 1887−1916. [↩]
76. Oulujärven tarkastuspiirin hallintokertoelma vuodelta 1895. Metsähallituksen Kajaanin tarkastuspiirin arkisto. KA. [↩]
77. Oulujärven tarkastuspiirin hallintokertoelma vuodelta 1902. Metsähallituksen Kajaanin tarkastuspiirin arkisto. KA. [↩]
78. Kajander 1903, 73. [↩]
79. Kajander 1903, 85. [↩]
80. Perukirjat 1865−1919. Kajaanin tuomiokunnan II arkisto. KA. [↩]
81. Turpeinen 1985, 202−203; 228−230; Turpeinen 1991, 170. [↩]
82. Kajander 1903, 52, 58. [↩]
83. Kajander 1903, 96–97. [↩]
84. Ks. Kuisma 2011, 40−41. [↩]
85. Ks. Kuisma 2011, 40−41. [↩]
86. Soininen 1975, 414. [↩]
87. Kerkelä 1996, 217. [↩]
88. Heikkinen 1988, 91. [↩]
89. Kerkelä 1996, 315. [↩]
90. Vihola 2004, 154. [↩]