Ensimmäinen päivä (torstai 26.1.2017)
1800-luvun tutkimuksen verkosto järjesti tammikuun lopussa Jyväskylässä jo yhdeksännen vuosikonferenssinsa teemalla ”Materiaalinen kulttuuri ja kulttuurin materiaalisuus pitkällä 1800-luvulla”. Konferenssin avaussanoista vastanneen Jyväskylän historian ja etnologian laitoksen yliopistotutkija Piia Einosen mukaan tämänvuotisen areenan valinta oli erityisen osuva, koska Jyväskylässä tehdään paljon 1800-lukua koskevaa tutkimusta ja myös yliopiston kampus on suurelta osin peräisin kyseiseltä vuosisadalta. Konferenssi siis pidettiin teeman mukaisesti 1800-luvun materiaalisen kulttuurin ympäröimänä. Konferenssin koko ohjelma on luettavissa täällä.
Keynote-luento: henkeä ja materiaa
Torstain ensimmäisen keynote-luennon piti Jyväskylän yliopiston taidehistorian professori Annika Waenerberg, jonka aiheena oli ”Immateriaalisuuden materiaalisuus 1800-luvulla”.
Waenerbergin mukaan kristillisen perinteen tekemä jako, jossa immateriaalinen sijaitsee ylhäällä, taivaassa, ja materiaalinen alhaalla, maan päällä, on pitkään määritellyt materiaalista ja immateriaalista koskevaa ajattelua. Tätä jakoa kuvastavana esimerkkinä hän käytti Raamatusta löytyvää tarinaa Jaakobin unesta, jossa enkelit kulkivat maasta taivaaseen ulottuvia portaita ylös Jumalan luo ja jälleen alas ihmisten keskuuteen.
Ajattelussa hiljalleen tapahtunutta muutosta Waenerberg havainnollisti ottamalla esimerkiksi William Blaken (1757-1827) tulkinnan samasta tilanteesta. Blaken versiossa portaiden yläpäässä ei ollutkaan enää Jumala vaan aurinko – 1800-lukulaisen käsityksen mukainen ”energia” – ja ajattelun muutosta ilmaisivat myös Blaken tyylivalinnat: hänen kuvassaan oli mukana erotiikkaa, hemaisevaisuutta ja kierreportaat ilmaisivat helppoa, nautittavaa nousemista.
Blake oli Waenerbergin mukaan 1800-luvun taiteen leimallisia hahmoja siksi, että hän nosti taiteen kaikkein korkeimmaksi, jopa kristinuskon yläpuolelle. Kristillisyydestä hän erkani myös siinä, että hänen mukaansa tärkeää ei ollut vain henki, vaan myös ruumis, joka tuli käsittää yhdeksi kokonaisuudeksi hengen kanssa. Blaken mukaan kaiken sai aikaan edellä mainittu energia, jolle kristinusko oli vahingollista kieltäessään luonnolliset vietit ja maalliset ilot. Blaken keskeisajatus olikin se, että ihminen pääsee taivaaseen siksi, että on kehittänyt ymmärrystään, ei himojensa kieltämisen tai niiden poissaolon takia. Tämän Blaken ajatuksen taustalla olivat Waenerbergin mukaan mystikko Emanuel Swedenborgilta (1688-1772) ja varhaiselta feministiltä Mary Wollstonecraftilta (1759-1797) saadut vaikutteet. Tässä hän edusti aivan toisenlaista lähtökohtaa kuin esimerkiksi aikalaisensa G. W. F. Hegel (1770-1831), joka perusti ajattelunsa käsitykseen esimerkiksi kristinuskossa ilmenevästä absoluuttisesta hengestä.
Toisaalta Waenerberg nosti esiin myös hieman myöhemmin taideteollisuudessa vaikuttaneita, materialistisia ajattelijoita, joiden käsitysten taustalla olivat Charles Darwin (1809-1882) ja Ernst Haeckel (1834-1919). Darwinistinen ajattelu edusti Waenerbergin mukaan jälleen yhtä versiota porrasajattelusta – nyt vain materialistisena, biologisena versiona, jonka tarkoitus oli esittää miten materia kehittyy ihmiseksi. Haeckel pyrkikin Blaken tavoin yhdistämään materian ja hengen, mutta niin, että materia oli pääosassa. Kun Darwinia alettiin selittää Haeckelin hengessä, siirryttiin hengen maailmasta materian maailmaan.
Darwinin ja Haeckelin ajatuksista vaikutteita otti Waenerbergin mukaan arkkitehti Gottfried Semper (1803-1879), jonka darwinismiin nojaava ajattelu levisi voimakkaasti esimerkiksi arkkitehtuuriin. Semperin mukaan esineidenkin kehityksen saattoi ymmärtää darwinistisesti, eli oli mahdollista ajatella myös materian kehittyvän eliölajien tavoin hitaasti monimuotoisemmaksi. Semper katsoi, että materiaali oli esineiden muodon kehityksen lähtökohta, ja että taiteelliset muodotkin olivat seurausta materiaalin yhdistymisestä tekniikkaan. Hieman myöhemmin vaikuttanut Alois Riegl (1858-1905) taas teki Semperiin nähden vastaiskun ja sai käänteen aikaan kirjallaan Stilfragen (1893). Hänen mukaansa Semperin kaltaiset darwinistit olivat saaneet aikaan kolmikymmenvuotisen laskukauden taiteessa korostamalla tekniikan ensisijaisuutta. Mikäli ymmärsin oikein, Riegl esitti darwinistisesta ajattelusta poiketen että taide ei kehity suoraviivaisena ketjuna, vaan vaikutteet voivat kulkea miten tahansa, ja taiteilijoilla on jatkuvasti koko olemassa olevan taiteen kenttä käytössään.
Viimeisenä käänteenä hengen ja materian suhteessa Waenerberg nosti esiin 1800-luvun esoteriaan kytköksissä olleen taiteen. Yksi tämän suunnan edustajista oli esimerkiksi teosofi C. W. Leadbeater, joka teoksessaan ”Man visible and invisible” (1902) kuvasi selvännäön avulla havaittuja muotoja. Tämä tarkoitti abstraktien muotojen tuomista taiteeseen, mitä Vassili Kandinskyn kaltaiset abstraktit taiteilijat käyttivät lähtökohtanaan. Täten taiteessa ilmeni mahdollisuus ottaa aiheeksi mielen tuottamat kuvat ja siirryttiin täysin materiaalisen maailman ulkopuolelle. Näin 1800-luvun kuluessa oli siis kuljettu hyvin monipolvinen matka materiaalisuutta ja immateriaalisuutta koskevassa ajattelussa.
Keynote-luento: luksusta 1800-luvun Tanskassa
Päivän toisen keynoten piti Tanskan kansallismuseon tutkija Mikkel Venborg Pedersen, jonka luento ”Luxury, Colonies and Consumption in Early Modern Denmark” käsitteli hänen vuonna 2013 julkaistua kirjaansa Luksus: Forbrug og kolonier i Danmark i det 18. århundrede.
Pedersenin mukaan globalisaatiota tarkastellaan usein liian kapeasti nykyajan näkökulmasta. Tätä näkökulmaa murtaakseen hän suuntasikin katseen 1800-luvulle ja Tanskan tuolloiseen asemaan yhtenä kolonisaatioon kytkeytyvän kansainvälisen kaupan akselikohdista. Pedersenin luennon keskiössä oli kulutus, jossa hänen mukaansa koettiin 1700-luvun puolivälistä alkaen kolonisaation seurauksena vallankumous. Kulutuskin on kuitenkin Pedersenille monitahoinen käsite, joka voi hänen mukaansa tarkoittaa montaa asiaa: yhtäältä kulutusta tapahtuu käytännön tarpeiden pohjalta, mutta toisaalta se toimii myös vastauksena pyrkimykseen kohti mukavuutta ja mielihyvää.
Näistä merkityksistä jälkimmäinen, eli luksuksen kulutus, on Pedersenin tutkimuksessa keskeinen. Häntä on kiinnostanut erityisesti pyrkimys sosiaaliseen mukavuuteen, joka oli seurausta sosiaalisen statuksen suuresta merkityksestä 1800-luvun yhteiskunnassa – sosiaalista statusta koskevat uudet vaateet siis ohjasivat kuluttajia kohti luksuksen kulutusta. Tähän liittyen hän teki eron vanhaan luksukseen ja uuteen luksukseen, joista edellinen oli yhteydessä ancién regimeen, jälkimmäinen taas porvaristoon ja siihen, että parempi elin- ja tavarataso alkoivat olla yhä useampien saavutettavissa.
Pedersenin työ kytkeytyy akateemisen tutkimuksen piirissä kasvaneeseen kiinnostukseen artefaktien tutkimukseen. Tämän kiinnostuksen pohjana on se, että artefaktien teko ja käyttö on inhimillisen toiminnan keskeinen piirre. Vaikka usein ihmisillä ei ole ollut paljon tavaroita ja ne on ehkä hankittu puhtaasti funktionaalisista syistä, ne silti kertovat ajastaan ja kontekstistaan. Tämän vuoksi artefakteja voi käyttää kulttuuristen arvostusten indikaattoreina: niitä voi ajatella ajatusten ja käsitysten konkreettisina manifestaatioina, jotka ovat täynnä kulttuurisia viittauksia.
Pedersen myös esitti, että tekstilähteisiin verrattuna erityisen muotonsa vuoksi artefaktien tutkimus vaatii myös erityistä metodologiaa. Hän totesikin, että esineiden ymmärtämiseksi niitä tulee yhdistellä kirjallisiin lähteisiin, minkä lisäksi hän puhui kolmitasoisesta tavasta analysoida niitä. Tässä vaiheessa kuitenkin tipahdin kärryiltä, enkä parhaista yrityksistäni huolimatta onnistunut enää hyppäämään kyytiin. Jos kuitenkin haluatte tietää, mistä Pedersen keynotensa loppuosassa esitelmöi, niin luennon aiheena ollutta teosta pääsee selailemaan verkossa.1 Kirjasta myös löytyy sivulta 293 alkaen englanninkielinen tiivistelmä mahdollisesti tanskaa osaamatonta lukijakuntaa varten.
Rinnakkaiset sessiot: Taide, tiede ja mielikuvat
Lounaan jälkeen alkaneista neljästä rinnakkaisesta sessioista valintani oli ”Taide, tiede ja mielikuvat”, jonka ensimmäisessä paperissa dosentti Marketta Luutonen esitelmöi otsikolla ”Virkkaus, 1800-luvun muotiuutuus”. Luutosen mukaan virkkauksen tarkkaa alkuperää on vaikeaa jäljittää, koska se on niin yksinkertainen – joskin nerokas – metodi, että se on voitu keksiä missä tahansa. Hänen mukaansa valtaosa virkkauksessa käytetyistä malleista on kulkenut perimätietona ja virkatut esineet olivat 1800-luvulla suosittuja lahjaesineitä ja sulhaslahjoja. Virkkaustensa takia historiaan jääneistä henkilöistä Luutonen käytti esimerkkinä muun muassa Siina Rinnettä, josta löytyy lisätietoa Kansallismuseon sivuilta.2 Luutonen nosti myös esiin, että virkkauksen historiasta on toistaiseksi olemassa vähän kirjallisuutta, poikkeuksena teos Lankapaitoja ja muita asusteita.
Seuraavaksi esitelmöi Jyväskylän yliopiston taidehistorian tutkijatohtorina toimiva Sari Kuuva otsikolla ”Maallistuneet Madonnat ja 1800-luvun lopun materiaalisuus”. Esitelmä käsitteli Edvard Munchin ja Akseli Gallén-Kallelan Madonna-aihetta koskevia, radikaalisti toisistaan poikkeavia tulkintoja (1891 ja 1894).
Yksi tulkintojen eroavaisuuksista liittyi Kuuvan mukaan yksityiskohtiin: Jos Gallén liitti teokseensa Madonna-hahmon taustalle merkityksiä sisältäviä ja tulkintaa ohjaavia detaljeja, Munchin teoksen tausta taas on yksityiskohdista tyhjä – mikä myös omalla tavallaan ohjaa tulkintaa. Toisin sanoen Gallénin versio aiheesta on allegorinen, Munchin taas ekspressionistinen, kuten asiaa esitelmän jälkeisessä keskustelussa määriteltiin.
Kuuva myös nosti esiin sen, ettei Munchin Madonna ole Gallénin tulkinnan tapainen äitihahmo, vaan ”lihallinen Madonna”. Hän näki teoksessa tässä mielessä mahdollisia yhteyksiä Franz von Stuckin ”Synti”-teokseen, Berninin ”Pyhän Teresan hurmioon” ja ehkä myös Baudelairen Pahan kukkiin, jossa myös on lihallista Madonna-hahmoa käsittelevä runo. Mielenkiintoinen yhtymäkohta aamupäivän ensimmäiseen keynote-luentoon oli se, että myös Munch oli kiinnostunut aikansa luonnontieteistä ja Ernst Haeckelin monismista, jonka mukaan kaikki on perimmältään yhtä ja katoamatonta. Tämä loputtomuuden ajatus toi Kuuvan mukaan lohtua omaisiaan menettäneelle Munchille. Syvemmälle Kuuvan Madonna-tulkintoja koskeviin huomioihin pääsee hänen Ennen ja nytin numerossa 4/2017 julkaistavassa artikkelissaan.
Kolmantena sessiossa kirjallisuuden ja teatterintutkija Ildikó Sirató esitelmöi 1800-luvun unkarilaisesta oopperasta otsikolla ”Materialisoidut kansalliset motiivit romanttisissa oopperoissa. Kansanmusiikin instrumenteista kansantansseihin ja uusrenessanssityylisen Budapestin Oopperatalon koristeihin asti”. Sirató nosti esiin esittävän taiteen tutkimuksen erityisongelman: esimerkiksi teatteriesitykset ovat hetkellisiä ja katoavia, eivätkä vaikkapa veistotaiteen tavoin materialisoidu – paitsi ihmisen kehossa. Siten ne ovat siis fyysisiä, mutta eivät materiaalisia museologisessa mielessä.
Kahdensadan vuoden takaisia esityksiä ei täten ole mahdollista rekonstruoida, mutta niistä on kuitenkin jäänyt joitakin materiaalisia jälkiä tutkijan tarkasteltaviksi. Näistä Sirató nosti esiin ajan soittimet, tanssin ja esitysten näyttämöt. Soittimista hän tarkasteli dulcimerin tapaista cimbalomia ja klarinettia tai oboeta muistuttavaa ruokopuhallinsoitinta tarogatoa, tansseista taas oopperassa esitettyjä kansantansseja, joiden yhteys oikeisiin unkarilaisiin kansantansseihin oli hyvin kyseenalainen. Näyttämörakennuksista Sirató puolestaan esitteli Budapestin vaikuttavaa, 1800-luvulla rakennettua oopperataloa.
Session viimeisestä paperista vastasi tohtorikoulutettava Konsta Kajander Jyväskylän yliopistosta. Hänen väitöskirjatutkimustaan esittelevän esitelmänsä otsikko oli “’Parempi olla oikeana talonpoikana kuin tyhjänä narrina’. Pukeutuminen, esineet ja säätyrajat julkisessa keskustelussa 1850- ja 1860-luvuilla”.
Esitelmänsä aluksi Kajander esitteli, miten monin tavoin sanomalehdissä julkaistut maaseutukirjeet voivat kertoa tutkijalle kansan elämästä ja arjen kokemuksista, mutta myös arvoista, normeista ja maailmankuvista, ja siten toimia kansantieteellisen tutkimuksen lähdeaineistona. Esimerkkinä tästä Kajander käytti useita miesten ja naisten pukeutumista koskevia kirjeitä, joissa esitettiin muun muassa kritiikkiä krinuliinihameilla koreileville piikatytöille. Kirjeet ilmensivät Kajanderin mukaan myös ihmisen vaateparren ja ”puoliherraksi” leimaamisen yhteyttä. Näin hän nosti esiin sitä, miten maaseutukirjeissä tehdyt kannanotot näyttäytyivät neuvotteluna säätyrajoja koskevista käsityksistä.
Paneelikeskustelu esinetutkimuksesta
Konferenssin ensimmäisen päivän päätti paneelikeskustelu ”Esinetutkimus, materiaalinen kulttuuri ja museot”, jossa keskustelijoina toimivat Kansallismuseon ylijohtaja Elina Anttila, kulttuuriperinnön apulaisprofessori Visa Immonen Helsingin yliopistosta sekä esinetutkimusverkosto Artefactan koordinaattori Alex Snellman. Keskustelijat pitivät ensin lyhyet alustukset, joissa Anttila pohti esineiden merkitystä museotaustaisen toimijan näkökulmasta, Immonen tarkasteli esineiden elinkaaren selvittämisen keskeisyyttä ja Snellman nosti esiin artefacta.fi-sivustoa, jonka yksi tarkoitus on museoiden ja materiaalisuudesta kiinnostuneiden tutkijoiden yhteistyön edistäminen.
Alustustensa jälkeen keskustelijat saivat pohdittavakseen erilaisia kysymyksiä, kuten mitä esinetutkimus on, mitä sen pitäisi olla ja mitä hyötyä siitä on. Vastauksissaan keskustelijat nostivat esiin erilaisia näkökohtia. Anttila esimerkiksi korosti tarvetta tutkimukselle ihmisen suhteesta esineeseen: miksi toiset esineet koetaan säilyttämisen arvoiseksi, kun taas toiset ei? Anttilan mukaan monitieteisyydestä – esimerkiksi yhteistyöstä psykologien kanssa – voisi olla hyötyä tähän kysymykseen vastaamisessa. Immonen taas näki esinetutkimuksen hyödyksi sen, että pelkät tekstilähteet eivät kerro kaikkea mitä menneisyydestä voi olla tiedettävissä. Esimerkiksi esineen tuotantoprosessin rekonstruoiminen voi hänen mukaansa kertoa paljon kunkin aikakauden tuotanto-olosuhteista. Snellman taas huomautti siitä, että esinelähteet ja kirjalliset lähteet voivat tarjota ristiriitaista informaatiota, minkä vuoksi tutkimus tarvitsee niiden välistä vuoropuhelua. Esinetutkimuksen toivottua luonnetta koskien hän toivoi lisää yhteisiä monitieteisiä tutkimusprojekteja, jotka tuottaisivat sekä näyttelyjä että julkaisuja.
Keskustelussa nousikin toistuvasti esiin ajatus yliopistotutkijoiden ja museoiden henkilökunnan yhteistyön tiivistämisestä ja sen edellytysten kehittämisestä. Yleisöstä esitetyn kommentin mukaan korkeatasoinen julkaisusarja voisi synnyttää toivottua yhteistyötä museoiden ja yliopiston välillä, koska julkaiseminen on nykyisin tutkijoiden toimintaa ohjaava tekijä. Tähän Snellman vastasi, että joitakin julkaisufoorumeja on jo olemassa, esimerkiksi juuri artefacta.fi, mutta toivotun tasoisen (Jufo-luokitus 2) julkaisun luominen on vaikeaa.
Keskustelussa tuotiin myös esiin tarve säilyttää näyttelyjulkaisuissa sekä lähestyttävyys että tieteellinen taso – eli lähdeviitteet – mikä ainakin verkkojulkaisemisessa on helppoa toteuttaa. Lopuksi Snellman kaipasi vielä museoiden tutkimusvastaavien ja yliopiston professoritasoa yhdistävää sähköpostilistaa, jonka kautta voisi laittaa eteenpäin tutkimusideoita. Lisäksi hänen mukaansa yhteistyötä voisi synnyttää se, jos säätiöiden rahoitushakemuksissa olisi oma kategoria yhteisprojekteille museoiden kanssa. Kaiken kaikkiaan siis keskustelun päällimmäiseksi teemaksi nousi toivomus museoiden ja yliopiston vuorovaikutuksen ja yhteistoiminnan lisäämisestä.
Toinen päivä (perjantai 27.1.2017)
Keynote-luento: säätyläisten käsityökulttuuri 1800-luvulla
Toisen konferenssipäivän avasi Suomen historian professori Johanna Ilmakunnas Turun yliopistosta keynote-luennollaan ”Käsitöiden materiaalinen kulttuuri 1800-luvun alkupuolella”. Hänen esitelmänsä liittyi uuteen, 1800-luvun alun materiaalista kulttuuria tarkastelevaan hankkeeseen. Luennon punaisena lankana toimivat kysymykset siitä, miten käsitöiden – nimenomaan tekstiilitöiden – materiaaliseen kulttuuriin kasvettiin ja kasvatettiin 1800-luvulla, mitä käsitöitä tehtiin ja miten niitä tehtiin.
Ilmakunnaksen mukaan 1800-luvulla kaikki säätyläistytöt oppivat neulan ja langan käyttöä jo pienestä pitäen, koska se oli olennainen taito rouvana olemista silmällä pitäen. Oppia tytöt saivat äideiltään ja muilta vanhemmilta naispuolisilta sukulaisilta. Esimerkkinä tällaisista töistä Ilmakunnas käytti kahta ”merkkausliinaa”, joista näkyi selvästi, mitä säätyläistytöiltä vaadittiin: oli osattava tehdä vaativia, monimutkaisia pistoja sekä lukea ja kirjoittaa, mistä merkkinä olivat liinoihin kirjaillut aakkoset ja numerot. Näiden lisäksi liinoihin kirjailtiin myös suvun symboleja ja usein myös sukupuu nimikirjaimineen.
Yleisesti ottaen merkkausliinojen merkityksestä ja arvosta ajassaan kertoo se, että liinoja on säilynyt niin paljon. Ilmakunnaksen mukaan merkkausliinan teko olikin eräänlainen siirtymäriitti. Tekijät ovat kuitenkin usein jääneet tuntemattomiksi, vaikka liinoihin olisi kirjailtu nimikirjaimetkin, ja liinoja on usein myös vaikea ajoittaa. Henkilökohtaisuudessaan erityisen arvokkaiksi koettuja merkkausliinoja ei Ilmakunnaksen mukaan annettu lahjaksi, mutta säätyläiskulttuuriin kuuluivat myös lahjaksi tarkoitetut ja tehdyt esineet, kuten vaikkapa lompakot, laukut tai korut, joiden tekijät ovat myös useimmiten jääneet tuntemattomiksi.
Ilmakunnas huomautti, että ompelu ei välttämättä ollut ajan naisille pelkästään miellyttävä työtehtävä, mutta lähteissä on myös paljon merkintöjä siitä, miten paljon naiset ovat nauttineet ompelun ja piirtämisen kaltaisista säätyläisnaisen askareista. Toisille siis ompelu oli pakko, toisille se saattoi olla huvi – luomisen iloa tuottavaa omaa aikaa. Lisäksi ompelu oli myös mahdollinen tulonlähde.
Lopuksi Ilmakunnas esitti huomioita tutkittavien käsitöiden löydettävyydestä ja siitä, miten olennaista on tutkia niitä nimenomaan esineinä. Käsitöiden löytäminen yksityiskokoelmista on hänen mukaansa työlästä, ja omat ongelmansa on myös tietokantojen käytössä. Esimerkiksi Finna tarjoaa valtavasti osumia käsitöistä, mutta suuri osa niistä ei ole olennaisia, koska käsitöiksi on luokiteltu myös esimerkiksi ruukunpalasia. Juuri oikeanlaisen aineiston, esimerkiksi käsitöiden tekoa koskevien piirrosten tai maalausten kaltaisten kuvallisten lähteiden löytäminen tietokannoista onkin vaikeaa mutta myös olennaista: kuvalliset lähteet kertovat Ilmakunnaksen mukaan esimerkiksi siitä, että käsityöt eivät olleet niin sukupuolitettu askare kuin yleisesti luullaan. Tässä onkin hänen mukaansa kuvallisten lähteiden erityisarvo – ne kertovat asioita, joita esineet eivät kerro – ja muistutus siitä, että lähteitä tulee käyttää monipuolisesti. Lisää aiheesta voi lukea Ilmakunnaksen artikkelista, joka julkaistaan Ennen ja nytin numerossa 4/2017.
Keynote-luento: modernin ajan arkeologiaa
Päivän toisen keynote-luennon piti Oulun yliopiston arkeologian oppiaineen professori Vesa-Pekka Herva otsikolla ”Materiaalinen kulttuuri ja modernin maailman synty: arkeologian näkökulma”. Herva käsitteli luennossaan kysymystä siitä, millä tavalla arkeologiassa on tutkittu modernisaatiota. Hän huomautti, että perinteisesti arkeologia on käsitetty tutkimukseksi ajasta, josta ei ole kirjallisia lähteitä, mutta nykyään arkeologit ovat kiinnostuneita myös modernista ajasta ja lähimenneisyydestä. Näin on hänen mukaansa siksi, että useita asioita lähimenneisyydestäkään ei voi selvittää vain kirjallisten lähteiden kautta. Toisin sanoen, Hervan mukaan lähimenneisyydessäkin on sokeita pistetä, joita arkeologia voi avata.
Herva korosti, että arkeologia ei siis ole aikakausiin sidottua tai vain kaivauksin hankitun aineiston tutkimista, vaan nimenomaan ihmisten ja esineiden suhteen tutkimista. Tämän vuoksi se käyttää hyväkseen moninaisia aineistoja, kuten kuvallisia lähteitä ja haastatteluja. Arkeologialle on kuitenkin tyypillistä pitkän aikavälin tutkiminen, minkä vuoksi arkeologian tuottamien menneisyyttä koskevien kuvien ”resoluutio” on erityinen.
Herva totesi, että materiaalinen kulttuuri muokkaa kulttuuria, ja tämä korostuu nimenomaan modernilla ajalla, jolloin esineistö runsaampaa. Materiaalisen kulttuurin vaikutus jää hänen mukaansa analyysia tehtäessä kuitenkin usein huomaamatta. Materiaalinen kulttuuri muistuttaa tässä mielessä esineitä ylipäänsä: niin kauan kuin ne toimivat, niihin ei kiinnitetä huomiota. Materiaalinen kulttuuri vaikuttaa kuitenkin tiedostamattomalla tasolla. Esineistö, eli siis se, mitä hankitaan ja miksi, on Hervan mukaan arvokasta lähdemateriaalia, koska se heijastaa vallitsevia käsityksiä ja laajempia yhteiskunnallisia arvostuksia – sitä, mitä me olemme.
Hervan luennon loppuosa jää ikävä kyllä tämän raportin ulkopuolelle, koska tässä vaiheessa olin pakotettu poistumaan hoitaakseni seuraavaksi alkavan oman sessiomme ”Kirjallisuuden avainhetkiä” käytännön asioita.
Rinnakkaiset sessiot: Musiikin materiaalisuus?
Toisen päivän viimeisestä sessiorykelmästä valitsin session ”Musiikin materiaalisuus”, jonka aloitti Sibelius-Akatemian tutkija Saijaleena Rantanen otsikolla ”Musiikkikulttuurin muotoutuminen amerikansuomalaisessa työväenliikkeessä 1900-luvun vaihteessa”.
Rantanen kävi esitelmässään läpi ensin lyhykäisesti amerikansuomalaisen työväenliikkeen historiaa ja sen musiikkikulttuuria koskevan tutkimuksen tilaa. Hänen mukaansa amerikansuomalainen musiikki on antoisa, mutta haastava aihe, koska sitä on tutkittu niin vähän. Musiikki oli kuitenkin alusta lähtien keskeisessä roolissa amerikansuomalaisen työväenliikkeen toiminnassa ja sitä hyödynnettiin moniin ideologisiin ja kasvatuksellisiin tarkoituksiin, kuten alkoholismin kitkemiseen, jäsenrekrytointiin ja sosialismin levittämiseen. Rantasen mukaan on selvää, että amerikansuomalainen musiikki sai vaikutteita Suomesta, mutta kiinnostavaa hänen kannaltaan on nimenomaan se, millaiseksi suomalaissiirtolaisten musiikkikulttuuri muotoutui ja miten paikalliset vaikutteet vaikuttivat sen kehitykseen.
Ruohonjuuritasolla amerikansuomalainen musiikkitoiminta rakentui paikallisyhdistysten ympärille ja sille keskeistä olivat 1880-luvulta lähtien yleistyneet torvisoittokunnat ja kuorot. Malli tähänkin oli saatu Suomesta, mutta asiaan vaikutti myös Amerikassa vallalla ollut torvisoittobuumi. Erilaisten orkesterien tai kuorojen kokonaislukumäärää liikkui sadoissa, mutta määrää on hankala hahmottaa tarkasti, koska esimerkiksi kuoroja saatettiin perustaa vain yhtä tapahtumaa varten. Musiikin erityismerkitys oli Rantasen mukaan siinä, että kielestä riippumattomana se helpotti paikallista integroitumista.
Amerikansuomalaisen musiikkiohjelmiston selvittäminen on Rantasen mukaan hankalaa, ja sitä koskeva tietämys täytyy koota pienistä palasista. Erityisesti torvimusiikkiohjelmistoa koskevaa tietoa on säilynyt vähän, mutta ohjelmisto oli joka tapauksessa huomattavan suomalaiskansallista: keskeisimmät teemat lauluissa olivat suomalaisuus, luonto ja työväenliike, ja nuotteja tilattiin paljon Suomesta. Amerikansuomalainen työväenliike painatti myös omia laulukirjojaan, kuten Työväen laulukirjan, josta otettiin useita painoksia 1905 alkaen. Huomattavaa oli myös se, että suosituimmat laulut pääsivät levylle: amerikansuomalaisia työväenlauluja alettiin julkaista Victorin ja Columbian kaltaisten suurten levy-yhtiöiden toimesta 1914 alkaen. Tämä olikin lauluille hyvä levityskanava, koska levyt ja soittimet halpoja ja täten työväen hankittavissa. Tarkemmin Rantasen tutkimuksesta voi lukea hänen Ennen ja nyt -numerossa 4/2017 julkaistavasta artikkelistaan.
Seuraavana esitelmöintivuorossa oli Sibelius-Akatemian musiikin historian professori Vesa Kurkela, jonka esitelmän otsikko oli ”Musiikin materiaalinen kulttuuri Suomessa autonomian ajan viimeisinä vuosikymmeninä”. Kurkelan päämäärä oli tarkastella sitä, miten musiikista tuli 1800-luvun kuluessa myyntituote ja mitä siitä seurasi.
1800-luvun lopun vuosikymmeninä elettiin Kurkelan mukaan vielä esifonografista aikaa, koska Edisonin fonografi (1878) teki laajemman läpimurtonsa vasta 1900-luvun alussa. Tämä vuoksi musiikki oli tuotettava itse, mikä loi tarvetta paitsi nuoteille, myös helpoille sovituksille ja pianoa helpommille musiikin luomisen ”käyttöliittymille”, joista Kurkela nosti esimerkeiksi huuliharpun ja automaattipianon. Käännekohta nuottien julkaisun kannalta oli Kurkelan mukaan litografia-tekniikan keksiminen, jonka seurauksena nuoteista saatettiin ottaa lähes rajattomia painoksia 1800-luvun puolestavälistä lähtien. Tällöin alkoi syntyä nuottihittejä. Nuottikirjallisuutta kuluttavia asiakkaita olivat lähinnä säätyläiset ja ostajia Suomessa oli suhteellisen vähän. Huomattavaa määrällistä kasvua nuottimarkkinoilla tapahtui vasta 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.
Soittimista piano oli Kurkelan mukaan ehdottomasti kallein ja myös arvostetuin, ja täten leimallisesti porvariston soitin, joita 1860-luvulla Suomessa oli noin 2000 kappaletta. 1800-luvun kuluessa soitinkenttä kuitenkin monipuolistui, kun tavallisen rahvaan saataville tuli uusia, huuliharpun ja harmonikan kaltaisia huokeampia soittimia. Kurkela nosti myös esiin, kuinka musiikkilaitteiden ja muistiteknologian nousu synnyttivät erikoispalveluja, kuten soitonopetusta, pianonviritystä, varaosakauppaa, kustannustoimintaa ja nuottien valmistamista sekä konserttien järjestämistä. Erilaisten palvelujen järjestäminen olikin usein musiikkikauppiaiden uran alku.
Musiikkikaupan osalta Kurkela huomautti sen kansallismielisyydestä. Usein saksalaisista toimijoista ja kosmopoliittisesta liiketoimintaverkostosta huolimatta se oli kiinteästi osa kansallista projektia, mikä näkyi julkaistujen nuottien keskittymisessä kotimaisiin säveltäjiin. Syynä tähän oli Kurkelan mukaan se, että nuottien ostajakunta oli kotimaista, ja isänmaallisuuden katsottiin kannattavan. Asiaan myötävaikutti myös se, että nuottien kustantamisen rahoitus oli kotimaista.
Viimeisenä sessiossa esiintyi Sibelius-Akatemian tohtorikoulutettava Samuli Korkalainen, jonka esitelmän otsikko oli ”Soitinten käyttäminen kirkkolaulun kehittämisessä 1800-luvun Suomessa”.
Korkalaisen mukaan hänen tarkastelemastaan kirkkolaulusta tekee mielenkiintoisen tutkimuskohteen se, että sitä ei ole koskaan pidetty mitenkään erityisen tasokkaana. Erityisesti 1800-luvulla asia koettiin ongelmallisena ja siihen haettiin ratkaisua säestystä kehittämällä. Yksi näistä kehitystoimenpiteistä oli lukkarin aseman muuttaminen yleismiehestä lukkariurkuriksi. 1800-luvun lopulla perustettiin lukkariurkurikouluja tarkoituksena kouluttaa lukkareita, jotka voisivat vuorostaan kouluttaa kansaa. Tässä yhteydessä kysymykseksi nousikin se, mikä olisi säestämiseen sopiva soitin. Parhaina ehdokkaina nähtiin viulu ja virsikannel, joista jälkimmäinen nousi suurempaan suosioon. Tämä perustui siihen, että virsikannel oli helppo valmistaa ja sitä oli helppo – joidenkin mielestä nuottikorvan kehittymisen kannalta jopa liiankin helppo – soittaa. Menestyksestä huolimatta virsikannel kuitenkin hävisi käytöstä 1900-luvun alussa.
Virsikanteleen tilalle laulua säestävänä instrumenttina tulivat vähitellen urut, jotka alkoivat yleistyä 1800-luvulla. Urkusäestyksessä oli kuitenkin se ongelma, että säestys ei välttämättä ollut kovin tasokasta, seurakunta lopetti säestyksen takia laulamisen kokonaan, tai urut itsessään eivät olleet kovin laadukkaita. Lopputulos oli siis se, että pahimmillaan urut tekivät kirkkolaulusta entistäkin kaoottisempaa. Urkuharmonien yleistyminen kouluissa auttoi tätä asiaa totuttamalla lapsia säestykseen. Tarkemmin ja laajemmin Korkalaisen tutkimuksesta voi lukea hänen artikkelistaan, joka julkaistaan seuraavassa Ennen ja Nyt –numerossa 4/2017.
Loppukeskustelu
Toisen konferenssipäivän päätteeksi käytiin vielä loppukeskustelu, jossa puhuivat Jyväskylän historian ja etnologian laitoksen professori Jari Ojala sekä 1800-luvun tutkimuksen verkoston edustajana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran biografiakeskuksen toimituspäällikkö Kirsi Keravuori. Ojala totesi loppusanoissaan, että monia eri aloja edustavien tutkijoiden läsnäolo todistaa 1800-luvun tutkimuksen verkoston lunastaneen paikkansa. Keravuori taas käänsi katseen jo seuraavaan, Helsingissä järjestettävään konferenssiin, jonka otsikko on ”1800-luku ja tulevaisuus”. Tämän teeman toivottiin houkuttelevan uusia avauksia muun muassa tutkimusmenetelmien saralta. Vuoden 2018 kymmenvuotisjuhlakonferenssi järjestetään tavanmukaisesti tammikuun lopussa, tällä kertaa päivämääriksi on valittu 25.-27. tammikuuta. Konferenssin esitelmäkutsu on julkaistu3, ja esitelmä- ja sessioehdotusten määräpäivä on 8.10.2017. Nyt on vielä siis hetki aikaa kehittää omaa, pitkää 1800-lukua ja tulevaisuutta koskevaa kontribuutiota.
Mikko Pollari on historian tohtoriopiskelija Tampereen yliopistossa ja esitelmöi konferenssin sessiossa ”Kirjallisuutemme avainhetkiä” Heidi Grönstrandin, Kukku Melkkaan ja Veli-Matti Pynttärin kanssa.