Nykyään todetaan useimmista sota-ajan ja muistakin aiheista, että ne ovat unohdettuja ja vaiettuja. Olli Kleemolan väitöskirjan aihe, suomalainen ja saksalainen vihollista kuvaava propaganda jatkosodan, tai Saksan tapauksessa Neuvostoliittoa vastaan käydyn sodan aikana 1941-1945 ei itsessään tällainen ole. Sen sijaan Kleemolan käyttämää valokuva-aineistoa on toistaiseksi käytetty pääasiallisena tutkimusaineistona vähän. Lisäksi kuvaamiseen liittyi varsinkin sotilaiden itsensä keskuudessa nyansseja, joiden soisi tulevan laajemmin ymmärretyiksi. Kleemolan tutkimus onkin historian perustutkimusta parhaimmillaan.
Kleemola on julkaissut aiemminkin teoksia sota-ajan valokuvista yksin ja yhdessä muiden kanssa; väitöskirjan rajaus selittyy osin tätä taustaa vasten. Kleemola vertailee tässä teoksessa suomalaista ja saksalaista Neuvostoliittoa koskevaa valokuvausta niin sotapropagandan kuin yksityisten sotilaiden ottamien valokuvien osalta. Rajaus on perusteltu, koska kansainvälinen vertailu on itsessään työlästä ja varsinkin aineistollisesti raskasta. Lisäksi Saksassa kuvien käyttö historiantutkimuksen aineistona on huomattavasti tavallisempaa kuin Suomessa; siinä missä suomalainen kirjallisuus aiheesta on niukkaa, vertailtavan maan aineistoista tutkimusta on jo olemassa. Sota-ajan valokuvista kiinnostunut Kleemolan aihepiirin uusi lukija saanee kuitenkin paremman yleiskuvan nimenomaan suomalaisista kuvista Kleemolan aiemmista teoksista. Tämä teos pohtii vihollisen esittämisen tapoja ja keinoja kahden erilaisen valtiomuodon ja kulttuurin valossa.
Kuvien käyttäminen historiantutkimuksen lähdeaineistona on herättänyt paljon kiinnostusta viime vuosikymmeninä; harvemmin aiheeseen on kuitenkaan suomalaisessa historiantutkimuksessa tartuttu tässä laajuudessa. Kleemola pohtii kuvan käytön yleistä naiiviutta, johon monikin tutkija lienee tahollaan syyllistynyt. Yksi tekijä historiateosten kuvituksen onnettomassa tasossa on kustannusala: kirjoihin toivotaan kuvitusta, jota tutkija sitten lähtee etsimään arkistoista, monesti viimeisenä toimena ennen teoksen painoon menemistä. Kuvia ehkä löytyykin, jopa taustoituksen kanssa, mutta erityistä lisäarvoa ne eivät enää tekstiin tuo. Kuitenkin lukija huomaa ne usein ensimmäisenä teosta selatessaan. Vaihtoehtona voisi olla, että kirjalliseen aineistoon pohjautuviin teoksiin ei väkisin vaadittaisi kuvitusta; parempi ratkaisu tietenkin olisi, että kirjoittaja ottaisi kuvituksen tarpeen huomioon jo teosta laatiessaan.
Kuvien kuvallisen sisällön analysointi on tietenkin joissain tapauksissa vaikeaa. Sotilaiden itse ottamat tai tovereiltaan saamat kuvat on usein talletettu ilman taustatietoja; kun kuvan ottaja tai alkuperäinen omistaja on jo haastattelun tavoittamattomissa, on kuvan ottamisen ja säilyttämisen motiivien selvittäminen käytännössä mahdotonta. Esimerkiksi sille, miksi suomalaiset sotilaat ottivat kuvia kaatuneista vihollisista ja saksalaiset eivät, ei löydy varmaa syytä. Saksalaisen kohdalla kuvien puuttumisen todennäköisin, mutta ei tyhjentävä selitys on se, että toisin kuin suomalaiset, saksalaiset sotilaat joutuivat useimmiten sotavangeiksi sodan päättyessä ja heiltä on tässä yhteydessä takavarikoitu tällaiset kuvat.
Omien kaatuneiden kuvaaminen oli kummankin armeijan sotilaiden keskuudessa hyvin harvinaista. Kleemolan mukaan tämä kertoo omien kaatuneiden kunnioittamisesta; toisaalta Suomessa oli vielä siviilihautajaisissa varsinkin maaseudulla edelleen tapana kuvata vainaja arkussa, kenties omaisten ympäröimänä. Kaatuneen sotilaan rintamalla kuvaamisen konteksti selittänee asiaa tarkemmin: maassa makaavat, laittamattomat vainajat eivät olleet kuvausaihe, koska ne poikkesivat normaaleista kuolemanrituaaleista. Joitakin kuvia esimerkiksi purilailla kuljetettavista vainajista on olemassa. Omat kaatuneet myös huollettiin kenttähautoihin, tai Suomen tapauksessa takalinjaan lähetettäviksi kotiseuduille mahdollisimman ripeästi, joten kuvattavaa ei ollut samalla tavoin kuin vihollisista, joiden ruumiiden hautaaminen oli tietysti sekin suoritettava.
Sotilaan mielenmaisemaa valottaa hyvin se, että etulinjan miehet pitivät kaatuneita vihollisia esittäviä kuvia itselleen tärkeinä, eivätkä mielellään myyneet tai antaneet niitä eteenpäin muille kuin saman kokeneille. Nykyään mielellään esitetään koko sota-aika kansan yhteisenä kokemuksena, mutta sotavuosina monenlaiset jaot tekivät eroja eri ryhmien välille. Takalinjan miehiä saatettiin nimittää ”koiraslotiksi”, eikä heidän haluttu pääsevän kerskumaan olemattomilla taistelukokemuksilla esimerkiksi valokuvia todisteina esitellen. Kotirintamalla taas ei välttämättä oletettu olevan kykyä ymmärtää taistelukokemuksia. Kuvia kuitenkin lähetettiin kotiin, myös raaempia. Millaisia reaktioita ne kotijoukoissa herättivät, on kysymys sinänsä. Kuvat kertoivat kotirintamalle asioista, joista oli vaikea muuten kertoa. Joukossa oli tietenkin myös iloisia kuvia ”ulkomailla” olevista sotilaista, tienviittojen tai maamerkkien kera kuvattuina. Joskus kuvat löytyivät sotilaan jäämistöstä vasta tämän kuoleman jälkeen, vuosikymmenienkin kuluttua. Kuten sota-ajan kirjeitä on hävitetty paljon eri syistä, on kuviakin varmasti tuhottu kunkin tuhoajan omien motiivien seurauksena.
Mielenkiintoinen havainto on, että sen paremmin saksalainen kuin suomalainenkaan valokuvapropaganda ei varsinaisesti keksinyt mitään uutta Venäjästä/Neuvostoliitosta toisen maailmansodan aikana. Samat mielikuvat, joita oli kierrätetty jo 1700-luvulta lähtien, valjastettiin nyt kuvallisen propagandan käyttöön. Tämä on tietenkin tuttua sanallisesta propagandasta: esimerkiksi Suomessa Neuvostoliittoa koskevan kirjoittelun ydin varsinkin porvarillisessa lehdistössä oli vihollisen ikiaikaisuus ja tuttuus. Yhteiskuntamuodon muuttuminen ei ollut muuttanut suomalaisia vuosisatoja vainonnutta ”ryssää” miksikään. Samoin Saksassa hyödynnettiin vanhaa venäläisvastaista aineistoa runsaasti. Ristiretki bolshevismia vastaan ei oleellisesti muuttanut tätä lähestymistapaa; olihan bolshevismi oikeastaan vain uusi osoitus itäisen vihollisen pahuudesta.
Suomalainen kuvallinen, kuten muukin propaganda, oli toisen maailmansodan aikana tietenkin valovuosia jäljessä kansallissosialistisesta Saksasta. Talvisodan aikana ei Suomessa tunnetusti ollut olemassa varsinaisia propagandaelimiä, ja jatkosodan aikana toiminut Valtion tiedoituslaitos joutui tasapainoilemaan uskottavuuden ja kansallisen mielialan heittelyn kanssa eri tavoin kuin jo vuosia ennen sotaa propagandalla kyllästetyn kansan luonut kansallissosialistinen propagandakoneisto. Suomalaisessa lehdistössä taas kuva-aineistoon suhtauduttiin vain tekstin jatkeena, joka toi sille lisäarvoa, tai laadusta riippuen ei välttämättä tuonut.
Kleemolan arvio suomalaisen kuvallisen propagandan alkeellisuudesta on tietenkin oikea. Verrattuna saksalaiseen suoraviivaiseen viestintään ei Suomessa nähty vastaavia tehokkaita kuvamontaaseja, eipä juuri myöskään selkeitä visuaalisia viestejä vihollisen olemuksesta. Näin erityisesti jatkosodan aikana Itä-Karjalaa ja vihollista siellä kuvattaessa; luovutetun Karjalan tuhoja esiteltäessä kyllä korostettiin vihollisen barbaarisuutta kaikin tavoin. Tämä osa kuvapropagandasta on kuitenkin teoksen rajauksen vuoksi jäänyt pois. Jatkosodan aikana neuvostovallan kauheus ja petollisuus oli tietenkin tunnettu asia kaikille; itäisestä ikiaikaisesta vihollisesta oli puhuttu paljon ja aihe tuotiin esille myös valtiojohdon radiopuheissa ja muissa yhteyksissä. Vastikään käyty talvisota oli tehnyt asian erityisen tutuksi. Tarvetta voimakkaalle Neuvostoliiton toiseuden korostamiselle oli, mutta visuaalisten keinojen rajallisuuden huomioon ottaen sen vähäisyys ei ole ihme. Huolimatta voimakkaasta jatkosodan ajan ideologisesta korostuksesta ihmisten mielialojen muokkaamisella oli demokraattisessa yhteiskunnassa rajansa.
Toinen oleellinen ero vertailtavien maiden välillä oli vuonna 1941 alkaneen sodan luonne. Suomessa pidettiin virallisella taholla kiinni puolustussodan ajatuksesta, vaikka joukot etenivätkin sittemmin pitkälle vuoden 1939 rajojen taakse. Valloitettuja alueita ei voinut kuvata kovin kielteisesti, sillä alueiden valtaus ylipäätään oli jonkinasteinen mielialaongelma. Vaikka ”ryssän” kauheuksia haluttiinkin esitellä, painotus oli kuitenkin Itä-Karjalan luonnon kauneudessa ja kansan suomalaisuudessa. Jo ulkopoliittisista syistä Suomen oli tärkeää olla esiintymättä valloittajana.
Saksalla ei itärintamalla tätä ongelmaa ollut, ja bolshevikkien jälkeensä jättämän maan kauhea kunto ja vihollisen toiseus voitiin tuoda esille koko painollaan. Saksalaiset esitettiin vapauttajina, kuten tietysti suomalaisetkin toivat onnea ja hyvinvointia Itä-Karjalaan. Suhde valloitettujen alueiden väestöön oli luonnollisesti erilainen: suomalaiset halusivat nähdä kohtaamansa ihmiset oman kansansa jäseninä, milloin heidät voitiin näin luokitella, saksalaiset taas olivat tekemisissä alempiensa kanssa ja etsimässä elintilaa itselleen.
On tavallaan huvittavaa, että aikana, jolloin lukutaito oli jo hyvin yleistä niin Suomen kuin Saksankin kansan keskuudessa, panostettiin nimenomaan kuvalliseen propagandaan. Tähän vaikutti tietysti ennen kaikkea välineen eli valokuvauksen ja myös painotekniikan kehittyminen: kuvia oli saatavilla enemmän ja parempilaatuisina, ja niitä voitiin levittää tehokkaasti. Kuvien viestillä voidaan kuitenkin saada aikaan sellaista, mikä aina edes jonkinlaista logiikkaa ja perusteluja vaativassa tekstimuotoisessa propagandassa jää saavuttamatta: välittömän tunnereaktion, asioiden yhdistelyn tavalla, jonka ei tarvitse tarkkaan ottaen edes pitää paikkaansa. Kleemola tuo esille saksalaisen kauhupropagandan, jossa kuvia rinnastamalla voitiin luoda vahva mielikuva vihollisen raakuudesta. Esimerkiksi väkivaltaisen kuoleman kohdanneiden ihmisten ja itkevien naisten välillä ei tarvinnut olla mitään yhteyttä, mutta näiden kuvien sijoittaminen rinnakkain loi vahvan viestin, jota ei tullut mieleen kyseenalaistaa.
Rintamasotilaiden omien kuvien ja propagandaa varten otettujen virallisten TK- ja PK-kuvien tietynlainen samankaltaisuus niin Suomessa kuin Saksassa on tärkeä havainto, ja noudattelee omia pohdintojani sota-ajan kuolemankulttuurin jännitteistä. Sotilaiden kohdalla on tietenkin huomioitava se, että valokuvauskoneita oli todennäköisimmin jonkinasteisen vaurauden oloista tulevilla henkilöillä, mikä on vaikuttanut heidän yhteiskunnallisiin näkemyksiinsä. Tästäkin huolimatta on yllättävää, miten yleisesti valokuvausta harjoittaneet sotilaat näyttivät omaksuneen kansakuntansa virallisen propagandalinjauksen. Usein ajatellaan, että jokin aiemmin vähälle käytölle jäänyt aineistokorpus tuottaisi merkittävää ”vastapuhetta”, mutta sotaa käyvässä maassa moni muukin asia kuin ruoka on kortilla. Tarve liittyä ryhmiin, kuulua suurempaan kokonaisuuteen ja oikeuttaa oma olemassaolonsa ja toimintansa silloinkin, kun ei ole varsinaisesti osaansa valinnut, pakottaa ihmisen ainakin jossain määrin mukautumaan näkemyksiin, joita ei vapaammissa oloissa ehkä kannattaisi.
Nykyajan internet-keskusteluissa käytetään joskus ”sisältövaroituksia”, joiden tarkoituksena on suojella herkimpiä lukijoita mahdollisesti ahdistavilta asioilta. Tämänkin teoksen yhteydessä sellaisen voisi ehkä esittää. Esimerkiksi vihollissotilaiden kuvaamisessa ei tunnettu erityisiä rajoja. Pikemminkin haluttiin tuoda heistä esille mahdollisimman raakoja piirteitä, eikä heidän kuolemansa herättänyt erityistä kunnioitusta. Tämä on tietenkin tavallista kaikissa sodissa. Kleemolan aiempia teoksia tuntevat osaavat jo odottaa joitakin järkyttäviä kuvia; osan mukaan ottamista voi miettiä myös tästä näkökulmasta. Ne on jo julkaistu.
Teoksen painoasu noudattelee valokuva-albumin muotoa, mikä tekee valokuvista helposti esitettäviä mutta vaikeuttaa teoksen käsittelyä lukiessa. Tämä ei tietenkään vähennä kirjan arvoa sinänsä, ja harvaa väitöskirjaa enää nykyään julkaistaan kovakantisena missään vaiheessa. On kuitenkin varoitettava herkimpiä lukijoita, että raskaan kirjan raskaat aiheet vaativat sekä hengen että ruumiin voimia. Teoksen kiinnostavuus kuitenkin palkitsee lopulta.
Koska kyseessä on perustutkimus, tutkimustulokset eivät ehkä kaikkinensa ole suunnattoman mullistavia sota-ajan yleiseen historiakuvaan ja propagandan merkitykseen nähden – kiinnostavia ne kyllä ovat. Sanallisesta propagandasta tuttujen aiheiden vertailu kuvallisen propagandan vastaaviin herättää paljon ajatuksia ja saa tarkastelemaan sitäkin uudessa valossa. Samoin teos on erittäin hyödyllinen ja opettavainen niille, jotka suunnittelevat kuvien käyttöä, ja antaa paljon aineksia valokuvien myöhemmälle käytölle historiantutkimuksessa.
Ilona Pajari on valtiotieteiden tohtori ja sosiaalihistorian dosentti Jyväskylän yliopistossa, jonka tutkimusaiheita ovat suomalainen sodan sosiaalihistoria ja kuoleman historia. Pajari työskentelee tällä hetkellä vapaana tutkijana.