Vuosina 1917-1922 Neuvosto-Venäjältä pakeni Suomeen noin 30000-40000 ihmistä. Tuohon aikaan Suomessa oli enemmän pakolaisia kuin missään muussa pohjoismaassa, eikä vastaavaa määrää pakolaisia saapunut lyhyessä ajassa Suomeen ennen vuotta 2015. Venäjältä Suomeen paenneiden joukossa oli vastavallankumouksellisia, monarkisteja sekä niin kutsuttuja heimopakolaisia eli suomensukuisia inkeriläisiä ja itäkarjalaisia. Venäjän vallankumouksista alkanut kuohunta, vallankumouksia seurannut sisällissota ja nälänhätä olivat tärkeimpiä syitä pakolaisuuteen. Vasta itsenäistyneessä Suomessa ei ollut vakiintuneita käytäntöjä pakolaisten vastaanottamiseen, mutta pienelle valtiolle oli kunnia antaa turvapaikka sitä tarvitseville.
Kapinallisia ja toisinajattelijoita – keitä pakolaiset olivat?
Suomeen paenneita pakolaisia on vaikea ryhmitellä, koska heidän joukossaan oli niin aatelisia kuin lukutaidottomia köyhiä ja monia eri kansallisuuksia, kuten suomensukuisia ja virolaisia. Liikettä Suomen rajan yli tapahtui sekä jatkuvana virtana että sykäyksittäin. Monella pakolaisella oli kuitenkin tavalla tai toisella yhteys Suomeen, kuten työpaikka tai loma-asunto. Vallankumousten aikaan monet perheet jäivät kesähuvilalleen Kannakselle syksyn alussa, odottamaan poliittisen tilanteen selkiytymistä. Lokakuun vallankumouksen jälkeen huviloille alkoi saapua punaista terroria pakenevaa väkeä. Maasta pakeni poliittisista syistä aatelistoa, poliitikkoja ja virkamiehiä. Sisällissodan aikana siviilit pakenivat sodan aiheuttamaa levottomuutta ja nälänhätää. Myöhemmin sisällissodan hävinnyt osapuoli, valkoiset venäläiset eli monarkistit, joutuivat pakenemaan. Kaikkia hallintoa vastustaneita uhkasi vankeus tai kuolema.
Monet suomensukuiset Itä-Karjalassa ja Inkerinmaalla vastustivat bolsevikkeja. Sekasortoisena aikana inkeriläiset ja itäkarjalaiset ryhtyivät järjestämään alueilleen itsehallintoa. Inkeriläisistä ensimmäiset pakolaiset olivat kansallisten liikkeiden johtohahmoja perheineen. Väliaikaisen hallituksen aikana itsehallintohanke eteni, mutta bolševikkien noustua valtaan inkeriläisten suunnitelmat tukahdutettiin porvarillisena vehkeilynä. Itäkarjalaisista kapinallisryhmistä koostunut Karjalan vapautusarmeija ryhtyi sotatoimiin bolševikkihallintoa vastaan vuonna 1921. Vapautusarmeija sai tuekseen suomalaisia vapaaehtoisia, mutta liike kaatui hajanaisuuteensa ja joukkojen oli peräännyttävä. Perääntyvät sotajoukot ja bolševikkien kostoa pelkäävät pakenivat kotiseudultaan. Vuonna 1922 heimopakolaisia arvioitiin oleskelevan Suomessa noin 18 000.
Helmikuun lopussa 1921 Suomenlahdella Kronstadtin merilinnakkeessa puhkesi kapina, joka johti yhteen suurimmista joukkopaoista Suomeen. Kronstadtilaiset eivät hyväksyneet lukuisia teloituksia ja vangitsemisia, jotka hallinto toteutti Pietarin yleislakon purkamisen yhteydessä. He vaativat lisäksi vapaita vaaleja ja bolševikkien vallan purkamista. Kuukausi kapinan puhkeamisen jälkeen bolševikit hajottivat kapinan ja monet kronstadtilaiset pakenivat jäätä pitkin Karjalan kannaksella sijaitsevalle Terijoelle. Monet kuolivat jäälle tulitukseen tai uupumuksesta, mutta Kronstadtin kapinaan osallistuneita pääsi Suomeen noin 6500. Tuhansia pakolaisia saapui muutaman vuorokauden kuluessa, joten majoituksen järjestämiseen jäi hyvin vähän aikaa. Kronstadtin pakolaiset sijoitettiin esimerkiksi Terijoen seudulle ja Viipurinlahdelle Turkinsaareen. Pakolaiset päädyttiin majoittamaan kiireessä vanhoihin kasarmeihin kyhättyihin eristysleireihin. Vaikka aikaa järjestelyihin oli vähän, pakolaiset otettiin vastaan, koska ei pidetty mitenkään mahdollisena käännyttää puna-armeijan takaa ajamia kapinallisia.
Pakolaisia tuli Suomeen sekä laillisia että laittomia reittejä pitkin. Kuten aiemmin on todettu, monella oli siteitä Suomeen ja heillä oli monesti mahdollisuus lailliseen rajanylitykseen. Miehet monesti tekivät jalansijaa Suomeen ennen perheen tuloa Suomeen. Oli helpompaa asettua asumaan perheen kanssa, jos oli jo asunto tai työpaikka. Paljon pakolaisia saapui myös salatein; jäätä tai metsiä pitkin ja salakuljetettuina.
Paluu synnyinmaahan vai jääminen Suomeen?
Suomeen saapui pakolaisena ihmisiä jokaisesta yhteiskuntaluokasta: aatelisia, sotilaita ja köyhiä kerjäläisiä, joita yhdisti ainoastaan menneisyys entisessä keisarikunnassa. Luvut pakolaisten määrästä ovat vain arvioita, koska tilanne oli koko ajan käymistilassa, eikä ulkomaalaisten määrää Suomessa tilastoitu virallisesti ennen vuotta 1928. Venäjältä paenneet ihmiset uskoivat kauan kotiinpaluuseen eivätkä tahtoneet juurtua Suomeen. He ajattelivat, että neuvostojärjestelmä tulisi kaatumaan ensin viikkojen kuluessa, tilanteen venyessä siirryttiin kuukausiin ja lopulta vuosiin, mutta haikea toive paluusta kyti sammumattomana. Myös heimopakolaiset, jotka eivät uskaltaneet tai edes voineet palata kotiseuduilleen bolševikkien hallitessa, toivoivat neuvostovallan sortumista pitkään. Paluutoiveille oli nähtävissä myös hyvin maanläheisiä syitä: ihmisiä painoi huoli toimeentulosta ja ikävä rajan taa jääneitä omaisia sekä mahdollista omaisuuttakin kohtaan. Osa oli joutunut kokemaan suomalaisten puolelta kehnoa kohtelua, erityisesti työväestö suhtautui venäläisiin vihamielisesti. Julkinen suhtautuminen heimopakolaisiin oli kuitenkin Suomessa enimmäkseen myönteistä ja heidän katsottiin olevan suomalaista sukua, punaista sortoa vastaan nousseita vapaustaistelijoita, joita oli autettava inhimillisyyden nimissä.
Paluumuuton pohdinta ja suhtautuminen bolševikkeihin jakoivat ja kuohuttivat pakolaisia. Heidän mahdollista kotiuttamistaan vatvottiin myös julkisuudessa: oikeiston sekä maalaisliiton lehdissä varoiteltiin lähdöstä Inkeriin ja Itä-Karjalaan, kun taas äärivasemmiston lehdissä kotiutuvien ei kerrottu kohtaavan minkäänlaisia rangaistuksia. Suomen valtion virallinen linja vuoden 1921 alussa Venäjän pakolaisten paluuseen oli selvä: Tarton rauhansopimuksen katsottiin tarjoavan turvallinen kotitie. Sopimuksen 35. artiklan mukaan kummankin valtakunnan alamaisilla oli oikeus siirtyä vapaasti kotimaahansa ja lisälausekkeessa inkeriläisille sekä itäkarjalaisille luvattiin itsehallinto.
Suomen rajaviranomaisten antamilla luvilla sai poistua annetuista ylityspaikoista, mutta paluuta ei tällöin ollut. Suomesta kotiutui vuosien 1921-23 välisenä aikana noin 20 000 Venäjän pakolaista, mutta aivan tarkkaa lukua on mahdoton selvittää. Alkuvuosina kellään ei ollut varmaa käsitystä kolmansiin maihin jatkaneista venäläisistä tai itärajan yli edestakaisin kulkeneista heimopakolaisista. Kronstadtin pakolaisista suurin osa siirtyi takaisin Venäjälle ja emigranteista leijonanosan tiedetään matkanneen Suomen kautta edelleen Keski-Eurooppaan ja jääneen sinne. Venäjän pakolaisten paluumuutosta huolimatta maahamme jäi pysyvästi useiden tuhansien ihmisten joukko, joiden oli löydettävä paikkansa yhteiskunnassa.
Valtiottomat pakolaiset ja toimeentulon ongelma
Pakolaisten asemaan valtiottomina liittyi rajoituksia Suomessa, kuten muuallakin Euroopassa: oleskeluluvan saanti ja uudistaminen oli haastavaa ja monimutkaista erityisesti luku- ja kirjoitustaidottomille. Jokapäiväistä elämää varjostivat liikkumisen rajoitukset ja toimeentulo oli ongelma. Kiinteän omaisuuden hankkimiseen ja elinkeinon harjoittamiseen tarvittiin erilliset luvat, joiden saanti ei ollut itsestään selvää. Suomen itsenäistyttyä kansalaisoikeuksien hakeminen tuli ajankohtaiseksi maassa pysyvästi asuville ulkomaalaisille. Venäjän pakolaisilla ei ollut kuitenkaan vielä alkuvuosina suurta intoa hakea kansalaisuutta kotiinpaluu-haaveiden ja Venäjä-uskollisuuden sävyttäessä ajatuksia. Vuosina 1918-1923 Suomen kansalaisoikeudet sai 3 026 venäläistä.
Suomessa ei ollut ensimmäisten pakolaisten saapuessa talvella 1918-1919 järjestelmää heidän huoltamisekseen. Pakolaisia koskevaa lainsäädäntöä ei myöskään ollut, vaan heitä käsiteltiin ulkomaalaisasetusten puitteissa. Ei siis ollut olemassa yhtä virastoa, jolle pakolaisia koskevat kysymykset olisivat keskittyneet ja joka olisi ohjannut muita viranomaisia. Apua tarvitsevat jäivätkin pääosin hyväntekeväisyysjärjestöjen varaan ja Amerikan Punainen Risti oli suuressa avunantajan roolissa ruoka- ja vaateavustusten sekä erilaisten laitosten perustamisten muodossa. Pakolaisten vastaanottamiseksi ja sairaiden auttamiseksi perustettiin monia lastenkoteja ja vanhuksista huolehtivia tahoja.
Pakolaisilla oli monimutkainen asema työmarkkinoilla ja heitä saatettiin myös käyttää hyväksi tai töitä teetätettiin alipalkatusti. Monet emigranteista elivät alussa avustuksilla, sukulaistensa varassa tai rikkaimmat sinnittelivät omaisuutensa turvin. Huviloiden ja talojen omistajat saattoivat lisäksi viljellä kasvimaitaan, myydä metsäänsä tai pitää vuokralaisia. Osa emigranteista hakeutui venäläisten omistamiin tai venäläistaustaisiin yrityksiin, kuten Fazerin makeistehtaalle Helsinkiin ja osa perusti myös itse pieniä liikkeitä tai yrityksiä.
Etenkin tehdas-, maa-, ja käsityöläiset löysivät oman alansa töitä, mutta suurin osa joutui niin sanottuihin korvikeammatteihin. Heimopakolaiset pysyttelivät lähellä rajaseutuja ja korvasivat vuokraa ja muita elämisen kuluja työnteolla.
Pakolaiset muodostivat 1920-luvun alussa merkittävän vähemmistön Suomessa ja enimmillään heitä laskettiin olevan 1 % väestöstä Suomen väkiluvun ollessa vuonna 1920 noin kolme miljoonaa henkilöä. Suomessa havahduttiin viranomaisten taholta pakolaisten työllisyystilanteeseen vasta sen jälkeen, kun Amerikan Punainen Risti vetäytyi harjoittamastaan runsaasta avustustoiminnasta vuonna 1921 ja se kasautui suoraan valtion harteille. Tilanteeseen nähtiin olevan kaksi ratkaisua: joko pakolaisten kotiuttaminen takaisin Neuvosto-Venäjälle tai heidän työllistämisensä erityistoimin. Keväällä 1922 käynnistettiin Itä-Karjalan pakolaisten sijoitus maatilatyöhön, joka tosin ei ollut lopulta kovin menestyksekäs. Osa pakolaisista ryhtyi harjoittamaan laittomuuksia henkensä pitimiksi salakuljettajina.
Kantaväestön ja Venäjän pakolaisten jokapäiväiseen kanssakäymiseen vaikutti eniten se, miten paljon aikaisemmin oli oltu venäläisten kanssa tekemisissä ja millaisia mielikuvia heistä oli syntynyt. Venäläisten oli luontevinta asettua itäiselle Kannakselle entisille lomaseuduille ja heihin suhtauduttiin alueella myötämielisemmin kuin muualla maassa. Etenkin sellaisiin venäläisiin, jotka opettelivat suomen kieltä ja osoittivat tahtovansa elää maassa maan tavalla, suhtauduttiin kuin keihin tahansa ihmisiin.
Ajattomat ennakkoluulot
Pakolaisten työllistymisongelmat johtuivat yhtäältä kieliongelmasta, toisaalta Suomessa vallinneesta ”ryssävihasta”, jonka vuoksi monet ovet olivat heiltä suljettuja. Vasta nuori polvi, joka osasi kunnollisesti suomea tai ruotsia ja vielä mahdollisesti muutti nimensä, löysi kunnolla töitä ja turvasi toimeentulonsa Suomessa. Nykyään pakolaisten kohdalla tunnutaan painivan edelleen samojen ongelmien, -kielen osaamattomuuden ja kantaväestön ennakkoluulojen – kanssa. Yhä puhuttavat myös kysymykset pakolaisten vastaanottamisesta ja avustamisesta. Vasta itsenäistynyt Suomi murroksenkin keskellä auttoi hädässä olevia parhaansa mukaan.
Artikkelin ovat kirjoittaneet Turun yliopiston kulttuurihistorian opiskelijat Annika Bäcklund ja Jonna Nokelainen osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia.
Tutkimuskirjallisuus
Kirsi-Marja Tuominen, et. al. (toim.). Kansa ja kumous. Modernin Euroopan murroksia 1880-1930. Historiallinen Arkisto 111. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1998.
Leitzinger, Antero: Ulkomaalaiset Suomessa 1812-1972. East-West Books, Helsinki 2008.
Leitzinger, Antero: Ulkomaalaispolitiikka Suomessa 1812-1972. East-West Books, Helsinki 2008.
Maahanmuuttoviraston tilastot: Turvapaikanhakijat 1.1.-31.12. 2015 ja turvapaikkapäätökset 1.1.-31.12.2016. http://www.migri.fi/tietoa_virastosta/tilastot/turvapaikka-_ja_pakolaistilastot [haettu 10.4.2017].
Nevalainen, Pekka: Viskoi kuin Luoja kerjäläistä. Venäjän pakolaiset Suomessa 1917-1939. Suomalaiset Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1999.
Tilastokeskus: Väestönmuutokset ja väkiluku Suomessa 1917-1922. http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/ [haettu 19.4.2017].