Heikki Pietilä. Nuupalan maisteri. Frans Nuupalan elämä ja maine. / Frans Nuupala. Suomalainen Suomessa Muukalainen. Toimittanut Heikki Pietilä. Kustannusliike Warelia 2017. (576 s.)
Suomessa elettiin vuosina 1905-1907 poliittista murrosaikaa, jolloin monet patoumat murtuivat ja yhä laajemmat joukot pääsivät osallistumaan poliittiseen toimintaan. Politiikan eturiviin alkoi nousta työväen- ja talonpoikaispuolueita. Tämän suuntauksen haistoi myös maisteri Frans Nuupala, joka perusti ensimmäisten eduskuntavaalien edellä Maalaistyöväen puolueen, joka oli ohjelmaltaan radikaali mutta kuitenkin porvarillinen. Edustajaksi asti kukaan Maalaistyöväen puolueen ehdokas ei tosin noussut, mutta puolueen nokkamies Nuupala keräsi aivan kohtuullisen äänisaaliin. Tämä harmitti erityisesti sosialidemokraatteja, jotka katsoivat äänien olevan heiltä pois. Muutamissa seuraavissa vaaleissa menestys olikin sitten vaatimattomampaa.
Nuupalan puoluehanke on huomioitu Juhani Piilosen kirjoittamassa Sastamalan historian kolmannessa osassa, mutta oikeastaan muuten Nuupalaa ja hänen toimintaansa ei ole nostettu missään esille. Esimerkiksi politiikan tutkija Rauli Mickelssonin teoksessa Suomen puolueet – Historia, muutos ja nykypäivä Nuupalan puoluetta ei ole lainkaan mainittu. Sinänsä ihme, sillä esimerkiksi Ernesti Hentusen 1940-luvulla perustama Radikaalinen kansanpuolue kyllä noteerataan, vaikka ei senkään riveistä eduskuntaan noustu. Aikanaan Nuupala oli kuitenkin hyvinkin tunnettu henkilö, eikä hän ollut tunnettu ainoastaan puoluehankkeensa johdosta vaan muutenkin. Nuupala esimerkiksi toimi läheisessä yhteistyössä muun muassa Santeri Alkion kanssa, ja noteerasipa Väinö Tannerkin Nuupalan muistelmissaan.
Tilanne on kuitenkin muuttunut, sillä kesällä 2017 julkaistiin Frans Nuupalan veljen pojanpojan Heikki Pietilän toimittama Nuupalan muistelmateos Suomalainen Suomessa Muukalainen eli Elämä Kuolleista. Mieskohtaisia muistoja, kokemuksia ja mietteitä kovan onnen ajoilta Suomessa. Muistelmateoksen käsikirjoituksen Pietilä oli onnistunut löytämään Kansallisarkistossa säilytettävästä Suomen Vapaussodan itsenäisyysarkistosta. Muistelmateosta täydentämään Pietilä on kirjoittanut Nuupalan elämäkerran Nuupalan maisteri. Frans Nuupalan elämä ja maine.
Pietilän kirjoittama elämäkerta ja Nuupalan omat muistelmat kertovat tarinan omalaatuisesta miehestä, josta olisi voinut tulla vaikka mitä, mutta jonka kohtalona oli ajautua enemmän tai vähemmän hankaluuksiin kaikkien kanssa.
Frans Nuupalan elämän lähtökohdat olivat melko hyvät, sillä hän syntyi kohtuullisen kokoisen maatilan pojaksi ja pääsi, vaikka ei kansakoulussa menestynytkään, Porin lyseoon. Sieltä hän jatkoi yliopistoon, josta valmistui ja jatkoi opintojaan edelleen muun muassa Jenan yliopistossa. Kiinnostusta yhteiskunnallisia asioita kohtaan oli niin paljon, että Nuupala opiskeli tuohon aikaan melko harvinaisen englannin kielen voidakseen lukea englantilaisten sosiologien teoksia.
Tähän asti Nuupalan polku oli kulkenut melkoisen tasaista rataa, mutta vähitellen ilmaantuivat ensimmäiset merkit hänen taipumuksestaan ajautua helposti erilaisiin ristiriitoihin. Ensimmäisen kerran Nuupalan poleeminen luonne nousi esiin evankelisen liikkeen skismassa 1890-luvun puolivälissä, jolloin Nuupala asettui kannattamaan Frans Hannulan edustamaa suuntausta ja vastustamaan kirkkoherra Johannes Bäckin kantaa. Tosin jonkinnäköinen henkilökohtainen ystävyys Bäckin ja Nuupalan välillä säilyi oppiriidoista huolimatta.
Toiminta evankelisessa liikkeessä oli Nuupalalle tärkeää, mutta vielä tärkeämpää oli kansan sivistäminen. Suomalaisista piti kasvattaa mallikansalaisia, ja siksi Nuupala avusti monia lehtiä kirjoituksillaan, osallistui innokkaasti NMKY:n toimintaan sekä lähti mukaan perustamaan nuorisoseuroja. Nuorisoseuratoiminnassa Nuupala teki niin suuren vaikutuksen Santeri Alkioon, että tämä ehdotti Nuupalaa Suomen Nuorisoseuraliiton esimieheksi. Esimiestä Nuupalasta ei kuitenkaan tullut.
Oikeastaan Nuupalan suurimmat hankaluudet alkoivat hänen palattuaan kesällä 1898 Tyrvääseen kotitilansa isännäksi. Maanviljelijäksi Nuupalasta ei ollut, vaan hänen mielenkiintonsa suuntautui yhteiskunnalliseen toimintaan. Vuoden 1899 valtiopäivillekin Nuupala oli ehdolla mutta ei tullut valituksi. Nuupala haaveili myös perustavansa Tyrvääseen jonkinlaisen yksityisen opettajaseminaarin, jonka kautta olisi voinut välittää näkemyksiään. Hankkeesta ei tullut mitään, mutta muutamia kasvatusopillisia kursseja Nuupala järjesti.
Seminaarihankkeen kariuduttua matkusti Nuupala Pietariin, jossa päätyi ministerivaltiosihteerin virastoon. Pietarissa oleskelu leimasi Nuupalan bobrikovilaiseksi ja leimaa vahvisti hänen sen jälkeinen toimintansa Tyrväässä. Nuupala oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että suomalaiset voisivat olla uskollisia sekä Venäjälle että Suomelle. Kunnon kansalaisten piti opetella venäjää, ja näin Nuupala aloitti venäjän kielen kurssien pitämisen ja erilaisten venäläisten toimia tukevien adressien keräämisen. Tarjosipa Nuupala kutsuntalakkojen aikaan taloaan kutsuntahuoneistoksi.
Nuupalan venäläismielistä toimintaa ei katsottu hyvällä useissakaan piireissä, ja häntä haluttiin rangaista. Nuupala erotettiin kesällä 1903 länsisuomalaisesta osakunnasta kahdeksi vuodeksi, mikä merkitsi myös yliopistosta erottamista ja sitä, että hän ei saanut oleskella Helsingissä. Tämä tietysti oli Nuupalalle liikaa ja hän katsoi kaikkien olevan häntä vastaan. Keväällä 1906 hän purki pettymystään eräille merkkihenkilöille niin rajusti, että hänet passitettiin Lapinlahden mielisairaalaan – josta kyllä välillä karkasi.
Viimeinen yritys toteuttaa visioitaan Nuupalalla oli jo mainitun Maalaistyöväen puolueen perustaminen syksyllä 1906. Oman puolueen perustaminen oli Nuupalalle pakkoratkaisu, sillä hän ei maineensa puolesta päässyt muiden puolueiden listoille. Muiden puolueiden taholta Nuupala leimattiin vaalitaistelun yhteydessä pelleksi ja hulluksi. Sosialidemokraatit pelkäsivät häntä tosin hieman, sillä Nuupalan katsottiin vievän samoja maalaisköyhälistön ääniä kuin joita sosialidemokraatit tavoittelivat. Aikansa johtaviin sosialidemokraattisiin vaikuttajiin kuulunut Eetu Salin kirjoitti Sosialidemokraatissa Nuupalaa vastaan, ja luonnehtiipa Väinö Tanner Nuupalaa muistelmissaan vielä vuosikymmenten päästä Suomen ensimmäiseksi kansallissosialistiksi.
Nuupala oli kuitenkin liian eksentrinen vakavasti otettavan puolueen johtajaksi. Eräs osoitus tästä oli, että Nuupala nimesi puolueen ehdokkaiksi muiden muassa senaattori J. K. Karin, valtiopäivämies Pekka Ahmavaaran ja kirjailija Maila Talvion. Nämä nimeämiset olivat tietenkin täysin omavaltaisia, ja kyseisillä henkilöillä ei ollut mitään tekemistä Nuupalan puolueen kanssa.
Kun Nuupalan kaavailema poliittinen ura ei ottanut tulta, vajosi hän lopulta yhä alemmas ollen välillä vankilassakin irtolaisuudesta. Muuten Nuupala kierteli puhujana maaseudulla ja hän keräsikin kuulijoita, mutta vakavasti hänen ajatuksiaan ei kukaan enää ottanut. Lopulta Nuupala päätyi kierteleväksi puhujaksi Inkerinmaalle, jossa hänen elämäntaipaleensa päättyi vuonna 1916 tai 1917, aivan tarkkaa tietoa ei ole.
On ansiokasta, että yksi Suomen historian merkillisimmistä ja ristiriitaisimmista hahmoista on saanut elämäkerran, jossa kerrataan hänen vaiheensa. Kirjan lähdepohjaa voi pitää kohtuullisen hyvänä, mutta hieman laajemmin Pietilä olisi voinut perehtyä aikalaiskirjallisuuteen ja myös tutkimuskirjallisuuteen. Nyt teoksen lähdeluettelosta ei löydy esimerkiksi Maalaisliitto-Keskustapuolueen historian ensimmäistä osaa tai Santeri Alkion elämäkertaa. Myöskin Matti Klingen ylioppilaskunnan ja yliopiston historiateoksiin olisi ollut hyvä viitata. Näiden mainittujen teosten käyttö olisi laajentanut kuvaa siitä, millaisessa ympäristössä Nuupala toimi. Sen sijaan kovin usein Pietilä viittaa Jaakko Nummisen nuorisoseuraliikkeen historiaan. Sen kohdalla vähempikin olisi riittänyt.
Mutta on Pietilän teoksella myös ansionsa, ja ilman sitä Nuupalan omien muistelmien lukeminen olisi hyvin hankalaa, ne kun ovat lievästi sanoen raskassoutuiset ja sisältävät lähinnä vuodatusta siitä, miten Nuupala kokee itseään kohdellun väärin. Mutta löytyy muistelmista myös mielenkiintoista pohdintaa, varsinkin arviot Snellmanista ovat lukemisen arvoisia. Frans Nuupala oli erikoinen persoona, joka oli vakuuttunut suuresta tehtävästään. Hänellä oli tiettyjä edellytyksiä politiikkaan, esimerkiksi verkostoitumisessa Nuupala oli hyvä, mutta monet muut piirteet taas veivät pohjaa politiikassa toimimiselta. Olettaa voi, että mikäli Maalaistyöväen puolue olisi pysynyt hengissä, olisi se todennäköisesti jossain vaiheessa liittynyt Santeri Alkion perustamaan Maalaisliittoon.
Teoksensa loppupuolella Pietilä tekee myös mielenkiintoisia analyyseja Nuupalan poliittisesta kehityksestä ja siitä, oliko Nuupala tosiaan mielisairas, kuten eräät hänen aikalaisensa väittivät. Lukijaa palvelevat myös liitteessä olevat Nuupalan aikalaisten ja aatetoverien esittelyt. Ansiokasta on myös se, että Pietilä on kartoittanut Nuupalan kirjallista tuotantoa ja laatinut siitä melko kattavan luettelon.
Vaikka Nuupalan maisteri ei ole ammattihistorioitsijan työtä ja sisältää siltä kannalta katsoen joitakin puutteita, sillä on merkittävät ansionsa. Ensinnäkin teos täydentää omalta osaltaan kuvaamme siitä, millaisessa Suomessa elettiin aivan 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ja mitkä aatteet tuolloin olivat pinnalla. Ennen kaikkea Nuupalan maisteri kertoo kuitenkin mielenkiintoisen tarinan miehestä, joka aikanaan tunnettiin hyvin koko Suomessa ja josta olisi voinut tulla merkittäväkin vaikuttaja, mutta joka omalla toiminnallaan ajautui historian marginaaliin ja vähitellen myös unohduksiin.
FM Tuomas Rantala valmistelee parhaillaan Turun yliopistossa poliittisen historian väitöskirjaa maalaisliittolaisesta pääministeristä J. E. Sunilasta (1875-1936).